October 30, 2006

Andrei Rublev ja Lentäjän poika

Kommentti Telemakhoksen kommenttiin päreessäni One of the most saddest songs in rock.
(Viimeisimmät tarkennukset ja lisäys klo:15.30)

*
Telemakhos said...

Valitsemallani nimimerkillä ei ehkä kannattaisi osallistua keskusteluun isien merkityksestä, mutta esitänpä silti yhden pointin. Nuo kaksi tyyppiä: murhaaja ja palvelija voivat kai liittyä myös miehen elämän erilaisiin elämänvaiheisiin.
Joidenkin täytyy katkaista välit pystyäkseen myöhemmin rakentamaan uuden ja erilaisen isäsuhteen. Toiset jäävät paikoilleen, jotkut lapset joutuvat aikuisen rooliin isän ollessa se suhteen lapsi

RR

Tämä olisi mielenkiintoinen keskustelunaihe. Ei aina sitä samaa, ikuista mies-nainen vastakohta-asettelua ja sukupuolten välistä taistelua.

Olen profiilitiedoissa nimennyt suosikkielokuvakseni Andrei Tarkovskin myöhäiskeskiajan venäläisestä ikonimaalarista kertovan elokuvan Andrei Rublev.
Yksi syy tähän on elokuvan lopputeemana kuvattu ja kirkonkellon valamisen kautta kerrottu isä-poika-teema/problematiikka.

Keskustelimme sattumoisin ko. elokuvasta ja juuri tästä aiheesta kirjallisuuskriitikko/runoilija Matti Paavilaisen kanssa Kriittisen korkeakoulun aikoinani niin sanotulla tekstien vastaanotolla (luovan kirjoittamisen kirjoitusnäytteiden arviointia).

1300-luvun lopulla erään venäläisen paikkakunnan suureen uuteen kirkkoon tarvitaan vielä kello. Elokuvan poika väittää ihmisille, että hänellä on muistissaan isänsä hänelle kertoma kaava tai "resepti" siitä, miten isoja kirkonkelloja tehdään, niin etteivät ne halkea valettaessa. Kukaan muu ei sitä nimittäin tiennyt kuin pojan isä.

Totuus kuitenkin oli, ettei isä koskaan kertonut pojalleen valutekniikan lopullista salaisuutta. Tämä asia selviää katsojalle dramaattisesti vasta elokuvan viime vaiheissa.

Poika on oppinut valamisen isänsä apulaisena, muttei suinkaan ole täysin varma siitä, miten homma käytännössä todella tapahtuu, vaikka hän muille niin uskotteleekin.
Niinpä hän haluaa myös ottaa aika valtavan riskin ja koettaa mielessään päätellä tekotavan oikein.

Loppu on kuitenkin onnellinen. Poika onnistuu. Kello ei ole haljennut.

Tämän "initaation" suoritettuaan poika on astunut isänsä saappaisiin, ja siten hänestä on samalla tullut mies, jonka arvo mestarina tunnustetaan.

Muistelimme Matti Paavilaisen kanssa, miten vaikuttava oli kohtaus, jossa kello riisutaan valumuotistaan ja havaitaan ehjäksi, hienoksi työksi.
Poika juoksee sivummalle ja kaatuu itkemään huutaen etäisyyteen jotenkin näin: Sinä et koskaan kertonut minulle salaisuuttasi! Silti minä osasin tehdä tämän kellon!

Tärkeää tässä kohtauksessa on kuolleen isän toimiminen esimerkkinä suuresta taidosta mutta samalla myös siitä, miten isä voi olla saavuttamaton, pysytellä etäisenä ja autoritaarisena tavalla, joka sattuu.
Väitän kuitenkin, että etäisyys ei satu ainoastaan poikaan vaan myös isään, joka ehkä itse siirtää lapsiinsa omalta isältään opittua ja perittyä kommunikaatiokyvyttömyyttä.

Olennaisinta elokuvan tarinassa lienee kuitenkin se, että pojasta ei tule omassa mielessään isänsä "veroista" miestä, ennenkuin hän on osoittanut pystyvänsä tavallaan samaan kuin tämäkin - ehkä jopa olemaan joskus isäänsä "parempi" - muistakaamme esim. Edu Kettusen "Lentäjän poika" tai Eero Raittisen laulaman "Holvikirkko"-biisin sanat.

Kuvatun kaltaista sisäistä taistelua oman maskuliinisen itseymmärryksensä ja miehisen omanarvon tunteensa kanssa jokainen poika joutuu läpikäymään - ehkä koko ikänsä - oli hänellä sitten isää tai ei.

