Kommentti a-k.h:n ja kafkaesquen kommentteihin päreessäni "Tositarina mielisairaala-ajoiltani osa 1".
(Lisäys 19.10)
*
ROVIO
Jos kokoat yhteen
pahat tekosi ja
erheesi
ja sytytät ne rovioksi
ei se rovio
ehkä sinua lämmitä
mutta se voi ehkä
valaista
tietäsi
eteenpäin.
(kirj. Neiti Sofia)
Kiitos a-k.h. Runo on kerrassaan mainio.
Mitä tulee psykoottisuuteen, Ronald Laingiin ja hänen edustamaansa antipsykiatriaan, niin minulla on aiheesta jotain tietoa, kokemusta ja myös mielipiteitä.
Laingin kirja "Kokemisen politiikka ja paratiisin lintu" on eräs vaikuttavimpia, mitä koskaan olen lukenut.
Mutta tämän aiheen problematiikkaan voi päästä kunnolla käsiksi vasta, kun pystyy vastaamaan esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin.
*
Onko psykoosi ikäänkuin matka pois tästä väkivallalla kyllästetystä ja kaksinaismoralistisesta maailmasta, vai onko se todellakin epänormaali ja "sairas" reaktio? Onko olemassa "hyvänlaatuisia" ja "pahanlaatuisia" psykooseja?
Onko koko hela psykiatrinen instituutio pelkkä psykiatrian nimikkeen taakse piiloutunut kurinpitojärjestelmä, kuten Foucault ajattelee, vai aidosti ihmisen psyykkistä pahoinvointia ja jopa sairautta hoitamaan pyrkivä valistuksen perinteestä kumpuava projekti?
Missä määrin antipsykiatrit kuten Franco Basaglia tekivät johtoasemassa ollessaan täydellisen virhearvioinnin romuttaessaan entisiä, lääketieteellisen psykiatrian verkostoja ja rakenteita, koskapa he eivät kuitenkaan kyenneet täyttämään lupaustaan siitä, että psykiatriset potilaat kyettäisiin lähes kaikki siirtämään omiin asuntoihinsa tai asuntoloihin, ja että heidän oireilunsa pystyttäisiin hallitsemaan myös "siviiliolosuhteissa"?
Seurauksena jo valmiiksi rakennetun ja toimivan psykiatrisen organisaation romuttamisesta oli nimittäin melkoinen kaaos, joka ei taatusti palvellut potilaiden asiaa.
*
Nämä laajat kysymykset ovat perustavia psykiatrian ja psykiatristen hoitojärjestelmien suhteen.
Itse olin pitkään antipsykiatrisen linjan kannattaja, mutta tulin lopulta "järkiini" ja päädyin Ilkka Taipaleen edustaman sosiaalipsykiatrian linjoille, jossa pyritään luopumaan laitoshoidosta niin pitkälle kuin mahdollista, mutta jossa säilytetään ainakin vaikeimpien hoidettavien suhteen perinteisen, lääketieteellisen psykiatrian "protokolla", mitä tulee diagnooseihin ja lääkitykseen.
Antipsykiatrinen hoito- tai huoltomallikin - miksi sitä nyt halutaan kutsua, saattaa kyllä toimia, mutta se vaatii aivan kertakaikkisen mullistuksen koko mielenterveysinstituutiossa.
Tarvitaan "fundamentaalinen" asennemuutos sekä ainakin alkuun julmetusti resursseja eli rahoitusta.
Suomessa antipsykiatrisen ja perinteisen lääketieteellisen mallin kompromisseja tai välimuotoja on ollut esim. Tampereen Sopimusvuori ry:n toiminta, joka luokitellaan juuri sosiaalipsykiatrian nimikkeen alle.
Sosiaalipsykiatrian organisaatiomalli työsalitoimintoineen, asuntoineen, asuntoloineen ja harrastusmahdollisuuksineen lähentyy antipsykiatriaa, mutta eroaa siitä kuten edellä jo todettiin melko jyrkästi siinä, että lääketieteellisen psykiatrian hoitomalllista ja ideologiasta ei ole luovuttu - toisin kuin antipsykiatrian kokeiluissa.
