Onko elämä pitkä ja hivuttava sairaus? (päivitys 10. 5. 2005 - "Salattu mutta ei tuntematon")
La Gaya Scienza
340
The Dying Socrates. I admire the courage and wisdom of Socrates in all that he did, said-and did not say. This mocking and amorous demon and rat-catcher of Athens, who made the most insolent youths tremble and sob, was not only the wisest babbler that has ever lived, but was just as great in his silence.
I would that he had also been silent in the last moment of his life--perhaps he might then have belonged to a still higher order of intellects. Whether it was death, or the poi son, or piety, or wickedness-something or other loosened his tongue at that moment, and he said: "O Crito, I owe a cock to Asclepius."
For him who has ears, this ludicrous and terrible "last word" implies: "O Crito, life is a long sickness."' Is it possible! a man like him, who had lived cheerfully and to all appearance as a soldier-was a pessimist! He had merely put on a good demeanor towards life, and had all along concealed his ultimate judgment, his profoundest sentiment! Socrates, Socrates had suffered from life!
And he also took his revenge for it-with that veiled, fearful, pious, and blasphemous phrase! Had even a Socrates to revenge himself? Was there a grain too little of magnanimity in his superabundant virtue? Ah, my friends! We must surpass even the Greeks!
Die fröhliche Wissenschaft
340
Der sterbende Sokrates.— Ich bewundere die Tapferkeit und Weisheit des Sokrates in Allem, was er that, sagte—und nicht sagte. Dieser spöttische und verliebte Unhold und Rattenfänger Athens, der die übermüthigsten Jünglinge zittern und schluchzen machte, war nicht nur der weiseste Schwätzer, den es gegeben hat: er war ebenso gross im Schweigen.
Ich wollte, er wäre auch im letzten Augenblicke des Lebens schweigsam gewesen,—vielleicht gehörte er dann in eine noch höhere Ordnung der Geister. War es nun der Tod oder das Gift oder die Frömmigkeit oder die Bosheit—irgend Etwas löste ihm in jenem Augenblick die Zunge und er sagte: "Oh Kriton, ich bin dem Asklepios einen Hahn schuldig." (boldings/RR)
Dieses lächerliche und furchtbare "letzte Wort" heisst für Den, der Ohren hat: "Oh Kriton, das Leben ist eine Krankheit!" Ist es möglich! Ein Mann, wie er, der heiter und vor Aller Augen wie ein Soldat gelebt hat,—war Pessimist! Er hatte eben nur eine gute Miene zum Leben gemacht und zeitlebens sein letztes Urtheil, sein innerstes Gefühl versteckt! Sokrates, Sokrates hat am Leben gelitten!
Und er hat noch seine Rache dafür genommen—mit jenem verhüllten, schauerlichen, frommen und blasphemischen Worte! Musste ein Sokrates sich auch noch rächen? War ein Gran Grossmuth zu wenig in seiner überreichen Tugend?— Ach Freunde! Wir müssen auch die Griechen überwinden!
PS. Nietzschen tulkinta on mielenkiintoinen, joskin toki kärjistys, mutta se implikoi minulle kokonaisen kulttuurieetoksen. Juutalaisen "Sokrateen/vrt. Jeesus" mieleen ei olisi juolahtanutkaan ivata elämää Asklepios-ironialla, vaan päinvastoin ehkä jopa kiittää Jumalaansa elämästään ja luovuttaa se takaisin hänen käsiinsä.
Mutta kreikkalaisilla oli jumalia joka lähtöön, eli itse asiassa ei lainkaan jumalaa. Paavali näki Ateenan matkallaan (n. 50 jkr.) "patsaan" - jonkinlaisen "tyhjän torson", joka oli nimetty: "tuntemattomalle jumalalle."