Mies voi valloittaa mielin määrin naisia ja saada tällä tavoin heidän hyväksyntänsä ja myöntymyksensä, mutta silti naisten jahtaaminen on miehille lopultakin "vain" seksuaalista kukkoilua.
Pysyvämmän itsearvostuksen mies kokee saavansa vasta sitten, kun isän kaltaiset auktoriteetit ja/tai hänen kunnioittamansa toiset miehet hyväksyvät hänet hänen omien persoonallisten kykyjensä ja ansioittensa vuoksi.
Tässä asiassa yliseksuaalisella mieskuntoisuudella on aika vähän tekemistä; - "osaavathan" kaikki eläimetkin paritella.

(Lisäys)
Tiivistän edellisen kappaleen väittämän sanontaan, jonka mukaan äidin rakkaus saadaan pyytämättäkin, mutta isän rakkaus pitää ansaita.
Aika kovaa tekstiä, muttei aivan tuulesta temmattua...

Sanottakoon vielä lopuksi, jottei syntyisi minkäänlaisia väärinkäsityksiä päreeni sanomasta: nainen ei pysty isää pojalle korvaamaan; vain yliholhoava äiti tai henkisesti kieroutunut, kaunaa (ressentimenttiä) "pihisevä" feministi voi väittää niin.

*
Andrei Rublev (ikonimaalari)

16 comments:

Komposti said...

Kyllä isä tytöllekin on tärkeä!

Jussi said...

Nainen ei pysty isää korvaamaan, minkä vuoksi isättömyys on pojalle vaikea lähtökohta. Mika Waltari oli isätön ja ilmeisesti yritti seurata palavauskoisen isänsä jälkiä menemällä teologiseen. Hänelle oli katkera kokemus todeta, ettei hänestä ollut papiksi ja ettei hän pystynyt löytämään kristinuskosta samaa kuin isänsä. Hänestä tuli kirjailija, jolle lopun ikäänsä kristinusko oli "ratkaisematon ongelma".

Isättömyyden kanssa vastaava ongelma on pojalla, josta ei mitenkään ole isänsä paikalle, vaikka isä fyysisesti olisikin olemassa. Tavallisia tarinoita historiassa ovat runoihin innostuneet hallitsijoiden pojat. Kun isän arvostuksen saaminen on toivotonta, vaatii itsekunnioituksen rakentaminen melkoista prosessia.

Nainen ei varmasti korvaa pojalle isää, mutta isän puuttuessa tai ollessa saavuttamaton, voi nainen olla hyvä korvike.

Etappisika said...

"Väitän kuitenkin, että etäisyys ei satu ainoastaan poikaan vaan myös isään, joka ehkä itse siirtää lapsiinsa omalta isältään opittua ja perittyä kommunikaatiokyvyttömyyttä."

No eikös tässä sitten kommunikaatio ole svengannut kuin hirvi?

S. Liuhto said...

Andrei Rublev on suosikkielokuviani ja myös minulle siitä on jäänyt parhaiten mieleen kellonvalanta.

Hieno päre.

Rauno Rasanen said...

Etappisika

Paradoksaalista kyllä, "kommunikaatio isän ja pojan välillä" näyttäisi toimivan tässä tapauksessa.
Ainakin se tuo tulosta.

Mutta tsekkaa päreeseen tekemäni selventävä lisäys.

Siinä tiivistyy jotain aivan olennaista isä-poika-suhteesta ja miesten välisistä suhteista yleensä.

Rauno Rasanen said...

Jussi

"Isättömyyden kanssa vastaava ongelma on pojalla, josta ei mitenkään ole isänsä paikalle, vaikka isä fyysisesti olisikin olemassa. Tavallisia tarinoita historiassa ovat runoihin innostuneet hallitsijoiden pojat. Kun isän arvostuksen saaminen on toivotonta, vaatii itsekunnioituksen rakentaminen melkoista prosessia."

*
Kirjoitat silkkaa asiaa. Myös tämän vuoksi lisäsin aiemmin mainitsemani sanonnan tekstiin.

Jos isän arvostusta ei voi saavuttaa, tai se vaikuttaa ylivoimaiselta, ollaan juuri samassa tilanteessa kuin po. elokuvan nuorukainen.

Hänen oli pelattava ehkä liian kovaa peliä saadakseen hyväksynnän yhteisöltä ja etenkin sen miehiltä.
Waltarilla sama juttu.

