LUMOUS ON AINA LÄSNÄ, osa 2, ”uusi tulkinta”

(päivitys 10.4. 2005; - blogi on toistaiseksi keskeneräinen) - Päivitykset eli korjaukset ja lisäykset jatkuvat pääteeman PALUU MODERNISMISTA ROMANTIIKKAAN toimiessa esseen kokoavana - joskin useimmiten piilevänä - teemana ja intentiona.
Esseen rakennesisällöllistä muotoa nimitän "ameebaksi", koska se kasvaa ja rönsyää ameeban lailla joka suuntaan. Se voi myös "katketa ja muodostaa itsenäisiä ulokkeita" aloittaen siten alkuperäisestä teemasta ainakin näennäisesti poikkeavan pohdinnan.

Tämä on dokumentti siitä, miten EI pitäisi alkaa kirjoittaa esseetä. Aion tehdä tästä esseen ameebamaisuudesta kokeellisen areenan, jossa kieputellaan vastakkaisia argumentteja sikin sokin, limittäin ja dialektisesti niin, että käy varmasti selväksi, ettei mitään argumentatiivista yksimielisyyttä käsiteltävän asian suhteen ole löydettävissä kuin kehäpäätelmien (so.metafysiikan eli auktoriteettien) avulla!

ESSEEN MOTTO

"...MINÄ NÄIN, MUISTAN TROOPPISEN HÄMÄRÄN ITÄKYLÄN NUORISOSEURAN PIHALLA
KUN BOA NIELI KANIININ ELÄVÄLTÄ,
SEN JÄLKEEN OLEN TIENNYT ETTÄ
LUMOUS ON AINA LÄSNÄ
KAIKESSA TAPAHTUMISESSA"

Ote ARTO MELLERIN runosta ZOO (1979).

*
Kun Boa syö kaniinin elävältä, ja me olemme tätä tapahtumaa todistamassa kuin teloitusta tai lapsen syntymää, niin Arto Mellerin runon syvällisyys alkaa käydä ilmeiseksi: syntyminen ja kuoleminen jäävät aina mysteereiksi – lumoukseksi– joka kaikesta lopullisuudestaan huolimatta tai juuri sen takia – on aina läsnä.

*
PALUU MODERNISMISTA ROMANTIIKKAAN I

1) Einstein, Nietzsche, Foucault, Aristoteles ja Kant (jatkuu) - evoluutioteorian ja universaalin moraalin ristiriita

Arto Melleri kuulemma luki – ainakin aikoinaan – joka kesä Friedrich Nietzschen kirjan Hyvän ja Pahan tuolla puolen (vai oliko se Iloinen Tiede?).
Edellä siteerattu runokappale kuvastaa osaltaan nietzscheläistä asennetta todellisuuteen, joka on yhtä aikaa sekä mystistä naturalismia (tuotannon loppuvaiheessa) että epäilyn hermeneutiikkaa.

Albert Einstein sanoi jotenkin näin, että elämän voi käsittää ja elää siten, että mikään ei ole pyhää tai sitten niin, että kaikki on pyhää.

Huomattakoon, että vaikka Einsteinin ja Nietzschen näkemykset ovat paitsi täysin erilaisia, ne ovat samalla toisilleen sukua juuri elämän arvon korostuksessaan.

Vaikka siis Einsteinin eräänlainen eettinen antipodi – Nietzsche - pitikin Elämää eräänä peruskäsitteenä filosofiassaan, hän ei olisi kuitenkaan kritiikittä tunnustanut Einsteinin idealistista pasifismia – ei sen vuoksi, etteikö hän ollut omien sanojensakin mukaan aivan liian hyvin, pietistisessä perinteessä (ulospäin sävyisäksi ja kohteliaaksi sekä sisäänpäin kuohuvaksi) kasvatettu/kasvanut luterilainen ja saksalainen, intellektuelli ja taiteilija - vaan siksi, ettei hän enää uskonut pasifismin Saksassa voittavan (mikä ei merkinnyt, että hän itse myös kannatti nationalismia - päinvastoin!)

