Romanttisen naturalismin puolustus
Tämä runo ansaitsee tulla juuri nyt esitellyksi, vaikka sen nimi ei liitykään kevääseen ja tulevaan kesään. Mutta koska John Keatsin täydellisyyttä hipova englantilaisen maalaismaiseman ja alkusyksyn luonnon kuvaus muistuttaa hyvin paljon elokuun puolivälin tai lopun sääolosuhteita Suomessa, se saakoon nyt toimia tässä ikäänkuin ennakoivana "näkynä" tulevasta vehmaudesta, jonka suomalaisessakin luonnossa - etenkin maaseudulla, sen pelto- ja järvenrantamaisemissa - saatamme kokea.
Tämä on varmasti kaunein syksyaiheinen runo, jonka olen lukenut. Leevi Lehdon käännöstyö on - sanoisinko lumoavaa.
Vain maalaispoika kuten Leevi (samoin minä - noin 2/3:n verran) tietää miltä kuulostaa, kun jopa kymmenet pääskyset visertävät pihapiirissä navetan ja maatilan muitten rakennusten räystäitten alle pesiään rakentaen sekä poikasiaan ruokkien.
Loppukesästä pääskysparvet syöksyilevät edestakaisin valmistautuen muuttoon, mikä on varma merkki siitä, että syksy tulee ehkä jo huomenna.
Mutta missä nykyään kuulee samanlaista pääskysten viserrystä ja näkee suuria pääskysparvia samaan tapaan kuin 1950-luvun lopulla ja vielä 1960-luvun puolivälissä? Pääskyskanta on vähentynyt 40:n vuoden aikana todella paljon, mikä johtuu paljolti juuri maatilojen ja siten myös maatalojen suurten pihapiirien radikaalista vähenemisestä.
Lokit ja varikset, naakat ja harakat ovat kovin "ankeita" lintuja moniin maaseudun lintuihin verrattuna, mutta niihin on kaupunkilaisen pakko tottua, koska kovin monet - varsinkaan niittyjä sekä pelto- ja metsäluontoa vaativat - lintulajit eivät alsvaltti- ja betoniviidakkoon sopeudu.
Kaupungissa elävän onkin syytä katsella/kuunnella TV:n ja radion luontoiltoja, jotta muistaisi ja ymmärtäisi, että nämä "city-haaskalinnut" ovat luonnon "estetiikkaa" rakastavalle - ei sitä ainoastaan neutraalisti tutkivalle - pelkkää "roskasakkia" pääskysten rinnalla.
*
Mutta nyt - nostalgiaa tai ei, sama se - antaa John Keatsin romanttisen naturalismin lumota meidät.
Syyskesän vieno tuuli, kypsyneen viljan tuoksu ja runsauttaan ylitsepursuava luonto kietoo lukijan/kokijan matriarkaaliseen helmaansa.
(Alla runokäännöksen ja originaalin lisäksi myös Leevi Lehdon professionaali essee Keatsin runoilijanlaadusta sekä tietoisku Keatsin eräitten keskeisten runojen teemoista.)
John Keats: Syksylle
To Autumn
Leevi Lehto: "Runoilijalla ei ole identiteettiä" - John Keats ja taiteen pysyvyys/katoavuus
*
Sven Laakson kommentti (21.4) http://kaymala.blogspot.com/
"JOHN KEATS: TO AUTUMN Rauno Räsäsen hehkuttama ja Leevi Lehdon suomentama John Keatsin To Autumn on näköjään niin hieno runo, tila, että sitä on pakko hieman tutkiskella.
Kysymyksessä on kolmesäkeistöinen teksti, joista jokainen säkeistö muodostaa jonkinlaisen mutaatiosonetin (tälle muodolle voi olla joku ihan oma nimityksensä?). Säkeen pituusnormi on kymmenen tavua.
En sano mitään siitä miten tavut jakaantuvat runojalkoihin, onko kysymysksessä viisi polvinen jambi vai anapesti. Nämä käsitteet: runojalka, jambi, anapesti, ovat minulle suomenkielen näkökulmasta täydellisen käsittämättömiä.
