(TOTESI) ANDROGYYNIHULLUMIES
April 27, 2005
AKATEMIALLE
Päivän mietelause: "Heti kun näen kolme intellektuellia yhdessä, häivyn paikalta. En kestä sitä." (Jean Baudrillard)
Is life a long sickness? Ist das Leben eine Krankheit? + päivitys 10. 5
Onko elämä pitkä ja hivuttava sairaus? (päivitys 10. 5. 2005 - "Salattu mutta ei tuntematon")
La Gaya Scienza
340
The Dying Socrates. I admire the courage and wisdom of Socrates in all that he did, said-and did not say. This mocking and amorous demon and rat-catcher of Athens, who made the most insolent youths tremble and sob, was not only the wisest babbler that has ever lived, but was just as great in his silence.
I would that he had also been silent in the last moment of his life--perhaps he might then have belonged to a still higher order of intellects. Whether it was death, or the poi son, or piety, or wickedness-something or other loosened his tongue at that moment, and he said: "O Crito, I owe a cock to Asclepius."
For him who has ears, this ludicrous and terrible "last word" implies: "O Crito, life is a long sickness."' Is it possible! a man like him, who had lived cheerfully and to all appearance as a soldier-was a pessimist! He had merely put on a good demeanor towards life, and had all along concealed his ultimate judgment, his profoundest sentiment! Socrates, Socrates had suffered from life!
And he also took his revenge for it-with that veiled, fearful, pious, and blasphemous phrase! Had even a Socrates to revenge himself? Was there a grain too little of magnanimity in his superabundant virtue? Ah, my friends! We must surpass even the Greeks!
Die fröhliche Wissenschaft
340
Der sterbende Sokrates.— Ich bewundere die Tapferkeit und Weisheit des Sokrates in Allem, was er that, sagte—und nicht sagte. Dieser spöttische und verliebte Unhold und Rattenfänger Athens, der die übermüthigsten Jünglinge zittern und schluchzen machte, war nicht nur der weiseste Schwätzer, den es gegeben hat: er war ebenso gross im Schweigen.
Ich wollte, er wäre auch im letzten Augenblicke des Lebens schweigsam gewesen,—vielleicht gehörte er dann in eine noch höhere Ordnung der Geister. War es nun der Tod oder das Gift oder die Frömmigkeit oder die Bosheit—irgend Etwas löste ihm in jenem Augenblick die Zunge und er sagte: "Oh Kriton, ich bin dem Asklepios einen Hahn schuldig." (boldings/RR)
Dieses lächerliche und furchtbare "letzte Wort" heisst für Den, der Ohren hat: "Oh Kriton, das Leben ist eine Krankheit!" Ist es möglich! Ein Mann, wie er, der heiter und vor Aller Augen wie ein Soldat gelebt hat,—war Pessimist! Er hatte eben nur eine gute Miene zum Leben gemacht und zeitlebens sein letztes Urtheil, sein innerstes Gefühl versteckt! Sokrates, Sokrates hat am Leben gelitten!
Und er hat noch seine Rache dafür genommen—mit jenem verhüllten, schauerlichen, frommen und blasphemischen Worte! Musste ein Sokrates sich auch noch rächen? War ein Gran Grossmuth zu wenig in seiner überreichen Tugend?— Ach Freunde! Wir müssen auch die Griechen überwinden!
PS. Nietzschen tulkinta on mielenkiintoinen, joskin toki kärjistys, mutta se implikoi minulle kokonaisen kulttuurieetoksen. Juutalaisen "Sokrateen/vrt. Jeesus" mieleen ei olisi juolahtanutkaan ivata elämää Asklepios-ironialla, vaan päinvastoin ehkä jopa kiittää Jumalaansa elämästään ja luovuttaa se takaisin hänen käsiinsä.
Mutta kreikkalaisilla oli jumalia joka lähtöön, eli itse asiassa ei lainkaan jumalaa. Paavali näki Ateenan matkallaan (n. 50 jkr.) "patsaan" - jonkinlaisen "tyhjän torson", joka oli nimetty: "tuntemattomalle jumalalle."
Sitä oli oikeastaan ollut koko Kreikan polyteismi: keksittyjen, teatraalisten - siis tuntemattomien - jumalien kulttuuri, joka oli jo Sokrateen elinaikana menossa mailleen, rappeutumassa filosofiaksi (samaa kuin meille nyt tiede) ja "kitzciksi" (tuntematon jumala erinomaisena, analogisena, esimerkkinä ko. tyylisuunnasta) - aivan kuten meidän länsimainen kulttuurimme nyt.
Platon ja Aristoteles olivat tämän kulttuurin viimeinen - äärettömän suuri ponnistus, joka päätyi Nietzschen mielestä kuitenkin aivan sietämättömän yksipuoliseen rationalismiin, ja jonka peruskaava oli nimenomaan Sokrateen Järki=Hyve=Onni.
Kreikkalaisista tuli "mielettömän" järkeviä siinä vaiheessa, kun kulttuuri itsessään ei enää suonut hedelmällistä maaperää elämänuskolle, optimismille, luovuudelle, kasvatukselle tai perinteille. Optimistinen rationaalisuus oli viimeinen pakotie, joka siis vain peitti perimmäisen, kaiken kulttuurisen eetoksen valtaavan, pessimismin.
Noin kaksisataa vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen koko helleenisen kulttuurin keskus oli siirtynyt Aleksandriaan ja itse Kreikka oli liitetty Rooman "autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi."
Kun "henki", usko ja toivo on paennut, seuraa kulttuuriruumiin maatuminen nopeasti ja peruuttamattomasti."/RR Oswald Spengleriä "imitoiden."
Platonin Akatemia ("virallinen filosofia") päätyi edustamaan skeptisismiä, mutta suosituimmat - itse asiassa elämänfilosofiset suuntaukset - stoalaisuus ja epikurolaisuus - olivat molemmat hyvin lähellä materialistista monismia - tosin melko erilaisiin tieto-opillisiin lähtökohtiin perustuen.
(Samantyyppinen jako muuten vallitsee perimmältään nykyäänkin, joskin huomattavasti monimuotoisempien diskurssien puitteissa.)
Kreikkalaisen kulttuurin suurin saavutus - kansaa integroiva tragedia-näytelmä oli ajautunut Nietzschen mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen myyttisestä syvällisyydestä Euripideen psykologisiin luonnekuvauksiin, jossa näytelmän tapahtumia ja ihmiskohtaloita alettiin jo selittää sokraattisen dialektiikka-metodin eli rationaalisen päättelyn keinoin.
Näin oli itse tragedian myyttinen, katharttisesti ihmisiä yhdistävä syvällisyys, rappeutettu "psykoterapiaksi" ja elämänhallinnan opeiksi - vrt. nykyaika/RR.
Mutta miten kävi pienen seemiläis-heettiläisen heimon, joka järjettömän itsepäisissä ja reaalipoliittisesti tyhmissä elkeissään Rooman ylivaltaa vastaan lopulta ärsytti "megavaltion" johtajat tuhoamaan Jerusalemin (70 jkr.) ja ajamaan juutalaiset jälleen kerran diasporaan (hajaannukseen) ympäri maailmaa?
Vastaus: Juutalaisuus elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhä vielä tänäkin päivänä - kaikilla tieteen, taiteen ja etenkin talouden alueilla, ja syy on selvä: monoteistisen traditon luoma/synnyttämä yhteisöllisyyden sekä jatkuvuuden "imperatiivi", joka on sisäistetty jollain ihmeellisellä - "geneettis-evolutiivisella?" - koodilla kaikkien juutalaisten eetokseen, vaikkeivät he aina uskonnollisesta perinteestään piittaisikaan.
Tarinan opetus: polyteistinen kulttuuri ajautuu lopulta aina - hetkellisen ja todella loisteliaan kukoistuksensa jälkeen - erittäin nopeasti kulttuurisen rappion ja perversion tilaan, jonka ainoaksi fundamentaaliseksi perustaksi tulee tiede (Ateenassa siis filosofia, koska varsinaista tiedettä ei vielä muussa muodossa tunnettu vuosisatoihin), ja jonka kulttuuri on joko pelkkää vanhan toistoa tai erityyppisiä yrityksiä luoda joko massiivisia sensaatioita ("sirkushuveja", sillä skandaalitkin olivat Roomassa enää vain mukavaa /joskin hieman vaarallista/ viihdettä - aivan kuten nykyään) ja "shokeeraavia" kokeiluja uusilla - sekä muoto- että teknologisilla - innovaatioilla.
Oli/on siirrytty tragedian (eli yhdistävän kokonaistaideoksen tai "uskottavan" uskonnon) ajasta "epätoivoisen" komiikan eri muotojen kaoottiseen pluralismiin, joka ei loputtomiin voi kätkeä omaa tyhjyyttään - ei edes itseltään!
Samuel Beckettin Waiting for Godot (AJK Huomenna hän tulee, Samuel Beckett) on juuri siksi ehkä syvällisin ilmaisu meidän aikamme henkisestä tilasta/eetoksesta - aivan kuten "tuntemattoman jumalan" patsasjalusta Ateenassa noin 50 jkr!
RR
(10. 5. 2005) - PPS.
Salattu mutta ei tuntematon.
Tässä on paikallaan "pieni" semanttis-etymologis-kulttuurihistoriallinen tarkistus.
Kun puhun tuntemattomasta jumalasta, en tarkoita käsitettä salattu jumala - deus absconditus. Olen tosin kääntänyt "merkillisessä" esseessäni Leevi Lehdon Päivästä termin absconditus sanalla tuntematon, mutta tässä se ei käy, eikä absconditus sitä paitsi olekaan nimenomaan tuntematon siinä merkityksessä, että me emme voisi tietää onko kyseinen olio, ilmiö tai asia olemassa vai ei.
Me emme vain juuri nyt tiedä/voi tietää siitä mitään, koska se on salattu meiltä - tai "se salaa itsensä meiltä."
(Alluusio Heideggerin käsitykseen totuuden kätkeytymisestä ja avautumisesta/paljastumisesta (aletheia) on syytä huomioida, vaikka sen etymologia pohjaakin tyystin "fenomenologisoituun" kreikkalaiseen metafysiikkaan (Aristoteles, Platon, Paremenides) - ei juutalaiskristilliseen oppiin sovituksen ja armon yhteydestä.)
Englannin verbi abscond merkitsee karkaamista tai katoamista (häviämistä, livistämistä), ja ne ovatkin sopivia konnotaatioita salatulle minun tulkinnassani.
Myös absent - poissaoleva merkityksessä: olla toisessa paikassa soveltuu tässä tarkoituksiini.
Tulevan kristillisen "bolitbyroon vastaava ideologi ja huipputehokas organisaatiosihteeri" Paavali sanoi ateenalaisille, että juuri kristinuskon evankeliumin Jumala on se "tuntematon"Jumala, jota he ovat yrittäneet "patsaan" muodossa esittää. Mutta tämä uusi totuus ja usko heille täytyy nyt vain opettaa - taikauskoisia kuvien ja patsaiden palvojia kun ovat olleet. (jumalia heillä siis oli joka lähtöön eli ei oikeastaan Jumalaa lainkaan!)
Kristinuskon Jumala tosin on absconditus eli salattu, mutta uskon kautta tunnettavissa tai tunnistettavissa. Hänen poissaolonsa on hänen läsnäoloaan uskossa (RR:n vapaita muunnelmia Paavalin puheista).
Ateenan torso tuntematon jumala sen sijaan ilmentää mielestäni jotain, joka ei ole salattu, (meiltä "paennut, karannut" - tai päinvastoin - kuten juutalaisuudessa: meitä lähestyvä!) vaan jotain, jota kreikkalainen ajattelu pelkäsi kuin ruttoa - kaikkein eniten maailmassa ja todellisuudessa.
Tämä tuntematon jumala oli viimeinen, jonka kreikkalaiset olisivat halunneet jumalakseen nimittää: se oli yhtä kuin tyhjyys, joka paljasti samalla koko polyteismin idealistiseen rationalismiin (jota myös Aristoteleen ajattelu perimmältään oli) sisältyvän konstruktiivisen eetoksen, joka romahtaisi (dekonstruoisi itsensä) kuin korttitalo, kun usko Olympos-vuoren jumalten näyttämöön ja platonisiin ideoihin (tai aristoteelisiin substansseihin) osoittautuisikin pelkäksi ihmisjärjen loistavaksi valheeksi, ja joka lähtöön tarkoitetut jumalat menettäisivät kaiken - jopa pelkän teatraalisen ("katu")uskottavuutensa.
(Mutta - näinhän itse asiassa ei ole käynyt, kun tutustuu vähänkin paremmin ortodoksiseen kirkkoon ja sen kreikkalaiseen perimään! Ortodoksinen kristillisyys teki synteesin kreikkalaisesta kuvien ja pyhien esineitten kunnioituksesta (huom! vain Jumalaa voi palvoa!), Johanneksen evankeliumista, uusplatonismista sekä poleemisesti sanoen buddhalaisesta nirvana-mystiikasta.
Siten ortodoksisuus eroaa todella radikaalisti varsinkin reformoiduista lahkoista, esim. körteistä, joille usko on pikemminkin saatanallista synkkyyttä ja häpeää kuin evankeliumia eli ilosanomaa.)
Tämä tuntematon jumala on tyhjyyden/"tyhjiön" aiheuttaman kauhun/kammon (horror vacui) ilmentymä - polyteismin viimeinen älyllis-uskonnollinen ponnistus ja "tunnustus".
Ei edes antiikin monipuolisimmin oppinut henkilö, Aristoteles, uskonut tyhjiön olemassaoloon: todellisuus oli rationaalinen, ei irrationaalinen, mitä tyhjiön olemassaolon tunnustaminen olisi merkinnyt.
(Toki Aristoteles käsitteli horror vacui - oletusta luonnontieteellisesti, ilmanpaineteoriaa kehitellessään, mutta osaltaan tämäkin kuvastaa lopulta kreikkalaisten rationaalista eetosta, jossa tietyt perustavat esitieteelliset (metafyysiset) käsitykset "ekstrapoloitiin" myös luonnontieteisiin. Ja koko Aristoteleen luonnonfilosofia perustuu tällaisiin - tosin "tutkittuihin - ekstrapolaatioihin!")
Platon meni lukumystiikassaan jopa niin pitkälle, että Pythagoraan tavoin kielsi kokonaan irrationaaliluvut, joista arkkityyppisimpänä esimerkkinä on mainittava tietysti piin (ympyrän kehän ja halkaisijan suhde) arvo.
Platon ajatteli perin dogmaattisesti, että irrationaaliluvut merkitsisivät inhimillisen ajattelun rapautumista ja perimmältään monistisesti (Parmenides) tulkitun olevan hajoamista pluralistiseen kaaokseen. Hän oletti, että piin arvo ei lopulta ole ääretön, eli että pii ei ole irrationaaliluku
(Terveisiä Platonille:
Pii 1500:n desimaalin tarkkuudella
[1] (http://gutenberg.net/etext/50) Gutenberg-projektin teksti, jossa ensimmäiset 10 miljoonaa desimaalia)
Platon oli siis enemmän kallellaan Parmenideen ykseysoppiin kuin Herakleitoksen jatkuvan muutoksen filosofiaan, joskin on muistettava, että Herakleitoksen panta rhei - kaikki virtaa ei ollut varsinaisesti empiirisen kaaoksen (Platonin painajaisuni!) ylistystä, vaan kaiken virtaaminen merkitsi samalla yhden ja saman (kts. Saarikosken Herakleitos-fragmenttien käännökset, - 71) ilmenemistä maailman, todellisuuden liikkeessä ja muuttumisessa.
Tuo Yksi ja Sama oli mitä ilmeisimmin juuri Logos - erittäin vaikeasti käännettävissä oleva sana - myös Saarikosken analyysin mukaan (Tarkka: Pentti Saarikoski 1964-1983, s. 287).
Kreikkalaisilla oli Logokselle oma, rationaalisempi tulkintansa järjen ja kosmisen järjestyksen symbolina, mutta juutalaisuudesta kummunnut, kehittyvän kristinuskon teologia tulkitsi Logoksen huomattavasti vapaammin, ja mikä tärkeintä - ymmärsi (ns. keskiplatonisen teoriatulkinnan pohjalta) - Logoksen Kristukseksi, joka oli inkarnoitunut tämänpuoleisuuteen/ihmisyyteen, vaikka olikin samalla täysin tuonpuoleinen/Jumala eli Logos.
Jeesus oli Isän Jumalan Sana (Logos), joka Pyhän Hengen vaikutuksesta toimii meidän pelastuksemme tähden, sillä omassa varassamme me emme siihen kykene (= immanentin/tämänpuoleisen ja transsendentin/tuonpuoleisen yhteyteen).
Tämä ajatus kyettiin siis melko tyydyttävästi perustelemaan teoreettisesti keskiplatonismin pohjalta.
Platon ajatteli, että me "pelastumme" (tietenkään hän ei edes tuntenut synnin ja armon käsitteitä) teorian avulla, "katselemalla" (theoreia) ja "muistelemalla" (anamnesis) ikuista alkulähtökohtaamme eli ikuisia ideoita - Kauneutta, Hyvyyttä ja Totuutta.
Tämä on rationalistista unio mysticaa (matemaatikon "uskontoa"), jossa luojajumala (demiurgi) ymmärrettiin - varsinkin ihmisen luodessaan - joko tehtävässään epäonnistuneeksi tai pahantahtoiseksi, mutta ihmisenkin demiurgi loi (tai yritti luoda) ikuisten ideoiden toimiessa mallina.
Kuten edellä viittasin - antiikin kreikkalainen ajattelu ( käyttääkseni jälleen nietzscheläistä terminologiaa) - oli perin "egyptiläistä", mikä tässä voidaan ymmärtää kuvallis-symbolis-geometriseksi, kun taas juutalainen (ja myöhemmin arabialainen) monoteismi (myös itäinen kristinusko n. 700-luvulla) kohtasi todellisuuden ei-kuvallisesti (kuvakielto, jumalan nimen turhaan lausumiskielto), ei-symbolisesti (Jumala puhutteli kansaa ja ihmistä konkreettisesti, ei "vain" symbolis-teoreettisesti) sekä Jumalan "näkymättömyyden" eli hänen "salattuutensa" (absconditus) kautta, jolloin staattisen, geometrisen "mallinnusparadigman" korvasi dynaamisempi artitmeettis-tähtitieteellinen tulkintaperspektiivi.
Juutalaisille Jumalan "tyhjyys" ei merkinnyt (kuten kreikkalaisille) kaaosta eli Jumalan olemattomuutta, vaan sitä, että Jumala oli samanaikaisesti kokonaan Toinen/tuonpuoleinen ja kuitenkin Persoonallinen/tämänpuoleinen - ihmistä puhutteleva (apostrophe=puhuttelu). Juutalaiselle Jumala oli kyllä salattu mutta ei tuntematon tai "liikkumaton liikuttaja" (Totuus) kuten Aristoteleelle.
*
On vielä muistettava, että juutalaiset ja arabit ovat kehittäneet aritmetiikkaa siinä missä kreikkalaiset geometriaa, ja tämä tieteellisten/filosofisten intressien sekä paradigmojen erilaisuus kreikkalaisen polyteismin ja juutalaisen (ylipäätään) monoteismin välillä johtuu pitkälti nimenomaan näiden kahden kulttuurin metafyysisen eetoksen - jota tässä yritän kuvailla - merkittävästä erilaisuudesta.
Ja se erilaisuus näkyy - yllättävääkö (?) - myös meidän aikamme täysin epämetafyysiseksi julistautuneessa fysiikassa.
Ei niin, että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan ero olisi palautettavissa juutalaisuuden ja kreikkalaisuuden väliseksi eroksi vaan, että juutalaisuus ja kreikkalaisuus ovat jo lähes 3000 vuotta sitten kyenneet intuitiivisella tasolla tajuamaan - "omasta perspektiivistään" - todellisuuden "dialektisen monismin", mikäli tätä hegeliläistä määritelmää on lupa tässä käyttää.
Kreikkalaisille maailma oli ennenmuuta mekaaninen ja syklinen, juutalaisille muuttuva ja lineaarinen.
Aristoteleen metafyysinen "pyhä kolminaisuus" - muoto (substanssi), liike ja materia, joista yksikään ei voi olla ilman kahta muuta (paitsi substanssi!) kuuluu yhä edelleen kreikkalaisen, idealistisen rationalismin piiriin, koska - kuten edellä mainittiin - tyhjyys merkitsi Aristoteleellekin irrationaalisuutta ja siten epätodellisuutta, ja koska materian päämäärähakuinen (teleologinen) liike (eli potentiaalisen muodon aktuaalistuminen) perustuu Aristoteleellakin lopulta Platonin ideoita sangen suuresti muistuttaviin ikuisiin/muuttumattomiin substansseihin.