Sitä oli oikeastaan ollut koko Kreikan polyteismi: keksittyjen, teatraalisten - siis tuntemattomien - jumalien kulttuuri, joka oli jo Sokrateen elinaikana menossa mailleen, rappeutumassa filosofiaksi (samaa kuin meille nyt tiede) ja "kitzciksi" (tuntematon jumala erinomaisena, analogisena, esimerkkinä ko. tyylisuunnasta) - aivan kuten meidän länsimainen kulttuurimme nyt.
Platon ja Aristoteles olivat tämän kulttuurin viimeinen - äärettömän suuri ponnistus, joka päätyi Nietzschen mielestä kuitenkin aivan sietämättömän yksipuoliseen rationalismiin, ja jonka peruskaava oli nimenomaan Sokrateen Järki=Hyve=Onni.
Kreikkalaisista tuli "mielettömän" järkeviä siinä vaiheessa, kun kulttuuri itsessään ei enää suonut hedelmällistä maaperää elämänuskolle, optimismille, luovuudelle, kasvatukselle tai perinteille. Optimistinen rationaalisuus oli viimeinen pakotie, joka siis vain peitti perimmäisen, kaiken kulttuurisen eetoksen valtaavan, pessimismin.
Noin kaksisataa vuotta Sokrateen kuoleman jälkeen koko helleenisen kulttuurin keskus oli siirtynyt Aleksandriaan ja itse Kreikka oli liitetty Rooman "autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi."
Kun "henki", usko ja toivo on paennut, seuraa kulttuuriruumiin maatuminen nopeasti ja peruuttamattomasti."/RR Oswald Spengleriä "imitoiden."
Platonin Akatemia ("virallinen filosofia") päätyi edustamaan skeptisismiä, mutta suosituimmat - itse asiassa elämänfilosofiset suuntaukset - stoalaisuus ja epikurolaisuus - olivat molemmat hyvin lähellä materialistista monismia - tosin melko erilaisiin tieto-opillisiin lähtökohtiin perustuen.
(Samantyyppinen jako muuten vallitsee perimmältään nykyäänkin, joskin huomattavasti monimuotoisempien diskurssien puitteissa.)
Kreikkalaisen kulttuurin suurin saavutus - kansaa integroiva tragedia-näytelmä oli ajautunut Nietzschen mukaan Aiskhyloksen ja Sofokleen myyttisestä syvällisyydestä Euripideen psykologisiin luonnekuvauksiin, jossa näytelmän tapahtumia ja ihmiskohtaloita alettiin jo selittää sokraattisen dialektiikka-metodin eli rationaalisen päättelyn keinoin.
Näin oli itse tragedian myyttinen, katharttisesti ihmisiä yhdistävä syvällisyys, rappeutettu "psykoterapiaksi" ja elämänhallinnan opeiksi - vrt. nykyaika/RR.
Mutta miten kävi pienen seemiläis-heettiläisen heimon, joka järjettömän itsepäisissä ja reaalipoliittisesti tyhmissä elkeissään Rooman ylivaltaa vastaan lopulta ärsytti "megavaltion" johtajat tuhoamaan Jerusalemin (70 jkr.) ja ajamaan juutalaiset jälleen kerran diasporaan (hajaannukseen) ympäri maailmaa?
Vastaus: Juutalaisuus elää ja vaikuttaa voimakkaasti yhä vielä tänäkin päivänä - kaikilla tieteen, taiteen ja etenkin talouden alueilla, ja syy on selvä: monoteistisen traditon luoma/synnyttämä yhteisöllisyyden sekä jatkuvuuden "imperatiivi", joka on sisäistetty jollain ihmeellisellä - "geneettis-evolutiivisella?" - koodilla kaikkien juutalaisten eetokseen, vaikkeivät he aina uskonnollisesta perinteestään piittaisikaan.