Monimutkainen loppusointukaava on jotakin tällaista:1) abab - cdad - cca2)cece - hijh - iij3) klkl - mnom -nno.
Keats, toisin kuin ranskalaiset Villon tai Verlaine, käyttää vain yhden tavun loppusointuja. Tuo tavu on kuitenkin usein neli tai viisikirjaiminen. Koska englannin kielessä sanat lausutaan eritavalla kuin kirjoitetaan, yhdistää lausunta loppusointuparit kirjoitusta ensisijaisemmin. Suomen kielessä harvoin voidan käyttää tätä keinoa.
Tässä runossa ei ole varsinaisesti mitään kertovaa, juonellista, teleologista elementtiä. Sen rytmi virittää oikeaan tunnelmaan, kuvat luovat olotilan johon runon kokija uppoutuu. Tällainen spatiaalinen rakennusperiaate, antaa runoilijalle paljon suuremmat vapaudet rytmin ja soinnun sommitteluun, ja runo voidaan jopa luoda niiden ehdoilla.
Loppusoinnusta tulee hyvin mielenkiintoinen, aidosti musikaalinen ja vapautunut, eikä siinä tunnu sanottavan, älyn ja ajatuksen rajoittavaa ylivaltaa, joka on omiaan pilaamaan minkä tahansa runon, mitattoman, vapaamittaisen, tai metrisen." (bolding/RR).
*
Themes in Keats's Major Poems
Douglas Bush noted that "Keats's important poems are related to, or grow directly out of...inner conflicts." For example, pain and pleasure are intertwined in "Ode to a Nightingale" and "Ode on a Grecian Urn"; love is intertwined with pain, and pleasure is intertwined with death in "La Belle Dame Sans Merci," "The Eve of St. Agnes," and "Isabella; or, the Pot of Basil."
Cleanth Brooks defines the paradox that is the theme of "Ode to a Nightingale" somewhat differently: "the world of imagination offers a release from the painful world of actuality, yet at the same time it renders the world of actuality more painful by contrast."
Other conflicts appear in Keats's poetry:
transient sensation or passion / enduring art
dream or vision / reality
joy / melancholy
the ideal / the real
mortal / immortal
life / death
separation / connection
being immersed in passion / desiring to escape passion
Keats often associated love and pain both in his life and in his poetry. He wrote of a young woman he found attactive, "When she comes into a room she makes an impression the same as the Beauty of a Leopardess.... I should like her to ruin me..." Love and death are intertwined in "Isabella; or, the Pot of Basil," "Bright Star," "The Eve of St. Agnes," and "La Belle Dame sans Merci." The Fatal Woman (the woman whom it is destructive to love, like Salome, Lilith, and Cleopatra) appears in "La Belle Dame sans Merci" and "Lamia."
Identity is an issue in his view of the poet and for the dreamers in his odes (e.g., "Ode to a Nightingale") and narrative poems. Of the poetic character, he says, "... it is not itself--it has no self--it is every thing and nothing--it has no character--it enjoys light and shade--it lives in gusto, be it foul or fair, high or low, right or poor, mean or elevated..." He calls the poet "chameleon."
(***) Harold Bloom and Lionel Trilling summarize Keats's world view succinctly:
Beyond the uncompromising sense that we are completely physical in a physical world, and the allied realization that we are compelled to imagine more than we can know or understand, there is a third quality in Keats more clearly present than in any other poet since Shakespeare. This is the gift of tragic acceptance, which persuades us that Keats was the least solipsistic of poets, the one most able to grasp the individuality and reality of selves totally distinct from his own, and of an outward world that would survive his perception of it.
They believe that Keats came to accept this world, the here and now, as the ultimate value (bolding/RR).
****************************************************
Kommentti tieteellisille naturalisteille:
Luontoillan lintuspesialisti Seppo Vuolanto lienee hieman eri mieltä, mitä tulee "haaskalintuherjaani", mutta toistan - minä en ole "objektiivinen ja neutraali" (hah!) tiedemies vaan puolueellinen, itsekäs ja romanttis-nostalginen esteetikko, enkä aina voi ymmärtää, miten joku voi olla kiinnostunut maailmasta pelkän (tieteellisen) tiedon takia, koska eihän se ole muuta kuin loputtomien havaintojen loputonta tonkimista ilman, että havainnoinnin "lopussa" odottaisi mikään muu asiaintila kuin loputon määrä loputtomia havaintoja jne. ad inf.
