T. S. Eliot
The Waste Land (Autio maa, 1922)
I The burial of the dead (alku)
April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.
PART 1. The first part, "The Burial of the Dead," presents the voice of a countess looking back on her pre-World War I youth as a lovelier, freer, more romantic time. Her voice is followed by a solemn description of present dryness when "the dead tree gives no shelter." Then the poem returns to a fragmentary love scene of the past, perhaps the countess's. The scene shifts to a fortune-teller who reads the tarot cards and warns of death. The final section of part 1 presents a contemporary image of London crowds moving along the streets blankly, as if dead. One pedestrian calls out to another, grotesquely asking if the corpse in his garden has sprouted yet, suggesting the necessity of death before rebirth can take place. In the final line of this section, the poet calls the reader a hypocrite who thinks he is any better off.
V What the thunder said (loppusäkeet)
I sat upon the shore
Fishing, with the arid plain behind me
Shall I at least set my lands in order?
London Bridge is falling down falling down falling down
Poi s'ascose nel foco che gli affina
Quando fiam ceu chelidon - O swallow swallow
Le Prince d'Aquitaine a la tour abolie
These fragments I have shored against my ruins
Why then Ile fit you. Hieronymo's mad againe.
Datta. Dayadhvam. Damyata.
Shantih shantih shantih
PART 5. The final section, "What the Thunder Said", begins with images of a journey over barren and rocky ground. The thunder is sterile, being unaccompanied by rain, by a mysterious sense of some compassionate spirit visits the traveler. Chaotic images of rot and of a crumbling city lead up to line 393, at which time a cock (a symbol of Christ) crows, announcing the coming rain.
The poem ends with the exposition of three terms from Hindu lore: Datta (to give alms), Dayadhvam (to have compassion), and Damyata (to practice self-control). Then the poem seems to collapse into a rush of quotations and allusions-- a flood of meanings and suggestions ending with the word shanti (peace).
Nootit
(424. V. Weston, From Ritual to Romance; chapter on the Fisher King.
427. V. Purgatorio, xxvi. 148.
'Ara vos prec per aquella valor
'que vos guida al som de l'escalina,
'sovegna vos a temps de ma dolor.'
Poi s'ascose nel foco che gli affina.
428. V. Pervigilium Veneris. Cf. Philomela in Parts II and III.
429. V. Gerard de Nerval, Sonnet El Desdichado.
431. V. Kyd's Spanish Tragedy.
433. Shantih. Repeated as here, a formal ending to an Upanishad. 'The Peace which passeth understanding' is a feeble translation of the conduct of this word.)
*
" SAANKO VIIMEIN JÄRJESTYKSEEN MAANI?"
“Shall I at least set my lands in order?/Waste Land/”
Siitä on niin kauan, etten kunnolla edes muista, milloin olen viimeksi lukenut näitä runoja niin suomeksi kuin englanniksi (silloin vielä surkealla kielitaidollani).
Joka tapauksessa luin niitä ensimmäisen kerran 18 vuotiaana, kun toinen painos Eliotin suomennetusta kokoelmasta “Autio Maa” (1972) ilmestyi.
Käännös noudatti pienehköjä muutoksia lukuunottamatta (esimerkiksi Ontot miehet oli käännetty - joskaan ei kovin radikaalisti - uudestaan) ensimmäisen painoksen (1949) kuulemma ”urakkatahtiin”- etenkin Lauri Viljasen osalta - tehtyä suomennosta.
Muistan, kun kerran otin tämän lainakirjan mukaani ja ajoin polkupyörällä muutaman kilometrin päähän kotoani – miltei korpeen.
Menin istumaan ison kiven päälle, luin haltioituneena runoja ääneen ja yritin ymmärtää jotain näistä ihmeellisistä säkeistä, jotka lumosivat minut.
En tosin voi väittää käsittäneeni niistä älyllisellä tasolla muuta kuin sen, mikä sanojen ja runokielen maagisen voiman vaikutuksesta siirtyi muistiini ja tajuntaani – jos sitä nyt ylipäätään voi kutsua ”käsittämiseksi” – ehkä pikemminkin ”elämyksellistämiseksi.”