Karseinta vain lienee se, jos mikään näyttö ei tunnu riittävän, Koko elämästä tulee yhtä näytön paikkaa, mutta "kukaan ei jaa palkintoa".

Ja jos jakaakin, ei isän tunnustusta paitsi jäänyt kykene koskaan kokemaan itseään tyytyväiseksi eli ei kykene täysin hyväksymään itseään sellaisena kuin on.

Tällaisesta miehestä saattaa kehittyä vakavastikin häiriytynyt luonne - sadomasokistinen itsensä ja muiden "rääkkääjä".

Jukka Kemppinenhän on kuvannut Waltaria osittain myös tästä perspektiivistä.

Rauno Rasanen said...

Komposti

"Kyllä isä tytöllekin on tärkeä!"

Totta kai. Muttei aina niin tärkeä kuin isä Sigmund oli Anna Freudille (nuorin Freudin kuudesta lapsesta), jos nyt halutaan etsiä tunnettu ääriesimerkki.

(Wikipedia)

"Anna did not have a very close bond with her mother and had difficulties getting along with her siblings, specifically with her sister Sophie Freud.

Sophie, who was the prettiest child, represented a threat in the struggle for the affection of their father.

Apart from this rivalry between the two sisters, Anna had some other difficulties growing up. Out of correspondence between father and daughter, it can be concluded today that Anna suffered from a depression which caused eating disorders.

The relationship between Anna and her father was different from the rest of her family; they were very close. She was a lively child with a reputation for mischief.

Freud wrote to his friend Wilhelm Fliess in 1899: "Anna has become downright beautiful through naughtiness... ", Sigmund was very proud of his youngest daughter."

*
Anna ei mennyt koskaan naimisiin, ja hänestä tuli isänsä työn jatkaja - lapsipsykoanalyysin pioneeri ja minän puolustusmekanismien analysoija.

Hän myös toimi isänsä hoitajana tämän sairastuttua syöpään.
Anna eli ikäänkuin olisi ollut "naimisissa" isänsä kanssa.

Ja tunne oli molemminpuolinen, kuten wikipediakin kertoo.

Jussi said...

Isättömän pojan mielenmaisemaan Waltari on mielenkiintoinen linkki. Häneltä on tiedossa omalla ja nimimerkillä kirjoitettua tekstiä hirveän paljon. Muutenkin hänen elämänvaiheensa on hyvin tiedossa. Envall on tehnyt hänen romaaneistaan väitöskirjan. Eli aineistoa löytyy. Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin kuin kirjallisuuden historian tuntijoiden näkemyksiä hänestä. Viimeinen monitieteinen näkökulma Waltariin, mitä tiedän ja joka sekin keskittyi romaaneihin, on iankaikkisen vanha "Mielikuvituksen jättiläinen".

Rauno Rasanen said...

Itse en ole Waltaria kovin paljon lukenut - Sinuhen kuitenkin ja pari kolme muuta.

Minulla on kuitenkin hyvin elävä henkilökohtainen muistikuva hänestä keväältä 1979 eli hieman ennen Waltarin kuolemaa.

Olin työssä Hesperian sairaalassa ja viemässä erään akuuttiosaston potilasta sairaalan kanttiiniin kahville.

Kuinka ollakaan, vastaamme kävelee pienikokoinen, vanha, harmaapäinen mies - Mika Waltari.

Tunnistin hänet ja katsoin häntä hieman yllättyneenä suoraan silmiin kävellessämme toistemme ohi.

Se oli aika jännä kokemus, sillä vaikkei molemminpuolinen silmiin tuijotus kestänytkään kovin montaa sekuntia, se oli silti paljon enemmän kuin "hyvät tavat" edellyttävät.

Waltari lienee tällöin ollut elämänsä viimeisellä katkaisuhoitokuurillaan Hesperiassa.
Muutama kuukausi tämän tapauksen jälkeen kuulin hänen kuolleen.

Telemakhos said...

Olipa upea kirjoitus! Tuo teemahan on aivan ilmeinen - niin voin ajatella nyt, mutta en silti tajunnut sitä aiemmin. En vaikka olenkin katsonut Andrei Rublevin pariinkin kertaan. Toisaalta en ole ennen ymmärtänyt, miksi olen palannut aina uudestaan tuon oudon elokuvan pariin. Stalker ei sitävästoin puhuttele minua ollenkaan.

Mieleen jäivät koivikossa kuljeskelevat ihmiset; eikö se Rubljev mennytkin loppukohtauksessa itkemään koivikkoon. Se on tietysti sivuseikka, mutta niin sitä voi olla näkemättä olennaisuuksia.