Tai sitten ryhdytään Kari Enqvistin tapaan luomaan"Kaiken Teoriaa", tuota etenkin kosmologit kvasiuskonnollisesti motivoivaa, tuota kaikkien matemaattisluonnontieteellisten "järkijaakkojen" ja naturalististen reliabilistien "Baabelin tornia."
Nämä "totuutta" etsivät eivät ole vielä tulleet (ja tuskin koskaan tulevatkaan) tietoisiksi pyrkimystensä ikiaikaisen myyttisestä luonteesta.
Sillä kuten totesin - havainto pakenee "meitä ja meiltä" - ikuisesti!
Kyse on siis jo havainnon katoavaisuuden vuoksi totuuden - toistettakoon: myös havaintoihin perustuvan totuuden - arvon merkityksestä ihmisen itseymmärryksen ja maailmaymmärryksen kannalta - ei pelkästä havainnoimisen tuottamasta, passiivisesta "ilosta" tai siitä saadusta hyödystä.
Maailma, universumi, koko todellisuus itsessään, on yhtä tuntematon kuin välinpitämätönkin ihmisen suhteen. Ja sitä meidän näyttää olevan - ellei mahdoton niin ainakin hyvin vaikea -hyväksyä - jopa meidän "vara-Einsteinimme" Kari Enqvistin, vaikka hän toista kirjoittaakin.
Enqvistille on kunniaksi (johtuu paljolti hänen suorastaan "gnostilaisesta(?)" empirismistään!) se, ettei (*) hän näiden "kvasi-ideologisten paraloogikkojen" tavoin ole jämähtänyt tekemään todellisuudesta Parmenideen/(ja osittain Platonin) tavoin geometrista käsitekaavaa.
Sillä mitä muuta tuo intohimoinen avaruuden "tonkiminen" sitten on kuin ristiriidatonta, ikuista ("jumalallista") totuutta syvästi etsivän ja kaipaavan ihmisen kutsumus että missio (1)?!
22. 4 (*)....Hmmm....Vai ei? No mitä ne kosmologian ja kvanttifysiikan mallinnukset ja kuviot sitten lopulta ovat kuin geometrisia animaatioita (esim. säieteorian "lenkit" monine ulottuvuuksineen, joita tuskin voi animoida), joiden avulla yritetään tehdä avaruus käsitettäväksi - ehkä jopa ymmärrettäväksi.
Mutta tarkoitukseni olikin Parmenideessa kritisoida lähinnä mekanistista monismia, ja tällöin on muistutettava, että hyväksyn kyllä "paremmin" esim. Spinozan, yhden substanssin emanaatioon ("ulospäin virtaamiseen") perustuvan monismin.
Tämä uusplatonismista Neo-Platonism [Internet Encyclopedia of Philosophy] vaikutteita saanut "ykseydestä emanoituvan metafysiikka" heijastuu mitä moninaisimmin filosofian historiassa.
Spinozan lisäksi mainittakoon vaikka Hegel, Schopenhauer ja siten myös - yllätys yllätys - Sigmund Freud, joka ei tietenkään ole varsinaisesti filosofi, mutta jonka metapsykologiset pohdinnat ovat vaikuttaneet 1900-luvun filosofiaan valtaisalla voimalla aivan kuten Nietzschenkin ajattelu (2).
Nietzsche ja Freud tavallaan naturalisoivat uusplatonismin, joka vielä Schopenhauerilla antaa idealistis/mystisen vivahteen tämän (epistemologisesti) kantilaista empirismiä edustavaan tahto-filosofiaan.
(23. 4) Itse asiassa koko Kantin jälkeinen, saksalainen idealismi kriitikkoineen - Hegel, Schopenhauer, Nietzsche ja Freud (huomattavin varauksin Marx) perusti koko eetoksensa hengen tai elämän kehitysideaan - 1700-luvun perua olevaan vitalismiin, jota voi pitää uusplatonismin viimeisimpänä, todella vahvana versiona ajattelun historiassa.