Mutta yhä edelleen – tänäkin päivänä, vuosia kestäneen lukutauon jälkeen - tuo kokemus on muistijälkenä tajunnassani - ja aivan yhtä voimallisena kuin silloin, kun se syntyi. Ensirakkaudet eivät kuole koskaan...
Olen valinnut tämän esseen aiheeksi kaksi tai itse asiassa kolme itselleni merkittävimmäksi muodostunutta – sanoisinko atmosfääriltään hyvin erityyppistä - runoa: The Hollow Men (1925) ja Ash Wednesday (1930) sekä Eliotin kuuluisin runo – The Waste Land (1922).
Hiukan myöhemmin luin myös paremmin Eliotin myöhemmän kauden laajaa, neliosaista runoa Four Quartets (Neljä kvartettia), joka on kirjoitettu vuosina 1935 -42.
Olen tajunnut vasta jälkeenpäin, että suomennosvalikoiman runoista ehkä juuri nuo kaksi ensin mainittua tuovat kaikkein selvimmin esiin myös Eliotin omassa elämänasenteessa tapahtuvan/tapahtuneen muutoksen.
Toistan kuitenkin, ettei näiden kahden runon preferoimiseen ole alunperin vaikuttanut Eliotin liittyminen katoliseen kirkkoon runojen kirjoittamisen välisenä aikana (1925 – 30), sillä en ollut siitä vielä edes tietoinen niitä ensi kertaa lukiessani.
Mutta ymmärtääksemme Eliotin kehitystä skeptisismin, pessimismin ja nihilismin kautta/läpi kohti kääntymistä katolisuuteen, on väistämätöntä tutustua myös itse Autio maa runon kulminaatiokohdan – Tulisaarnan (The Fire Sermon) loppusäkeisiin.
"This is the dead land, this is cactus land"
Voidaan perustellusti väittää, että Ontot miehet (The Hollow Men) on yksi maailmankirjallisuuden kaikkein pessimistisimpiä ja sielullisesti karuimpa ”näkyjä.”
Minun mielestäni se on pessimismissään tylympi kuin maailmahistorian perinteisesti ankeimpana pidetty kertomus – Jobin kirja.
Jobilla sentään yhä vielä on Jumalansa, ja vaikka tämä tosin näyttää kurittavan Jobia aivan kohtuuttomasti, niin kaikesta huolimatta Jobin suhtautuminen elämänsä tapahtumiin on analogista hänen henkilökohtaisen Jumala-suhteensa kanssa.
Jobilla siis on joku korkeampi voima, jolle suunnata valituksensa ja pettymyksensä - kuten myös ilonsa ja kiitollisuutensa; – joku joka on yhtä aikaa hänen elämänsä luoja, tarkoitus/merkitys ja päämäärä.
Eliotin Ontot miehet runossa todellisuus sen sijaan on tyhjääkin tyhjempi. Vertaisin sitä kuun aavikoituneiseen maisemaan, jossa ihminen ei voi elää eikä hengittää, vaan jossa hän muumioituu ja näivettyy hapen, veden ja ruuan – siis elämän mahdollistavien ja elämää ylläpitävien elementtien - puutteessa, - oman toivottoman pessimisminsä sisäisesti tyhjäksi kalvamana.
Tässä maailmassa ei ole enää edes kauhua tai kärsimystä, joka satuttaisi. Sen ihmiset ovat todellakin pelkkiä olkinukkeja - "Headpiece filled with straw" -, jotka elävät kivikuvien keskellä kuin muumiot tai robotit.
Eliotin itsensä kokema maailman tuhoutuminen linkittyy todellisuuden katoamiseen ihmisen oman minuuden näivettymisen prosessissa.
This is the dead land
This is cactus land
Here the stone images
Are raised, here they receive
The supplication of a dead man's hand
Under the twinkle of a fading star.
Kaikki päättyy lopulta kuin hitaan itsemurhan – kuin nälkäkuoleman (”henkisen nälkäkuoleman!”) - seurauksena:
This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but a whimper.”