Tarinan opetus: polyteistinen kulttuuri ajautuu lopulta aina - hetkellisen ja todella loisteliaan kukoistuksensa jälkeen - erittäin nopeasti kulttuurisen rappion ja perversion tilaan, jonka ainoaksi fundamentaaliseksi perustaksi tulee tiede (Ateenassa siis filosofia, koska varsinaista tiedettä ei vielä muussa muodossa tunnettu vuosisatoihin), ja jonka kulttuuri on joko pelkkää vanhan toistoa tai erityyppisiä yrityksiä luoda joko massiivisia sensaatioita ("sirkushuveja", sillä skandaalitkin olivat Roomassa enää vain mukavaa /joskin hieman vaarallista/ viihdettä - aivan kuten nykyään) ja "shokeeraavia" kokeiluja uusilla - sekä muoto- että teknologisilla - innovaatioilla.
Oli/on siirrytty tragedian (eli yhdistävän kokonaistaideoksen tai "uskottavan" uskonnon) ajasta "epätoivoisen" komiikan eri muotojen kaoottiseen pluralismiin, joka ei loputtomiin voi kätkeä omaa tyhjyyttään - ei edes itseltään!
Samuel Beckettin Waiting for Godot (AJK Huomenna hän tulee, Samuel Beckett) on juuri siksi ehkä syvällisin ilmaisu meidän aikamme henkisestä tilasta/eetoksesta - aivan kuten "tuntemattoman jumalan" patsasjalusta Ateenassa noin 50 jkr!
RR
(10. 5. 2005) - PPS.
Salattu mutta ei tuntematon.
Tässä on paikallaan "pieni" semanttis-etymologis-kulttuurihistoriallinen tarkistus.
Kun puhun tuntemattomasta jumalasta, en tarkoita käsitettä salattu jumala - deus absconditus. Olen tosin kääntänyt "merkillisessä" esseessäni Leevi Lehdon Päivästä termin absconditus sanalla tuntematon, mutta tässä se ei käy, eikä absconditus sitä paitsi olekaan nimenomaan tuntematon siinä merkityksessä, että me emme voisi tietää onko kyseinen olio, ilmiö tai asia olemassa vai ei.
Me emme vain juuri nyt tiedä/voi tietää siitä mitään, koska se on salattu meiltä - tai "se salaa itsensä meiltä."
(Alluusio Heideggerin käsitykseen totuuden kätkeytymisestä ja avautumisesta/paljastumisesta (aletheia) on syytä huomioida, vaikka sen etymologia pohjaakin tyystin "fenomenologisoituun" kreikkalaiseen metafysiikkaan (Aristoteles, Platon, Paremenides) - ei juutalaiskristilliseen oppiin sovituksen ja armon yhteydestä.)
Englannin verbi abscond merkitsee karkaamista tai katoamista (häviämistä, livistämistä), ja ne ovatkin sopivia konnotaatioita salatulle minun tulkinnassani.
Myös absent - poissaoleva merkityksessä: olla toisessa paikassa soveltuu tässä tarkoituksiini.
Tulevan kristillisen "bolitbyroon vastaava ideologi ja huipputehokas organisaatiosihteeri" Paavali sanoi ateenalaisille, että juuri kristinuskon evankeliumin Jumala on se "tuntematon"Jumala, jota he ovat yrittäneet "patsaan" muodossa esittää. Mutta tämä uusi totuus ja usko heille täytyy nyt vain opettaa - taikauskoisia kuvien ja patsaiden palvojia kun ovat olleet. (jumalia heillä siis oli joka lähtöön eli ei oikeastaan Jumalaa lainkaan!)
Kristinuskon Jumala tosin on absconditus eli salattu, mutta uskon kautta tunnettavissa tai tunnistettavissa. Hänen poissaolonsa on hänen läsnäoloaan uskossa (RR:n vapaita muunnelmia Paavalin puheista).
Ateenan torso tuntematon jumala sen sijaan ilmentää mielestäni jotain, joka ei ole salattu, (meiltä "paennut, karannut" - tai päinvastoin - kuten juutalaisuudessa: meitä lähestyvä!) vaan jotain, jota kreikkalainen ajattelu pelkäsi kuin ruttoa - kaikkein eniten maailmassa ja todellisuudessa.