Tämä metafysiikka on teleologisuudestaan huolimatta staattista kosmisen järjestyksen dogmissaan. Juutalaisuuteen sisältyvään jumalakäsitykseen implikoituva todellisuudessa (systeemissä) itsessään tapahtuva muutos sen sijaan edustaa aivan toisentyyppistä maailmankuvaa.
*
Juutalaisille Jumala oli imperatiivinen - käskevä ja tahtova Jumala, jonka antamia lakeja piti noudattaa.
Kristinusko, joka on "pseudomonoteistinen" (kolminaisuusoppi) ja "piilodualistinen" mysteeriuskonto (vrt. esim. orfilaisuus tai mithralaisuus)/RR, sen sijaan oletti Jumalan salaisuuden pelastavaksi armoksi=evankeliumiksi (ilosanoma), joka tuli "täyttämään" lain - ei ylittämään sitä.
Rajanveto juutalaisuuteen on kuitenkin olennainen, koska armon mysteeri=pelastus ei voinut olla pelkkä lain noudattamisen seuraus, vaan siihen tuli liittyä metanoia - perusteellinen mielenmuutos.
Kristinusko yritti siten tehdä synteesin ymppäämällä juutalaisen monoteismin ja mysteeri/pelastusopin" platoniseen (keskiajalla vielä "epäonnistuneemmin" aristoteeliseen) teoriasapluunaan.
(Lainausmerkit sen vuoksi, koska Tuomas Akvinolainen on keskiajan suurin filosofi; - epäonnistumisessa on kyse siitä, että koko ymppäys perustui Aristoteleen metafysiikan perusteitten "kristilliseen" väärinkäsittämiseen/-tulkintaan, ei sen huonoon filosofiseen soveltamiseen).
Keskiplatonismi ei kuitenkaan voinut estää niin sanotun areiolaiskiistan syntyä 300-luvun alussa, koska Platonin ajatteluun ei sisältynyt paradoksia ideoiden ja niiden tajuamisen välillä, kun taas Kristus-Logos oli "ehdottoman" paradoksaalinen olento ihmiseksi tulleena Jumalana.
Mutta sitä episodia täytyy käsitellä - jos ei tyystin toisesta perspektiivistä niin ainakin toisessa yhteydessä. Ehkä "salattu mutta ei tuntematon" tulee sekin myös silloin hieman paremmin ymmärrettäväksi...(?)
KRISTOLOGIA – OPPI KRISTUKSESTA
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Christology
Christology - Wikipedia, the free encyclopedia...
La Gaya Scienza
340
The Dying Socrates. I admire the courage and wisdom of Socrates in all that he did, said-and did not say. This mocking and amorous demon and rat-catcher of Athens, who made the most insolent youths tremble and sob, was not only the wisest babbler that has ever lived, but was just as great in his silence.
I would that he had also been silent in the last moment of his life--perhaps he might then have belonged to a still higher order of intellects. Whether it was death, or the poi son, or piety, or wickedness-something or other loosened his tongue at that moment, and he said: "O Crito, I owe a cock to Asclepius."
For him who has ears, this ludicrous and terrible "last word" implies: "O Crito, life is a long sickness."' Is it possible! a man like him, who had lived cheerfully and to all appearance as a soldier-was a pessimist! He had merely put on a good demeanor towards life, and had all along concealed his ultimate judgment, his profoundest sentiment! Socrates, Socrates had suffered from life!
And he also took his revenge for it-with that veiled, fearful, pious, and blasphemous phrase! Had even a Socrates to revenge himself? Was there a grain too little of magnanimity in his superabundant virtue? Ah, my friends! We must surpass even the Greeks!
Die fröhliche Wissenschaft
340
Der sterbende Sokrates.— Ich bewundere die Tapferkeit und Weisheit des Sokrates in Allem, was er that, sagte—und nicht sagte. Dieser spöttische und verliebte Unhold und Rattenfänger Athens, der die übermüthigsten Jünglinge zittern und schluchzen machte, war nicht nur der weiseste Schwätzer, den es gegeben hat: er war ebenso gross im Schweigen.
Ich wollte, er wäre auch im letzten Augenblicke des Lebens schweigsam gewesen,—vielleicht gehörte er dann in eine noch höhere Ordnung der Geister. War es nun der Tod oder das Gift oder die Frömmigkeit oder die Bosheit—irgend Etwas löste ihm in jenem Augenblick die Zunge und er sagte: "Oh Kriton, ich bin dem Asklepios einen Hahn schuldig." (boldings/RR)
Dieses lächerliche und furchtbare "letzte Wort" heisst für Den, der Ohren hat: "Oh Kriton, das Leben ist eine Krankheit!" Ist es möglich! Ein Mann, wie er, der heiter und vor Aller Augen wie ein Soldat gelebt hat,—war Pessimist! Er hatte eben nur eine gute Miene zum Leben gemacht und zeitlebens sein letztes Urtheil, sein innerstes Gefühl versteckt! Sokrates, Sokrates hat am Leben gelitten!
Und er hat noch seine Rache dafür genommen—mit jenem verhüllten, schauerlichen, frommen und blasphemischen Worte! Musste ein Sokrates sich auch noch rächen? War ein Gran Grossmuth zu wenig in seiner überreichen Tugend?— Ach Freunde! Wir müssen auch die Griechen überwinden!
PS. Nietzschen tulkinta on mielenkiintoinen, joskin toki kärjistys, mutta se implikoi minulle kokonaisen kulttuurieetoksen. Juutalaisen "Sokrateen/vrt. Jeesus" mieleen ei olisi juolahtanutkaan ivata elämää Asklepios-ironialla, vaan päinvastoin ehkä jopa kiittää Jumalaansa elämästään ja luovuttaa se takaisin hänen käsiinsä.
Mutta kreikkalaisilla oli jumalia joka lähtöön, eli itse asiassa ei lainkaan jumalaa. Paavali näki Ateenan matkallaan (n. 50 jkr.) "patsaan" - jonkinlaisen "tyhjän torson", joka oli nimetty: "tuntemattomalle jumalalle."
Sitä oli oikeastaan ollut koko Kreikan polyteismi: keksittyjen, teatraalisten - siis tuntemattomien - jumalien kulttuuri, joka oli jo Sokrateen elinaikana menossa mailleen, rappeutumassa filosofiaksi (samaa kuin meille nyt tiede) ja "kitzciksi" (tuntematon jumala erinomaisena, analogisena, esimerkkinä ko. tyylisuunnasta) - aivan kuten meidän länsimainen kulttuurimme nyt.
Platon ja Aristoteles olivat tämän kulttuurin viimeinen - äärettömän suuri ponnistus, joka päätyi Nietzschen mielestä kuitenkin aivan sietämättömän yksipuoliseen rationalismiin, ja jonka peruskaava oli nimenomaan Sokrateen Järki=Hyve=Onni.
Kreikkalaisista tuli "mielettömän" järkeviä siinä vaiheessa, kun kulttuuri itsessään ei enää suonut hedelmällistä maaperää elämänuskolle, optimismille, luovuudelle, kasvatukselle tai perinteille. Optimistinen rationaalisuus oli viimeinen pakotie, joka siis vain peitti perimmäisen, kaiken kulttuurisen eetoksen valtaavan, pessimismin.
Noin kaksisataa vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen koko helleenisen kulttuurin keskus oli siirtynyt Aleksandriaan ja itse Kreikka oli liitetty Rooman "autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi."
Kun "henki", usko ja toivo on paennut, seuraa kulttuuriruumiin maatuminen nopeasti ja peruuttamattomasti."/RR Oswald Spengleriä "imitoiden."
Platonin Akatemia ("virallinen filosofia") päätyi edustamaan skeptisismiä, mutta suosituimmat - itse asiassa elämänfilosofiset suuntaukset - stoalaisuus ja epikurolaisuus - olivat molemmat hyvin lähellä materialistista monismia - tosin melko erilaisiin tieto-opillisiin lähtökohtiin perustuen.
(Samantyyppinen jako muuten vallitsee perimmältään nykyäänkin, joskin huomattavasti monimuotoisempien diskurssien puitteissa.)
Kreikkalaisen kulttuurin suurin saavutus - kansaa integroiva tragedia-näytelmä oli ajautunut Nietzschen mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen myyttisestä syvällisyydestä Euripideen psykologisiin luonnekuvauksiin, jossa näytelmän tapahtumia ja ihmiskohtaloita alettiin jo selittää sokraattisen dialektiikka-metodin eli rationaalisen päättelyn keinoin.
Näin oli itse tragedian myyttinen, katharttisesti ihmisiä yhdistävä syvällisyys, rappeutettu "psykoterapiaksi" ja elämänhallinnan opeiksi - vrt. nykyaika/RR.
Mutta miten kävi pienen seemiläis-heettiläisen heimon, joka järjettömän itsepäisissä ja reaalipoliittisesti tyhmissä elkeissään Rooman ylivaltaa vastaan lopulta ärsytti "megavaltion" johtajat tuhoamaan Jerusalemin (70 jkr.) ja ajamaan juutalaiset jälleen kerran diasporaan (hajaannukseen) ympäri maailmaa?
Vastaus: Juutalaisuus elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhä vielä tänäkin päivänä - kaikilla tieteen, taiteen ja etenkin talouden alueilla, ja syy on selvä: monoteistisen traditon luoma/synnyttämä yhteisöllisyyden sekä jatkuvuuden "imperatiivi", joka on sisäistetty jollain ihmeellisellä - "geneettis-evolutiivisella?" - koodilla kaikkien juutalaisten eetokseen, vaikkeivät he aina uskonnollisesta perinteestään piittaisikaan.
Tarinan opetus: polyteistinen kulttuuri ajautuu lopulta aina - hetkellisen ja todella loisteliaan kukoistuksensa jälkeen - erittäin nopeasti kulttuurisen rappion ja perversion tilaan, jonka ainoaksi fundamentaaliseksi perustaksi tulee tiede (Ateenassa siis filosofia, koska varsinaista tiedettä ei vielä muussa muodossa tunnettu vuosisatoihin), ja jonka kulttuuri on joko pelkkää vanhan toistoa tai erityyppisiä yrityksiä luoda joko massiivisia sensaatioita ("sirkushuveja", sillä skandaalitkin olivat Roomassa enää vain mukavaa /joskin hieman vaarallista/ viihdettä - aivan kuten nykyään) ja "shokeeraavia" kokeiluja uusilla - sekä muoto- että teknologisilla - innovaatioilla.
Oli/on siirrytty tragedian (eli yhdistävän kokonaistaideoksen tai "uskottavan" uskonnon) ajasta "epätoivoisen" komiikan eri muotojen kaoottiseen pluralismiin, joka ei loputtomiin voi kätkeä omaa tyhjyyttään - ei edes itseltään!
Samuel Beckettin Waiting for Godot (AJK Huomenna hän tulee, Samuel Beckett) on juuri siksi ehkä syvällisin ilmaisu meidän aikamme henkisestä tilasta/eetoksesta - aivan kuten "tuntemattoman jumalan" patsasjalusta Ateenassa noin 50 jkr!
RR
(10. 5. 2005) - PPS.
Salattu mutta ei tuntematon.
Tässä on paikallaan "pieni" semanttis-etymologis-kulttuurihistoriallinen tarkistus.
Kun puhun tuntemattomasta jumalasta, en tarkoita käsitettä salattu jumala - deus absconditus. Olen tosin kääntänyt "merkillisessä" esseessäni Leevi Lehdon Päivästä termin absconditus sanalla tuntematon, mutta tässä se ei käy, eikä absconditus sitä paitsi olekaan nimenomaan tuntematon siinä merkityksessä, että me emme voisi tietää onko kyseinen olio, ilmiö tai asia olemassa vai ei.
Me emme vain juuri nyt tiedä/voi tietää siitä mitään, koska se on salattu meiltä - tai "se salaa itsensä meiltä."
(Alluusio Heideggerin käsitykseen totuuden kätkeytymisestä ja avautumisesta/paljastumisesta (aletheia) on syytä huomioida, vaikka sen etymologia pohjaakin tyystin "fenomenologisoituun" kreikkalaiseen metafysiikkaan (Aristoteles, Platon, Paremenides) - ei juutalaiskristilliseen oppiin sovituksen ja armon yhteydestä.)
Englannin verbi abscond merkitsee karkaamista tai katoamista (häviämistä, livistämistä), ja ne ovatkin sopivia konnotaatioita salatulle minun tulkinnassani.
Myös absent - poissaoleva merkityksessä: olla toisessa paikassa soveltuu tässä tarkoituksiini.
Tulevan kristillisen "bolitbyroon vastaava ideologi ja huipputehokas organisaatiosihteeri" Paavali sanoi ateenalaisille, että juuri kristinuskon evankeliumin Jumala on se "tuntematon"Jumala, jota he ovat yrittäneet "patsaan" muodossa esittää. Mutta tämä uusi totuus ja usko heille täytyy nyt vain opettaa - taikauskoisia kuvien ja patsaiden palvojia kun ovat olleet. (jumalia heillä siis oli joka lähtöön eli ei oikeastaan Jumalaa lainkaan!)
Kristinuskon Jumala tosin on absconditus eli salattu, mutta uskon kautta tunnettavissa tai tunnistettavissa. Hänen poissaolonsa on hänen läsnäoloaan uskossa (RR:n vapaita muunnelmia Paavalin puheista).
Ateenan torso tuntematon jumala sen sijaan ilmentää mielestäni jotain, joka ei ole salattu, (meiltä "paennut, karannut" - tai päinvastoin - kuten juutalaisuudessa: meitä lähestyvä!) vaan jotain, jota kreikkalainen ajattelu pelkäsi kuin ruttoa - kaikkein eniten maailmassa ja todellisuudessa.
Tämä tuntematon jumala oli viimeinen, jonka kreikkalaiset olisivat halunneet jumalakseen nimittää: se oli yhtä kuin tyhjyys, joka paljasti samalla koko polyteismin idealistiseen rationalismiin (jota myös Aristoteleen ajattelu perimmältään oli) sisältyvän konstruktiivisen eetoksen, joka romahtaisi (dekonstruoisi itsensä) kuin korttitalo, kun usko Olympos-vuoren jumalten näyttämöön ja platonisiin ideoihin (tai aristoteelisiin substansseihin) osoittautuisikin pelkäksi ihmisjärjen loistavaksi valheeksi, ja joka lähtöön tarkoitetut jumalat menettäisivät kaiken - jopa pelkän teatraalisen ("katu")uskottavuutensa.
(Mutta - näinhän itse asiassa ei ole käynyt, kun tutustuu vähänkin paremmin ortodoksiseen kirkkoon ja sen kreikkalaiseen perimään! Ortodoksinen kristillisyys teki synteesin kreikkalaisesta kuvien ja pyhien esineitten kunnioituksesta (huom! vain Jumalaa voi palvoa!), Johanneksen evankeliumista, uusplatonismista sekä poleemisesti sanoen buddhalaisesta nirvana-mystiikasta.
Siten ortodoksisuus eroaa todella radikaalisti varsinkin reformoiduista lahkoista, esim. körteistä, joille usko on pikemminkin saatanallista synkkyyttä ja häpeää kuin evankeliumia eli ilosanomaa.)
Tämä tuntematon jumala on tyhjyyden/"tyhjiön" aiheuttaman kauhun/kammon (horror vacui) ilmentymä - polyteismin viimeinen älyllis-uskonnollinen ponnistus ja "tunnustus".
Ei edes antiikin monipuolisimmin oppinut henkilö, Aristoteles, uskonut tyhjiön olemassaoloon: todellisuus oli rationaalinen, ei irrationaalinen, mitä tyhjiön olemassaolon tunnustaminen olisi merkinnyt.
(Toki Aristoteles käsitteli horror vacui - oletusta luonnontieteellisesti, ilmanpaineteoriaa kehitellessään, mutta osaltaan tämäkin kuvastaa lopulta kreikkalaisten rationaalista eetosta, jossa tietyt perustavat esitieteelliset (metafyysiset) käsitykset "ekstrapoloitiin" myös luonnontieteisiin. Ja koko Aristoteleen luonnonfilosofia perustuu tällaisiin - tosin "tutkittuihin - ekstrapolaatioihin!")
Platon meni lukumystiikassaan jopa niin pitkälle, että Pythagoraan tavoin kielsi kokonaan irrationaaliluvut, joista arkkityyppisimpänä esimerkkinä on mainittava tietysti piin (ympyrän kehän ja halkaisijan suhde) arvo.
Platon ajatteli perin dogmaattisesti, että irrationaaliluvut merkitsisivät inhimillisen ajattelun rapautumista ja perimmältään monistisesti (Parmenides) tulkitun olevan hajoamista pluralistiseen kaaokseen. Hän oletti, että piin arvo ei lopulta ole ääretön, eli että pii ei ole irrationaaliluku
(Terveisiä Platonille:
Pii 1500:n desimaalin tarkkuudella
[1] (http://gutenberg.net/etext/50) Gutenberg-projektin teksti, jossa ensimmäiset 10 miljoonaa desimaalia)
Platon oli siis enemmän kallellaan Parmenideen ykseysoppiin kuin Herakleitoksen jatkuvan muutoksen filosofiaan, joskin on muistettava, että Herakleitoksen panta rhei - kaikki virtaa ei ollut varsinaisesti empiirisen kaaoksen (Platonin painajaisuni!) ylistystä, vaan kaiken virtaaminen merkitsi samalla yhden ja saman (kts. Saarikosken Herakleitos-fragmenttien käännökset, - 71) ilmenemistä maailman, todellisuuden liikkeessä ja muuttumisessa.
Tuo Yksi ja Sama oli mitä ilmeisimmin juuri Logos - erittäin vaikeasti käännettävissä oleva sana - myös Saarikosken analyysin mukaan (Tarkka: Pentti Saarikoski 1964-1983, s. 287).
Kreikkalaisilla oli Logokselle oma, rationaalisempi tulkintansa järjen ja kosmisen järjestyksen symbolina, mutta juutalaisuudesta kummunnut, kehittyvän kristinuskon teologia tulkitsi Logoksen huomattavasti vapaammin, ja mikä tärkeintä - ymmärsi (ns. keskiplatonisen teoriatulkinnan pohjalta) - Logoksen Kristukseksi, joka oli inkarnoitunut tämänpuoleisuuteen/ihmisyyteen, vaikka olikin samalla täysin tuonpuoleinen/Jumala eli Logos.
Jeesus oli Isän Jumalan Sana (Logos), joka Pyhän Hengen vaikutuksesta toimii meidän pelastuksemme tähden, sillä omassa varassamme me emme siihen kykene (= immanentin/tämänpuoleisen ja transsendentin/tuonpuoleisen yhteyteen).
Tämä ajatus kyettiin siis melko tyydyttävästi perustelemaan teoreettisesti keskiplatonismin pohjalta.
Platon ajatteli, että me "pelastumme" (tietenkään hän ei edes tuntenut synnin ja armon käsitteitä) teorian avulla, "katselemalla" (theoreia) ja "muistelemalla" (anamnesis) ikuista alkulähtökohtaamme eli ikuisia ideoita - Kauneutta, Hyvyyttä ja Totuutta.
Tämä on rationalistista unio mysticaa (matemaatikon "uskontoa"), jossa luojajumala (demiurgi) ymmärrettiin - varsinkin ihmisen luodessaan - joko tehtävässään epäonnistuneeksi tai pahantahtoiseksi, mutta ihmisenkin demiurgi loi (tai yritti luoda) ikuisten ideoiden toimiessa mallina.
Kuten edellä viittasin - antiikin kreikkalainen ajattelu ( käyttääkseni jälleen nietzscheläistä terminologiaa) - oli perin "egyptiläistä", mikä tässä voidaan ymmärtää kuvallis-symbolis-geometriseksi, kun taas juutalainen (ja myöhemmin arabialainen) monoteismi (myös itäinen kristinusko n. 700-luvulla) kohtasi todellisuuden ei-kuvallisesti (kuvakielto, jumalan nimen turhaan lausumiskielto), ei-symbolisesti (Jumala puhutteli kansaa ja ihmistä konkreettisesti, ei "vain" symbolis-teoreettisesti) sekä Jumalan "näkymättömyyden" eli hänen "salattuutensa" (absconditus) kautta, jolloin staattisen, geometrisen "mallinnusparadigman" korvasi dynaamisempi artitmeettis-tähtitieteellinen tulkintaperspektiivi.
Juutalaisille Jumalan "tyhjyys" ei merkinnyt (kuten kreikkalaisille) kaaosta eli Jumalan olemattomuutta, vaan sitä, että Jumala oli samanaikaisesti kokonaan Toinen/tuonpuoleinen ja kuitenkin Persoonallinen/tämänpuoleinen - ihmistä puhutteleva (apostrophe=puhuttelu). Juutalaiselle Jumala oli kyllä salattu mutta ei tuntematon tai "liikkumaton liikuttaja" (Totuus) kuten Aristoteleelle.