Andrei onnistuu täyttämään isänsä saappaat, mutta monestihan käy toisin. Suurmiehillä on usein pieniä poikia.

Etappisika said...

Heittelen:

Juttusi otsikosta päättelin että kerrot elokuvan alusta, siinähän lennetään kuumailmapallolla jokunen metri... Mistä jatkan: tästä avauksesta voisi vetää koko leffasta sellaisenkin linjan, että siinä puhutaan taiteesta (muun muassa), hengen ja materian suhteesta, ja sitten tästä itsensä ylittämisestä, riskinotosta... ja tähän saumaan juuri sekä alun ilmapallosekvenssi että tuo kellonvalanta sopivat hyvin, samoinkuin se että se "avaa" lukkoon menneen Rublevin omia solmuja, ja saa hänet puhumaan ja aloittamaan maalaamisen uudelleen.

Mikä ettei isä/poika-diskurssi saa siitä myös tulta. Siinä on vaan se, että se muistuttaa paljon mies/nais-diskurssia: mitään ei voida asiasta "tieteellisesti" sanoa, mutta koska jokaisella on siitä jokin "tekijäntiedollinen " kokemus ja niin muodoin myös vankkumaton "tieto", asiaa voidaan puida - ja puidaankin - ad infinitum.

Hyvä leffa kylläkin.

Rauno Rasanen said...

Telemakhos, etappisika

Andrei Rublevia pidetään venäläisen sielunmaiseman syväluotauksena, joka kuvaa myös kommunismia kuvatessaan väkivaltaa ja valtakoneistoja myöhäiskeskiajan Venäjällä.

Olen itse nähnyt elokuvan 2 tai 3 kertaa, mutta viimeisestä kerrasta on jo kymmenisen vuotta, ensimmäisestä yli 30 vuotta.

Muistelisin Telemakhos, että tuossa kellonvalukohtauksessa Rublev itse on tapahtumien tarkkailija - kuten koko elokuvassa, eikä nuorukainen, josta olen kertonut.

Etappisika on aivan oikeassa. Rublev kasvaa ja vapautuu henkilökohtaisesti taiteilijana tarkkaillessaan maailmaa ja ihmisiä.
Juuri tämä lienee elokuvan perusteema tai ainakin yksi ilmeisimmistä ja tärkeimmistä teemoista.

Kyse on jonkinlaisesta nöyryyden kautta "kohoamisesta" maailmassa, joka on kauhistuttava ja tarvitsee lunastusta.
Se on ihmisen henkistymistä ja irtautumista materian kahleista, mikäli tällainen eufemismi sallitaan.

Mustavalkoinen elokuva loppuu Rublevin ikonien värikuvalliseen zoomaukseen laajakankaalle.

Se on fantastinen päätös harmaalle, suorastaan raadolliselle kuvaukselle ihmisen taistelusta paitsi elämästään myös omanarvontunteestaan; - hyväksytyksi tulemisesta ja kaiken tarkoituksesta, mikä Rublevin kohdalla merkitsee lopulta taitelijan ja ikonimaalarin uskoa tehtäväänsä Jumalan palvelijana.

Vielä kerran ja tarkennettuna: nuoren kellonvalajan riskinotto ja itsensä ylittäminen osoittaa Rubleville lopullisesti tien eteenpäin - hän ryhtyy maalaamaan uudestaan koko sielunsa syvyyksistä asti.

Kyse on uskon aktista samaan tapaan kuin kirkon rakentaminen ja kirkonkellon valaminen on kansalle yhteisen uskon päämäärän pystyttämistä.

*
Mutta mitäpä me valistuksen ajan rationalistiset empiristit tällaisista uskoon ja arvoihin liittyvistä päämääristä enää ymmärtäisimme.

Emme kykene enää kuin käymään museoissa tai lukemaan historiaa - jos sitäkään.

Mieluiten menemme lätkämatsiin ja/tai nautimme jokapäiväisen "pornomme"...Amen.

Etappisika said...

"Kyse on uskon aktista samaan tapaan kuin kirkon rakentaminen ja kirkonkellon valaminen on kansalle yhteisen uskon päämäärän pystyttämistä."