Tämä tuntematon jumala oli viimeinen, jonka kreikkalaiset olisivat halunneet jumalakseen nimittää: se oli yhtä kuin tyhjyys, joka paljasti samalla koko polyteismin idealistiseen rationalismiin (jota myös Aristoteleen ajattelu perimmältään oli) sisältyvän konstruktiivisen eetoksen, joka romahtaisi (dekonstruoisi itsensä) kuin korttitalo, kun usko Olympos-vuoren jumalten näyttämöön ja platonisiin ideoihin (tai aristoteelisiin substansseihin) osoittautuisikin pelkäksi ihmisjärjen loistavaksi valheeksi, ja joka lähtöön tarkoitetut jumalat menettäisivät kaiken - jopa pelkän teatraalisen ("katu")uskottavuutensa.
(Mutta - näinhän itse asiassa ei ole käynyt, kun tutustuu vähänkin paremmin ortodoksiseen kirkkoon ja sen kreikkalaiseen perimään! Ortodoksinen kristillisyys teki synteesin kreikkalaisesta kuvien ja pyhien esineitten kunnioituksesta (huom! vain Jumalaa voi palvoa!), Johanneksen evankeliumista, uusplatonismista sekä poleemisesti sanoen buddhalaisesta nirvana-mystiikasta.
Siten ortodoksisuus eroaa todella radikaalisti varsinkin reformoiduista lahkoista, esim. körteistä, joille usko on pikemminkin saatanallista synkkyyttä ja häpeää kuin evankeliumia eli ilosanomaa.)
Tämä tuntematon jumala on tyhjyyden/"tyhjiön" aiheuttaman kauhun/kammon (horror vacui) ilmentymä - polyteismin viimeinen älyllis-uskonnollinen ponnistus ja "tunnustus".
Ei edes antiikin monipuolisimmin oppinut henkilö, Aristoteles, uskonut tyhjiön olemassaoloon: todellisuus oli rationaalinen, ei irrationaalinen, mitä tyhjiön olemassaolon tunnustaminen olisi merkinnyt.
(Toki Aristoteles käsitteli horror vacui - oletusta luonnontieteellisesti, ilmanpaineteoriaa kehitellessään, mutta osaltaan tämäkin kuvastaa lopulta kreikkalaisten rationaalista eetosta, jossa tietyt perustavat esitieteelliset (metafyysiset) käsitykset "ekstrapoloitiin" myös luonnontieteisiin. Ja koko Aristoteleen luonnonfilosofia perustuu tällaisiin - tosin "tutkittuihin - ekstrapolaatioihin!")
Platon meni lukumystiikassaan jopa niin pitkälle, että Pythagoraan tavoin kielsi kokonaan irrationaaliluvut, joista arkkityyppisimpänä esimerkkinä on mainittava tietysti piin (ympyrän kehän ja halkaisijan suhde) arvo.
Platon ajatteli perin dogmaattisesti, että irrationaaliluvut merkitsisivät inhimillisen ajattelun rapautumista ja perimmältään monistisesti (Parmenides) tulkitun olevan hajoamista pluralistiseen kaaokseen. Hän oletti, että piin arvo ei lopulta ole ääretön, eli että pii ei ole irrationaaliluku
(Terveisiä Platonille:
Pii 1500:n desimaalin tarkkuudella
[1] (http://gutenberg.net/etext/50) Gutenberg-projektin teksti, jossa ensimmäiset 10 miljoonaa desimaalia)
Platon oli siis enemmän kallellaan Parmenideen ykseysoppiin kuin Herakleitoksen jatkuvan muutoksen filosofiaan, joskin on muistettava, että Herakleitoksen panta rhei - kaikki virtaa ei ollut varsinaisesti empiirisen kaaoksen (Platonin painajaisuni!) ylistystä, vaan kaiken virtaaminen merkitsi samalla yhden ja saman (kts. Saarikosken Herakleitos-fragmenttien käännökset, - 71) ilmenemistä maailman, todellisuuden liikkeessä ja muuttumisessa.