Kaikki mitä Nietzsche havainnoi 1800-luvun lopussa Bismarckin voimapoliittisen Reichin ja saksalaisen (myös Wagnerin!) antisemitismin ottaessa vahvasti ensi askeliaan Euroopan (silloisen) modernin filosofian ja teollisen kehityksen huippumaassa, näytti kulkevan kohti Saksan poliittista ekspansiota.

Nietzschelle tämä yliopistollinen (etenkin historioitsijat), nationalistinen ja rodullis/eettinen yhteispaatos johti kohti ennennäkemättömiä sotia! Ja hän vaistosi oikein, niinkuin profeetat ”seismografisesti” herkkinä ihmisinä usein tekevät.

*
Einsteinille ihmisten ja ihmiskuntien välinen sota oli jotain henkiseen sairauteen rinnastettavaa.
Einsteinille kaikki ihmiset olivat periaatteessa rauhallisia "otuksia."

Nietzsche ei koskaan sanonut tässä asiassa viimeistä sananaansa.

Siten Nietzschen antropogia jää lukemattomien - tulkinnanvaraisten - heittojen armoille. Klassinen Nietzsche-tuntija tosin voi tutkijan optimismissaan sanoa, että kyllä se olennainen löytyy, kunhan vain etsii! Ja jos ei - kuten ei - löydy Helsingistä, niin löytyyhän ainakin Saksan Weimar- instituutista!

Epäilen...ja olen samaa mieltä kuin Michel Foucault, että "Nietzsche on filosofian historian ainoa suuri nimi, joka on kyennyt kritisoimaan kaikkia ideologioita ja maailmankatsomusmalleja (foucaultlaisittain diskursseja tai ajatusjärjestelmiä) asettumatta itse yhdenkään kannalle."

Tällä haluan vakavasti vihjata tutkijoille, että he ovat Nietzschen suhteen täysin omien tulkinnallisten ennakkoluulojensa varassa.
Nietzscheltä itseltään he eivät tämän viimeistä sanaa asioista löydä - ellei sitten hyvin ironisessa ja provokatoorisessa kontekstissa, jolloin tulkintaa ei mielestäni koskaan voi tehdä vain luetun tekstin kirjaimellisen lukemisen - vaan ennenkaikkea biographisen tiedon ja Nietzschen tuotannon kokonaistuntemuksen - valossa.

Nietzsche tavallaan paljastaa metodinsa kirjallisessa omaelämäkerrassaan - Ecce Homossa (vapaa käännös): "Ne jotka luulevat ymmärtävänsä minua, tekevät minusta aina oman kuvansa (bolding/ RR) - yleensä liian idealistisen - ja ne, jotka eivät minua ymmärrä, eivät pidä minua minkään arvoisena."

Foucault ratkaisi oman tulkintaongelmansa pistämällä omien sanojensa mukaan Nietzschen tekstin koetukselle ja töihin (Deleuzen termi) - siis miltei "vaikeroimaan."
"Silloin se arvio, miten uskollinen tai uskoton minun sanottaisiin olleen alkuperäiselle tekstille, jää vaille merkitystä."
Joka tapauksessa Nietzsche toimi ainakin Foucault`n genealogisten (eli vuodesta - 70 eteenpäin julkaistujen) kirjoitusten suurimpana inspiroijana.

*
Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö Nietzsche todellakin ollut hyvin ambivalentti moraalin kysymyksissä. Hän pitää itseään nihilistinä, a-moraalina sekä dionyysisen tahdon ja itsensä toteuttamisen ylistäjänä.
Silti koko hänen tuotannostaan kumpuaa jatkuvasti piilevänä, rivien välistä, vahva moraalinen, positiivista hyveellisyyttä korostava paatos, vaikka tuo paatos joskus olisikin individualistisen sankaruuden, jopa sotaisien kielikuvien siivittämää.