Nykyään vitalismiin suhtaudutaan lähinnä halveksivasti. Biologit ja fyysikot panevat uskonsa vain mitattaviin tosiasioihin, mitä elämäntahto - joka oli sekä fysiikaltaan että metafysiikaltaan Aristoteleen luonnonfilosofian (enthelekheia) perua - ei edes voinut olla.
Toki jo Freud tiukasti reduktionistisena ja naturalistisena tiedemiehenä suhtautui vitalismiin kielteisesti, mutta tuli siinä sivussa korvanneeksi sen (lähes mystifoidulla tavalla) seksuaalisuudella. Nietzsche teki saman vallantahdolla, Schopenhauer universaalilla (elämän)tahdolla, ja Hegel hengellä (3).
vitalism
en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
Kertauksen vuoksi: Spinozan rationalistinen substanssimonismi (panteismi: Pantheism A description of Pantheism, and some common forms) on siis tässä "vitalisoitumisprosessissa" muuttunut ensin Hegelin hengen fenomenologiaksi ("henki" historiallistuu ja alkaa siten väistämättä maallistua: se oli lopulta kohtalokasta Hegelin omankin ajattelun kannalta!), sitten Schopenhauerin kritiikkimyllyn läpi kulkeneena universaaliksi Tahdoksi ja viimein Freudiin tultaessa seksuaalisuudeksi.
(Muistutan, että nämä aatehistorialliset rinnastukseni/jatkumoni/linkitykseni ovat pitkälti analogiaan perustuvia, mutta eivät "hatusta vedettyä käsiterunoutta", koska niillä on historiallisfaktinen perusta/perustelu.)
Marx teki väitöskirjansa Demokritoksen empirismistä, mutta hänen Hegel-inversionsa ja apokalyptis-millenaristinen juutalaisuutensa heijastavat uusplatonisia tendenssejä. Uusplatonismi on nimittäin Platonin dualismin ja juutalaisen monoteismin mystinen hybridi - ja samalla kaikkein systemaattisin gnostilaisuuden muoto.
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Gnosticism
Ja mitä tulee Darwiniin - hän teki selvän eron vitalismia edustavaan lamarckismiin, mutta Darwininkin ajattelu heijastelee vielä hegeliläisen "hengen evoluution" metodiikkaa - nyt tosin myyttisistä lähtökohdistaan puhdistettuna - perienglantilaiseen tapaan.
Ylipäätään englantilaiset ovat eetokseltaan sekä hedonisteja että mekanisteja par excellence. He eivät "ymmärrä" uusplatonismista mitään, koska eivät tarvitse kyseistä ajattelutapaa. Rationalistinen metafysiikka on nimittäin perin "hyödytön" idea englantilaisille, joita Napoleon ironisesti kutsui nimikkeellä "the nation of shopkeepers." He kun mittaavat ideoittenkin arvon yksinomaan niiden laskennallisen hyödyn perusteella...(4)
Vitalismi kyllä kosketti englantilaista ajattelua ja kirjallisuutta romanttisen suuntauksen myötä, mutta jos etsii parhaita englantilaisia kirjailijoita/runoilijoita, niin mystiikkaan hekään eivät vajoa. En miellä edes William Blakea mystikoksi vaan ikäänkuin varhaiseksi surrealistiksi.
Mutta lukekaapa vain John Keatsia ja juuri nyt esimerkkinä oleva To Autumn - Syksylle. Keats oli toki romantikko, mutta kuten Harold Bloom ja Lionel Trilling tiivistävät - Keats pysyy uskollisena tämänpuoleiselle maailmalle - ja se on mielestäni peri-englantilainen eetos.
Vertailun vuoksi hieman kärjistän: Kun Nietzsche kirjoittaa "kvasi/pseudouskonnollisessa" proosarunoelmassaan Näin puhui Zarathustra (1883-1885): "Pysykää uskollisina maalle", hänen eetoksensa ei ole samaa kuin Keatsillä, vaan siinä maa merkitsee jo alunperin uutta, transsendenttia elementtiä, jonka Nietzsche itse on pyhittänyt!