Tuo Yksi ja Sama oli mitä ilmeisimmin juuri Logos - erittäin vaikeasti käännettävissä oleva sana - myös Saarikosken analyysin mukaan (Tarkka: Pentti Saarikoski 1964-1983, s. 287).
Kreikkalaisilla oli Logokselle oma, rationaalisempi tulkintansa järjen ja kosmisen järjestyksen symbolina, mutta juutalaisuudesta kummunnut, kehittyvän kristinuskon teologia tulkitsi Logoksen huomattavasti vapaammin, ja mikä tärkeintä - ymmärsi (ns. keskiplatonisen teoriatulkinnan pohjalta) - Logoksen Kristukseksi, joka oli inkarnoitunut tämänpuoleisuuteen/ihmisyyteen, vaikka olikin samalla täysin tuonpuoleinen/Jumala eli Logos.
Jeesus oli Isän Jumalan Sana (Logos), joka Pyhän Hengen vaikutuksesta toimii meidän pelastuksemme tähden, sillä omassa varassamme me emme siihen kykene (= immanentin/tämänpuoleisen ja transsendentin/tuonpuoleisen yhteyteen).
Tämä ajatus kyettiin siis melko tyydyttävästi perustelemaan teoreettisesti keskiplatonismin pohjalta.
Platon ajatteli, että me "pelastumme" (tietenkään hän ei edes tuntenut synnin ja armon käsitteitä) teorian avulla, "katselemalla" (theoreia) ja "muistelemalla" (anamnesis) ikuista alkulähtökohtaamme eli ikuisia ideoita - Kauneutta, Hyvyyttä ja Totuutta.
Tämä on rationalistista unio mysticaa (matemaatikon "uskontoa"), jossa luojajumala (demiurgi) ymmärrettiin - varsinkin ihmisen luodessaan - joko tehtävässään epäonnistuneeksi tai pahantahtoiseksi, mutta ihmisenkin demiurgi loi (tai yritti luoda) ikuisten ideoiden toimiessa mallina.
Kuten edellä viittasin - antiikin kreikkalainen ajattelu ( käyttääkseni jälleen nietzscheläistä terminologiaa) - oli perin "egyptiläistä", mikä tässä voidaan ymmärtää kuvallis-symbolis-geometriseksi, kun taas juutalainen (ja myöhemmin arabialainen) monoteismi (myös itäinen kristinusko n. 700-luvulla) kohtasi todellisuuden ei-kuvallisesti (kuvakielto, jumalan nimen turhaan lausumiskielto), ei-symbolisesti (Jumala puhutteli kansaa ja ihmistä konkreettisesti, ei "vain" symbolis-teoreettisesti) sekä Jumalan "näkymättömyyden" eli hänen "salattuutensa" (absconditus) kautta, jolloin staattisen, geometrisen "mallinnusparadigman" korvasi dynaamisempi artitmeettis-tähtitieteellinen tulkintaperspektiivi.
Juutalaisille Jumalan "tyhjyys" ei merkinnyt (kuten kreikkalaisille) kaaosta eli Jumalan olemattomuutta, vaan sitä, että Jumala oli samanaikaisesti kokonaan Toinen/tuonpuoleinen ja kuitenkin Persoonallinen/tämänpuoleinen - ihmistä puhutteleva (apostrophe=puhuttelu). Juutalaiselle Jumala oli kyllä salattu mutta ei tuntematon tai "liikkumaton liikuttaja" (Totuus) kuten Aristoteleelle.
*
On vielä muistettava, että juutalaiset ja arabit ovat kehittäneet aritmetiikkaa siinä missä kreikkalaiset geometriaa, ja tämä tieteellisten/filosofisten intressien sekä paradigmojen erilaisuus kreikkalaisen polyteismin ja juutalaisen (ylipäätään) monoteismin välillä johtuu pitkälti nimenomaan näiden kahden kulttuurin metafyysisen eetoksen - jota tässä yritän kuvailla - merkittävästä erilaisuudesta.