Mutta aivan runon loppupuolella - juuri ennen maailman lopun "riuduttavaa ja näivettävää" "vikinää" (whimper) saamme kuitenkin vihjeen siitä, mikä saattaisi olla Eliotin ratkaisu henkisen ja hengellisen tilansa/tilanteensa kauhistuttavaan, kaiken annihiloivaan, autistiseen tyhjyyteen.
Between the desire
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow
For Thine is the Kingdom
For Thine is
Life is
For Thine is the (bolding/RR)
Ja lopulta - viisi vuotta myöhemmin julkaistussa runossa Tuhkakeskiviikko (Ash Wednesday) - sen nöyrässä paatoksessa ja "pehmeissä" kielikuvissa - voimme havaita tapahtuneen muutoksen erittäin selvästi.
Mitä ilmeisimmin Eliot käyttää tässä roomalaiskatolista Neitsyt Maria-kulttia tekstinsä lähtökohtana (Blessed sister, holy mother).
Seuraavassa myös selvitys Ash Wednesday (Tuhkakeskiviikko) nimen alkuperästä.
Q: What is Ash Wednesday?
A: Ash Wednesday is the day Lent begins. It occurs forty days before Good Friday.
Q: Is Ash Wednesday based on a pagan festival?
A: No. Ash Wednesday originated in the A.D. 900s, long after Europe had been Christianized and the pagan cults stamped out.
Q: Why is it called Ash Wednesday?
A: Ash Wednesday is its colloquial name. Its official name is the Day of Ashes. It is called Ash Wednesday because, being forty days before Good Friday, it always falls on a Wednesday and it is called Ash Wednesday because on that day at church the faithful have their foreheads marked with ashes in the shape of a cross.
ASH WEDNESDAY
VI (viimeisen kappaleen loppusäkeet)
Blessed sister, holy mother, spirit of the fountain, spirit of the garden,
Suffer us not to mock ourselves with falsehood
Teach us to care and not to care
Teach us to sit still
Even among these rocks,
Our peace in His will
And even among these rocks
Sister, mother
And spirit of the river, spirit of the sea,
Suffer me not to be separated
AND LET MY CRY COME UNTO THEE (capitals/RR)
AUTIO MAA - "purgatio, illuminatio, unio mystica" - Eliotin askeesin ja kääntymyksen "kenraaliharjoitus"
Eliotin matka pessimistisestä nihilismistä uskonnolliseen kääntymykseen oli kuitenkin vahvan symbolistisesti ja ironisestikin alullaan jo Autio maa runossa, jonka – koko runon ajan, jatkuvasti maailmankirjallisuuteen viittaava - symboliikka maalaa eteemme lopulta Onttoihin miehiin kulminoituvan sisäisen tilan.
Nämä kaksi runoahan on julkaistu parin kolmen vuoden sisällä (1922-25), ja Ontot miehet siis vie Eliotin Autio maa runoa inspiroineen "näivetyksen" äärimmäisyyksiin.
*
Tuon "näivetys-kokemuksen" sanotaan myös heijastelleen Eliotin erittäin ristiriitaista avioelämää. Eliotin vaimon psyykkinen tasapainottomuus nimittäin osoittautui lopulta laitoshoitoa vaativaksi.
En ota tässä kantaa biografisiin faktoihin, vaikken haluakaan kieltää niiden - kuten en yleensäkään elämänkokemusten ja persoonallisuuden - vaikutusta Eliotinkaan luovuuteen - päivastoin. Mutta mikäli tuijotamme pelkästään biografiaan, niin vaarana on kirjailijan/taiteilijan tuotannon banalisoituminen pelkästään sairauskertomuksen kaltaiseksi epikriisiksi (vrt. Richard Haymanin sinänsä ansiokkaat Nietzsche-elämänkerrat).
*
Aution Maan loppusäkeet viittaavat henkisen ja hengellisen rauhan tilaan, - tässä hindulaisen mytologian kielikuvia käyttäen.
"Datta. Dayadhvam. Damyata.
Shantih shantih shantih."
