PÄIVÄN NIETZSCHE

ILOINEN TIEDE (1882), ote 5. kirjasta (lisätty 2. painokseen 1887), aforismi/essee 354:n - "Lajin geniuksesta" loppuosa. Suomennos J. A Hollo (1963)

................................................

"Kaikki meidän tekomme ovat pohjaltaan verrattomalla tavalla persoonallisia, ainoalaatuisia, rajattomasti yksilöllisiä, siitä ei ole epäilystäkään; mutta niin pian kuin me käännämme ne tietoisuuteen, ne eivät enää näytä sellaisilta...

Tämä on varsinainen fenomenalismi ja perspektivismi kuin minä sen ymmärrän: eläimellisen tietoisuuden luonnosta johtuu, että maailma, josta me voimme tulla tietoiseksi, on vain pinta-ja merkkimaailma, yleistetty, yhteistetty maailma - että kaikki, mikä tulee tietoiseksi, samalla tulee latteaksi, ohueksi, suhteellisen-typeräksi, yleisluontoiseksi, pelkäksi merkiksi, lauma-merkiksi, että tietoiseksi tulemiseen aina liittyy perinpohjainen tärveltyminen, väärennys, pintapuolistus ja yleistys.
Kasvava tietoisuus on lopulta vaara; ja se joka elää tietoisimpien eurooppalaisten keskuudessa, tietää vielä, että se on sairaus.

Minua ei askarruta, kuten voi arvata, subjektin ja objektin vastakohta: tämän erotuksen jätän tietoteoreetikoille, jotka ovat kietoutuneet kieliopin (kansanmetafysiikan) pauloihin. Vielä vähemmän "olion sinänsä" ja ilmiön vastakohta: me näet emme "tiedä" läheskään riittävästi, jotta meillä olisi edes lupa tehdä tämä erotus.

Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, "totuuden" elintä: me "tiedämme" (tai uskomme ja luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan "hyödyllisyydeksi", on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme. "

......................................................