*
On vielä muistettava, että juutalaiset ja arabit ovat kehittäneet aritmetiikkaa siinä missä kreikkalaiset geometriaa, ja tämä tieteellisten/filosofisten intressien sekä paradigmojen erilaisuus kreikkalaisen polyteismin ja juutalaisen (ylipäätään) monoteismin välillä johtuu pitkälti nimenomaan näiden kahden kulttuurin metafyysisen eetoksen - jota tässä yritän kuvailla - merkittävästä erilaisuudesta.
Ja se erilaisuus näkyy - yllättävääkö (?) - myös meidän aikamme täysin epämetafyysiseksi julistautuneessa fysiikassa.
Ei niin, että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan ero olisi palautettavissa juutalaisuuden ja kreikkalaisuuden väliseksi eroksi vaan, että juutalaisuus ja kreikkalaisuus ovat jo lähes 3000 vuotta sitten kyenneet intuitiivisella tasolla tajuamaan - "omasta perspektiivistään" - todellisuuden "dialektisen monismin", mikäli tätä hegeliläistä määritelmää on lupa tässä käyttää.
Kreikkalaisille maailma oli ennenmuuta mekaaninen ja syklinen, juutalaisille muuttuva ja lineaarinen.
Aristoteleen metafyysinen "pyhä kolminaisuus" - muoto (substanssi), liike ja materia, joista yksikään ei voi olla ilman kahta muuta (paitsi substanssi!) kuuluu yhä edelleen kreikkalaisen, idealistisen rationalismin piiriin, koska - kuten edellä mainittiin - tyhjyys merkitsi Aristoteleellekin irrationaalisuutta ja siten epätodellisuutta, ja koska materian päämäärähakuinen (teleologinen) liike (eli potentiaalisen muodon aktuaalistuminen) perustuu Aristoteleellakin lopulta Platonin ideoita sangen suuresti muistuttaviin ikuisiin/muuttumattomiin substansseihin.
Tämä metafysiikka on teleologisuudestaan huolimatta staattista kosmisen järjestyksen dogmissaan. Juutalaisuuteen sisältyvään jumalakäsitykseen implikoituva todellisuudessa (systeemissä) itsessään tapahtuva muutos sen sijaan edustaa aivan toisentyyppistä maailmankuvaa.
*
Juutalaisille Jumala oli imperatiivinen - käskevä ja tahtova Jumala, jonka antamia lakeja piti noudattaa.
Kristinusko, joka on "pseudomonoteistinen" (kolminaisuusoppi) ja "piilodualistinen" mysteeriuskonto (vrt. esim. orfilaisuus tai mithralaisuus)/RR, sen sijaan oletti Jumalan salaisuuden pelastavaksi armoksi=evankeliumiksi (ilosanoma), joka tuli "täyttämään" lain - ei ylittämään sitä.
Rajanveto juutalaisuuteen on kuitenkin olennainen, koska armon mysteeri=pelastus ei voinut olla pelkkä lain noudattamisen seuraus, vaan siihen tuli liittyä metanoia - perusteellinen mielenmuutos.
Kristinusko yritti siten tehdä synteesin ymppäämällä juutalaisen monoteismin ja mysteeri/pelastusopin" platoniseen (keskiajalla vielä "epäonnistuneemmin" aristoteeliseen) teoriasapluunaan.
(Lainausmerkit sen vuoksi, koska Tuomas Akvinolainen on keskiajan suurin filosofi; - epäonnistumisessa on kyse siitä, että koko ymppäys perustui Aristoteleen metafysiikan perusteitten "kristilliseen" väärinkäsittämiseen/-tulkintaan, ei sen huonoon filosofiseen soveltamiseen).
Keskiplatonismi ei kuitenkaan voinut estää niin sanotun areiolaiskiistan syntyä 300-luvun alussa, koska Platonin ajatteluun ei sisältynyt paradoksia ideoiden ja niiden tajuamisen välillä, kun taas Kristus-Logos oli "ehdottoman" paradoksaalinen olento ihmiseksi tulleena Jumalana.
Mutta sitä episodia täytyy käsitellä - jos ei tyystin toisesta perspektiivistä niin ainakin toisessa yhteydessä. Ehkä "salattu mutta ei tuntematon" tulee sekin myös silloin hieman paremmin ymmärrettäväksi...(?)
KRISTOLOGIA – OPPI KRISTUKSESTA
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Christology
Christology - Wikipedia, the free encyclopedia...
TAUKO PAIKALLA
Blogi-grafomaanikko lähtee "vieroitukseen"
Muutosta johtuva laajakaistaliittymän siirto aiheuttaa pienen tauon blogaamiseeni, mutta sittenhän minulla on "mahdollisuus” lukea kirjoja, joita olisi pitänyt lukea jo ajat sitten. Helmikuun alusta lähtien on blogien seuranta ja etenkin blogi-grafomania kaapannut ajan lähes kaikelta muulta (jos saa vähän kärjistää).
Kun nyt katselen taaksepäin aloittaamani blogilinjausta, niin siinä on kuin onkin jonkilaista koherenssia ja tiettyä lineaarisuutta. Olen käsitellyt hieman John Fogertya (tosin tarkoituksella aika vähän näissä ympyröissä), siteerannut jatkuvasti Nietzscheä kuin Mooses kymmentä käskyä.
Viimein jopa muutin Sils-Mariaan kuten huomasitte.
Tämä ”ensimmäinen” blogi-grafomania-jakso sopii päättää traagisesti, ja osittain myös sen vuoksi ”myrkytin” Sokrateen viimeisimmässä blogissani.
Toisaalta – muutto Sils-Mariaan ja Sokrateen teloitus symboloivat erinomaisesti myös nykyistä henkistä (kirjoittamiseen liittyvää) tilaani, mutta siitä sitten myöhemmin.
Joka tapauksessa - nyt on ilma puhdas hengittää. Hemmettiin blogit!
(Mutta jos sitä liittymää ei kytketä nopeasti, niin otan yhteyttä liikenneministeriöön!!)
PS. Jukka Viikilä (http://plimsollinmerkki.blogspot.com/) ehdotti, että kääntäisin itse Rimbaudin Le Bateau Ivren uusiksi. Vai niin - ei valitettavasti riitä ranskan kielen taito ei, eikä runoa ole ”kunniallista” kääntää kuin alkuperäiskielestä.
Tosin ainahan voi/pitääkin vertailla eri kielten käännöksiä keskenään, jos vain kompetenssi riittää, mutta runon alkuperäisteksti pitänee hallita paremmin kuin siitä muille kielille tehdyt käännökset.
The Drunken Boat -”hallusinaatiolle” on kyllä jo uusi suomenkielinen otsikko valmiina. ”Känninen paatti” saakoon minun käännöksessäni nimen ”Suomenlinna 2”. Varsinainen ”bateau ivre" sekin – purjehtii minne sattuu...
Muutosta johtuva laajakaistaliittymän siirto aiheuttaa pienen tauon blogaamiseeni, mutta sittenhän minulla on "mahdollisuus” lukea kirjoja, joita olisi pitänyt lukea jo ajat sitten. Helmikuun alusta lähtien on blogien seuranta ja etenkin blogi-grafomania kaapannut ajan lähes kaikelta muulta (jos saa vähän kärjistää).
Kun nyt katselen taaksepäin aloittaamani blogilinjausta, niin siinä on kuin onkin jonkilaista koherenssia ja tiettyä lineaarisuutta. Olen käsitellyt hieman John Fogertya (tosin tarkoituksella aika vähän näissä ympyröissä), siteerannut jatkuvasti Nietzscheä kuin Mooses kymmentä käskyä.
Viimein jopa muutin Sils-Mariaan kuten huomasitte.
Tämä ”ensimmäinen” blogi-grafomania-jakso sopii päättää traagisesti, ja osittain myös sen vuoksi ”myrkytin” Sokrateen viimeisimmässä blogissani.
Toisaalta – muutto Sils-Mariaan ja Sokrateen teloitus symboloivat erinomaisesti myös nykyistä henkistä (kirjoittamiseen liittyvää) tilaani, mutta siitä sitten myöhemmin.
Joka tapauksessa - nyt on ilma puhdas hengittää. Hemmettiin blogit!
(Mutta jos sitä liittymää ei kytketä nopeasti, niin otan yhteyttä liikenneministeriöön!!)
PS. Jukka Viikilä (http://plimsollinmerkki.blogspot.com/) ehdotti, että kääntäisin itse Rimbaudin Le Bateau Ivren uusiksi. Vai niin - ei valitettavasti riitä ranskan kielen taito ei, eikä runoa ole ”kunniallista” kääntää kuin alkuperäiskielestä.
Tosin ainahan voi/pitääkin vertailla eri kielten käännöksiä keskenään, jos vain kompetenssi riittää, mutta runon alkuperäisteksti pitänee hallita paremmin kuin siitä muille kielille tehdyt käännökset.
The Drunken Boat -”hallusinaatiolle” on kyllä jo uusi suomenkielinen otsikko valmiina. ”Känninen paatti” saakoon minun käännöksessäni nimen ”Suomenlinna 2”. Varsinainen ”bateau ivre" sekin – purjehtii minne sattuu...
April 26, 2005
"Olemme Asklepiokselle velkaa kukon"
SOKRATEEN KUOLEMA
Platon: FAIDON
...."Vankilaviranomaisten palvelija tuli ja jäi seisomaan hänen viereensä. "Sinä tiedät, minkä määräyksen minä olen tullut tuomaan. Hyvästi siis, ja koeta kestää tyynesti se, mille ei mitään mahda."
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi ja meni pois. Sokrates katsoi hänen peräänsä ja sanoi: "Jää sinäkin hyvästi, tee kuten sanoit." Sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi: "Miten hienotunteinen mies! Tänä aikana hän on usein käynyt luonani ja keskustellut kanssani muutaman kerran, todella kelpo mies, ja miten vilpittömästi hän nyt itkee minua! Mutta nyt Kriton, on toteltava häntä."
Vartija ojensi pikarin Sokrateelle. Sokrates otti sen vastaan ja hyväntuulisena ja vapisematta hän nosti sen huulilleen ja joi tyhjäksi aivan tyynesti ja keveästi. Siihen asti useimmat meistä olivat jotenkuten pystyneet pidättämään kyyneleensä, mutta nähdessämme hänen juovan ja tyhjentävän pikarin, emme enää kestäneet. Minullakin kyyneleet tulvahtivat väkisin esiin, ja peitin kasvoni ja itkin itseäni - en häntä vaan omaa kohtaloani, kun olin menettänyt sellaisen ystävän.
Kriton oli jo noussut ennen minua, koska ei kyennyt pidättämään itkuaan. Apollodoros oli itkenyt koko ajan jo tätä ennen, ja nyt hän puhkesi sellaisiin valituksiin, että muidenkin itsehillintä petti. kaikkien paitsi Sokrateen.
"Hyvät ystävät, mitä te oikein teette", sanoi hän. "Siksihän minä juuri lähetin naiset pois, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta, sillä olen kuullut, että kuoleman hetkellä pitää olla hiljaista. Rauhoittukaa ja pysykää rohkeina."
Kun Sokrateen ruumis oli jo kylmennyt vatsaan asti, hän veti peitteen kasvoiltaan - hänet oli peitetty - ja lausui viimeisinä sanoinaan: "Kriton, olemme Asklepiokselle (*) velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako!"
"Teemme sen", sanoi Kriton. "Haluaisitko sanoa vielä jotain muuta?" Tähän kysymykseen Sokrates ei enää vastannut"....
(*) Asklepios - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
Platon: FAIDON
...."Vankilaviranomaisten palvelija tuli ja jäi seisomaan hänen viereensä. "Sinä tiedät, minkä määräyksen minä olen tullut tuomaan. Hyvästi siis, ja koeta kestää tyynesti se, mille ei mitään mahda."
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi ja meni pois. Sokrates katsoi hänen peräänsä ja sanoi: "Jää sinäkin hyvästi, tee kuten sanoit." Sitten hän kääntyi meihin päin ja sanoi: "Miten hienotunteinen mies! Tänä aikana hän on usein käynyt luonani ja keskustellut kanssani muutaman kerran, todella kelpo mies, ja miten vilpittömästi hän nyt itkee minua! Mutta nyt Kriton, on toteltava häntä."
Vartija ojensi pikarin Sokrateelle. Sokrates otti sen vastaan ja hyväntuulisena ja vapisematta hän nosti sen huulilleen ja joi tyhjäksi aivan tyynesti ja keveästi. Siihen asti useimmat meistä olivat jotenkuten pystyneet pidättämään kyyneleensä, mutta nähdessämme hänen juovan ja tyhjentävän pikarin, emme enää kestäneet. Minullakin kyyneleet tulvahtivat väkisin esiin, ja peitin kasvoni ja itkin itseäni - en häntä vaan omaa kohtaloani, kun olin menettänyt sellaisen ystävän.
Kriton oli jo noussut ennen minua, koska ei kyennyt pidättämään itkuaan. Apollodoros oli itkenyt koko ajan jo tätä ennen, ja nyt hän puhkesi sellaisiin valituksiin, että muidenkin itsehillintä petti. kaikkien paitsi Sokrateen.
"Hyvät ystävät, mitä te oikein teette", sanoi hän. "Siksihän minä juuri lähetin naiset pois, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta, sillä olen kuullut, että kuoleman hetkellä pitää olla hiljaista. Rauhoittukaa ja pysykää rohkeina."
Kun Sokrateen ruumis oli jo kylmennyt vatsaan asti, hän veti peitteen kasvoiltaan - hänet oli peitetty - ja lausui viimeisinä sanoinaan: "Kriton, olemme Asklepiokselle (*) velkaa kukon. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako!"
"Teemme sen", sanoi Kriton. "Haluaisitko sanoa vielä jotain muuta?" Tähän kysymykseen Sokrates ei enää vastannut"....
(*) Asklepios - Wikipedia, vapaa tietosanakirja
April 25, 2005
Käännä runo, riimi puno - ole "uno" - (urheiluton) kilpailu kirjallisille bloggereille! - Ei palkintoja, vain mainetta ja kunniaa...
Kuka kääntää tämän runon uudelleen suomeksi (kaikkein parhaiten)?!
THE DRUNKEN BOAT
ARTHUR RIMBAUD
(in the original: Le Bateau Ivre)
As I was floating down unconcerned Rivers
I no longer felt myself steered by the haulers :
Gaudy Redskins had taken them for targets
Nailing them naked to coloured stakes.I cared nothing for all my crews,
Carrying Flemish wheat or English cottons.
When, along with my haulers those uproars were done with
The Rivers let me sail downstream where I pleased.
Into the ferocious tide-rips
Last winter, more absorbed than the minds of children,
I ran ! And the unmoored Peninsulas
Never endured more triumphant clamourings
The storm made bliss of my sea-borne awakenings.
Lighter than a cork, I danced on the waves
Which men call eternal rollers of victims,
For ten nights, without once missing the foolish eye of the harbor lights !
Sweeter than the flesh of sour apples to children,
The green water penetrated my pinewood hull
And washed me clean of the bluish wine-stains and the splashes of vomit,
Carring away both rudder and anchor.
And from that time on I bathed in the Poem
Of the Sea, star-infused and churned into milk,
Devouring the green azures ; where, entranced in pallid flotsam,
A dreaming drowned man sometimes goes down ;
Where, suddenly dyeing the bluenesses, deliriums
And slow rhythms under the gleams of the daylight,
Stronger than alcohol, vaster than music
Ferment the bitter rednesses of love !
I have come to know the skies splitting with lightnings, and the waterspouts
And the breakers and currents ; I know the evening,
And Dawn rising up like a flock of doves,
And sometimes I have seen what men have imagined they saw !
I have seen the low-hanging sun speckled with mystic horrors.
Lighting up long violet coagulations,
Like the performers in very-antique dramas
Waves rolling back into the distances their shiverings of venetian blinds !
I have dreamed of the green night of the dazzled snows
The kiss rising slowly to the eyes of the seas,
The circulation of undreamed-of saps,
And the yellow-blue awakenings of singing phosphorus !
I have followed, for whole months on end, the swells
Battering the reefs like hysterical herds of cows,
Never dreaming that the luminous feet of the Marys
Could force back the muzzles of snorting Oceans !
I have struck, do you realize, incredible Floridas
Where mingle with flowers the eyes of panthers
In human skins ! Rainbows stretched like bridles
Under the seas' horizon, to glaucous herds !
I have seen the enormous swamps seething, traps
Where a whole leviathan rots in the reeds !
Downfalls of waters in the midst of the calm
And distances cataracting down into abysses !
Glaciers, suns of silver, waves of pearl, skies of red-hot coals !
Hideous wrecks at the bottom of brown gulfs
Where the giant snakes devoured by vermin
Fall from the twisted trees with black odours !
I should have liked to show to children those dolphins
Of the blue wave, those golden, those singing fishes.
- Foam of flowers rocked my driftings
And at times ineffable winds would lend me wings.
Sometimes, a martyr weary of poles and zones,
The sea whose sobs sweetened my rollings
Lifted its shadow-flowers with their yellow sucking disks toward me
And I hung there like a kneeling woman...
Almost an island, tossing on my beaches the brawls
And droppings of pale-eyed, clamouring birds,
And I was scudding along when across my frayed cordage
Drowned men sank backwards into sleep !
But now I, a boat lost under the hair of coves,
Hurled by the hurricane into the birdless ether,
I, whose wreck, dead-drunk and sodden with water, neither Monitor nor Hanse ships
Would have fished up ;
Free, smoking, risen from violet fogs,
I who bored through the wall of the reddening sky
Which bears a sweetmeat good poets find delicious,
Lichens of sunlight [mixed] with azure snot,
Who ran, speckled with lunula of electricity,
A crazy plank, with black sea-horses for escort,
When Julys were crushing with cudgel blows
Skies of ultramarine into burning funnels ;
I who trembled, to feel at fifty leagues' distance
The groans of Behemoth's rutting, and of the dense Maelstroms
Eternal spinner of blue immobilities
I long for Europe with it's aged old parapets !
I have seen archipelagos of stars ! and islands
Whose delirious skies are open to sailor :
- Do you sleep, are you exiled in those bottomless nights,
Million golden birds, O Life Force of the future ?
-But, truly, I have wept too much ! The Dawns are heartbreaking.
Every moon is atrocious and every sun bitter :
Sharp love has swollen me up with heady langours.
O let my keel split ! O let me sink to the bottom !
If there is one water in Europe I want, it is the
Black cold pool where into the scented twilight
A child squatting full of sadness, launches
A boat as fragile as a butterfly in May.
I can no more, bathed in your langours, O waves,
Sail in the wake of the carriers of cottons,
Nor undergo the pride of the flags and pennants,
Nor pull past the horrible eyes of the hulks.
Translated by Oliver Bernard : Arthur Rimbaud, Collected Poems (1962)
Le Bateau Ivre
» Index of Poems » Poems » The Drunken Boat
©1998-2005 www.mag4.netArthur Rimbaud
PS. Käytössäni ei juuri nyt (toistaiseksi) ole esimerkiksi Kaarlo Sarkian, Aale Tynnin tai Tuomas Anhavan käännöksiä, mutta ainakin Sarkian käännöksen (Humaltunut venhe - SKS: Kaarlo Sarkia) muistan temmanneen minut aikoinaan mukaansa Rimbaudin hallusinatoriseen mielikuvitusretkeen kuin myrsky lastun.
Valitettavasti on päässyt käymään myös niin, etten ole vielä lukenut Lassi Nummen parodiaa (en ainakaan muista lukeneeni) "PAATTI HUTIKASSA", minkä epäkohdan toivon voivani korjata piakkoin. Samaa sarjaa edustava Einari Aaltosen "KÄNNINEN PAATTI" ei myöskään nouse kuin nimenä mieleen.
PPS. Juhani Tikkanen: Rimbaud
Tuli&Savu Net - Kirjat - Arthur Rimbaud: Illuminaatioita ja Kausi ...
Panu Rajalan kotisivut - Kirjoituksia (Kaarlo Sarkian arvoitus)
"Taivasten valtakunta on teidän sisimmässänne"(gnostilainen tulkinta)
(päivitys 26. 4)
Luonnontieteilijäin vaihtoehdot: " 1) Taivasten valtakunta on teidän sisällänne (endokrinologi), 2) Taivasten valtakunta on teidän päässänne (neurologi), 3) Taivasten valtakunta (= cogito?) on teidän käpyrauhasessanne (Descartes; - D. vähän fuskaa, mutta olkoon - dualismi sekoittaa aina kirkkaimmankin mielen)" Jatkuu...
PÄIVÄN MAILI-POSTI (l. posti-maili)
HEI
Aivan. Jeesus ei itse perustanut mitään instituutiota tai organisaatiota eikä määritellyt teologisia oppeja vaan uskovien keskinäisen yhteisön. Organisaatio- ja teologisointiprossesin loi pääosin supertehokas Paavali. Mutta asiahan nyt on niin - sosiologinen lainalaisuus, - että kun jokin ryhmä kiinteytyy ja lisää väkeä tulee porukoihin, on pakko kehitellä organisaatio ja instituutio, jonka avulla koordinoidaan tämän lisääntyvän joukon elämää.