Eero Ojanen kirjoittaa Nietzschen filosofian ytimessä piilevästä - totaalista sekaannuksesta, ja siinä saattaa olla perää.
Olen kuitenkin itse heittänyt mielessäni Ojaselle vastaukseksi sloganin: jos Nietzschen ajattelun ytimessä on sekaannus, niin silloin koko filosofian ja varsinkin moraalifilosofian ytimessä - itse asiassa koko inhimillisen ajattelun ytimessä - on reaalisestikin todella paha sekaannus!

*
Loppuvaiheen teksteissään Nietzsche kirjoittaa tunteettomasta ”vaaleasta pedosta” ja Ceasare Borgian valitsemisesta Paaviksi kuin ylistäen rikollista – joskin luovaa – mentaliteettia.

Muistakaa tässä kohtaa Orson Wellesin - ilmeisesti itse käsikirjoitukseen (jota hän muuten tällä kertaa EI kirjoittanut) lisäämä kuuluisa nietzscheläisvaikutteinen repliikki elokuvasta Kolmas mies:

"Borgioitten paavisuku ja sen muutamien vuosikymmenten hallintoaika 1400- luvulla oli irstasta ja rikollista, mutta se synnytti muun muassa Leonardon sekä Michelangelon - eli renessanssin parhaimman kukoistuksen.
Sveitsiläiset sen sijaan ovat eläneet jo monien vuosisatojen ajan rauhallisessa, yksitoikkoisessa demokratiassaan, ja mitä he ovat saaneet aikaan: käkikellon!"

Minä en ota Nietzscheä näiden kommenttien osalta täysin vakavasti (ne ovat yksinäiseksi ja ymmärrystä vaille jääneen kiihkeän ja nerokkaan ihmisen provokaatioita!), vaikka ne ovatkin saaneet varsinkin englantilaiset – viimeksi Jonathan Gloverin (Humanity, 2000) – pitämään Nietzschen tekstejä raa`an ja sotaisen mielenlaadun ilmentymänä (Glover valikoi Nietzsche-sitaattinsa tarkoituksiaan tarkoin silmällä pitäen - ja huom! ilman laajempaa kontekstianalyysia).

Tällä tavoin Nietzschen ajattelu muuttuu sairaalloisen sadistiseksi, suorastaan hirviömäiseksi. Mutta Glover on psykologisessa utilitarismissaan - kuten sanottu - tarkoitushakuinen ja tahallisen shokeeraava.
Shokkivaikutelmaa tyyli-ja sisältökeinona käyttää toki myös Nietzsche (kannattaa myös muistaa Foucault´n Tarkkailla ja rangaista teoksen teloituskuvaukset 1600-1700-luvuilta!), mutta intentio on toinen.

Glover haluaa muuttaa meitä altruistisemmiksi. Nietzsche ja Foucault sen sijaan pyrkivät - enemmän tai vähemmän - realistisesti/kyynisesti osoittamaan, että on turhaa luulla demokratisoitumisen tai ihmisoikeuksien muuttavan ihmistä aggressiivisuuden ja sadismin suhteen, koska elämä, ihmisten yhteiskunnat mukaanlukien, toimii väistämättä itsensä säilyttämisen periaatteella.

Siten ekspansio eli vallantahtona ja seksuaalisuutena ilmenevä käyttäytyminen on perimmäinen dynamo tai primus motor ihmisen käyttäytymiselle. Se myös merkitsee, että sosiobiologiaan liitetty moraaliasenne - psykologinen egoismi - on ihmisen perusmotiivi toiminnalleen - myös altruistiselle toiminnalleen, koska altruismi ei koskaan ole universaalia.

Valta vain "osaa naamioitua" erittäin ovelasti. Mitä muuta kontrolliyhteiskuntamme on kuin uudenlaisten vallankäyttömekanismien soveltamista sen vastapainoksi, että ihmisen vapaus rajoituksista toisaalla lisääntyy?
Kutsun tätä vallantahdon naamioitumista aatteiden, tieteellisen tiedon kehittymisen ja byrokratisoitumisen prosessiin tässä yhteydessä evoluutiobiologien sopeutumaksi, mikä toki on melkoisen poleeminen väite.
(Tähän palaan.)

