(Viimeisin lisäys ja tarkennus 26.10 klo: 14.05.
Huom! Tarkkailkaa päreen - Creedence Clearwater Revival - videorariteetteja! - päivityksiä.)
Tähän kappaleeseen liittyy syviä muistoja. Oli alkusyksy 1971 ja teinit kokoontuivat pänttäämään päänsä kipeiksi lukiossa. Tai kuka pänttäsi ja kuka ei.
Minulle kuitenkin tapahtui sen syksyn aikana jotain hyvin radikaalia ja ennenkuulumatonta. Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti ja tosissani.
Se rakastuminen oli niin mind-blasting eli tajuntaa räjäyttävä kokemus, että siitä on riittänyt "virtaa" meikäläiselle koko elämän ajaksi, olkoonkin, että suhde kariutui, koska Räsänen kokemansa "välttämättömyyden pakosta" sekä oman ristiriitaisen luonteensa takia "vaihtoi maisemaa".
Mutta kyllä riitti virtaa sillä toisellakin, sillä noin 20:n vuoden kuluttua tuo rakkaus leimahti uudestaan (tosin täysin erilaisissa olosuhteissa ja elämäntilanteissa, eri elämänkokemusten kolhimina) Räsäsen tehtyä klassisen ja sitkeän "uudelleenvalloitusoperaation".
Tätä - parhaimmillaan jopa onnellista vaihetta kesti kymmenisen vuotta, ja se päättyi miltei samaan kuin ensimmäiselläkin kerralla - Räsänen vaihtoi - ei ihmistä vaan maisemaa.
Vieläköhän leimahtaa kolmannen kerran ennen kuolemaa? Noo - ei kerrota kaikkea, niin säilyy lukijallakin jännitys.
Joka tapauksessa tämä Uriah Heepin biisi juuri ilmestyneeltä albumilta Look at Yourself tuo mieleen 1971 syksyn tapahtumat - jopa tietyn välitunnilla kävellyn tien viereisten puiden värit hehkuvimmassa ruskassaan.
Suokaa anteeksi, jos kuulostan romanttiselta ja nostalgiselta, mutta minulla ei taida tällä hetkellä olla muuta uskontoa kuin nämä kaksi emotionaalista ulottuvuutta, joista voisi käyttää yhteistä nimeä - kaipaus.
Ja mitä pahaa sitäpaitsi on rehellisessä naiviudessa, joka tunnustaa itselleen kaipauksen? Vai eivätkö tämän ajan teinit enää koe suuria ja syviä emootioita rakastuessaan? Ovatko kaikki ihmissuhteet muuttuneet heille pornon jatkeeksi, jolloin kaikki turha tunteilu koetaan välittömän nautinnon saavuttamisen esteeksi?
Tällainen asiaintila (jos se on totta) jotenkin säälittää minua, sillä rakastuminen on valtava voimavara. Vaikka se vaatiikin aivan mielettömästi psyykkistä energiaa, se myös saa ihmisen toimimaan. Rakastuminen on psykosomaattisesti ikäänkuin elimistön omaa, luonnollista ecstasya.
Endorfiiniksi sitä tietenkin voisi kutsua, jos ollaan "tieteellisiä", mitä en rakkaudesta puhuessani suin surminkaan halua olla, koska tiede tappaa rakkauden, kuten kaikki muutkin tunteet, ja alkaa puhua sen sijaan kemiallisista reaktioista, hormoneista ja geeneistä. Hyi helvetti!
Rakkaus on eräänlaista positiivista "skitsofreniaa" ja siksi se on niin rankkaa. Aleksis Kivi on Nummisuutarin Eskon suulla kiteyttänyt oivallisesti rakastumisen rakastavassa aiheuttaman psyykkisen "sekavuustilan".
Esko hihkaisee suhteestaan morsiameensa oudon maanisen tilan vallassa jotenkin seuraavasti: "Esko-Kreeta tai Kreeta-Esko - ihan sama kummin päin tahansa! (ei sanatarkka lainaus).
Hänen identiteettinsä on joutunut ennenkokemattoman myllerryksen tilaan.