Mutta vielä kerran - ei Jeesuksen mielessä alunperin ollut tälläinen uskonnollinen järjestö eikä - kuten aivan oikein huomautat - edes opillisesti tällainen uskon muoto, mikäli häneltä jotain koherenttia ja ylipäätään selkeää oppia voimme ylipäätään löytää ilman, että itse panemme hänen sanoihinsa uusia lisämerkityksiä.
Palaan tähän kohta ja lisään mielestäni mielenkiintoisen sosiaalipsykologis-tyyppisen pointin aiheeseen kerratessamme kristinuskon kehityshistoriaa eteenpäin kohti nykypäivää.
Jos et ole vielä lukenut viimeistä versiota, niin tämä blogini Kirje Matti Myllykoskelle (nimitin sen kerran Leevi Lehdolle mailatessani "Iisakin kirkoksi", koska viilasin sitä aika pirusti ennenkuin jätin tuolleen!) hieman valaisee asiaa, joskin eri perspektiivistä kuin mikä meillä nyt on.
Kuitenkin sekin perspektiivi sivuaa olennaisinta - läntisen kristillisyyden hajoamisprosessia, ja piilevästi esittää sen teesin, että näköjään vain vanhoillinen ja jäykän dogmaattinen järjestelmä voi pitää kristinuskon(kin) kasassa institutionaalisesti ja opillisesti (*)
Muuten se pikku hiljaa byrokratisoituu ja maallistuu naisvaltaiseksi (hyvässä ja huonossa) empatia-laitokseksi, mikäli saan siteerata "radikaalipappi", eksegeetti, historioitsija Matti Myllykosken toteamusta.
(*) Tai sitten ei? - irtautuihan Jeesuskin juutalaisuudesta ja Luther katolisuudesta, eivätkä luterilaisten neuvottelut ortodoksisen kirkon (Konstantinopolin patriarkaatin, joka jo oli muhamettien valloittama - vuodesta 1453) kanssa 1500-luvulla johtaneet oikeastaan minkäänlaiseen yhteistyöhön - yhtenä suurimpana syynä juuri sakramenttikiista ja kirkko-oppi (tästä siis lisää).
Mutta olisiko kristillinen liike tai oikeammin Jeesus-liike tavallaan ollut sitä jo alunperinkin - siis "empatia-laitos?" Sitäpaitsi Jeesuksen suhtautuminen naisiin oli huomattavan liberaali verrattuna sen ajan juutalaisuuteen ja ylipäätään antiikkiin.
Paavali taas "pani asiat järjestykseen" ja vaati naisia vaikenemaan seurakunnassa...Mutta tarkoittikohan hän lopulta vain sitä, etteivät pulise ja hölötä tai itke ja naura ääneen jumalanpalveluksen aikana...
No - ilmeisesti tarkoitti kyllä muutakin, koska kristinuskon muuttuessa valtainstituutioksi naisia ei merkittäviin virkoihin valittu ainoatakaan, eli heidän merkityksensä liikkeessä heikentyi - sekä jo Paavalin aikana että vuoden 313 jälkeen, jolloin keisari Konstantinus hyväksyi kristinuskon Rooman yhdeksi, lailliseksi uskonnoksi. Noin 350 kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto.
Vuonna 380 Keisari Theodosius sitten jopa kielsi kaikki muut uskonnot paitsi kristinuskon...
Ajatteles hieman - vain about 40 vuotta ja kristinusko - 10-15 % väestöstä - oli voittanut kaikki muut uskonnot Rooman valtakunnassa! Incredible!
Nyt voit kyllä vapaasti lisätä/kysyä, että miksei kirkko/kristinusko sitten saisi muuttua mainituksi empatia-laitokseksi? Ja onhan siellä miehiäkin...vielä...
Otan kyllä kommentin vastaan hyvänä kritiikkinä edellistä teesiä vastaan, mutta kysyn samalla, että mitä silloin todella voitetaan tai hävitään, jos kirkon vanhoillinen auktoriteetti - mm. sakramentit - hävitetään kuten Luther teki. Kts. myös Mikä mättää luterilaisen papin toimenkuvassa?
HEI
Tässä on tajuttu Jeesuksen sanoma hieman gnostilaiseen tyyliin, vaikka Tuomaan evankeliumia ei vielä 1800-luvun lopulla tunnettukaan. Olen suurentanut fonttia Nietzschen The Antichrist (ote luvusta 29) polemiikista niistä kohdista, jotka löytyvät sekä Tuomaan että kanonisoiduista evankeliumeista (lisäksi olen lihavoinut eräitä oleellisia kohtia).
Tosin Tuomaan evankeliumissa asia sanotaan hiukan suoremmin kuin kanonisissa. Jumalan valtakunta on siis sisäinen tila. Tämä on Nietzschen mukaan antirealismia ja suurta symbolismia.
Ylipäätään Nietzschen suhtautuminen Jeeukseen on melko positiivista. Hän jopa sanoo Jeesusta vapaaksi hengeksi (vähän ehkä pitkin hampain mutta kumminkin - vapaa henki on kuitenkin Nietzschen ehkä korkein "arvonimitys" ihmiselle, ja aika harva sen epiteetin häneltä sai).
Jeesuksessa ei Nietzschen mukaan ollut ressentimenttiä eli kaunaa ja kostonhimoa, kun taas jo opetuslapset ja etenkin Paavali suhtautuivat maailmaan ja toisinajatteleviin ihmisiin (lähinnä juutalaisiin heimoveljiinsä - vähemmän kreikkalaisiin pakanoihin) torjuvan vihamielisesti.
Tosin tämähän oli perinteisesti ollut alistettujen juutalaisten mentaliteetti - pitää kiinni omasta uskonnostaan ja pyhästään henkeen ja vereen - kostonhimoisesti.
"What is the meaning of "glad tidings"?--The true life, the life eternal has been found--it is not merely promised, it is here, it is in you; it is the life that lies in love free from all retreats and exclusions, from all keeping of distances. Every one is the child of God--Jesus claims nothing for himself alone--as the child of God each man is the equal of every other man. . . .Imagine making Jesus a hero!--And what a tremendous misunderstanding appears in the word "genius"!
Our whole conception of the "spiritual," the whole conception of our civilization, could have had no meaning in the world that Jesus lived in. In the strict sense of the physiologist, a quite different word ought to be used here. . . . We all know that there is a morbid sensibility of the tactile nerves which causes those suffering from it to recoil from every touch, and from every effort to grasp a solid object.
Brought to its logical conclusion, such a physiological habitus becomes an instinctive hatred of all reality, a flight into the "intangible," into the "incomprehensible"; a distaste for all formulae, for all conceptions of time and space, for everything established--customs, institutions, the church--; a feeling of being at home in a world in which no sort of reality survives, a merely "inner" world, a "true" world, an "eternal" world. . . . "The Kingdom of God is within you". . .(bolding/RR)
Kreikkalaisten suhtautuminen "ulkomaalaisiin" (barbaareihin) oli äärimmillään tylympää kuin juutalaisilla, mutta se perustui lopultakin kansallisiin ja valtiollisiin siteisiin - ei niinkään uskontoon, vaikka valtion jumalia pitikin kunnioittaa ja niille uhrata.
Mutta - polyteistinen yhteiskunta on aatteiden ja ajattelun kannalta aina suvaitsevampi kuin monoteistinen, vaikka antiikin Kreikassakin vallitsivat vielä varsin itämaiset tavat.
Nainen ja lapset ymmärettiin omaisuudeksi, orjuus oli itsestään selvyys, ulkomaan elävät barbaareja (ei lainkaan ihmisiä).
Esim. Aristoteles oli metokoi eli ei alunperin ateenalainen vaan hovilääkärin poika Pohjois-Kreikan Stageirasta (Makedoniaa). Hänellä oli siis rajoituksia Ateenan "kansalaisoikeuksiensa" suhteen eli hänellä ei ollut poliittisia oikeuksia eikä hän saanut omistaa esim. Ateenan asuntoja.
Antiikin Kreikka
PS. Paha pointti tuo valehtelun paljastaminen...käry käy kaikilla...?
Rane
*
Jeesus sanoi, "Älkää valehdelko, äläkä tee sellaista mitä inhoat, sillä kaikki asiat paljastetaan taivaan edessä. Kaiken jälkeen, ei ole mitään salattua mitä ei paljastettaisi, eikä mitään ole peitetty siten, että se jäisi salatuksi."
Ymmärtääkseni eritoten tuo kohta on sellainen, mitä kirkko ei niele:
Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, "Milloin valtakunta tulee?" "Se ei tule odottamalla sen tuloa. Ei sanota ?katso, täällä!? tai ?katso, tuolla!?. Ennemmin valtakunta levitetään maan päälle, eivätkä ihmiset näe sitä."
Tuolla on myös lisää niistä löydetyistä kirjoituksista:
http://www.qnet.fi/mpeltonen/gnostapokryf.htm
*
Tänks.
Ihan vaan nopee kommentti tähän "hätään." Tiedän kyllä tämän "evankeliumin", ja siihen on ollut useinkin tarkoitus palata tarkemmin. Tää on kai hieman liian kovaa tekstiä katoliselle kirkolle. Jeesuksen puheet kuulostaa aika "hurjilta." Mieshän on yhtä aikaa sekä reaalipoliittinen kyynikko että umpimystikko (taitavat kardinaalit tunnistaa liian hyvin itsensä tästä evankeliumista?)
Gnostilaisuudesta löydät mainintoja + linkin tänään päivitetystä blogistani John Keats: SYKSYLLE + päivitetty kommentti tieteellisille naturalisteille (tämä on kuin onkin mainos...hehheh!)
Taisinpa nyt saada kimmokkeen uuteen "ameeba-blogiin"....(?)
rane
*
Mikäs tässä... Kun ei kelpaa katoliselle kirkolle?
http://iportti.net/Johan/Kirja/thomas/suomennos.htm
Virustarkistus suoritettuMcAfee Groupshield 6.0.6
Luonnontieteilijäin vaihtoehdot: " 1) Taivasten valtakunta on teidän sisällänne (endokrinologi), 2) Taivasten valtakunta on teidän päässänne (neurologi), 3) Taivasten valtakunta (= cogito?) on teidän käpyrauhasessanne (Descartes; - D. vähän fuskaa, mutta olkoon - dualismi sekoittaa aina kirkkaimmankin mielen)" Jatkuu...
PÄIVÄN MAILI-POSTI (l. posti-maili)
HEI
Aivan. Jeesus ei itse perustanut mitään instituutiota tai organisaatiota eikä määritellyt teologisia oppeja vaan uskovien keskinäisen yhteisön. Organisaatio- ja teologisointiprossesin loi pääosin supertehokas Paavali. Mutta asiahan nyt on niin - sosiologinen lainalaisuus, - että kun jokin ryhmä kiinteytyy ja lisää väkeä tulee porukoihin, on pakko kehitellä organisaatio ja instituutio, jonka avulla koordinoidaan tämän lisääntyvän joukon elämää.
Mutta vielä kerran - ei Jeesuksen mielessä alunperin ollut tälläinen uskonnollinen järjestö eikä - kuten aivan oikein huomautat - edes opillisesti tällainen uskon muoto, mikäli häneltä jotain koherenttia ja ylipäätään selkeää oppia voimme ylipäätään löytää ilman, että itse panemme hänen sanoihinsa uusia lisämerkityksiä.
Palaan tähän kohta ja lisään mielestäni mielenkiintoisen sosiaalipsykologis-tyyppisen pointin aiheeseen kerratessamme kristinuskon kehityshistoriaa eteenpäin kohti nykypäivää.
Jos et ole vielä lukenut viimeistä versiota, niin tämä blogini Kirje Matti Myllykoskelle (nimitin sen kerran Leevi Lehdolle mailatessani "Iisakin kirkoksi", koska viilasin sitä aika pirusti ennenkuin jätin tuolleen!) hieman valaisee asiaa, joskin eri perspektiivistä kuin mikä meillä nyt on.
Kuitenkin sekin perspektiivi sivuaa olennaisinta - läntisen kristillisyyden hajoamisprosessia, ja piilevästi esittää sen teesin, että näköjään vain vanhoillinen ja jäykän dogmaattinen järjestelmä voi pitää kristinuskon(kin) kasassa institutionaalisesti ja opillisesti (*)
Muuten se pikku hiljaa byrokratisoituu ja maallistuu naisvaltaiseksi (hyvässä ja huonossa) empatia-laitokseksi, mikäli saan siteerata "radikaalipappi", eksegeetti, historioitsija Matti Myllykosken toteamusta.
(*) Tai sitten ei? - irtautuihan Jeesuskin juutalaisuudesta ja Luther katolisuudesta, eivätkä luterilaisten neuvottelut ortodoksisen kirkon (Konstantinopolin patriarkaatin, joka jo oli muhamettien valloittama - vuodesta 1453) kanssa 1500-luvulla johtaneet oikeastaan minkäänlaiseen yhteistyöhön - yhtenä suurimpana syynä juuri sakramenttikiista ja kirkko-oppi (tästä siis lisää).
Mutta olisiko kristillinen liike tai oikeammin Jeesus-liike tavallaan ollut sitä jo alunperinkin - siis "empatia-laitos?" Sitäpaitsi Jeesuksen suhtautuminen naisiin oli huomattavan liberaali verrattuna sen ajan juutalaisuuteen ja ylipäätään antiikkiin.
Paavali taas "pani asiat järjestykseen" ja vaati naisia vaikenemaan seurakunnassa...Mutta tarkoittikohan hän lopulta vain sitä, etteivät pulise ja hölötä tai itke ja naura ääneen jumalanpalveluksen aikana...
No - ilmeisesti tarkoitti kyllä muutakin, koska kristinuskon muuttuessa valtainstituutioksi naisia ei merkittäviin virkoihin valittu ainoatakaan, eli heidän merkityksensä liikkeessä heikentyi - sekä jo Paavalin aikana että vuoden 313 jälkeen, jolloin keisari Konstantinus hyväksyi kristinuskon Rooman yhdeksi, lailliseksi uskonnoksi. Noin 350 kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto.
Vuonna 380 Keisari Theodosius sitten jopa kielsi kaikki muut uskonnot paitsi kristinuskon...
Ajatteles hieman - vain about 40 vuotta ja kristinusko - 10-15 % väestöstä - oli voittanut kaikki muut uskonnot Rooman valtakunnassa! Incredible!
Nyt voit kyllä vapaasti lisätä/kysyä, että miksei kirkko/kristinusko sitten saisi muuttua mainituksi empatia-laitokseksi? Ja onhan siellä miehiäkin...vielä...
Otan kyllä kommentin vastaan hyvänä kritiikkinä edellistä teesiä vastaan, mutta kysyn samalla, että mitä silloin todella voitetaan tai hävitään, jos kirkon vanhoillinen auktoriteetti - mm. sakramentit - hävitetään kuten Luther teki. Kts. myös Mikä mättää luterilaisen papin toimenkuvassa?
*
PS. Tuomaan evankeliumi löydettiin Egyptistä, Nag Hammadin kirjekääröjen joukosta 1945. Hyvä etteivät alkuasukkaat polttaneet arvottomina niitä kaikkia, ennenkuin joku tajusi, että kääröillä voisi olla historiallis-arkeologistakin arvoa. Tuossa asiasta yleisemmin tieteen valossa URO.
RR
*
Tietääkseni se Tuomaan evankeliumi on löydetty vasta 1945.
Arka paikka kirkolle on se, kun kirjoituksessa annetaan ymmärtää, että löytämiseen ei tavita kirkkoa, se kaikki on olemassa muutenkin (se sisäinen tila). Horjuttaa kirkon valtaa tuollainen ja eihän sitä sovi tehdä.
HEI
Tässä on tajuttu Jeesuksen sanoma hieman gnostilaiseen tyyliin, vaikka Tuomaan evankeliumia ei vielä 1800-luvun lopulla tunnettukaan. Olen suurentanut fonttia Nietzschen The Antichrist (ote luvusta 29) polemiikista niistä kohdista, jotka löytyvät sekä Tuomaan että kanonisoiduista evankeliumeista (lisäksi olen lihavoinut eräitä oleellisia kohtia).
Tosin Tuomaan evankeliumissa asia sanotaan hiukan suoremmin kuin kanonisissa. Jumalan valtakunta on siis sisäinen tila. Tämä on Nietzschen mukaan antirealismia ja suurta symbolismia.
Ylipäätään Nietzschen suhtautuminen Jeeukseen on melko positiivista. Hän jopa sanoo Jeesusta vapaaksi hengeksi (vähän ehkä pitkin hampain mutta kumminkin - vapaa henki on kuitenkin Nietzschen ehkä korkein "arvonimitys" ihmiselle, ja aika harva sen epiteetin häneltä sai).
Jeesuksessa ei Nietzschen mukaan ollut ressentimenttiä eli kaunaa ja kostonhimoa, kun taas jo opetuslapset ja etenkin Paavali suhtautuivat maailmaan ja toisinajatteleviin ihmisiin (lähinnä juutalaisiin heimoveljiinsä - vähemmän kreikkalaisiin pakanoihin) torjuvan vihamielisesti.
Tosin tämähän oli perinteisesti ollut alistettujen juutalaisten mentaliteetti - pitää kiinni omasta uskonnostaan ja pyhästään henkeen ja vereen - kostonhimoisesti.
"What is the meaning of "glad tidings"?--The true life, the life eternal has been found--it is not merely promised, it is here, it is in you; it is the life that lies in love free from all retreats and exclusions, from all keeping of distances. Every one is the child of God--Jesus claims nothing for himself alone--as the child of God each man is the equal of every other man. . . .Imagine making Jesus a hero!--And what a tremendous misunderstanding appears in the word "genius"!
Our whole conception of the "spiritual," the whole conception of our civilization, could have had no meaning in the world that Jesus lived in. In the strict sense of the physiologist, a quite different word ought to be used here. . . . We all know that there is a morbid sensibility of the tactile nerves which causes those suffering from it to recoil from every touch, and from every effort to grasp a solid object.
Brought to its logical conclusion, such a physiological habitus becomes an instinctive hatred of all reality, a flight into the "intangible," into the "incomprehensible"; a distaste for all formulae, for all conceptions of time and space, for everything established--customs, institutions, the church--; a feeling of being at home in a world in which no sort of reality survives, a merely "inner" world, a "true" world, an "eternal" world. . . . "The Kingdom of God is within you". . .(bolding/RR)
Kreikkalaisten suhtautuminen "ulkomaalaisiin" (barbaareihin) oli äärimmillään tylympää kuin juutalaisilla, mutta se perustui lopultakin kansallisiin ja valtiollisiin siteisiin - ei niinkään uskontoon, vaikka valtion jumalia pitikin kunnioittaa ja niille uhrata.
Mutta - polyteistinen yhteiskunta on aatteiden ja ajattelun kannalta aina suvaitsevampi kuin monoteistinen, vaikka antiikin Kreikassakin vallitsivat vielä varsin itämaiset tavat.
Nainen ja lapset ymmärettiin omaisuudeksi, orjuus oli itsestään selvyys, ulkomaan elävät barbaareja (ei lainkaan ihmisiä).
Esim. Aristoteles oli metokoi eli ei alunperin ateenalainen vaan hovilääkärin poika Pohjois-Kreikan Stageirasta (Makedoniaa). Hänellä oli siis rajoituksia Ateenan "kansalaisoikeuksiensa" suhteen eli hänellä ei ollut poliittisia oikeuksia eikä hän saanut omistaa esim. Ateenan asuntoja.
Antiikin Kreikka
PS. Paha pointti tuo valehtelun paljastaminen...käry käy kaikilla...?
Rane
*
Jeesus sanoi, "Älkää valehdelko, äläkä tee sellaista mitä inhoat, sillä kaikki asiat paljastetaan taivaan edessä. Kaiken jälkeen, ei ole mitään salattua mitä ei paljastettaisi, eikä mitään ole peitetty siten, että se jäisi salatuksi."
Ymmärtääkseni eritoten tuo kohta on sellainen, mitä kirkko ei niele:
Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, "Milloin valtakunta tulee?" "Se ei tule odottamalla sen tuloa. Ei sanota ?katso, täällä!? tai ?katso, tuolla!?. Ennemmin valtakunta levitetään maan päälle, eivätkä ihmiset näe sitä."
Tuolla on myös lisää niistä löydetyistä kirjoituksista:
http://www.qnet.fi/mpeltonen/gnostapokryf.htm
*
Tänks.
Ihan vaan nopee kommentti tähän "hätään." Tiedän kyllä tämän "evankeliumin", ja siihen on ollut useinkin tarkoitus palata tarkemmin. Tää on kai hieman liian kovaa tekstiä katoliselle kirkolle. Jeesuksen puheet kuulostaa aika "hurjilta." Mieshän on yhtä aikaa sekä reaalipoliittinen kyynikko että umpimystikko (taitavat kardinaalit tunnistaa liian hyvin itsensä tästä evankeliumista?)