Kaikkia ei kuitenkaan voi koskaan hoitaa laitosten ulkopuolella. Akuutit psykoosit ovat monesti niin rajuja, että on anteeksiantamaton hoitovirhe antaa tällaisten ihmisten vahingoittaa itseään tai muita jättämällä heidän kontrolloimisensa, tukemisensa ja lääkitsemisensä esim. vain asuntolapalveluitten ja omaisten varaan.
Sama pätee siihen kaikkein onnettomimpaan "rupusakkiin" eli niihin potilaisiin, joita ei ole saatu sijoitettua avohoidon puolelle ehkä vuosikymmenien yrittämisestä huolimatta, koska he ovat aina päätyneet takaisin suljetulle osastolle vaikean käyttäytymisensä takia.
*
Antipsykiatria oli osa -60-luvun radikaalia vasemmistolaisuutta, hippiliikettä ja yleistä vapautumisaatetta - myös tieteenfilosofista kapinaa, jota Thomas Kuhnin ajatukset innoittivat. Sellaisenaan siis hyvin romanttinen ja ideologinen ilmiö.
Michel Foucault, jonka kirjoitukset voi laajasti ottaen lukea osaksi tätä liikettä totesi kerran - ehkä hieman provokatiivisesti, että "mitään psykologiaa ei ole olemassakaan."
Mutta tämä oli lähinnä filosofinen kannanotto, jolla ei pyritty itse käytäntöjen avoimeen romuttamiseen kuten antipsykiatriassa.
Toisenlaista - joskin antipsykiatrian tavoin lääketieteellistä psykiatriaa ja psykoanalyysia karsastavaa lähestymistapaa psykoterapeuttiseen työhön edustivat Gregory Batesonin, hänen työryhmänsä ja Milton H. Ericksonin toiminta, jossa metodit pohjautuvat lähinnä kommunikaation paradokseihin.
Mainittakoon tässä etenkin Batesonin työryhmän 1950-luvun puolivälissä kehittelemä huipputason kommunikaatioteoreettinen innovaatio, joka tunnetaan nimellä double-bind eli kaksoissidos.
Tämän suuntauksen metodinen ja "tekninen" kirjo on - päinvastoin kuin psykoanalyysissa ja siitä johdetussa lääketieteellisessä psykiatriassa - erittäin laaja. Niistä mainittakoon vain lyhytterapiat (hieman epäonnistunut termi), paradoksi- ja perheterapiat.
Suomessa tätä terapiamallia on ansiokkaasti edustanut etenkin Ben Fuhrman, jonka näkemyksiä ja toimintaa arvostan tosi paljon (olen lukenut monia hänen ja Tapani Aholan kirjoja), vaikken innostukaan Furmanin elämänhallintapopulismista.
Lisäys
Furman ei ole sitoutunut yhteen psykoterapeuttiseen menetelmään kuten psykoanalyysi vaan painottaa, että eri malleja voi käyttää tapauksesta riippuen ja jopa samankin casen kohdalla. Tämä on hyödyllinen ajatus, koska siten estetään terapian dogmatisoituminen ja jämähtäminen "riitiksi" kuten psykoanalyysin kohdalla on käynyt.
*
Toimikoon tämä teksti nyt eräänlaisena johdantona näihin ongelmanasetteluihin ja kysymyksiin. Olen pohtinut aihetta aiemminkin blogissani, mutta nyt lienee aika tehdä jonkinlaista yhteenvetoa.
Siitä myöhemmin, kyseisiä aiheita käsittelevässä päreessä. Aika laaja kattaus, mutta yritetään - jossain vaiheessa.
3 comments:
Missä sinusta on Furmanin terapian villakoiran ydin? Sille on kai kuvaavampikin nimi kuin lyhytterapia, mutta en nyt muista sitä.
Olen joskus luonnehtinut Furmania viihdeterapeutiksi, koska minuakaan ei kiehdo hänen "elämänhallintapopulisminsa". Huvittavimpia hänen harrastamistaan sloganeista on, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa onnellinen lapsuus. Minusta sille ei löydy minkäänlaisia lääketieteellisiä eikä terapeuttisia perusteita.
Vuosikausia kestävä hoidettavan riiputtaminen saattaa tietysti olla tietty taloudellisen turvallisuuden tae. On niitäkin, jotka ripustautuvat terapeuttiinsa.