*
On kuitenkin täysin pieleen arvioitu, että Nietzsche todella oli luonteeltaan raaka ja tappamisen hyväksyvä ihminen (”minut on kasvatettu aivan liian hyvin” – kuten hän kirjoitti).
Nietzsche itse kirjoittaa Ecce Homossa, että hänen kirjoituksensa ja hän itse henkilönä ovat eri asia.
Tästä seuraa lukijalle melkoinen ongelma: miten me voimme ottaa todesta varsinkin Nietzschen ajattelun äärimmäisimmät muodot ja ilmaisut, jos hänen ei voi aina olettaa olevan tosissaan? Tämä on ironisen puheen ja tekstin ikuinen dilemma.

Foucault`lla tekstin uskottavuuden paradoksi ilmenee (loogisesti tarkastellen) siten, että redusoimalla moraalin kokonaan psykologisen egoismin, strategisen toiminnan (contra kommunikatiivinen toiminta/Habermasin tekemä jaottelu) - siis vallantahdon modifikaatioksi, hän tulee samalla ikäänkuin vetäneeksi "maton alta" omalta motivaatioltaan ja pyrkimykseltään puolustaa esim. vähemmistöjen oikeuksia.

Jos kaikki toimintamme on itsekästä ja vallan korruptoimaa, niin miten kenekään toimintaa voitaisiin silloin pitää sen oikeutetumpana kuin jokun toisen?
Vastarinta sortoa kohtaan on toki aina motivoitua, mutta Foucault`n ajattelussa sen perusteet hämärtyvät samaan tapaan kuin Nietzschen dionyysinen optimismi, jolla ei näytä olevan mitään muuta syytä kuin arkaainen hurmos.

Tämä uskottavuusongelma Nietzschen ja Foucault´n kohdalla on argumentatiivisesti samaa tyyppiä kuin relativismiin yleensä liitetyt paradoksit.

*
Mielestäni eräs parhaimmista, osuvimmista ja totuudenmukaisimmista arvioista Nietzschen poliittisesta ja eettisestä luonteenlaadusta kertoo eräs Hitlerin – siis kansallissosialismin - ajan ”virallisen” filosofin mainion ironinen yhteenveto:

”Nietzsche vastusti nationalismia, samoin sosialismia ja rotuajattelua. Muuten hänestä olisi varmaankin tullut erinomainen natsi. (* tarkka englannin kielinen käännös löytyy lopusta).”

*
Nietzschen ongelma oli tuo Mellerin Boa-käärme, joka syö kaniinin elävältä. Jos kerran luonnossa ei välitetä heikomman ja vahvemman erosta, niin mikä sitten erottaa ihmisen luonnosta - Jumala, moraali (kategorinen imperatiivi/Kant)?

Muistakaamme, että Darwin oli julkaissut Lajien synty- teoksensa 1859. Nietzsche oli sen lukenut – hyväksyi sen perussperiaatteet, vaikka alkoikin myöhemmin kritisoida luonnovalinnan teoriaa (lahjakkaimmat ihmiset kun eivät ole luonnonvalinnan kannalta vahvimpia...)

Nietzsche laajentaa darwinismin koko ihmiskuntaan – vaikkei hyväksykään Herbert Spencerin sosiaalidarwinismia (tässä muuten piilee koko darwnismin sisäinen ristiriita).
Einstein puolestaan joutuu mielestäni tekemään pasifismissaan jyrkän eron luonnon ja ihmiskunnan välillä.