Gnostilaisuudesta löydät mainintoja + linkin tänään päivitetystä blogistani John Keats: SYKSYLLE + päivitetty kommentti tieteellisille naturalisteille (tämä on kuin onkin mainos...hehheh!)
Taisinpa nyt saada kimmokkeen uuteen "ameeba-blogiin"....(?)
rane
*
Mikäs tässä... Kun ei kelpaa katoliselle kirkolle?
http://iportti.net/Johan/Kirja/thomas/suomennos.htm
Virustarkistus suoritettuMcAfee Groupshield 6.0.6
SILS-MARIA, ENGADIN, SVEITSI
Näissä maisemissa ainakin romanttisempi "runosuoni sykähtää" takuuvarmasti - tulee kumman ylevä olo...Kokee itsensä yhtäaikaa todella pieneksi ja kuitenkin aika suureksi, kun pääsee näkemään ja tajuamaan oman pienuutensa maailmassa ja universumissa näin kirjaimellisesti ja konkreettisesti - ikäänkuin "kasvoista kasvoihin."
Jos jossain päin maailmaa haluaisin vielä käydä ennen kuolemaani, niin se on tämä paikka. Paristakin syystä...
Nietzsche-Haus in Sils-Maria
Niemann: Engadin
Jos jossain päin maailmaa haluaisin vielä käydä ennen kuolemaani, niin se on tämä paikka. Paristakin syystä...
Nietzsche-Haus in Sils-Maria
Niemann: Engadin
April 24, 2005
SILS-MARIA (runo)
"Hier sass ich, wartend, wartend,—doch auf Nichts,
Jenseits von Gut und Böse, bald des Lichts
Geniessend, bald des Schattens, ganz nur Spiel,
Ganz See, ganz Mittag, ganz Zeit ohne Ziel.
Da, plötzlich, Freundin! wurde Eins zu Zwei— —
Und Zarathustra gieng an mir vorbei ..."
****************************
"Here I sat, waiting - not for anything -
Beyond Good and Evil, fancying
Now light, now shadows, all a game
All lake, all noon, all time without all aim.
Then, suddenly, friend, one turned into two -
And Zarathustra walked into my view."
trans. Walter Kaufmann
****************************
"Vain istuin, varroin, vartomatta mitään,
hyvän ja pahan tuolla puolen katsoin itään
ja länteen, leikin valon, varjon vaihtuessa,
vain meren näin, vain päivät ajan haihtuessa.
Mut äkkiä yks muuttui kahdeksi, sisareni:
- kun Zarathustra hiljaa kulki ohitseni..."
ILOINEN TIEDE (1882, 1887)
Prinssi Henkipaton lauluja (LIITE - runoja - Suomeksi tulkinnut Toivo Lyy)
***************************
PS. Sen verran pöljä olin vielä 18-vuotiaana, että opettelin tämän(kin) runon ulkoa surkealla saksankielen taidollani (olen sen jo unohtanut kauan sitten, niinkuin monen muunkin runonpätkän).
Mikä Nietzsche-legendaa palvomaan langennut fani-houkka olinkaan silloin; - individualistisen sankaruuden epärealistisissa utumaailmoissa matkaava - viinipullolla yleviin fiiliksiin lisävauhtia/- potkua "douppaava" "runo-hörhö."
Onneksi olen noista päivistä oppinut suhtautumaan Nietzscheen paljon illuusiottomammin ja ennenkaikkea lukemaan häntä huomattavan paljon "ankarammalla kädellä" - siis vähintäinkin kriittisesti...olkoonkin, ettei minun ole kuitenkaan tarvinnut hänestä luopua...
”PSYKOANALYYTTISEN TULKINNAN ENNAKOINTIA?/RR”
RUTA, lähellä Genovaa,
Syksyllä vuonna 1886 (päivitys 25.4)
.........Fysiologisten tarpeiden tiedoton verhoaminen objektiivisen, ideaalisen, puhtaasti-henkisen valepukuihin menee peloittavan pitkälle, - ja minä olen sangen usein kysynyt itseltäni, eikö filosofia, suurin piirtein nähtynä, ole toistaiseksi yleensä ollut vain ruumiin tulkintaa ja ruumiin väärinkäsitystä.
Niiden ylempien arvoarvostelmien takana, jotka ovat tähän saakka ohjanneet ajatuksen historiaa, piilee joko yksilöiden tai säätyjen tai kokonaisten rotujen ruumiilliseen laatuun kohdistuvia väärinkäsityksiä.
Kaikki nuo metafysiikan uskaliaat hullutukset, varsinkin sen vaustaukset olemassaolon arvoa koskevaan kysymykseen on lupa aina katsoa lähinnä tiettyjen ruumiiden oireiksi; ja jos sellaisissa ylimalkaisissa maailman-myönnöissä tai maailman-kielloissa tosin ei tieteellisillä mitoilla mitattuna ole hitustakaan merkitystä, ne kuitenkin antavat historiantutkijalle ja psykologille sitä arvokkaampia viitteitä, ruumiin oireina, kuten sanottu, osoittamalla sen luontumista tai epäonnistumista, sen täyteläisyyttä, mahtavuutta, itsevaltaisuutta historiassa tai toiselta puolen sen estymisiä, väsymisiä, köyhtymisiä, sen lopun aavistelua, sen lopun-tahtoa.
Minä odotan yhä vielä, että joku filosofinen lääkäri tämän sanan poikkeuksellisessa merkityksessä – sellainen, jonka tehtävänä on tutkia kansan, rodun, ihmissuvun kokonaisterveyden ongelmaa – kerran rohkenee kärjistää minun epäilykseni äärimmilleen ja uskaltaa väittää, ettei koko filosofoinnissa ole toistaiseksi ollut ensinkään kysymyksessä ”totuus”, vaan jokin muu, sanokaamme terveys, tulevaisuus, kasvu, valta, elämä...
ILOINEN TIEDE, (Friedrich Nietzsche, ote 2. painoksen esipuheesta, 1887)
PS. Jos Freud väittää, ettei ole lukenut tätäkään tekstiä kuin vasta 1910-luvun puolen välin jälkeen, niin hän puhuu palturia...
Esimerkiksi - Freudin viimeisimpiin kuuluvan kirjoituksen Ahdistava kulttuurimme perustematiikka ja - teesit on kuin suoraan kopioitu Nietzschen Moraalin Alkuperästä (1887) polemiikin toisesta esseestä Guilt, Bad Conscience, and Related Matters.
Tämä Freudin teksti on tosin kirjoitettu vasta 1930, mutta hänen metapsykologisten näkemystensä perusideat ovat monessa kohtaa jo paljon aikaisemmin niin lähellä Schopenhauerin ja Nietzschen ajatuksia, että hänen on täytynyt tuntea niitä jo nuoruudessaan.
On sitäpaitsi biografinen tosiasia, että Freud - ollessaan opiskelijana Wienissä - kuului jonkin aikaa kirjalliseen opiskelijayhdistykseen, jonka pääasialliset kiinnostuksen kohteet 1870-luvun puolessa välissä olivat Schopenhaeurin, Wagnerin teokset sekä nuoren Nietzschen siihen mennessä julkaistut - Tragedian synty - The Birth of Tragedy by Friedrich Nietzsche 1871 sekä neljä "Epäajanmukaista tarkastelua" The Nietzsche Channel: Untimely Meditations ; - The Nietzsche Channel: Unzeitgemässe Betrachtungen (1873-76).
Toki näissä teoksissa Nietzsche ei vielä käsittele eksplisiittisesti myöhempiä, psykoanalyysia ennakoivia teemojaan, mutta on kiistämätön fakta, että Freud oli jo tässä vaiheessa hänen teostensa suhteen täysin ajan hermolla!
Syksyllä vuonna 1886 (päivitys 25.4)
.........Fysiologisten tarpeiden tiedoton verhoaminen objektiivisen, ideaalisen, puhtaasti-henkisen valepukuihin menee peloittavan pitkälle, - ja minä olen sangen usein kysynyt itseltäni, eikö filosofia, suurin piirtein nähtynä, ole toistaiseksi yleensä ollut vain ruumiin tulkintaa ja ruumiin väärinkäsitystä.
Niiden ylempien arvoarvostelmien takana, jotka ovat tähän saakka ohjanneet ajatuksen historiaa, piilee joko yksilöiden tai säätyjen tai kokonaisten rotujen ruumiilliseen laatuun kohdistuvia väärinkäsityksiä.
Kaikki nuo metafysiikan uskaliaat hullutukset, varsinkin sen vaustaukset olemassaolon arvoa koskevaan kysymykseen on lupa aina katsoa lähinnä tiettyjen ruumiiden oireiksi; ja jos sellaisissa ylimalkaisissa maailman-myönnöissä tai maailman-kielloissa tosin ei tieteellisillä mitoilla mitattuna ole hitustakaan merkitystä, ne kuitenkin antavat historiantutkijalle ja psykologille sitä arvokkaampia viitteitä, ruumiin oireina, kuten sanottu, osoittamalla sen luontumista tai epäonnistumista, sen täyteläisyyttä, mahtavuutta, itsevaltaisuutta historiassa tai toiselta puolen sen estymisiä, väsymisiä, köyhtymisiä, sen lopun aavistelua, sen lopun-tahtoa.
Minä odotan yhä vielä, että joku filosofinen lääkäri tämän sanan poikkeuksellisessa merkityksessä – sellainen, jonka tehtävänä on tutkia kansan, rodun, ihmissuvun kokonaisterveyden ongelmaa – kerran rohkenee kärjistää minun epäilykseni äärimmilleen ja uskaltaa väittää, ettei koko filosofoinnissa ole toistaiseksi ollut ensinkään kysymyksessä ”totuus”, vaan jokin muu, sanokaamme terveys, tulevaisuus, kasvu, valta, elämä...
ILOINEN TIEDE, (Friedrich Nietzsche, ote 2. painoksen esipuheesta, 1887)
PS. Jos Freud väittää, ettei ole lukenut tätäkään tekstiä kuin vasta 1910-luvun puolen välin jälkeen, niin hän puhuu palturia...
Esimerkiksi - Freudin viimeisimpiin kuuluvan kirjoituksen Ahdistava kulttuurimme perustematiikka ja - teesit on kuin suoraan kopioitu Nietzschen Moraalin Alkuperästä (1887) polemiikin toisesta esseestä Guilt, Bad Conscience, and Related Matters.
Tämä Freudin teksti on tosin kirjoitettu vasta 1930, mutta hänen metapsykologisten näkemystensä perusideat ovat monessa kohtaa jo paljon aikaisemmin niin lähellä Schopenhauerin ja Nietzschen ajatuksia, että hänen on täytynyt tuntea niitä jo nuoruudessaan.
On sitäpaitsi biografinen tosiasia, että Freud - ollessaan opiskelijana Wienissä - kuului jonkin aikaa kirjalliseen opiskelijayhdistykseen, jonka pääasialliset kiinnostuksen kohteet 1870-luvun puolessa välissä olivat Schopenhaeurin, Wagnerin teokset sekä nuoren Nietzschen siihen mennessä julkaistut - Tragedian synty - The Birth of Tragedy by Friedrich Nietzsche 1871 sekä neljä "Epäajanmukaista tarkastelua" The Nietzsche Channel: Untimely Meditations ; - The Nietzsche Channel: Unzeitgemässe Betrachtungen (1873-76).
Toki näissä teoksissa Nietzsche ei vielä käsittele eksplisiittisesti myöhempiä, psykoanalyysia ennakoivia teemojaan, mutta on kiistämätön fakta, että Freud oli jo tässä vaiheessa hänen teostensa suhteen täysin ajan hermolla!
(25.4) Wienissä olikin juuri 1870-luvun lopulla jopa Nietzscheä systemaattisesti harrastava lukupiiri. Se oli tosin ainoa laatuaan saksankielisellä alueella. Nietzschen teoksiin nimittäin tutustuttiin aluksi laajemmin kaikkialla muualla paitsi Saksassa.)
April 21, 2005
Mikä mättää luterilaisen papin toimenkuvassa?
Siteeraan jälleen Nietzscheä hänen ehkä loisteliaimmalta kirjoituskaudeltaan - "Hyvän ja pahan tuolla puolen" sekä "Moraalin alkuperästä" mestariteosten välisenä aikana - 1886 - kirjoitettu Iloisen tieteen 2. painoksen 5. kirja - 50 sivua + esipuheet tähän ja kahden muun teoksen kakkospainoksiin - olivat Nietzschen itsensäkin kielestä parasta asiaproosaa, mitä hän koskaan oli kirjoittanut.
358 - Hengen talonpoikaiskapina (sitaatti luvusta)
...Nykyisin jätetään varsin selvästi huomioon ottamatta, kuinka kohtalokkaan lyhytnäköinen, pintapuolinen, varomaton, Luther pohjaltaan oli kaikissa tärkeimmissä valtakysymyksissä, ennen kaikkea kansan miehenä, jolta puuttui kaikki hallitsevan kastin perintö, kaikki vallan vaisto: niin että hänen työnsä, hänen pyrkimyksensä tuo roomalais-rakennuksen korjaamiseen muodostui, hänen tahtomattaan ja tietämättään, hävitystyön aloitukseksi.
Hän mursi auki, hän repi rikki, rehellisen kiukkuisesti, siinä, missä vanha hämähäkki oli huolellisimmin ja kauimmin kutonut.
Hän toimitti pyhät kirjat jokaisen luettavaksi - niin ne viimein joutuivat filologien käsiin, toisin sanoen kaiken kirjoihin perustuvan uskon hävittäjien kasiteltäviksi.. Hän hävitti "kirkon" käsitteen hylkäämällä uskon kirkolliskokousten inspiraatioon: sillä kirkon käsite pysyy voimassa vain sillä ehdolla, että se inspiroiva henki, joka on kirkon perustanut, siinä vielä elää, vielä rakentaa, yhä jatkaa talonsa rakentamista.
Hän antoi jälleen papille luvan harjoittaa sukupuoliyhteyttä vaimon kanssa: mutta kolme neljäsosaa siitä syvästä kunnioituksesta, johon kansa, varsinkin kansan nainen, kykenee, perustuu uskoon, että henkilö joka on poikkeus-ihminen tässä suhteessa, osoittautuu muissakin suhteissa poikkeukseksi - juuri siinä on kansanuskolla johonkin ihmisessä olevaan yli-inhimilliseen, ihmeeseen, ihmisessä asuvaan vapahtavaan Jumalaan, hienoin ja palvovin asianajajansa.
Kun Luther oli antanut papille vaimon, hänen täytyi ottaa tältä pois korvarippi; se oli psykologisesti oikein (sic/RR); mutta siten oli oikeastaan hävitetty kristillinen pappi itse, jonka syvin hyödyllisyys on aina ollut siinä, että hän on pyhä korva, vaitelias kaivo, salaisuuksien hauta. (bolding/RR);
...........
Iloinen tiede (1882, 1887)
358 - Hengen talonpoikaiskapina (sitaatti luvusta)
...Nykyisin jätetään varsin selvästi huomioon ottamatta, kuinka kohtalokkaan lyhytnäköinen, pintapuolinen, varomaton, Luther pohjaltaan oli kaikissa tärkeimmissä valtakysymyksissä, ennen kaikkea kansan miehenä, jolta puuttui kaikki hallitsevan kastin perintö, kaikki vallan vaisto: niin että hänen työnsä, hänen pyrkimyksensä tuo roomalais-rakennuksen korjaamiseen muodostui, hänen tahtomattaan ja tietämättään, hävitystyön aloitukseksi.
Hän mursi auki, hän repi rikki, rehellisen kiukkuisesti, siinä, missä vanha hämähäkki oli huolellisimmin ja kauimmin kutonut.
Hän toimitti pyhät kirjat jokaisen luettavaksi - niin ne viimein joutuivat filologien käsiin, toisin sanoen kaiken kirjoihin perustuvan uskon hävittäjien kasiteltäviksi.. Hän hävitti "kirkon" käsitteen hylkäämällä uskon kirkolliskokousten inspiraatioon: sillä kirkon käsite pysyy voimassa vain sillä ehdolla, että se inspiroiva henki, joka on kirkon perustanut, siinä vielä elää, vielä rakentaa, yhä jatkaa talonsa rakentamista.
Hän antoi jälleen papille luvan harjoittaa sukupuoliyhteyttä vaimon kanssa: mutta kolme neljäsosaa siitä syvästä kunnioituksesta, johon kansa, varsinkin kansan nainen, kykenee, perustuu uskoon, että henkilö joka on poikkeus-ihminen tässä suhteessa, osoittautuu muissakin suhteissa poikkeukseksi - juuri siinä on kansanuskolla johonkin ihmisessä olevaan yli-inhimilliseen, ihmeeseen, ihmisessä asuvaan vapahtavaan Jumalaan, hienoin ja palvovin asianajajansa.
Kun Luther oli antanut papille vaimon, hänen täytyi ottaa tältä pois korvarippi; se oli psykologisesti oikein (sic/RR); mutta siten oli oikeastaan hävitetty kristillinen pappi itse, jonka syvin hyödyllisyys on aina ollut siinä, että hän on pyhä korva, vaitelias kaivo, salaisuuksien hauta. (bolding/RR);
...........
Iloinen tiede (1882, 1887)
Pessimistin "luomuterapia"
Pilaa, kavaluutta ja kostoa
(Näyte kirjan aloittavasta runosarjasta - nro: 24/63)
Lääkettä pessimistille
Ei maita mikään, valitat,
kuvottaa kylkipaisti siankin!
En jaksa kuulla - multa piankin
sydän ja hermot murtuvat.
Vaan sammakon jos suuhus solutat
ja hotkit liman, nielet liankin,
niin vatsavaivat, happoviankin
pian, pätevästi parannat!
ILOINEN TIEDE (Nietzsche, 1882, 1887. suom. J.A.Hollo)
PS. Tässä ehdotukseni "Blogaalin Elämänhallintakurssin" avaukseksi.
April 19, 2005
John Keats: SYKSYLLE + päivitetty kommentti tieteellisille naturalisteille
(päivitys 25. 4. - jatkuu)
Romanttisen naturalismin puolustus
Tämä runo ansaitsee tulla juuri nyt esitellyksi, vaikka sen nimi ei liitykään kevääseen ja tulevaan kesään. Mutta koska John Keatsin täydellisyyttä hipova englantilaisen maalaismaiseman ja alkusyksyn luonnon kuvaus muistuttaa hyvin paljon elokuun puolivälin tai lopun sääolosuhteita Suomessa, se saakoon nyt toimia tässä ikäänkuin ennakoivana "näkynä" tulevasta vehmaudesta, jonka suomalaisessakin luonnossa - etenkin maaseudulla, sen pelto- ja järvenrantamaisemissa - saatamme kokea.
Tämä on varmasti kaunein syksyaiheinen runo, jonka olen lukenut. Leevi Lehdon käännöstyö on - sanoisinko lumoavaa.
Vain maalaispoika kuten Leevi (samoin minä - noin 2/3:n verran) tietää miltä kuulostaa, kun jopa kymmenet pääskyset visertävät pihapiirissä navetan ja maatilan muitten rakennusten räystäitten alle pesiään rakentaen sekä poikasiaan ruokkien.
Loppukesästä pääskysparvet syöksyilevät edestakaisin valmistautuen muuttoon, mikä on varma merkki siitä, että syksy tulee ehkä jo huomenna.
Mutta missä nykyään kuulee samanlaista pääskysten viserrystä ja näkee suuria pääskysparvia samaan tapaan kuin 1950-luvun lopulla ja vielä 1960-luvun puolivälissä? Pääskyskanta on vähentynyt 40:n vuoden aikana todella paljon, mikä johtuu paljolti juuri maatilojen ja siten myös maatalojen suurten pihapiirien radikaalista vähenemisestä.
Lokit ja varikset, naakat ja harakat ovat kovin "ankeita" lintuja moniin maaseudun lintuihin verrattuna, mutta niihin on kaupunkilaisen pakko tottua, koska kovin monet - varsinkaan niittyjä sekä pelto- ja metsäluontoa vaativat - lintulajit eivät alsvaltti- ja betoniviidakkoon sopeudu.
Kaupungissa elävän onkin syytä katsella/kuunnella TV:n ja radion luontoiltoja, jotta muistaisi ja ymmärtäisi, että nämä "city-haaskalinnut" ovat luonnon "estetiikkaa" rakastavalle - ei sitä ainoastaan neutraalisti tutkivalle - pelkkää "roskasakkia" pääskysten rinnalla.
*
Mutta nyt - nostalgiaa tai ei, sama se - antaa John Keatsin romanttisen naturalismin lumota meidät.
Syyskesän vieno tuuli, kypsyneen viljan tuoksu ja runsauttaan ylitsepursuava luonto kietoo lukijan/kokijan matriarkaaliseen helmaansa.