401. 'Datta, dayadhvam, damyata' (Give, sympathize, control). The fable of the meaning of the Thunder is found in the Brihadaranyaka--Upanishad, 5, 1. A translation is found in Deussen's Sechzig Upanishads des Veda, p. 489. The Hindu fable referred to is that of gods, men, and demons each in turn asking of their father Prajapati, "Speak to us, O Lord." To each he replied with the one syllable "DA," and each group interpreted it in a different way: "Datta," to give alms; "Dayadhvam," to have compassion; "Damyata," to practice self-control. The fable concludes, "This is what the divine voice, the Thunder, repeats when he says: DA, DA, DA: 'Control yourselves; give alms; be compassionate.' Therefore one should practice these three things: self-control, alms-giving, and compassion."
433. Shantih. Repeated as here, a formal ending to an Upanishad. 'The Peace which passeth understanding' is a feeble translation of the conduct of this word.
Mutta The Waste Landin - tämän henkeä salpaavan mestarillisen "tilkkutäkin"- kulminaatiopiste on löydettävissä Tulisaarnan (The Fire Sermon) lopusta. Sen jälkeen runo alkaa vapautua alun "julmimmasta kuukaudesta - huhtikuusta, jolloin kuolleet haudataan/RR."
Eliotilla tuli ja palaminen kytkeytyvät buddhalaiseen käsitykseen intohimojen (passioiden) tulen kaltaisesta vaikutuksesta ihmisen sisimpään. Buddhan mukaan kaikki asiat maailmassa - myös ihmisen aistit ja havainnot - ovat ikäänkuin tulessa (kts. nootti 308).
Halutessaan tai vihatessaan ihminen ikäänkun palaa näitten intohimojensa liekeissä. Askeesin idea on siinä, että intohimojen kiellossaan se lisää tämän palamisen kokemuksen aluksi tuskallisiin äärimmäisyyksiin asti, mutta jonka seurauksena lopulta mahdollistuu - paradoksaalisesti - myös "tulesta" vapautuminen /RR.
Askeesin idea on universaali kokemus, ja tämänkin vuoksi sekä Buddhan että Augustinuksen kielikuvat voivat toimia samanaikaisesti Eliotin runon retorisena "moukarina."
Ash Wednesdayn uskonnollisuus puolestaan kiteytyy - kuten havaittiin - jo lähes yksinomaan roomalaiskatolisten symbolikuvien kautta.
The WASTE LAND, III The Fire Sermon (loppusäe)
"To Carthage then I came (307)
Burning burning burning burning (308)
O Lord Thou pluckest me out (308)
O Lord Thou pluckest (309)
Burning"
Nootit
307. V. St. Augustine's Confessions: 'to Carthage then I came, where a cauldron of unholy loves sang all about mine ears'.
308. The complete text of the Buddha's Fire Sermon (which corresponds in importance to the Sermon on the Mount) from which these words are taken, will be found translated in the late Henry Clarke Warren's Buddhism in Translation (Harvard Oriental Series). Mr. Warren was one of the great pioneers of Buddhist studies in the Occident.
In the sermon, the Buddha instructs his priests that all things "are on fire. . . The eye. . . is on fire; forms are on fire; eye-consciousness is on fire; impressions received by the eye are on fire; and whatever sensation, pleasant, unpleasant, or indifferent, originates in dependence on impressions received by the eye, that also is on fire. And with what are these on fire? With the fire of passion, say I, with the fire of hatred, with the fire of infatuation."
309. From St. Augustine's Confessions again. The collocation of these two representatives of eastern and western asceticism, as the culmination of this part of the poem, is not an accident.
Kursiivilla merkitty, lihavoitu loppusäe, on käännetty suomeksi hieman kyseenalaisesti joskin kyllä intuitiivisesti järkeenkäyvällä tavalla: ”Oi Herra sinä tempaat - tulesta”, mutta se tuskin on sisällöllisesti paras mahdollinen käännös.
Burning on pikemminkin palava/palavana/palaen – myös hehkuva tai kiihkeä.
Pluck voidaan kääntää myös verbeillä poimia, siepata, nykäistä, ja est-pääte vihjaisi, että ilmaisussa on parodinen viritys.