Näinkin tietysti. Tai voi ajatella että kello (sen ääni) on samantapainen yritys maasta irti kuin kuumailmapallolla lentäminen; toisessa täytyy tuntea luonnonlakeja ja osata hyödyntää niitä, sekä omata tarpeellinen teknologia jotta osataan valmistaa kuumailmapallo; toisessa taas pitää luottaa vain omaan intuitioon jonka varassa voi onnistua (= usko). Ja kellossa itse asiassa tärkein ominaisuus kai on sen ääni, aineeton suure ( tietysti sen jälkeen kun on huomattu etä se ei haljennut valun aikana). Molemmissa tapauksissa kuitenkin pyrkimys on kohden taivasta, eri merkityksissä vain.

Ja kiinnostavaa oli myös, että elokuvassa kuumailmapallo haltiotuneen n. minuutin lennon jälkeen läsähtää joen/lammen rantamutaan; kello, tai muotti, taas sivellään kauttaaltaan mudalla, ja se on vielä äärimmäisen tärkeä osa valuprosessia - tämä nuorukainenhan törmää oikeanlaiseen mutaan tai saveen vahingossa, kun putoaa joentöyräältä alas - siinä olisi symboliikkaa, sano (ja onhan Tarkovskin käyttämä vesi-, maa- yms. symboliikka kovasti puitu alue).

Rublevin ja kellonvalajanuorukaisen lisäksi nostaisin elokuvasta esiin myös kolmannen taiteilijan, kiertelevän koomikon, jonka kanssa Rublev ystävineen pitää sadetta jonkun musikan sikolätissä, ja joka ilmiannetaan valtaapitävien irvailusta streltseille/kasakoille (?) ja vangitaan. Rublev tapaa hänet kuitenkin myöhemmin, ja mies on entisellään, armoitettu suunsoittaja ja veijari - joka hänkin omalla taiteellaan tuo tavalliselle kansalle, rahvaalle, edes hetken hupia ja istuttaa jopa sellaisia uskallettuja ajatuksenituja opppimattomien maatyöläisten aivoihin, että valtaapitävät (papisto, pajarit) voidaan nähdä myös naurettavassa valossa ja heistä voidaan vääntää vitsejä... Tämä kaveri itse asiassa oli kolmikosta kaikkein vaarallisin. Mutta siis omassa taiteessaan yhtä tinkimätön ja rehellinen kuin Rublev omassaan.

PS. Jos isä-poika-teemaa haet Tarkovskilta, eikö Peili silloin olisi sopiva elokuva? Siinähän tämä asia on aivan pinnassa.

Rauno Rasanen said...

Etappisika

Veijari - The Jester - on olennainen osa Andrei Rublevin monia teemoja etenkin vallanpitäjien kriitikkona.

"Peilin" olen nähnyt muistaakseni vain yhden kerran (ehkä toisen kerran televisosta) ja kauan sitten.
Se on aika vaikea ja symbolinen elokuva, jos ovat Stalker ja Rublevkin.

Peilissä toteutuu ehkä kaikkein voimakkaimmin tuo Ingmar Bergmanin suitsuttama Tarkovskin elokuvien unenomaisuus.

Pitäisi nähdä uudestaan. Muistikuvat ovat liian hämäriä, joskin jotain uutta siitä putkahtaa kyllä mieleen, kun yritän muistella.

Jotenkin mä sekoitan Stalkerin alkukohtaksen Peiliin.
Tarkoitan jonkinlaista "yliluonnollisuuden" vaikutelmaa. Esineet liikkuvat itsestään jne.

Elonvirta said...

Kellonvalanta Rublevissa symboloi hienosti taiteellisen luomisprosessin. Täydellisen taideteoksen luomista ei voi opettaa. Isän malli antaa pohjan, mistä poika ponnistaa ja loppu on ns. korkeimman käsissä. Tarkovskihan puhuu "Vangitussa ajassa" taitavista elokuvateknikoista, joilla ei kuitenkaan ole taiteilijan lahjaa. Kellonvalajan pojalla sellainen taisi olla.

Peilin alkukohtaus on hieno. Hoitaja neuvoo nuorta poikaa puhumaan änkyttämättä. Pojan täytyy keskittää kaikki voimansa otsalohkoonsa ja lopulta hän pystyy sanomaan änkyttämättä: "ja mogu govorit (minä pystyn puhumaan)". Se konkretisoi taiteilijan syvän uskon siihen, että hän pystyy kommunikoimaan tai paremminkin että hänellä on edes rohkeutta yrittää. Hienointa minusta kohtauksessa on se, että taiteellinen pyrkimys kommunikaatioon yhdistyy ihan konkreettisesti puhumisen vaikeuteen, änkyttämiseen.

Rauno Rasanen said...

Elonvirta

Hienosti analysoitu.