(Alla runokäännöksen ja originaalin lisäksi myös Leevi Lehdon professionaali essee Keatsin runoilijanlaadusta sekä tietoisku Keatsin eräitten keskeisten runojen teemoista.)
John Keats: Syksylle
To Autumn
Leevi Lehto: "Runoilijalla ei ole identiteettiä" - John Keats ja taiteen pysyvyys/katoavuus
*
Sven Laakson kommentti (21.4) http://kaymala.blogspot.com/
"JOHN KEATS: TO AUTUMN Rauno Räsäsen hehkuttama ja Leevi Lehdon suomentama John Keatsin To Autumn on näköjään niin hieno runo, tila, että sitä on pakko hieman tutkiskella.
Kysymyksessä on kolmesäkeistöinen teksti, joista jokainen säkeistö muodostaa jonkinlaisen mutaatiosonetin (tälle muodolle voi olla joku ihan oma nimityksensä?). Säkeen pituusnormi on kymmenen tavua.
En sano mitään siitä miten tavut jakaantuvat runojalkoihin, onko kysymysksessä viisi polvinen jambi vai anapesti. Nämä käsitteet: runojalka, jambi, anapesti, ovat minulle suomenkielen näkökulmasta täydellisen käsittämättömiä.
Monimutkainen loppusointukaava on jotakin tällaista:1) abab - cdad - cca2)cece - hijh - iij3) klkl - mnom -nno.
Keats, toisin kuin ranskalaiset Villon tai Verlaine, käyttää vain yhden tavun loppusointuja. Tuo tavu on kuitenkin usein neli tai viisikirjaiminen. Koska englannin kielessä sanat lausutaan eritavalla kuin kirjoitetaan, yhdistää lausunta loppusointuparit kirjoitusta ensisijaisemmin. Suomen kielessä harvoin voidan käyttää tätä keinoa.
Tässä runossa ei ole varsinaisesti mitään kertovaa, juonellista, teleologista elementtiä. Sen rytmi virittää oikeaan tunnelmaan, kuvat luovat olotilan johon runon kokija uppoutuu. Tällainen spatiaalinen rakennusperiaate, antaa runoilijalle paljon suuremmat vapaudet rytmin ja soinnun sommitteluun, ja runo voidaan jopa luoda niiden ehdoilla.
Loppusoinnusta tulee hyvin mielenkiintoinen, aidosti musikaalinen ja vapautunut, eikä siinä tunnu sanottavan, älyn ja ajatuksen rajoittavaa ylivaltaa, joka on omiaan pilaamaan minkä tahansa runon, mitattoman, vapaamittaisen, tai metrisen." (bolding/RR).
*
Themes in Keats's Major Poems
Douglas Bush noted that "Keats's important poems are related to, or grow directly out of...inner conflicts." For example, pain and pleasure are intertwined in "Ode to a Nightingale" and "Ode on a Grecian Urn"; love is intertwined with pain, and pleasure is intertwined with death in "La Belle Dame Sans Merci," "The Eve of St. Agnes," and "Isabella; or, the Pot of Basil."
Cleanth Brooks defines the paradox that is the theme of "Ode to a Nightingale" somewhat differently: "the world of imagination offers a release from the painful world of actuality, yet at the same time it renders the world of actuality more painful by contrast."
Other conflicts appear in Keats's poetry:
transient sensation or passion / enduring art
dream or vision / reality
joy / melancholy
the ideal / the real
mortal / immortal
life / death
separation / connection
being immersed in passion / desiring to escape passion
Keats often associated love and pain both in his life and in his poetry. He wrote of a young woman he found attactive, "When she comes into a room she makes an impression the same as the Beauty of a Leopardess.... I should like her to ruin me..." Love and death are intertwined in "Isabella; or, the Pot of Basil," "Bright Star," "The Eve of St. Agnes," and "La Belle Dame sans Merci." The Fatal Woman (the woman whom it is destructive to love, like Salome, Lilith, and Cleopatra) appears in "La Belle Dame sans Merci" and "Lamia."
Identity is an issue in his view of the poet and for the dreamers in his odes (e.g., "Ode to a Nightingale") and narrative poems. Of the poetic character, he says, "... it is not itself--it has no self--it is every thing and nothing--it has no character--it enjoys light and shade--it lives in gusto, be it foul or fair, high or low, right or poor, mean or elevated..." He calls the poet "chameleon."
(***) Harold Bloom and Lionel Trilling summarize Keats's world view succinctly:
Beyond the uncompromising sense that we are completely physical in a physical world, and the allied realization that we are compelled to imagine more than we can know or understand, there is a third quality in Keats more clearly present than in any other poet since Shakespeare. This is the gift of tragic acceptance, which persuades us that Keats was the least solipsistic of poets, the one most able to grasp the individuality and reality of selves totally distinct from his own, and of an outward world that would survive his perception of it.
They believe that Keats came to accept this world, the here and now, as the ultimate value (bolding/RR).
****************************************************
Kommentti tieteellisille naturalisteille:
Enqvistille on kunniaksi (johtuu paljolti hänen suorastaan "gnostilaisesta(?)" empirismistään!) se, ettei (*) hän näiden "kvasi-ideologisten paraloogikkojen" tavoin ole jämähtänyt tekemään todellisuudesta Parmenideen/(ja osittain Platonin) tavoin geometrista käsitekaavaa.
Sillä mitä muuta tuo intohimoinen avaruuden "tonkiminen" sitten on kuin ristiriidatonta, ikuista ("jumalallista") totuutta syvästi etsivän ja kaipaavan ihmisen kutsumus että missio (1)?!
22. 4 (*)....Hmmm....Vai ei? No mitä ne kosmologian ja kvanttifysiikan mallinnukset ja kuviot sitten lopulta ovat kuin geometrisia animaatioita (esim. säieteorian "lenkit" monine ulottuvuuksineen, joita tuskin voi animoida), joiden avulla yritetään tehdä avaruus käsitettäväksi - ehkä jopa ymmärrettäväksi.
Mutta tarkoitukseni olikin Parmenideessa kritisoida lähinnä mekanistista monismia, ja tällöin on muistutettava, että hyväksyn kyllä "paremmin" esim. Spinozan, yhden substanssin emanaatioon ("ulospäin virtaamiseen") perustuvan monismin.
Tämä uusplatonismista Neo-Platonism [Internet Encyclopedia of Philosophy] vaikutteita saanut "ykseydestä emanoituvan metafysiikka" heijastuu mitä moninaisimmin filosofian historiassa.
Spinozan lisäksi mainittakoon vaikka Hegel, Schopenhauer ja siten myös - yllätys yllätys - Sigmund Freud, joka ei tietenkään ole varsinaisesti filosofi, mutta jonka metapsykologiset pohdinnat ovat vaikuttaneet 1900-luvun filosofiaan valtaisalla voimalla aivan kuten Nietzschenkin ajattelu (2).
Nietzsche ja Freud tavallaan naturalisoivat uusplatonismin, joka vielä Schopenhauerilla antaa idealistis/mystisen vivahteen tämän (epistemologisesti) kantilaista empirismiä edustavaan tahto-filosofiaan.
(23. 4) Itse asiassa koko Kantin jälkeinen, saksalainen idealismi kriitikkoineen - Hegel, Schopenhauer, Nietzsche ja Freud (huomattavin varauksin Marx) perusti koko eetoksensa hengen tai elämän kehitysideaan - 1700-luvun perua olevaan vitalismiin, jota voi pitää uusplatonismin viimeisimpänä, todella vahvana versiona ajattelun historiassa.
Nykyään vitalismiin suhtaudutaan lähinnä halveksivasti. Biologit ja fyysikot panevat uskonsa vain mitattaviin tosiasioihin, mitä elämäntahto - joka oli sekä fysiikaltaan että metafysiikaltaan Aristoteleen luonnonfilosofian (enthelekheia) perua - ei edes voinut olla.
Toki jo Freud tiukasti reduktionistisena ja naturalistisena tiedemiehenä suhtautui vitalismiin kielteisesti, mutta tuli siinä sivussa korvanneeksi sen (lähes mystifoidulla tavalla) seksuaalisuudella. Nietzsche teki saman vallantahdolla, Schopenhauer universaalilla (elämän)tahdolla, ja Hegel hengellä (3).
vitalism
en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
Kertauksen vuoksi: Spinozan rationalistinen substanssimonismi (panteismi: Pantheism A description of Pantheism, and some common forms) on siis tässä "vitalisoitumisprosessissa" muuttunut ensin Hegelin hengen fenomenologiaksi ("henki" historiallistuu ja alkaa siten väistämättä maallistua: se oli lopulta kohtalokasta Hegelin omankin ajattelun kannalta!), sitten Schopenhauerin kritiikkimyllyn läpi kulkeneena universaaliksi Tahdoksi ja viimein Freudiin tultaessa seksuaalisuudeksi.
(Muistutan, että nämä aatehistorialliset rinnastukseni/jatkumoni/linkitykseni ovat pitkälti analogiaan perustuvia, mutta eivät "hatusta vedettyä käsiterunoutta", koska niillä on historiallisfaktinen perusta/perustelu.)
Marx teki väitöskirjansa Demokritoksen empirismistä, mutta hänen Hegel-inversionsa ja apokalyptis-millenaristinen juutalaisuutensa heijastavat uusplatonisia tendenssejä. Uusplatonismi on nimittäin Platonin dualismin ja juutalaisen monoteismin mystinen hybridi - ja samalla kaikkein systemaattisin gnostilaisuuden muoto.
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Gnosticism
Ja mitä tulee Darwiniin - hän teki selvän eron vitalismia edustavaan lamarckismiin, mutta Darwininkin ajattelu heijastelee vielä hegeliläisen "hengen evoluution" metodiikkaa - nyt tosin myyttisistä lähtökohdistaan puhdistettuna - perienglantilaiseen tapaan.
Ylipäätään englantilaiset ovat eetokseltaan sekä hedonisteja että mekanisteja par excellence. He eivät "ymmärrä" uusplatonismista mitään, koska eivät tarvitse kyseistä ajattelutapaa. Rationalistinen metafysiikka on nimittäin perin "hyödytön" idea englantilaisille, joita Napoleon ironisesti kutsui nimikkeellä "the nation of shopkeepers." He kun mittaavat ideoittenkin arvon yksinomaan niiden laskennallisen hyödyn perusteella...(4)
Vitalismi kyllä kosketti englantilaista ajattelua ja kirjallisuutta romanttisen suuntauksen myötä, mutta jos etsii parhaita englantilaisia kirjailijoita/runoilijoita, niin mystiikkaan hekään eivät vajoa. En miellä edes William Blakea mystikoksi vaan ikäänkuin varhaiseksi surrealistiksi.
Mutta lukekaapa vain John Keatsia ja juuri nyt esimerkkinä oleva To Autumn - Syksylle. Keats oli toki romantikko, mutta kuten Harold Bloom ja Lionel Trilling tiivistävät - Keats pysyy uskollisena tämänpuoleiselle maailmalle - ja se on mielestäni peri-englantilainen eetos.
Vertailun vuoksi hieman kärjistän: Kun Nietzsche kirjoittaa "kvasi/pseudouskonnollisessa" proosarunoelmassaan Näin puhui Zarathustra (1883-1885): "Pysykää uskollisina maalle", hänen eetoksensa ei ole samaa kuin Keatsillä, vaan siinä maa merkitsee jo alunperin uutta, transsendenttia elementtiä, jonka Nietzsche itse on pyhittänyt!
Mutta Keats - ihmeitten ihme! - ei tarvitse luonnonkuvauksissaan edes tällaista "piilotranssendenssia" saadakseen aikaan suorastaan - kyllä: - transsendenttisen vaikututelman. Se on neroutta jos mikä!
*
Sarjassamme rohkeita ajatuskokeita: Itse asiassa kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian ristiriidan voi esittää - toki hyvin laajasti ja spekulatiivisesti ymmärrettynä - mekanistisen (kvanttiteoria) ja emanatiivisen (suhteellisuuteoria) monismin välisenä ristiriitana.
************
1)
On the Genealogy of Morals (1887)
A POLEMICAL TRACT
Table of Contents for Genealogy of Morals
Ote kolmannen esseen What Do Ascetic Ideals Mean? luvusta 25
.............
Strictly speaking, there is no scientific knowledge at all which stands "without pre-suppositions." The idea of such a science is unimaginable, paralogical. A philosophy, a "belief," must always be there first, so that with it scientific knowledge can have a direction, a sense, a border, a method, a justification, an existence. (Whoever thinks the reverse, whoever, for example, is preparing to place philosophy "on a strictly scientific foundation," first must place, not just philosophy, but also truth itself on its head—the worst injury to decency one could possibly give to two such venerable women!). Indeed, there is no doubt about this matter—and here I'm letting my book The Gay Science have a word (see its fifth book, p. 263)—"
The truthful person, in that daring and ultimate sense which the belief in scientific knowledge presupposes in him, affirms a world different from the world of life, of nature, and of history, and to the extent that he affirms this "other world" must he not in the process deny its opposite, this world, our world? . . . Our faith in scientific knowledge always rests on something which is still a metaphysical belief—even we knowledgeable people of today, we godless and anti-metaphysical people—we still take our fire from that blaze kindled by a thousand years of old belief, that faith in Christianity, which was also Plato's belief, that God is the truth, that the truth is divine. . . But how can we do that, if this very claim is constantly getting more and more difficult to believe, if nothing reveals itself as divine any more, unless it's error, blindness, and lies, if God himself manifests himself as our oldest lie?
"Samma på "urspråk" tyska"
Zur Genealogie der Moral - Eine Streitschrift, 1887
Was bedeutet asketische Ideale?
....Es giebt, streng geurtheilt, gar keine „voraussetzungslose“ Wissenschaft, der Gedanke einer solchen ist unausdenkbar, paralogisch: eine Philosophie, ein „Glaube“ muss immer erst da sein, damit aus ihm die Wissenschaft eine Richtung, einen Sinn, eine Grenze, eine Methode, ein Recht auf Dasein gewinnt. (Wer es umgekehrt versteht, wer zum Beispiel sich anschickt, die Philosophie „auf streng wissenschaftliche Grundlage“ zu stellen, der hat dazu erst nöthig, nicht nur die Philosophie, sondern auch die Wahrheit selber auf den Kopf zu stellen: die ärgste Anstands-Verletzung, die es in Hinsicht auf zwei so ehrwürdige Frauenzimmer geben kann!) Ja, es ist kein Zweifel — und hiermit lasse ich meine „fröhliche Wissenschaft“ zu Worte kommen, vergl. deren fünftes Buch S. 263 — „der Wahrhaftige, in jenem verwegenen und letzten Sinne, wie ihn der Glaube an die Wissenschaft voraussetzt, bejaht damit eine andre Welt als die des Lebens, der Natur und der Geschichte; und insofern er diese „andre Welt“ bejaht, wie? muss er nicht eben damit ihr Gegenstück, diese Welt, unsre Welt — verneinen?... Es ist immer noch ein metaphysischer Glaube, auf dem unser Glaube an die Wissenschaft ruht, — auch wir Erkennenden von Heute, wir Gottlosen und Antimetaphysiker, auch wir nehmen unser Feuer noch von jenem Brande, den ein Jahrtausende alter Glaube entzündet hat, jener Christen-Glaube, der auch der Glaube Plato's war, dass Gott die Wahrheit ist, dass die Wahrheit göttlich ist... Aber wie, wenn gerade dies immer mehr unglaubwürdig wird, wenn Nichts sich mehr als göttlich erweist, es sei denn der Irrthum, die Blindheit, die Lüge, — wenn Gott selbst sich als unsere längste Lüge erweist?“.....
2)
Merkittävänä poikkeuksena on tietysti mainittava analyyttinen filosofia, joka alkaa Mooresta, Russellista ja Wittgensteinista päätyen loogisen empirismin kautta Daniel Dennetin tapaisiin fysikalistisiin reduktionisteihin tai erilaisiin analyyttisen pragmatismin suuntauksiin: sisäisen realismin tieteenfilosofi Hilary Putnam, kielifilosofiasta, Wittgensteinilta ja Heideggerilta (ja vähän joka puolelta) vaikutteita saanut relativisti
Richard Rorty sekä kuuluisin analyyttinen kielifilosofi Donald Davidson.
Heidegger ei Freudia käsitellyt, mutta mannermainen transsendentaalipragmatismi (Apel, Habermas), (post)strukturalismi (etenkin ranskalaiset) ja myöhempi hermeneutiikka (tosin melko suppeasti - Gadamer ja Vattimo) on saanut häneltä vaikutteita.
Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (jonka perillinen Habermaskin on) perustui pitkälti juuri Freudin, Nietzschen, Hegelin ja Marxin ajatteluun. Sen edustajista mainittakoon Max Horkheimer, Theodor Adorno, Walter Benjamin, Herbert Marcuse ja Erich Fromm.
Tietoteorian puolella (joka on aina analyyttista filosofiaa) on mainetta saavuttanut naturalisti- (hyve)reliabilisti Alvin Goldman.
Analyyttisen moraalifilosofian alueella Freudin vaikutusta ei ole havaittavissa John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriasta (1971) syntyneessä keskustelussa eikä juuri myöskään soveltavassa moraalifilosofiassa.
Hyveteorian uuden tulemisen myötä Freudia on myös huomioitu hieman enemmän (mm. Alasdair MacIntyre, Charles Taylor, Martha C. Nussbaum), koska hyveet kytkeytyvät psykofyysiseen luontoomme.
Tämä keskustelu on tosin käyty pitkälti Aristoteleen hyveteorian pohjalta ja usein hyvinkin analyyttisessa hengessä. Elisabeth Anscombe oli ensimmäisiä, joka 1950/-60-luvun vaihteessa toi hyveteorian takaisin moraalifilosofiseen keskusteluun ja nimenomaan Aristoteleeseen palaten.
3) Vitalismi.
Oppi joka korostaa elämään liittyvien prosessien erityisluonnetta ja sitä, että niitä ei voida palauttaa fysiikan tai kemian lainalaisuuksiin. 1700-luvulla vitalismi liittyi erityisesti lääketieteelliseen mekanismin (iatromekanismi) kritiikkiin.
Joskus vitalismiin liitetään oletus jonkinlaisesta erityisestä energian muodosta, "elinvoimasta" (force vital), joka pitää yllä elämää.
On kuitenkin syytä erottaa lähinnä elollisen erityisluonteen korostamiseen rajoittunut 1700-luvun vitalismi (esim. ns. Montpellierin vitalistit) myöhemmistä vitalistisista suuntauksista, joissa fysikaaliseen energiaan palautumaton "elonvoiman" käsitettä käytettiin selittämään biologisia ilmiöitä. 1700-luvun vitalismi vastaakin lähinnä sitä niitä nykyään kutsutaan holismiksi tai organismiksi.
4) (24. 4)
Yksinkertaistettu mutta selventävä määritelmä: Vitalismissa todellisuuden ajatellaan olevan jatkuvasti muuttuva systeemi. Mekanistinen käsitys sen sijaan lähtee siitä, että todellisuus on liikkumaton systeemi, joskin systeemin sisällä tapahtuu kyllä muutoksia.
Valistuksen vuosisadalla - 1700-luvulla - luonnontieteet olivat jo ottaneet suuren metodisen harppauksen 200 vuotta aiemmin vallinneista - arsitoteeliseen luonnonfilosofiaan perustuneista teleologisista käsityksistä.
Alkulähtökohta tieteellisen metodin kehitykselle oli italialainen fyysikko Galileo Galilei, ranskalainen filosofi Rene Descartes ja sekä englantilaiset filosofit John Locke ja Thomas Hobbes. Luonnontieteellisen tutkimuksen ja metodin tämän vaiheen päätepiste oli fysiikassa Isaac Newton ja filosofiassa Immanuel Kant.
Baruch Spinozan metafyysinen monismi ja saksalaisen G. W. Leibnizin Spinozalta vaikutteita saanut metafyysinen pluralismi olivat Locken empirismin mannermaisia, rationalistisia kilpailijoita. Olen tässä seurannut lähemmin Spinozaan liittyvän filosofisen aateperinnön kehittymistä.
Spinoza oli Espanjan juutalainen, jonka vanhemmat olivat paenneet vainoja Alankomaihin. Hänet tuomittin kerettiläisyydestä ja erotettiin juutalaisesta seurakunnasta, koska ei suostunut kieltämään panteistista deus sive natura- teesiään eli Jumalan ja Luonnon samaistamista keskenään.
Valistuksen peruspyrkimyksenä oli uuden luonnontieteen metodiikan ja tutkimuksen kehittäminen sekä niin sanottujen sopimusteorioitten muotoilu yhteiskuntafilosofiassa (Hobbes. Locke, Rousseau).
Valistuksen juuret ovat Skotlannin koulukunnan opeissa, jotka ilmentävät empirististä ihannetta, havaintoon perustuvaa tutkimusta - tunnetuimpana esimerkkinä skeptikko David Hume, jonka empirismistä seuraavia ongelmia Kant yritti ratkoa transsendentaalifilosofiallaan.