(Einsteinin pasifismi on jotain, jota ei biologisesta eikä varsinkaan fysikaalisesta todellisuudesta löydy - ellei nyt sitten De Waal ja kumppanit onnistu todistamaan, että pasifismi on adaptaatio (sopeutuma) esimerkiksi lintujen altruistisesta käyttäytymisestä - joka sekin on itse asiassa täysin egoistista oman lajin puolesta uhrautumista.
No - ehkä pyyteetöntä altruismia ei ole olemassakaan. Pitää kysyä Jeesukselta...taas kerran...).

*
Kumpi lankeaa suurempaan epäjohdonmukaisuuteen ja antroposentrismiin – Nietzsche vai Einstein – kas siinä pulma.

Mikä tekee ihmisestä jotenkin fundamentaalisesti erilaisen verrattuna muuhun luontoon. Eivätkö vahvemmat aina ”syö” heikompansa? Tätä ongelmaa Nietzsche ei koskaan kyennyt ratkaisemaan.
Einsteinille asia sen sijaan oli samalla tavalla selvä kuten juutalaiselle mytologialle jo paljon aiemmin: ihmisen kuuluu huolehtia luonnosta, jonka Jumala on hänen huolehdittavakseen luonut ja luovuttanut.

Siten luonto toimii omien lakiensa mukaan, joita ihmisen täytyy kunnioittaa, vaikka ne saattavatkin hänen mielestään vaikuttaa hyvin brutaaleilta.

Universaalin, pasifistisen moraalin alueella, jota Einsteinkin edusti eli suhteessamme maailman kaikkiin muihin ihmisiin, luonnon lait eivät kuitenkaan näyttäisi pätevän (vrt. lintujen altruismin lajiegoistinen luonne).
Lintujen käytös ei perustu kaikkien lintujen (lintulajien) oikeuksien julistukseen, vaan siis niiden tiukasti oman lajinsa säilymistä edistävään käyttäytymiseen.

Tähän - ihmisen moraalille ominaiseen merkillisyyteen: universalismiin - sisältyy moraalin alueella mitä fundamentaalisin katkos, jonka edessä saa pohtia päänsä puhki (empiirisistä todisteista puhumattakaan) selvittääkseen sen, mistä eläinten käyttäytymiseen liittyvästä piirteestä moinen, universaali moraaliasenne voi olla evolutiivinen sopeutuma? (Jään innolla odottamaan evoluutiobiologien vastauksia).

Kommentti: Mutta eikö Einstein ollut oikeastaan antijuutalainen yleismaailmallisessa pasifismissaan?
Juutalaisillehan moraali (Jumalan Moosekselle antamat kymmenen käskyä) on yhtä aikaa sekä ikuista (Jumalan sanelemaa) että Jumalan konkreettisesti ja historiallisesti ANTAMAA, ja eroaa tällä tavoin evolutiivisesta moraalista, joka toteuttaa aina tiettyä funktiota. Vai eroaako oikeastaan sittenkään?!

Juutalaisuudessahan on itse asiassa kyse etnisestä ("lajin/rodun/kansan/heimon/klaanin sisäisestä") altruismista...ei mistään stoalaisesta universalismista.

SUMMA: Juutalaisuus on siis lajin/kansan sisäistä altruismia ja siten eräänlaista rasismia eli oman kansan preferoimista jopa pelastuksen suhteen!
Toisin sanoen - juutalainen moraali on evolutiivinen sopeutuma, mutta muun muassa stoalaisesta kosmopoliittisuudesta ja kristinuskon "kultaisesta säännöstä" kumpuava Immanuel Kantin universaali kategorinen imperatiivi EI!

Taustaoletuksena tälle väitteelle on se, että vaikka koko ihmiskunta ymmärretään biologisesti samaksi lajiksi, niin eri rodut ja kansat ovat kautta historian luoneet hierarkioita suhteessa toisiinsa. Tosin hierarkioita luodaan myös saman rodun sisällä.
Muistakaamme tässä kohtaa esimerkiksi Bourdieun distinktion käsite, jolla on tiettyä sukulaisutta Nietzschen distanssin paatokseen, joka ilmeni vielä 1800-luvulla muun muassa tiukkana rankierotteluna/-järjestyksenä.