Mutta Keats - ihmeitten ihme! - ei tarvitse luonnonkuvauksissaan edes tällaista "piilotranssendenssia" saadakseen aikaan suorastaan - kyllä: - transsendenttisen vaikututelman. Se on neroutta jos mikä!
*
Sarjassamme rohkeita ajatuskokeita: Itse asiassa kvanttiteorian ja suhteellisuusteorian ristiriidan voi esittää - toki hyvin laajasti ja spekulatiivisesti ymmärrettynä - mekanistisen (kvanttiteoria) ja emanatiivisen (suhteellisuuteoria) monismin välisenä ristiriitana.
************
1)
On the Genealogy of Morals (1887)
A POLEMICAL TRACT
Table of Contents for Genealogy of Morals
Ote kolmannen esseen What Do Ascetic Ideals Mean? luvusta 25
.............
Strictly speaking, there is no scientific knowledge at all which stands "without pre-suppositions." The idea of such a science is unimaginable, paralogical. A philosophy, a "belief," must always be there first, so that with it scientific knowledge can have a direction, a sense, a border, a method, a justification, an existence. (Whoever thinks the reverse, whoever, for example, is preparing to place philosophy "on a strictly scientific foundation," first must place, not just philosophy, but also truth itself on its head—the worst injury to decency one could possibly give to two such venerable women!). Indeed, there is no doubt about this matter—and here I'm letting my book The Gay Science have a word (see its fifth book, p. 263)—"
The truthful person, in that daring and ultimate sense which the belief in scientific knowledge presupposes in him, affirms a world different from the world of life, of nature, and of history, and to the extent that he affirms this "other world" must he not in the process deny its opposite, this world, our world? . . . Our faith in scientific knowledge always rests on something which is still a metaphysical belief—even we knowledgeable people of today, we godless and anti-metaphysical people—we still take our fire from that blaze kindled by a thousand years of old belief, that faith in Christianity, which was also Plato's belief, that God is the truth, that the truth is divine. . . But how can we do that, if this very claim is constantly getting more and more difficult to believe, if nothing reveals itself as divine any more, unless it's error, blindness, and lies, if God himself manifests himself as our oldest lie?
"Samma på "urspråk" tyska"
Zur Genealogie der Moral - Eine Streitschrift, 1887
Was bedeutet asketische Ideale?
....Es giebt, streng geurtheilt, gar keine „voraussetzungslose“ Wissenschaft, der Gedanke einer solchen ist unausdenkbar, paralogisch: eine Philosophie, ein „Glaube“ muss immer erst da sein, damit aus ihm die Wissenschaft eine Richtung, einen Sinn, eine Grenze, eine Methode, ein Recht auf Dasein gewinnt. (Wer es umgekehrt versteht, wer zum Beispiel sich anschickt, die Philosophie „auf streng wissenschaftliche Grundlage“ zu stellen, der hat dazu erst nöthig, nicht nur die Philosophie, sondern auch die Wahrheit selber auf den Kopf zu stellen: die ärgste Anstands-Verletzung, die es in Hinsicht auf zwei so ehrwürdige Frauenzimmer geben kann!) Ja, es ist kein Zweifel — und hiermit lasse ich meine „fröhliche Wissenschaft“ zu Worte kommen, vergl. deren fünftes Buch S. 263 — „der Wahrhaftige, in jenem verwegenen und letzten Sinne, wie ihn der Glaube an die Wissenschaft voraussetzt, bejaht damit eine andre Welt als die des Lebens, der Natur und der Geschichte; und insofern er diese „andre Welt“ bejaht, wie? muss er nicht eben damit ihr Gegenstück, diese Welt, unsre Welt — verneinen?... Es ist immer noch ein metaphysischer Glaube, auf dem unser Glaube an die Wissenschaft ruht, — auch wir Erkennenden von Heute, wir Gottlosen und Antimetaphysiker, auch wir nehmen unser Feuer noch von jenem Brande, den ein Jahrtausende alter Glaube entzündet hat, jener Christen-Glaube, der auch der Glaube Plato's war, dass Gott die Wahrheit ist, dass die Wahrheit göttlich ist... Aber wie, wenn gerade dies immer mehr unglaubwürdig wird, wenn Nichts sich mehr als göttlich erweist, es sei denn der Irrthum, die Blindheit, die Lüge, — wenn Gott selbst sich als unsere längste Lüge erweist?“.....