Suuntaus edustaa mekanistista todellisuuskäsitystä, jonka John Locke omaksui melko tarkasti Descartes`lta.
Locken empirismin epistemologinen perusta jää lopulta hieman epäselväksi - ainakin sekundaarien kvaliteettien suhteen (väri, maku, haju - ylipäätään dispositionaaliset ominaisuudet). Perustuuko se havaintoon vai intuitioon, joka oli Descartes`n mekanistisen dualismin peruslähtökohta (cogito)?
Olennaista tässä on, että valistuksen metafyysis-epistemologiset perusideat lähtivät liikkeelle Descartes`ta, koukkasivat nopeasti Englantiin ja Skotlantiin, jossa ne manifestoituivat sekä tieteen että yhteiskuntafilosofian alalla huomattavasti Descartes`ta ja ylipäätään ranskalaista filosofiaa pitemmälle.
Ranskalaiset siis omaksuivat Valistuksena tunnetun eetoksen lopultakin englantilaisilta, mutta mekanistisen ajattelutavan rinnalla Ranskassa vaikutti 1700-luvulla myös vahva vitalistinen aatesuunta. Tämä kahtiajakoisuus sopii muutenkin ranskalaiseen mentaliteettiin, jota aatteellisesti on aina leimannut jonkinlainen dualismi.
Saksalaiset siis olivat romanttisen aallon myötävaikutuksesta ja Kantin tuntemattomaksi jättämän "olion sinänsä" (empiirinen maailma an sich) ongelmaa ratkaistakseen päätyneet 1700-luvun lopulla vitalismin pauloihin. Tätä vaikutusta kesti 1800-luvun puoleen väliin asti, jonka jälkeen Saksassa seurasi jyrkkä käännös positivismiin (mekanistisen suunnan uusi kehitysvaihe).
Nietzschen tämä tieteellisen paradigman muutos suorastaan pakotti tarkistamaan aiempia (romanttisvivahteisia) metodisia lähtökohtiaan.
Englantilaiset olivat sen sijaan mekanistisen empirismin kannalla ja ranskalaiset edustivat näiden kahden ääripäitä: "mystistä" vitalismia tai mekanistista ("mystistä" ) materialismia (mm. La Mettrien "Ihmiskone").
Romanttisen naturalismin puolustus
Tämä runo ansaitsee tulla juuri nyt esitellyksi, vaikka sen nimi ei liitykään kevääseen ja tulevaan kesään. Mutta koska John Keatsin täydellisyyttä hipova englantilaisen maalaismaiseman ja alkusyksyn luonnon kuvaus muistuttaa hyvin paljon elokuun puolivälin tai lopun sääolosuhteita Suomessa, se saakoon nyt toimia tässä ikäänkuin ennakoivana "näkynä" tulevasta vehmaudesta, jonka suomalaisessakin luonnossa - etenkin maaseudulla, sen pelto- ja järvenrantamaisemissa - saatamme kokea.
Tämä on varmasti kaunein syksyaiheinen runo, jonka olen lukenut. Leevi Lehdon käännöstyö on - sanoisinko lumoavaa.
Vain maalaispoika kuten Leevi (samoin minä - noin 2/3:n verran) tietää miltä kuulostaa, kun jopa kymmenet pääskyset visertävät pihapiirissä navetan ja maatilan muitten rakennusten räystäitten alle pesiään rakentaen sekä poikasiaan ruokkien.
Loppukesästä pääskysparvet syöksyilevät edestakaisin valmistautuen muuttoon, mikä on varma merkki siitä, että syksy tulee ehkä jo huomenna.
Mutta missä nykyään kuulee samanlaista pääskysten viserrystä ja näkee suuria pääskysparvia samaan tapaan kuin 1950-luvun lopulla ja vielä 1960-luvun puolivälissä? Pääskyskanta on vähentynyt 40:n vuoden aikana todella paljon, mikä johtuu paljolti juuri maatilojen ja siten myös maatalojen suurten pihapiirien radikaalista vähenemisestä.
Lokit ja varikset, naakat ja harakat ovat kovin "ankeita" lintuja moniin maaseudun lintuihin verrattuna, mutta niihin on kaupunkilaisen pakko tottua, koska kovin monet - varsinkaan niittyjä sekä pelto- ja metsäluontoa vaativat - lintulajit eivät alsvaltti- ja betoniviidakkoon sopeudu.
Kaupungissa elävän onkin syytä katsella/kuunnella TV:n ja radion luontoiltoja, jotta muistaisi ja ymmärtäisi, että nämä "city-haaskalinnut" ovat luonnon "estetiikkaa" rakastavalle - ei sitä ainoastaan neutraalisti tutkivalle - pelkkää "roskasakkia" pääskysten rinnalla.
*
Mutta nyt - nostalgiaa tai ei, sama se - antaa John Keatsin romanttisen naturalismin lumota meidät.
Syyskesän vieno tuuli, kypsyneen viljan tuoksu ja runsauttaan ylitsepursuava luonto kietoo lukijan/kokijan matriarkaaliseen helmaansa.
(Alla runokäännöksen ja originaalin lisäksi myös Leevi Lehdon professionaali essee Keatsin runoilijanlaadusta sekä tietoisku Keatsin eräitten keskeisten runojen teemoista.)
John Keats: Syksylle
To Autumn
Leevi Lehto: "Runoilijalla ei ole identiteettiä" - John Keats ja taiteen pysyvyys/katoavuus
*
Sven Laakson kommentti (21.4) http://kaymala.blogspot.com/
"JOHN KEATS: TO AUTUMN Rauno Räsäsen hehkuttama ja Leevi Lehdon suomentama John Keatsin To Autumn on näköjään niin hieno runo, tila, että sitä on pakko hieman tutkiskella.
Kysymyksessä on kolmesäkeistöinen teksti, joista jokainen säkeistö muodostaa jonkinlaisen mutaatiosonetin (tälle muodolle voi olla joku ihan oma nimityksensä?). Säkeen pituusnormi on kymmenen tavua.
En sano mitään siitä miten tavut jakaantuvat runojalkoihin, onko kysymysksessä viisi polvinen jambi vai anapesti. Nämä käsitteet: runojalka, jambi, anapesti, ovat minulle suomenkielen näkökulmasta täydellisen käsittämättömiä.
Monimutkainen loppusointukaava on jotakin tällaista:1) abab - cdad - cca2)cece - hijh - iij3) klkl - mnom -nno.
Keats, toisin kuin ranskalaiset Villon tai Verlaine, käyttää vain yhden tavun loppusointuja. Tuo tavu on kuitenkin usein neli tai viisikirjaiminen. Koska englannin kielessä sanat lausutaan eritavalla kuin kirjoitetaan, yhdistää lausunta loppusointuparit kirjoitusta ensisijaisemmin. Suomen kielessä harvoin voidan käyttää tätä keinoa.
Tässä runossa ei ole varsinaisesti mitään kertovaa, juonellista, teleologista elementtiä. Sen rytmi virittää oikeaan tunnelmaan, kuvat luovat olotilan johon runon kokija uppoutuu. Tällainen spatiaalinen rakennusperiaate, antaa runoilijalle paljon suuremmat vapaudet rytmin ja soinnun sommitteluun, ja runo voidaan jopa luoda niiden ehdoilla.
Loppusoinnusta tulee hyvin mielenkiintoinen, aidosti musikaalinen ja vapautunut, eikä siinä tunnu sanottavan, älyn ja ajatuksen rajoittavaa ylivaltaa, joka on omiaan pilaamaan minkä tahansa runon, mitattoman, vapaamittaisen, tai metrisen." (bolding/RR).
*
Themes in Keats's Major Poems
Douglas Bush noted that "Keats's important poems are related to, or grow directly out of...inner conflicts." For example, pain and pleasure are intertwined in "Ode to a Nightingale" and "Ode on a Grecian Urn"; love is intertwined with pain, and pleasure is intertwined with death in "La Belle Dame Sans Merci," "The Eve of St. Agnes," and "Isabella; or, the Pot of Basil."
Cleanth Brooks defines the paradox that is the theme of "Ode to a Nightingale" somewhat differently: "the world of imagination offers a release from the painful world of actuality, yet at the same time it renders the world of actuality more painful by contrast."
Other conflicts appear in Keats's poetry:
transient sensation or passion / enduring art
dream or vision / reality
joy / melancholy
the ideal / the real
mortal / immortal
life / death
separation / connection
being immersed in passion / desiring to escape passion
Keats often associated love and pain both in his life and in his poetry. He wrote of a young woman he found attactive, "When she comes into a room she makes an impression the same as the Beauty of a Leopardess.... I should like her to ruin me..." Love and death are intertwined in "Isabella; or, the Pot of Basil," "Bright Star," "The Eve of St. Agnes," and "La Belle Dame sans Merci." The Fatal Woman (the woman whom it is destructive to love, like Salome, Lilith, and Cleopatra) appears in "La Belle Dame sans Merci" and "Lamia."
Identity is an issue in his view of the poet and for the dreamers in his odes (e.g., "Ode to a Nightingale") and narrative poems. Of the poetic character, he says, "... it is not itself--it has no self--it is every thing and nothing--it has no character--it enjoys light and shade--it lives in gusto, be it foul or fair, high or low, right or poor, mean or elevated..." He calls the poet "chameleon."
(***) Harold Bloom and Lionel Trilling summarize Keats's world view succinctly:
Beyond the uncompromising sense that we are completely physical in a physical world, and the allied realization that we are compelled to imagine more than we can know or understand, there is a third quality in Keats more clearly present than in any other poet since Shakespeare. This is the gift of tragic acceptance, which persuades us that Keats was the least solipsistic of poets, the one most able to grasp the individuality and reality of selves totally distinct from his own, and of an outward world that would survive his perception of it.
They believe that Keats came to accept this world, the here and now, as the ultimate value (bolding/RR).
****************************************************
Kommentti tieteellisille naturalisteille:
Luontoillan lintuspesialisti Seppo Vuolanto lienee hieman eri mieltä, mitä tulee "haaskalintuherjaani", mutta toistan - minä en ole "objektiivinen ja neutraali" (hah!) tiedemies vaan puolueellinen, itsekäs ja romanttis-nostalginen esteetikko, enkä aina voi ymmärtää, miten joku voi olla kiinnostunut maailmasta pelkän (tieteellisen) tiedon takia, koska eihän se ole muuta kuin loputtomien havaintojen loputonta tonkimista ilman, että havainnoinnin "lopussa" odottaisi mikään muu asiaintila kuin loputon määrä loputtomia havaintoja jne. ad inf.
Tai sitten ryhdytään Kari Enqvistin tapaan luomaan"Kaiken Teoriaa", tuota etenkin kosmologit kvasiuskonnollisesti motivoivaa, tuota kaikkien matemaattisluonnontieteellisten "järkijaakkojen" ja naturalististen reliabilistien "Baabelin tornia."
Nämä "totuutta" etsivät eivät ole vielä tulleet (ja tuskin koskaan tulevatkaan) tietoisiksi pyrkimystensä ikiaikaisen myyttisestä luonteesta.
Sillä kuten totesin - havainto pakenee "meitä ja meiltä" - ikuisesti!
Kyse on siis jo havainnon katoavaisuuden vuoksi totuuden - toistettakoon: myös havaintoihin perustuvan totuuden - arvon merkityksestä ihmisen itseymmärryksen ja maailmaymmärryksen kannalta - ei pelkästä havainnoimisen tuottamasta, passiivisesta "ilosta" tai siitä saadusta hyödystä.
Maailma, universumi, koko todellisuus itsessään, on yhtä tuntematon kuin välinpitämätönkin ihmisen suhteen. Ja sitä meidän näyttää olevan - ellei mahdoton niin ainakin hyvin vaikea -hyväksyä - jopa meidän "vara-Einsteinimme" Kari Enqvistin, vaikka hän toista kirjoittaakin.
Enqvistille on kunniaksi (johtuu paljolti hänen suorastaan "gnostilaisesta(?)" empirismistään!) se, ettei (*) hän näiden "kvasi-ideologisten paraloogikkojen" tavoin ole jämähtänyt tekemään todellisuudesta Parmenideen/(ja osittain Platonin) tavoin geometrista käsitekaavaa.
Sillä mitä muuta tuo intohimoinen avaruuden "tonkiminen" sitten on kuin ristiriidatonta, ikuista ("jumalallista") totuutta syvästi etsivän ja kaipaavan ihmisen kutsumus että missio (1)?!
22. 4 (*)....Hmmm....Vai ei? No mitä ne kosmologian ja kvanttifysiikan mallinnukset ja kuviot sitten lopulta ovat kuin geometrisia animaatioita (esim. säieteorian "lenkit" monine ulottuvuuksineen, joita tuskin voi animoida), joiden avulla yritetään tehdä avaruus käsitettäväksi - ehkä jopa ymmärrettäväksi.
Mutta tarkoitukseni olikin Parmenideessa kritisoida lähinnä mekanistista monismia, ja tällöin on muistutettava, että hyväksyn kyllä "paremmin" esim. Spinozan, yhden substanssin emanaatioon ("ulospäin virtaamiseen") perustuvan monismin.
Tämä uusplatonismista Neo-Platonism [Internet Encyclopedia of Philosophy] vaikutteita saanut "ykseydestä emanoituvan metafysiikka" heijastuu mitä moninaisimmin filosofian historiassa.
Spinozan lisäksi mainittakoon vaikka Hegel, Schopenhauer ja siten myös - yllätys yllätys - Sigmund Freud, joka ei tietenkään ole varsinaisesti filosofi, mutta jonka metapsykologiset pohdinnat ovat vaikuttaneet 1900-luvun filosofiaan valtaisalla voimalla aivan kuten Nietzschenkin ajattelu (2).
Nietzsche ja Freud tavallaan naturalisoivat uusplatonismin, joka vielä Schopenhauerilla antaa idealistis/mystisen vivahteen tämän (epistemologisesti) kantilaista empirismiä edustavaan tahto-filosofiaan.
(23. 4) Itse asiassa koko Kantin jälkeinen, saksalainen idealismi kriitikkoineen - Hegel, Schopenhauer, Nietzsche ja Freud (huomattavin varauksin Marx) perusti koko eetoksensa hengen tai elämän kehitysideaan - 1700-luvun perua olevaan vitalismiin, jota voi pitää uusplatonismin viimeisimpänä, todella vahvana versiona ajattelun historiassa.
Nykyään vitalismiin suhtaudutaan lähinnä halveksivasti. Biologit ja fyysikot panevat uskonsa vain mitattaviin tosiasioihin, mitä elämäntahto - joka oli sekä fysiikaltaan että metafysiikaltaan Aristoteleen luonnonfilosofian (enthelekheia) perua - ei edes voinut olla.
Toki jo Freud tiukasti reduktionistisena ja naturalistisena tiedemiehenä suhtautui vitalismiin kielteisesti, mutta tuli siinä sivussa korvanneeksi sen (lähes mystifoidulla tavalla) seksuaalisuudella. Nietzsche teki saman vallantahdolla, Schopenhauer universaalilla (elämän)tahdolla, ja Hegel hengellä (3).
vitalism
en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
Kertauksen vuoksi: Spinozan rationalistinen substanssimonismi (panteismi: Pantheism A description of Pantheism, and some common forms) on siis tässä "vitalisoitumisprosessissa" muuttunut ensin Hegelin hengen fenomenologiaksi ("henki" historiallistuu ja alkaa siten väistämättä maallistua: se oli lopulta kohtalokasta Hegelin omankin ajattelun kannalta!), sitten Schopenhauerin kritiikkimyllyn läpi kulkeneena universaaliksi Tahdoksi ja viimein Freudiin tultaessa seksuaalisuudeksi.
(Muistutan, että nämä aatehistorialliset rinnastukseni/jatkumoni/linkitykseni ovat pitkälti analogiaan perustuvia, mutta eivät "hatusta vedettyä käsiterunoutta", koska niillä on historiallisfaktinen perusta/perustelu.)
Marx teki väitöskirjansa Demokritoksen empirismistä, mutta hänen Hegel-inversionsa ja apokalyptis-millenaristinen juutalaisuutensa heijastavat uusplatonisia tendenssejä. Uusplatonismi on nimittäin Platonin dualismin ja juutalaisen monoteismin mystinen hybridi - ja samalla kaikkein systemaattisin gnostilaisuuden muoto.
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Gnosticism
Ja mitä tulee Darwiniin - hän teki selvän eron vitalismia edustavaan lamarckismiin, mutta Darwininkin ajattelu heijastelee vielä hegeliläisen "hengen evoluution" metodiikkaa - nyt tosin myyttisistä lähtökohdistaan puhdistettuna - perienglantilaiseen tapaan.
Ylipäätään englantilaiset ovat eetokseltaan sekä hedonisteja että mekanisteja par excellence. He eivät "ymmärrä" uusplatonismista mitään, koska eivät tarvitse kyseistä ajattelutapaa. Rationalistinen metafysiikka on nimittäin perin "hyödytön" idea englantilaisille, joita Napoleon ironisesti kutsui nimikkeellä "the nation of shopkeepers." He kun mittaavat ideoittenkin arvon yksinomaan niiden laskennallisen hyödyn perusteella...(4)
Vitalismi kyllä kosketti englantilaista ajattelua ja kirjallisuutta romanttisen suuntauksen myötä, mutta jos etsii parhaita englantilaisia kirjailijoita/runoilijoita, niin mystiikkaan hekään eivät vajoa. En miellä edes William Blakea mystikoksi vaan ikäänkuin varhaiseksi surrealistiksi.
Mutta lukekaapa vain John Keatsia ja juuri nyt esimerkkinä oleva To Autumn - Syksylle. Keats oli toki romantikko, mutta kuten Harold Bloom ja Lionel Trilling tiivistävät - Keats pysyy uskollisena tämänpuoleiselle maailmalle - ja se on mielestäni peri-englantilainen eetos.
Vertailun vuoksi hieman kärjistän: Kun Nietzsche kirjoittaa "kvasi/pseudouskonnollisessa" proosarunoelmassaan Näin puhui Zarathustra (1883-1885): "Pysykää uskollisina maalle", hänen eetoksensa ei ole samaa kuin Keatsillä, vaan siinä maa merkitsee jo alunperin uutta, transsendenttia elementtiä, jonka Nietzsche itse on pyhittänyt!
Mutta Keats - ihmeitten ihme! - ei tarvitse luonnonkuvauksissaan edes tällaista "piilotranssendenssia" saadakseen aikaan suorastaan - kyllä: - transsendenttisen vaikututelman. Se on neroutta jos mikä!
*
Sarjassamme rohkeita ajatuskokeita: Itse asiassa kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian ristiriidan voi esittää - toki hyvin laajasti ja spekulatiivisesti ymmärrettynä - mekanistisen (kvanttiteoria) ja emanatiivisen (suhteellisuuteoria) monismin välisenä ristiriitana.
************
1)
On the Genealogy of Morals (1887)
A POLEMICAL TRACT
Table of Contents for Genealogy of Morals
Ote kolmannen esseen What Do Ascetic Ideals Mean? luvusta 25
.............
Strictly speaking, there is no scientific knowledge at all which stands "without pre-suppositions." The idea of such a science is unimaginable, paralogical. A philosophy, a "belief," must always be there first, so that with it scientific knowledge can have a direction, a sense, a border, a method, a justification, an existence. (Whoever thinks the reverse, whoever, for example, is preparing to place philosophy "on a strictly scientific foundation," first must place, not just philosophy, but also truth itself on its head—the worst injury to decency one could possibly give to two such venerable women!). Indeed, there is no doubt about this matter—and here I'm letting my book The Gay Science have a word (see its fifth book, p. 263)—"
The truthful person, in that daring and ultimate sense which the belief in scientific knowledge presupposes in him, affirms a world different from the world of life, of nature, and of history, and to the extent that he affirms this "other world" must he not in the process deny its opposite, this world, our world? . . . Our faith in scientific knowledge always rests on something which is still a metaphysical belief—even we knowledgeable people of today, we godless and anti-metaphysical people—we still take our fire from that blaze kindled by a thousand years of old belief, that faith in Christianity, which was also Plato's belief, that God is the truth, that the truth is divine. . . But how can we do that, if this very claim is constantly getting more and more difficult to believe, if nothing reveals itself as divine any more, unless it's error, blindness, and lies, if God himself manifests himself as our oldest lie?
"Samma på "urspråk" tyska"
Zur Genealogie der Moral - Eine Streitschrift, 1887
Was bedeutet asketische Ideale?