Moraalin suhteen ongelma kiteytyy siinä, että jokainen hierarkisesti itsensä muista erottava ryhmä pyrkii samalla myös luomaan omien tapojensa pohjalta oman moraalisen koodistonsa, joka ei päde toisiin ryhmiin.
Pidän tätä analogisena lajin sisäiselle moraalille.

Väitän, että distinktiossa on kyse on perustavammasta asiasta kuin pelkästä nokkimisjärjestyksestä. Nokkimisjärjestys nimittäin kanavoi ja rauhoittaa automaattisesti lajin sisäisen aggressiivisuuden, koska "lopulta jokainen tietää paikkansa."
Distinktio/habitus sen sijaan ei pysty aggressiota kanavoimaan tällä tavoin, vaikka sen yksi funktio varmasti on juuri yhteiskuntarauhan (lajin sisäisen tasapainon) säilyttäminen. Itse asiassa voidaan väittää, että distinktio ennemminkin synnyttää ja aikaan saa aggressioita kuin rauhoittaa niitä.

Ihmislaji ei ilmeisesti ole tässäkään asiassa kyennyt sopeutumaan evolutiivisesti tyydyttävällä tavalla.
Universaalin moraalin ja kulttuurirelativismin ristiriita on osoitus siitä, että ihminen on pahasti hukassa evolutiivisen kelpoisuuden suhteen! (Mikäli joku nyt ylipäätään voi osoittaa, mikä on ihmiselle lopulta hyväksi eli tekee hänet evoluution kannalta kelpoiseksi.(**)

*
Mielestäni Arto Mellerin kaltainen postmoderni romantikko osaa kuitenkin ilmaista hämmästyksemme luonnon suhteen psykologisesti terävämmin ja aidommin kuin yksikään biologi-tiedemies.

Mutta ehkä kritiikkini on nyt epäoikeudenmukaista: eihän runous kuulu biologiaan.
Biologin mukaan runous sen sijaan on biologinen sopeutuma, joka palvelee tiettyä funktionaalista prosessia (jälleen: sopeutumaa) - ei "sen kummempaa".
Runouden voi biologin mukaan selittää sekä reduktionismin että funktionalismin metodologisilla periaatteilla - ehkäpä jopa ontologisesti - kuten uskonnon ja kaiken muunkin, jonka avulla ihminen adaptoituu luontoon eli pyrkii maksimoimaan lajinsa määrän.

*
Luonnon täydellinen välinpitämättömyys (indiffrenssi) moraalin suhteen (ainakin makrotasolla) paljastuu mielestäni joka tapauksessa yhdeksi avaimeksi Mellerin tajuaman lumouksen ymmärtämiseen.
Biologille tämä indifferenssi on enintään kiinnostavaa - runoilijalle se on "Hyvän ja Pahan tuolla puolen"- siis mysteeri - elämän, kuoleman ja sukupuolisuuden mysteeri.

..............................


(*) "Ernst Krieck, the influental National Socialist philosopher remarked ironically: "All in all, Nietzsche was an opponent of socialism, an opponent of nationalism and an opponent of racial thinking. Apart these three bents of mind, he might have made an outstanding Nazi. (Riedel 131)."
Rüdiger Safranski: " NIETZSCHE" A philosophical biography, originally published in Germany, 2000, english translation, 2002), p. 340

(**) " Meillä ei kerta kaikkiaan ole mitään tiedon, "totuuden" elintä: me "tiedämme" (tai uskomme ja luulottelemme) juuri niin paljon kuin ihmis-lauman, lajin edun kannalta saattaa olla hyödyllistä: ja sekin, mitä tässä sanotaan "hyödyllisyydeksi", on lopulta vain uskoa, luulottelua ja kenties juuri se kohtalokas tyhmyys, jonka vuoksi me kerran tuhoudumme." Friedrich Nietzsche: ILOINEN TIEDE (1882,1887, aforismi 354:n loppu)