Ja se erilaisuus näkyy - yllättävääkö (?) - myös meidän aikamme täysin epämetafyysiseksi julistautuneessa fysiikassa.
Ei niin, että suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan ero olisi palautettavissa juutalaisuuden ja kreikkalaisuuden väliseksi eroksi vaan, että juutalaisuus ja kreikkalaisuus ovat jo lähes 3000 vuotta sitten kyenneet intuitiivisella tasolla tajuamaan - "omasta perspektiivistään" - todellisuuden "dialektisen monismin", mikäli tätä hegeliläistä määritelmää on lupa tässä käyttää.
Kreikkalaisille maailma oli ennenmuuta mekaaninen ja syklinen, juutalaisille muuttuva ja lineaarinen.
Aristoteleen metafyysinen "pyhä kolminaisuus" - muoto (substanssi), liike ja materia, joista yksikään ei voi olla ilman kahta muuta (paitsi substanssi!) kuuluu yhä edelleen kreikkalaisen, idealistisen rationalismin piiriin, koska - kuten edellä mainittiin - tyhjyys merkitsi Aristoteleellekin irrationaalisuutta ja siten epätodellisuutta, ja koska materian päämäärähakuinen (teleologinen) liike (eli potentiaalisen muodon aktuaalistuminen) perustuu Aristoteleellakin lopulta Platonin ideoita sangen suuresti muistuttaviin ikuisiin/muuttumattomiin substansseihin.
Tämä metafysiikka on teleologisuudestaan huolimatta staattista kosmisen järjestyksen dogmissaan. Juutalaisuuteen sisältyvään jumalakäsitykseen implikoituva todellisuudessa (systeemissä) itsessään tapahtuva muutos sen sijaan edustaa aivan toisentyyppistä maailmankuvaa.
*
Juutalaisille Jumala oli imperatiivinen - käskevä ja tahtova Jumala, jonka antamia lakeja piti noudattaa.
Kristinusko, joka on "pseudomonoteistinen" (kolminaisuusoppi) ja "piilodualistinen" mysteeriuskonto (vrt. esim. orfilaisuus tai mithralaisuus)/RR, sen sijaan oletti Jumalan salaisuuden pelastavaksi armoksi=evankeliumiksi (ilosanoma), joka tuli "täyttämään" lain - ei ylittämään sitä.
Rajanveto juutalaisuuteen on kuitenkin olennainen, koska armon mysteeri=pelastus ei voinut olla pelkkä lain noudattamisen seuraus, vaan siihen tuli liittyä metanoia - perusteellinen mielenmuutos.
Kristinusko yritti siten tehdä synteesin ymppäämällä juutalaisen monoteismin ja mysteeri/pelastusopin" platoniseen (keskiajalla vielä "epäonnistuneemmin" aristoteeliseen) teoriasapluunaan.
(Lainausmerkit sen vuoksi, koska Tuomas Akvinolainen on keskiajan suurin filosofi; - epäonnistumisessa on kyse siitä, että koko ymppäys perustui Aristoteleen metafysiikan perusteitten "kristilliseen" väärinkäsittämiseen/-tulkintaan, ei sen huonoon filosofiseen soveltamiseen).
Keskiplatonismi ei kuitenkaan voinut estää niin sanotun areiolaiskiistan syntyä 300-luvun alussa, koska Platonin ajatteluun ei sisältynyt paradoksia ideoiden ja niiden tajuamisen välillä, kun taas Kristus-Logos oli "ehdottoman" paradoksaalinen olento ihmiseksi tulleena Jumalana.
Mutta sitä episodia täytyy käsitellä - jos ei tyystin toisesta perspektiivistä niin ainakin toisessa yhteydessä. Ehkä "salattu mutta ei tuntematon" tulee sekin myös silloin hieman paremmin ymmärrettäväksi...(?)
KRISTOLOGIA – OPPI KRISTUKSESTA
CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Christology
Christology - Wikipedia, the free encyclopedia...
No comments:
Post a Comment