....Es giebt, streng geurtheilt, gar keine „voraussetzungslose“ Wissenschaft, der Gedanke einer solchen ist unausdenkbar, paralogisch: eine Philosophie, ein „Glaube“ muss immer erst da sein, damit aus ihm die Wissenschaft eine Richtung, einen Sinn, eine Grenze, eine Methode, ein Recht auf Dasein gewinnt. (Wer es umgekehrt versteht, wer zum Beispiel sich anschickt, die Philosophie „auf streng wissenschaftliche Grundlage“ zu stellen, der hat dazu erst nöthig, nicht nur die Philosophie, sondern auch die Wahrheit selber auf den Kopf zu stellen: die ärgste Anstands-Verletzung, die es in Hinsicht auf zwei so ehrwürdige Frauenzimmer geben kann!) Ja, es ist kein Zweifel — und hiermit lasse ich meine „fröhliche Wissenschaft“ zu Worte kommen, vergl. deren fünftes Buch S. 263 — „der Wahrhaftige, in jenem verwegenen und letzten Sinne, wie ihn der Glaube an die Wissenschaft voraussetzt, bejaht damit eine andre Welt als die des Lebens, der Natur und der Geschichte; und insofern er diese „andre Welt“ bejaht, wie? muss er nicht eben damit ihr Gegenstück, diese Welt, unsre Welt — verneinen?... Es ist immer noch ein metaphysischer Glaube, auf dem unser Glaube an die Wissenschaft ruht, — auch wir Erkennenden von Heute, wir Gottlosen und Antimetaphysiker, auch wir nehmen unser Feuer noch von jenem Brande, den ein Jahrtausende alter Glaube entzündet hat, jener Christen-Glaube, der auch der Glaube Plato's war, dass Gott die Wahrheit ist, dass die Wahrheit göttlich ist... Aber wie, wenn gerade dies immer mehr unglaubwürdig wird, wenn Nichts sich mehr als göttlich erweist, es sei denn der Irrthum, die Blindheit, die Lüge, — wenn Gott selbst sich als unsere längste Lüge erweist?“.....
2)
Merkittävänä poikkeuksena on tietysti mainittava analyyttinen filosofia, joka alkaa Mooresta, Russellista ja Wittgensteinista päätyen loogisen empirismin kautta Daniel Dennetin tapaisiin fysikalistisiin reduktionisteihin tai erilaisiin analyyttisen pragmatismin suuntauksiin: sisäisen realismin tieteenfilosofi Hilary Putnam, kielifilosofiasta, Wittgensteinilta ja Heideggerilta (ja vähän joka puolelta) vaikutteita saanut relativisti
Richard Rorty sekä kuuluisin analyyttinen kielifilosofi Donald Davidson.
Heidegger ei Freudia käsitellyt, mutta mannermainen transsendentaalipragmatismi (Apel, Habermas), (post)strukturalismi (etenkin ranskalaiset) ja myöhempi hermeneutiikka (tosin melko suppeasti - Gadamer ja Vattimo) on saanut häneltä vaikutteita.
Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (jonka perillinen Habermaskin on) perustui pitkälti juuri Freudin, Nietzschen, Hegelin ja Marxin ajatteluun. Sen edustajista mainittakoon Max Horkheimer, Theodor Adorno, Walter Benjamin, Herbert Marcuse ja Erich Fromm.
Tietoteorian puolella (joka on aina analyyttista filosofiaa) on mainetta saavuttanut naturalisti- (hyve)reliabilisti Alvin Goldman.
Analyyttisen moraalifilosofian alueella Freudin vaikutusta ei ole havaittavissa John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriasta (1971) syntyneessä keskustelussa eikä juuri myöskään soveltavassa moraalifilosofiassa.
Hyveteorian uuden tulemisen myötä Freudia on myös huomioitu hieman enemmän (mm. Alasdair MacIntyre, Charles Taylor, Martha C. Nussbaum), koska hyveet kytkeytyvät psykofyysiseen luontoomme.
Tämä keskustelu on tosin käyty pitkälti Aristoteleen hyveteorian pohjalta ja usein hyvinkin analyyttisessa hengessä. Elisabeth Anscombe oli ensimmäisiä, joka 1950/-60-luvun vaihteessa toi hyveteorian takaisin moraalifilosofiseen keskusteluun ja nimenomaan Aristoteleeseen palaten.
3) Vitalismi.
Oppi joka korostaa elämään liittyvien prosessien erityisluonnetta ja sitä, että niitä ei voida palauttaa fysiikan tai kemian lainalaisuuksiin. 1700-luvulla vitalismi liittyi erityisesti lääketieteelliseen mekanismin (iatromekanismi) kritiikkiin.
Joskus vitalismiin liitetään oletus jonkinlaisesta erityisestä energian muodosta, "elinvoimasta" (force vital), joka pitää yllä elämää.
On kuitenkin syytä erottaa lähinnä elollisen erityisluonteen korostamiseen rajoittunut 1700-luvun vitalismi (esim. ns. Montpellierin vitalistit) myöhemmistä vitalistisista suuntauksista, joissa fysikaaliseen energiaan palautumaton "elonvoiman" käsitettä käytettiin selittämään biologisia ilmiöitä. 1700-luvun vitalismi vastaakin lähinnä sitä niitä nykyään kutsutaan holismiksi tai organismiksi.
4) (24. 4)
Yksinkertaistettu mutta selventävä määritelmä: Vitalismissa todellisuuden ajatellaan olevan jatkuvasti muuttuva systeemi. Mekanistinen käsitys sen sijaan lähtee siitä, että todellisuus on liikkumaton systeemi, joskin systeemin sisällä tapahtuu kyllä muutoksia.
Valistuksen vuosisadalla - 1700-luvulla - luonnontieteet olivat jo ottaneet suuren metodisen harppauksen 200 vuotta aiemmin vallinneista - arsitoteeliseen luonnonfilosofiaan perustuneista teleologisista käsityksistä.
Alkulähtökohta tieteellisen metodin kehitykselle oli italialainen fyysikko Galileo Galilei, ranskalainen filosofi Rene Descartes ja sekä englantilaiset filosofit John Locke ja Thomas Hobbes. Luonnontieteellisen tutkimuksen ja metodin tämän vaiheen päätepiste oli fysiikassa Isaac Newton ja filosofiassa Immanuel Kant.
Baruch Spinozan metafyysinen monismi ja saksalaisen G. W. Leibnizin Spinozalta vaikutteita saanut metafyysinen pluralismi olivat Locken empirismin mannermaisia, rationalistisia kilpailijoita. Olen tässä seurannut lähemmin Spinozaan liittyvän filosofisen aateperinnön kehittymistä.
Spinoza oli Espanjan juutalainen, jonka vanhemmat olivat paenneet vainoja Alankomaihin. Hänet tuomittin kerettiläisyydestä ja erotettiin juutalaisesta seurakunnasta, koska ei suostunut kieltämään panteistista deus sive natura- teesiään eli Jumalan ja Luonnon samaistamista keskenään.
Valistuksen peruspyrkimyksenä oli uuden luonnontieteen metodiikan ja tutkimuksen kehittäminen sekä niin sanottujen sopimusteorioitten muotoilu yhteiskuntafilosofiassa (Hobbes. Locke, Rousseau).
Valistuksen juuret ovat Skotlannin koulukunnan opeissa, jotka ilmentävät empirististä ihannetta, havaintoon perustuvaa tutkimusta - tunnetuimpana esimerkkinä skeptikko David Hume, jonka empirismistä seuraavia ongelmia Kant yritti ratkoa transsendentaalifilosofiallaan.
Suuntaus edustaa mekanistista todellisuuskäsitystä, jonka John Locke omaksui melko tarkasti Descartes`lta.
Locken empirismin epistemologinen perusta jää lopulta hieman epäselväksi - ainakin sekundaarien kvaliteettien suhteen (väri, maku, haju - ylipäätään dispositionaaliset ominaisuudet). Perustuuko se havaintoon vai intuitioon, joka oli Descartes`n mekanistisen dualismin peruslähtökohta (cogito)?
Olennaista tässä on, että valistuksen metafyysis-epistemologiset perusideat lähtivät liikkeelle Descartes`ta, koukkasivat nopeasti Englantiin ja Skotlantiin, jossa ne manifestoituivat sekä tieteen että yhteiskuntafilosofian alalla huomattavasti Descartes`ta ja ylipäätään ranskalaista filosofiaa pitemmälle.
Ranskalaiset siis omaksuivat Valistuksena tunnetun eetoksen lopultakin englantilaisilta, mutta mekanistisen ajattelutavan rinnalla Ranskassa vaikutti 1700-luvulla myös vahva vitalistinen aatesuunta. Tämä kahtiajakoisuus sopii muutenkin ranskalaiseen mentaliteettiin, jota aatteellisesti on aina leimannut jonkinlainen dualismi.
Saksalaiset siis olivat romanttisen aallon myötävaikutuksesta ja Kantin tuntemattomaksi jättämän "olion sinänsä" (empiirinen maailma an sich) ongelmaa ratkaistakseen päätyneet 1700-luvun lopulla vitalismin pauloihin. Tätä vaikutusta kesti 1800-luvun puoleen väliin asti, jonka jälkeen Saksassa seurasi jyrkkä käännös positivismiin (mekanistisen suunnan uusi kehitysvaihe).
Nietzschen tämä tieteellisen paradigman muutos suorastaan pakotti tarkistamaan aiempia (romanttisvivahteisia) metodisia lähtökohtiaan.
Englantilaiset olivat sen sijaan mekanistisen empirismin kannalla ja ranskalaiset edustivat näiden kahden ääripäitä: "mystistä" vitalismia tai mekanistista ("mystistä" ) materialismia (mm. La Mettrien "Ihmiskone").
April 17, 2005
THE DRAMA OF DISSILLUSIONEMENT
The latter part of the Overture-chapter of NIETZSCHE, A Philosophical Biography (Rüdiger Safranski, 2000, 2002).
*
Man, Nietzsche contended, is a being that has leapt beyond the “bestial bounds of the mating season”, and seeks pleasure not just at fixed intervals but perpetually. Since, however, there are fewer sources of pleasure than his perpetual desire for pleasure demands, nature has forced man onto the “path of pleasure contrivance.”
Man, the creature of consciousness whose horizons extends to the past and future, rarely attains complete fulfillment within the present, and for this reason experiences something most likely unknown to any animal, namely boredom.
This strange creature seeks a stimulus to release him from boredom.
If no such stimulus is readily available, it simply needs to be created. Man becomes the animal that plays. Play is an invention that engages the emotions; it is the art of stimulating emotions. Music is prime example. Thus the anthropological and physiological formula for the secret of art: “Flight from boredom is the mother of all art.”
Not a trace remains of the pathos of art when it is viewed in this manner. Could the so-called secret of art be any more trivial? Must the ecstasy of enthusiasm for art be reduced to a flight from unalluring desert of the ordinary? Is art being degraded to mere entertainment?
Nietzsche flirted with this demystifying viewpoint devoid of pathos. He sought to desecrate art, which had been sacrosanct to him, and to cool his fervor in “antiromantic self-treatment” to determine “how these things look if they are turned around.
This process involves not only an inversion of the order of precedence of moral values but also a shift from a metaphysical to a physical and physiological outlook.
However, even “boredom” has its aura of mystery and is imbued with singular pathos by Nietzsche. Boredom, from which art provides a refuge, becomes terrifying – the yawning abyss of being. When people are bored, they regard the moment of empty passage of time.
External events, as well as people`s sense of self, become inconsequential. The phases of life lose their intentional tension and cave in on themselves like soufflé removed from the oven too soon. Routines and habits that otherwise provides stability suddenly prove to be nothing more than facades. Finally, the eerie scenario of boredom reveals a moment of true feeling. When people find nothing to do with themselves, nothingness besets them.
Against this backdrop of nothingness, art performs its task of self-stimulation – a virtually heroic enterprise, because people on the verge of a breakdown need to be entertained. Art steps in as a bridge to prevent succumbing to nihilist ennui ("nihilistinen ikävä"). Art helps us live; without it, life cannot stem the onslaught of meaninglessness.
The formula of art as “flight from boredom” is rich in significance, assuming we take boredom to be an experience of nothingness. If we do so, however, we switch from the physiology of self-stimulation to the metaphysics of the horror vacui ("tyhjyyden kauhu").
Nietzsche was a virtuoso of this leap from physics to metaphysics. He knew how to imbue his physiological disenchantment with a new metaphysical magic. For him everything was ultimately colossal.
Anything can take on colossal proportions – one`s own life and perceptions or the world as a whole. Music is so attuned to the colossal power that it helps us endure despite everything. Colossal power became Nietzsche´s lifelong theme.
(boldings/RR)
*
Man, Nietzsche contended, is a being that has leapt beyond the “bestial bounds of the mating season”, and seeks pleasure not just at fixed intervals but perpetually. Since, however, there are fewer sources of pleasure than his perpetual desire for pleasure demands, nature has forced man onto the “path of pleasure contrivance.”
Man, the creature of consciousness whose horizons extends to the past and future, rarely attains complete fulfillment within the present, and for this reason experiences something most likely unknown to any animal, namely boredom.
This strange creature seeks a stimulus to release him from boredom.
If no such stimulus is readily available, it simply needs to be created. Man becomes the animal that plays. Play is an invention that engages the emotions; it is the art of stimulating emotions. Music is prime example. Thus the anthropological and physiological formula for the secret of art: “Flight from boredom is the mother of all art.”
Not a trace remains of the pathos of art when it is viewed in this manner. Could the so-called secret of art be any more trivial? Must the ecstasy of enthusiasm for art be reduced to a flight from unalluring desert of the ordinary? Is art being degraded to mere entertainment?
Nietzsche flirted with this demystifying viewpoint devoid of pathos. He sought to desecrate art, which had been sacrosanct to him, and to cool his fervor in “antiromantic self-treatment” to determine “how these things look if they are turned around.
This process involves not only an inversion of the order of precedence of moral values but also a shift from a metaphysical to a physical and physiological outlook.
However, even “boredom” has its aura of mystery and is imbued with singular pathos by Nietzsche. Boredom, from which art provides a refuge, becomes terrifying – the yawning abyss of being. When people are bored, they regard the moment of empty passage of time.
External events, as well as people`s sense of self, become inconsequential. The phases of life lose their intentional tension and cave in on themselves like soufflé removed from the oven too soon. Routines and habits that otherwise provides stability suddenly prove to be nothing more than facades. Finally, the eerie scenario of boredom reveals a moment of true feeling. When people find nothing to do with themselves, nothingness besets them.
Against this backdrop of nothingness, art performs its task of self-stimulation – a virtually heroic enterprise, because people on the verge of a breakdown need to be entertained. Art steps in as a bridge to prevent succumbing to nihilist ennui ("nihilistinen ikävä"). Art helps us live; without it, life cannot stem the onslaught of meaninglessness.
The formula of art as “flight from boredom” is rich in significance, assuming we take boredom to be an experience of nothingness. If we do so, however, we switch from the physiology of self-stimulation to the metaphysics of the horror vacui ("tyhjyyden kauhu").
Nietzsche was a virtuoso of this leap from physics to metaphysics. He knew how to imbue his physiological disenchantment with a new metaphysical magic. For him everything was ultimately colossal.
Anything can take on colossal proportions – one`s own life and perceptions or the world as a whole. Music is so attuned to the colossal power that it helps us endure despite everything. Colossal power became Nietzsche´s lifelong theme.
(boldings/RR)
Jari Sarasvuo eli miten narsisti-kalvinisti "egostrippaa" nauraen pankkiin
ELÄMÄNHALLINTAPÄÄLLIKKÖ - HENKISEN INVESTOINNIN MARKKINOINTIVASTAAVA - Jari Sarasvuo:
(päivitys 21. 4)
"Minä kauppaan ja manageeraan sellaisia asioita (elämänhallinta), joista ei voi valittaa jälkeenpäin."
Loistava business-idea! (vrt. Esa Saarisen "luovat onnellisuuskurssit").
Suomen luterilainen kirkko on yrittänyt epäonnistuneesti matkia näiden kahden herran "luomupsykologista" huuhaa-retoriikkaa, jonka lähtökohtana on saada ihmiset unohtamaan se tosiasia, että stressi, ahdistus ja ylipäätään monet yhteiskunnan rakenteellisista epä/- oikeudenmukaisuuksista (vaatimuksista, eetoksesta) johtuvat paineet eivät korjaannu pelkästään mystifioimalla yksilökohtaisesti negatiiviset asenteet positiivisiksi.
*
ITSEKRITIIKKIÄ: Kyseessä on ainakin osittain kaupallinen silmänkääntötemppu - eräänlaista luomupsykologiaa - kuten edellä kirjoitin.
Mutta mutta - eikö juuri Nietzsche - jota nämäkin kaksi herraa - tosin hyvin kapea-alaisesti ja naivisti tulkiten ihailevat - perustanut oman, dionyysisen optimisminsa aivan yhtä "huteralle" pohjalle kuin kyseiset elämänhallinnan "investointipankkiirit": - arkaaisesta hurmoksesta eli konkreettisemmin: hedelmällisyysriiteistä ja agonista (kilpailunhalu, sotaisuus) kumpuavan "itsetuntovoiman" (uudissana psykologeille) varaan?
(päivitys 21. 4)
"Minä kauppaan ja manageeraan sellaisia asioita (elämänhallinta), joista ei voi valittaa jälkeenpäin."
Loistava business-idea! (vrt. Esa Saarisen "luovat onnellisuuskurssit").
Suomen luterilainen kirkko on yrittänyt epäonnistuneesti matkia näiden kahden herran "luomupsykologista" huuhaa-retoriikkaa, jonka lähtökohtana on saada ihmiset unohtamaan se tosiasia, että stressi, ahdistus ja ylipäätään monet yhteiskunnan rakenteellisista epä/- oikeudenmukaisuuksista (vaatimuksista, eetoksesta) johtuvat paineet eivät korjaannu pelkästään mystifioimalla yksilökohtaisesti negatiiviset asenteet positiivisiksi.
*
ITSEKRITIIKKIÄ: Kyseessä on ainakin osittain kaupallinen silmänkääntötemppu - eräänlaista luomupsykologiaa - kuten edellä kirjoitin.
Mutta mutta - eikö juuri Nietzsche - jota nämäkin kaksi herraa - tosin hyvin kapea-alaisesti ja naivisti tulkiten ihailevat - perustanut oman, dionyysisen optimisminsa aivan yhtä "huteralle" pohjalle kuin kyseiset elämänhallinnan "investointipankkiirit": - arkaaisesta hurmoksesta eli konkreettisemmin: hedelmällisyysriiteistä ja agonista (kilpailunhalu, sotaisuus) kumpuavan "itsetuntovoiman" (uudissana psykologeille) varaan?
*
Luterilainen kirkko ei siis ole kyennyt tekemään Jumalasta samanlaista myyntiartikkelia kuin Jorma Ollila kännyköistä tai nämä edellä mainitut "luomumünchausenit" sisäisestä sankaruudesta, mikä tarkoittaa käytännössä psykologisen egoismin (= äärioikeistolaisen etiikan) mystifioimista elämänhallinnan semantiikaksi.
Meillä on näin ollen lupa hieman nauraa heidän rahanahneelle tekopyhyydelleen - aivan kuten Sokrates nauroi sofisteille, jotka opettivat muka "varmaa tietoa" ja vaativat vielä palkkioita opetuksistaan, jotka Sokrates osoitti joko banaaliksi retoriikaksi tai kehäpäättelyksi (käytännössä: omaa etua palveleviksi ennakkoluuloiksi).
http://www.phnet.fi/public/www-vitsit/julkkis_sarasvuojari.html
Kerännyt ja kirjoittanut Arto Ikola 1999-2003.
Valmistuaksemme Jari Sarasvuon seuraavaan koulutustilaisuuteen löysin salaisen koulutusohjelman...
Tässä iloksenne!
Suunto High Intensity Training (SHIT).
In order to assure the highest levels of quality work and productivity from employees, it will be our policy to keep all employees well trained, through our program of 'Suunto High Intensity Training' (S.H.I.T). We are trying to give our employees more S.H.I.T than anyone else. If you feel that you do not receive your share of S.H.I.T. on the job, please see your Manager. You will be immediately placed at the top of the S.H.I.T., and our managers are especially skilled at seeing that you get all the S.H.I.T. you can handle. Employees who do not take their S.H.I.T. will be placed in Departmental Employee Evaluation Programs (D.E.E.P S.H.I.T).
Those who fail to take D.E.E.P S.H.I.T seriously will have to go to Employee Attitude Training (E.A.T S.H.I.T). Since your Managers took S.H.I.T before they were promoted, they do not have to do S.H.I.T any more, because they are full of S.H.I.T already. If you are full of S.H.I.T., you may be interested in a job, training others. We can add you name to our Basic Understanding Lecture List (B.U.L.L.S.H.I.T). Those that are full of B.U.L.L.S.H.I.T will get S.H.I.T. jobs, and can apply for promotion to Director of Intensity Programming (D.I.P.S.H.I.T.). If you have any questions, please direct them to our Head of Training Suunto High Intensity Training (H.O.T.S.H.I.T.).
Subscribe to:
Posts (Atom)