*
Kun nyt kuuntelen tätä live-videota, muistan itseni kävelemässä koulun välitunnilla pientä lenkkiä, jonka ehtii mukavasti kiertää tuon 15 minuutin aikana - poissa koulupihan hälisevästä laumasta - sen ihmisen kanssa, joka tuntui sillä hetkellä olevan minulle yhtä kuin koko maailma - ehkä jopa enemmän!
Voi sieluparkaa...
*
Selvyyden vuoksi täytyy huomauttaa, että tämän videon live-esitys on huomattavasti hevimpi kuin alkuperäisen albumin studioversio, johon edellä viittaan. Se oli sekä soundillisesti että soitannoltaan hillitympi ja yksinkertaisempi - siten myös tunteikkaampi, mutta live-esityksissä pyritään tietysti aina massiiviseen vaikutukseen - ainakin kun on hevibändi kyseessä.
(Lisäys)
Kuten loadaaja arvelee, tämä versio on ilmeisesti jostain -80-luvulta, jolloin alkuperäisen bändin laulaja David Byron ja yhtyeen perustaja keyboardisti Ken Hensley olivat jo eronneet.
Mutta ennenkaikkea kitaristi Mick Box pitää yhtyettä kasassa yhä edelleen. Uusi levykin näyttää wikipedian mukaan olevan luvassa ensi vuonna.
Laulumelodia on kaunis ja sanoitus (pinnallisesti?) herkkää. Box kurittaa ansiokkaasti Gibson Les Pauliaan, ja kuunnelkaapa itse herkkua: Boxin ja keybordistin (alunperin siis Hensleyn) liki unisonossa soittamaa insrumentaaliteemaa. Se on suorastaan ylväs ja jylhä.
Kuullessani biisin ensimmäisiä kertoja, kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin aina, kun tuo teema lähti liikkeelle.
Tämän kappaleen ohella Uriah Heepin kuuluisimpia biisejä ovat Gypsy, Come away Melinda, Lady in Black, Look at Yourself, The Wizard, Easy Living, Sweet Lorraine ja Stealin.
*
Uriah Heep July Morning
10:15
Uriah Heep playing July Morning in the 1980s ? Dunno the year, sorry. Image quality is a bit squareish/pixelly , blame the mpeg-encoder.
*
http://www.allposters.com/-sp/Autumn-Road-Posters_i1334653_.htm.
2 comments:
"Suokaa anteeksi, jos kuulostan romanttiselta ja nostalgiselta---
Ja mitä pahaa sitäpaitsi on rehellisessä naiviudessa, joka tunnustaa itselleen kaipauksen? Vai eivätkö tämän ajan teinit enää koe suuria ja syviä emootioita rakastuessaan? Ovatko kaikki ihmissuhteet muuttuneet heille pornon jatkeeksi, jolloin kaikki turha tunteilu koetaan välittömän nautinnon saavuttamisen esteeksi?"
Rauno: Mitä tulee romanttisuuteen ja naiviuteen suhteessa niiden vastakohtaan, kyseessä on sota. Sodassa ei pyydellä anteeksi. Taistelut ovat sitä paitsi nykyään kovempia kuin koskaan ennen. Kuinka satuin juuri tänään kirjoittamaan blogiini sen mitä satuin ja sitten tulin tänne tätä lukemaan. Hassua.
Kiitos taas tästä ja E.Leinosta.
Kielekkeeltä alas heittäytyen. Se on ainoa tapa olla.
Romanttisuuden ja naiviuden vastakohta on tunneköyhyys eli kyvyttömyys empatiaan, ja aivan oikein - pystyäkseen taistelemaan optimaalisesti juuri sotilaan on oltava tällainen ihminen - ainakin sodassa.
"Vapaata pudotusta sinulle toivottaen":/- RR
PS. Kävin kommentoimassa tämän päivän juttuasi yhden aforismin verran.
Aika jännä yhteensattuma. Kirjoitimme jossain kohtaa aika lailla samoista asioista, joskin hieman eri termein.
Post a Comment