Totuus ja vain totuus!

Kirjoitettu alunperin kommentiksi ikkunaiineksen päreeseen "Perimmäisten kysymysten äärellä".
(Lisäys klo: 11.20)

No jo on chattailua taas kerran! Mökellystä kuten a-k.h kirjoitti.

*
Mutta Anna Amnell ei mökellä. Hän kirjoittaa tieteellisen realismin puolesta sellaisella paatoksella, että epäilen hänen suorittaneen Ilkka Niiniluodolle useampiakin tenttejä tämän edustamasta truthlikeness-teoriasta.

Itse olen vastustanut truthlikeness-teoriaa henkeen vereen aivan viime vuosiin asti, kunnes teologi Alister McGrath sai minut "ovelasti" kallistumaan kriittisen realismin suuntaan.

Vuonna 2003 keväällä taisin jopa sanoa kahden kesken Timo Airaksiselle, joka taitaa itse olla filosofisesti jossain Berkeleyn ja Hobbesin välimaastossa eli nominalisti/empiristi (ei siis realisti!), että väite: "tieto, tiede lähestyy (ei kuitenkaan koskaan saavuta) totuutta", on silkka järjettömyys.

Airaksinen ehkä hämmentyi aluksi, mutta totesi jossain vaiheessa, että "no - Niini (I.N:n lempinimi) ei suosi tippaakaan metafysiikkaa".

Tämä on jotenkin ristiriitaista, koska mihin muuhun Niiniluodon väite perustuu kuin metafyysiseen oletukseen totuuden olemassaolosta.

Mistä hän tuon totuuden käsitteen ottaa? Entä mikä on totuuden vastakohta?

Jo nämä kysymykset paljastavat, miten syvällä metafysiikassa me ryvemme jopa tieteenfilosofisissa oletuksissamme.
Sillä jos emme osaa esittää vastakohtaa totuudelle kuin loogisena (ei sisällöllisenä) merkkinä, se täytyy ottaa annettuna, mikä merkitsee yhtä kuin uskoa - tässä tapauksessa siis ei Jumalaan vaan metafyysiseen entiteettiin. (Tämän Niiniluoto myöntääkin.)

Entä miten me voimme lähestyä sellaista, joka/mikä on pelkkä hypoteesi?

Vakavasti tuollaisen väitteen voi ottaa vasta sitten, kun sen esittäjä myöntää jo etukäteen tunnistavansa totuuden, jota lähestytään. Mutta eihän hänen silloin tarvitse sitä lähestyä - hän on jo saavuttanut sen!

Ja mitä tulee totuudenkaltaisuuteen, niin kysynpä ihan piruuttani, että missä vaiheessa totuudenkaltaisuus muuttuu totuudeksi?

Se on samaa muotoa kuin kysymys siitä, milloin kahden esineen välillä on niin paljon samankaltaisuutta, että voidaan sanoa niiden olevan identtisiä (ns. supervenienssin ongelma)?

(Wittgenstein totesi kerran Russellille, että "logiikka on helvettiä (siis helvetin vaikeaa) ja identiteetti itse piru!")

*
Postmoderni (de-) konstruktivismi iski tajuntaani yli 20 vuotta vuotta sitten, mutta koskaan en ole sitä täysin omaksunut. Konstruktivismi (ja sen kriittinen versio dekonstruktio) on lopulta aika hedelmätön ajattelun linja. Liikaa retoriikkaa.
Postmodernista löytyy paljon puhetta, mutta aika vähän siitä jää käteen.

Sitäpaitsi on aivan varmasti olemassa olioita, joita me emme itse ole keksineet, ja sen vuoksi ne ovat tosiasioita.

Postmodernismin edustama maailmankuva on ainakin minulle lopulta kaikkea muuta kuin luova ja iloinen. Kyseessä on ajattelun historian ehkä synkimmällä tavalla relativistinen ajatussuuntaus, ja relativismi - ainakin äärimmäinen relativismi - on itsensä kumoava kanta, sillä jos kaikki näkökulmat ovat tosia, mikään niistä ei ole totta.

Kriittinen realisti on siinä mielessä oikeassa, että totuudesta puhuminen tulee mielekkääksi vasta, kun oletetaan jonkinlainen totuuden eri ontologisten tasojen hierarkia tai pikemminkin kerrostuma (hierarkiassa kun olisi kyse tasojen arvosuhteista toisiinsa), eli tutkitaan todellisuutta näitten tasojen lähtökohdista ja niiden ehdoilla.

Fysikaalisia suureita tutkitaan eri metodeilla kuin lääketiede ihmisen sairastavuutta tai sosiologia yhteiskuntaa ja kulttuuria.

Jo Aristoteleen esittämä toteamus, jonka mukaan metodit on valittava tutkimuskohteen mukaan, siis pätee.

Niiniluodon tieteellinen realismi on kuitenkin liian reduktionistinen ja postmoderni relativismi aivan liian konstruktivistinen/relativistinen malli kyetäkseen tarkastelemaan todellisuutta näin vaativasti ja laajalla skaalalla.

*
Kuten sanoin - Alister McGrath edustaa kriittistä realismia, ja olenkin yrittänyt irtautua vanhasta, usein liian kyynisestä skeptisismistäni, "flirttailemalla" viime aikoina tämän ajatussuuntauksen kanssa.

McGrathin kritiikki reduktionisti Richard Dawkinsia kohtaan sai minut innostumaan, mutta samalla tuo kritiikki osoittautui hiukan "hampaattomaksi" senkin vuoksi, että McGrath on kyennyt toistaiseksi esittämään pelkän johdannon suuren (1000 sivua, kolmiosainen teos!) systemaattisen teologian projektinsa puitteissa.

Jos hän haluaa, että pystyy kriittiseen realismiin tukeutuen yhdistämään perustellusti evoluutioteorian ja luomisuskon, eli tulee siten vakuuttaneeksi meidät Jumalaan uskomisen järkevyydestä, niin tämä perusteellinenkaan johdanto ei vielä riitä.

Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa...

Lisäys

Anna Amnell

Rauno, sanoit:"Jotain jäi puuttumaan. Minä en tiedä, mikä/mitä se on, mutta sillä on jotain tekemistä Jumalan kanssa..."

Niiniluoto onkin OK vain tähän tiettyyn rajaan asti.

*
RR

Ymmärrän kommenttisi, koska Niiniluotohan on ateisti, mutta puhuin kuitenkin McGrathista.

Hän näkee valtavasti vaivaa luodakseen kriittiseen realismiin perustuvan teologian systeemin, jonka puitteisiin on mahdollista sovittaa kristinuskon Jumala - kaiken alkuperäisen luojana ilman, että tämä oletus sotii etenkin evoluutioteoriaa vastaan.

Minun mielestäni McGrath onnistuu kyllä luomaan kokonaissysteemin, mutta biokemian tohtorina hän kirjoittaa tätä systeemiä nyt pikemminkin luonnontieteilijänä kuin teologian professorina.

Jumala luuraa jossain marginaalissa.

*
www.uskonkirjat.net/products/kcutvs.html.