Hoidettava ei välttämättä ole ainoa ripustautuva osapuoli.
Myös terapeutilla saattaa olla henkilökohtaisia syitä pitää yllä pitkää suhdetta terapoitavaansa. Jossain vaiheessa ei ole enää kyse hoito-, vaan muusta asiakassuhteesta, intiimistäkin. Tiedän, mutta en yleistä.
Koska terapia tiedetään kalliiksi, sillä saattaa olla myös hyvä statusarvo. Minulla ei ole vielä ollut varaa puhua "minun psykiatristani". En puhu enää hammaslääkäristänikään, koska Kela tulee melko avokätisesti vastaan. Tosin on hammaslääkäreitä, jotka väittävät, etteivät tee Lada- vaan mersuhommia, ja hinta on sen mukainen.
Toteaisin vielä täältä ojanpenkalta metsänlaidasta saman minkä toveri R, että olemassaolevan psykiatrisen hoitojärjestelmän romuttamisen seurauksena oli aikamoinen kaaos. Se näkyi hyvin selvästi esim. täällä pikkukaupungin katukuvassa laitosten alasajon jälkeen. Siinä ajettiin alas potilaita samalla tavalla kuin laman aikana ajettiin alas pienyrityksiä. Yritystoiminta puhdistui ns. kannattamattomista yrityksistä ja potilaskanta sellaisista toivottomista tapauksista, jotka eivät olleet ympäristölle vaarallisia. Samaan aikaan kuin potilaita jalkautettiin (en tiedä kuinka tarkoin priorisoiden), ei avohoidon puolella panostus potilaisiin ainakaan hoitohenkilöiden lisäämisenä toteutunut, vaikka sellaiseen väitettiin pyrittävän. Yhdeksänkymmenluvun alulla mielenterveushoitajiksi kouluttautuvat luulivat pääsevänsä oitis työhön, mutta hyvin monet, kaiketi useimmat, saattoivat pettymyksekseen todeta valmistuneensa työttömiksi.
Potilaista ovat kuolleet ne, jotka ovat kuolemaa halunneet, ja muut elävät miten kuten. Kuusikymmenluvun radikalisti Ilkka Taipale ehdotti takavuosina eräänlaisia huoltopartioita pitämään silmällä yksinasuvia sairaita, hienommin sanottuna mielenterveyskuntoutujia, joita varten täälläkin on järjestetty mainitsemaasi sosiaalipsykiatrista toimintaa, ja mikä parasta, sen pyörittämiseen ovat osallistuneet täkäläisen yliopiston spsosiaalipolitiikan professorit.
Kuusikymmenluvun "vapausaatteen" tuoksinassa Ilkka Taipale muistaakseni osallistui kirjoittajana Tammen huutomerkkisarjassa ilmestyneeseen niteeseen "Pakkoauttajat", jossa käsiteltiin hallinto-oikeudellista vapaudenriistoa myös mielisairaanhoidon kannalta.
Foucault on tutkinut hulluutta ja ollut hullu itsekin, ja myös homoseksuaali, joka on veivannut itsensä kunnioitettavan tiukan mankelin läpi. Nyt hän on eräs aikamme siteeratuimpia ajattelijoita.
Tuttua juttua.
Mitä tulee Furmaniin, tein päreeseeni lisäyksen, joka osaltaan perustelee, miksi siedän häntä niinkin hyvin.
Perussyy on kuitenkin Furmanin edustaman suuntauksen kommunikaatioteoreettinen pohja - kaksoissidos, paradoksien käyttö, tehtävien määrääminen (eli avoin manipulaatio) jne.
Olen muuten ollut Lapinlahden sairaalassa töissä (-85) samalla osastolla ja samaan aikaan kuin mr. Fuhrman ja havaitsin hänet erittäin mukavaksi tyypiksi.
Itse hän sanoi aika suoraan minulle, ettei tule koskaan saamaan vakituista paikkaa Lapinlahdesta niin kauan, kun Kalle Achte on johtavana ylilääkärinä.
Koulukuntaristiriita - you know.
Psykoanalyysi ja niin sanottu lyhytterapia kun ovat ihan eri maailmoista kotoisin.
Jotkut eivät osaa tehdä eroa psykoterapian ja psykoanalyysin välillä.
Post a Comment