2)
Merkittävänä poikkeuksena on tietysti mainittava analyyttinen filosofia, joka alkaa Mooresta, Russellista ja Wittgensteinista päätyen loogisen empirismin kautta Daniel Dennetin tapaisiin fysikalistisiin reduktionisteihin tai erilaisiin analyyttisen pragmatismin suuntauksiin: sisäisen realismin tieteenfilosofi Hilary Putnam, kielifilosofiasta, Wittgensteinilta ja Heideggerilta (ja vähän joka puolelta) vaikutteita saanut relativisti
Richard Rorty sekä kuuluisin analyyttinen kielifilosofi Donald Davidson.
Heidegger ei Freudia käsitellyt, mutta mannermainen transsendentaalipragmatismi (Apel, Habermas), (post)strukturalismi (etenkin ranskalaiset) ja myöhempi hermeneutiikka (tosin melko suppeasti - Gadamer ja Vattimo) on saanut häneltä vaikutteita.
Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria (jonka perillinen Habermaskin on) perustui pitkälti juuri Freudin, Nietzschen, Hegelin ja Marxin ajatteluun. Sen edustajista mainittakoon Max Horkheimer, Theodor Adorno, Walter Benjamin, Herbert Marcuse ja Erich Fromm.
Tietoteorian puolella (joka on aina analyyttista filosofiaa) on mainetta saavuttanut naturalisti- (hyve)reliabilisti Alvin Goldman.
Analyyttisen moraalifilosofian alueella Freudin vaikutusta ei ole havaittavissa John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteoriasta (1971) syntyneessä keskustelussa eikä juuri myöskään soveltavassa moraalifilosofiassa.
Hyveteorian uuden tulemisen myötä Freudia on myös huomioitu hieman enemmän (mm. Alasdair MacIntyre, Charles Taylor, Martha C. Nussbaum), koska hyveet kytkeytyvät psykofyysiseen luontoomme.
Tämä keskustelu on tosin käyty pitkälti Aristoteleen hyveteorian pohjalta ja usein hyvinkin analyyttisessa hengessä. Elisabeth Anscombe oli ensimmäisiä, joka 1950/-60-luvun vaihteessa toi hyveteorian takaisin moraalifilosofiseen keskusteluun ja nimenomaan Aristoteleeseen palaten.
3) Vitalismi.
Oppi joka korostaa elämään liittyvien prosessien erityisluonnetta ja sitä, että niitä ei voida palauttaa fysiikan tai kemian lainalaisuuksiin. 1700-luvulla vitalismi liittyi erityisesti lääketieteelliseen mekanismin (iatromekanismi) kritiikkiin.
Joskus vitalismiin liitetään oletus jonkinlaisesta erityisestä energian muodosta, "elinvoimasta" (force vital), joka pitää yllä elämää.
On kuitenkin syytä erottaa lähinnä elollisen erityisluonteen korostamiseen rajoittunut 1700-luvun vitalismi (esim. ns. Montpellierin vitalistit) myöhemmistä vitalistisista suuntauksista, joissa fysikaaliseen energiaan palautumaton "elonvoiman" käsitettä käytettiin selittämään biologisia ilmiöitä. 1700-luvun vitalismi vastaakin lähinnä sitä niitä nykyään kutsutaan holismiksi tai organismiksi.
4) (24. 4)
Yksinkertaistettu mutta selventävä määritelmä: Vitalismissa todellisuuden ajatellaan olevan jatkuvasti muuttuva systeemi. Mekanistinen käsitys sen sijaan lähtee siitä, että todellisuus on liikkumaton systeemi, joskin systeemin sisällä tapahtuu kyllä muutoksia.
Valistuksen vuosisadalla - 1700-luvulla - luonnontieteet olivat jo ottaneet suuren metodisen harppauksen 200 vuotta aiemmin vallinneista - arsitoteeliseen luonnonfilosofiaan perustuneista teleologisista käsityksistä.
Alkulähtökohta tieteellisen metodin kehitykselle oli italialainen fyysikko Galileo Galilei, ranskalainen filosofi Rene Descartes ja sekä englantilaiset filosofit John Locke ja Thomas Hobbes. Luonnontieteellisen tutkimuksen ja metodin tämän vaiheen päätepiste oli fysiikassa Isaac Newton ja filosofiassa Immanuel Kant.
Baruch Spinozan metafyysinen monismi ja saksalaisen G. W. Leibnizin Spinozalta vaikutteita saanut metafyysinen pluralismi olivat Locken empirismin mannermaisia, rationalistisia kilpailijoita. Olen tässä seurannut lähemmin Spinozaan liittyvän filosofisen aateperinnön kehittymistä.
Spinoza oli Espanjan juutalainen, jonka vanhemmat olivat paenneet vainoja Alankomaihin. Hänet tuomittin kerettiläisyydestä ja erotettiin juutalaisesta seurakunnasta, koska ei suostunut kieltämään panteistista deus sive natura- teesiään eli Jumalan ja Luonnon samaistamista keskenään.
Valistuksen peruspyrkimyksenä oli uuden luonnontieteen metodiikan ja tutkimuksen kehittäminen sekä niin sanottujen sopimusteorioitten muotoilu yhteiskuntafilosofiassa (Hobbes. Locke, Rousseau).
Valistuksen juuret ovat Skotlannin koulukunnan opeissa, jotka ilmentävät empirististä ihannetta, havaintoon perustuvaa tutkimusta - tunnetuimpana esimerkkinä skeptikko David Hume, jonka empirismistä seuraavia ongelmia Kant yritti ratkoa transsendentaalifilosofiallaan.
Suuntaus edustaa mekanistista todellisuuskäsitystä, jonka John Locke omaksui melko tarkasti Descartes`lta.
Locken empirismin epistemologinen perusta jää lopulta hieman epäselväksi - ainakin sekundaarien kvaliteettien suhteen (väri, maku, haju - ylipäätään dispositionaaliset ominaisuudet). Perustuuko se havaintoon vai intuitioon, joka oli Descartes`n mekanistisen dualismin peruslähtökohta (cogito)?
Olennaista tässä on, että valistuksen metafyysis-epistemologiset perusideat lähtivät liikkeelle Descartes`ta, koukkasivat nopeasti Englantiin ja Skotlantiin, jossa ne manifestoituivat sekä tieteen että yhteiskuntafilosofian alalla huomattavasti Descartes`ta ja ylipäätään ranskalaista filosofiaa pitemmälle.
Ranskalaiset siis omaksuivat Valistuksena tunnetun eetoksen lopultakin englantilaisilta, mutta mekanistisen ajattelutavan rinnalla Ranskassa vaikutti 1700-luvulla myös vahva vitalistinen aatesuunta. Tämä kahtiajakoisuus sopii muutenkin ranskalaiseen mentaliteettiin, jota aatteellisesti on aina leimannut jonkinlainen dualismi.
Saksalaiset siis olivat romanttisen aallon myötävaikutuksesta ja Kantin tuntemattomaksi jättämän "olion sinänsä" (empiirinen maailma an sich) ongelmaa ratkaistakseen päätyneet 1700-luvun lopulla vitalismin pauloihin. Tätä vaikutusta kesti 1800-luvun puoleen väliin asti, jonka jälkeen Saksassa seurasi jyrkkä käännös positivismiin (mekanistisen suunnan uusi kehitysvaihe).
Nietzschen tämä tieteellisen paradigman muutos suorastaan pakotti tarkistamaan aiempia (romanttisvivahteisia) metodisia lähtökohtiaan.
Englantilaiset olivat sen sijaan mekanistisen empirismin kannalla ja ranskalaiset edustivat näiden kahden ääripäitä: "mystistä" vitalismia tai mekanistista ("mystistä" ) materialismia (mm. La Mettrien "Ihmiskone").
No comments:
Post a Comment