(Kiitos Leevi Lehdolle tähän kohtaan liittyvästä haku -, käännös – ja tarkennusavusta).
*
Ja kuten tästäkin huomataan - Eliotin laaja kirjallinen oppineisuus tulee erinomaisesti ilmi hänen intertekstuaalisessa kirjoitustavassaan. Viittauksia maailmankirjallisuuteen löytyy jatkuvasti, ja nämä viittaukset nivotaan osaksi runoa - tai oikeammin sanottuna: nämä viittaukset - niiden kokonaisuus - ovat itse runo.
Eliotin pioneerityö intertekstuaalisen symbolismin (RR) saralla on Ezra Poundin ohella ollut ainutlaatuista.
Halusin tässä esitellä Tulisaarnan loppusäkeet juuri sen vuoksi, että Eliotin sisäisen kehityksen alkuvaihe, kohti passioiden, askeesin ja nihilismin kiirastulta - päätyen lopulta miltei annihiloivaan kadotukseen ja viimein tämän kadotuksen äärimmäisestä kuilusta (Ontot miehet) metafyysiseen/ kosmiseen rauhaan (katolinen kirkko), tulee ennakoivalla tavalla esiin jo Waste Landin monimuotoisen ja rikkaan symboliikan kautta.
Muutos Eliotin henkisessä/hengellisessä ajattelussa kypsyi siis itse asiassa koko 1920-luvun ajan. Se ei ollut mikään hetkellisen impulssin aiheuttama kääntymys, vaikka kontrasti Onttojen miesten ja Tuhkakeskiviikon välillä saattaakin vaikuttaa miltei häkellyttävältä.
Kertauksen vuoksi todettakoon vielä olennaisin:
Autio maa runon (1922) III:n osan otsikko The Fire Sermon (Tulisaarna) viittaa - kuten edellä jo mainittiin - Buddhan samannimiseen tekstiin (nootti 308), mutta siitä löytyy myös oleellinen assosiaatio Jeesuksen Vuorisaarnaan (The Sermon on the Mount).
Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustuksista saadut viittaukset 307 ja 309, kertovat varmaankin – Augustinuksen vaiheet tuntien – myös Eliotin ambivalenssista nautintojen/affektien (yleistäen: passioitten) ja askeesin välillä.
Sitäpaitsi Buddhan ja Augustinuksen elämät ovat hyvin samantyyppisiä: kumpikin luopui maallisesta elämästä, sen vauraudesta ja nautinnoista - myös vaimostaan ja perheestään - myrskyisimmän nuoruuden läpikäytyään.
Eliotin on täytynyt syvällisellä tavalla kokea nämä hahmot sukulaissieluikseen, vaikkei hänen elämässään tapahtunutkaan niin radikaaleja muutoksia kuin buddhalaisuuden perustajan ja kristinuskon ehkä tunnetuimman kirkkoisän elämässä.
Toisaalta kyse on samalla – kuten edellä olen Onttojen miesten ja Tuhkakeskiviikon eetosta vertaamalla yrittänyt osoittaa – todellisuuden ymmärtämisyrityksestä ja sitä kautta todellisuuden hyväksymisestä tai sen kieltämisestä.
Tämä henkinen/hengellinen taistelu - sisäisen rauhan ja tasapainon tavoittelu, joka on itse asiassa jokaiselle ihmiselle (jopa runoudesta ja uskonnosta täysin piittaamattomalle ja tietämättömälle!) – ei enempää eikä vähempää kuin elämän ja kuoleman kysymys, heijastuu Eliotin monimuotoisen symbolismin värittämissä runoissa suuremmoisella tavalla.
*
Apostoli Paavali , en.wikipedia.org/wiki/Apostle Paul, letkautti, että ”on parempi naida kuin palaa”, mutta itse hän taisi kyllä palaa. Miten kävi Thomas Stearnsin?
Ehkäpä T.S. lopultakin sai kielellisen neroutensa palkaksi maailman kuuluisimman missin – kompromissin – päättääkseni esitykseni/esseeni Groucho Marxin (jota Eliot muuten suuresti arvosti) tavoin farssinomaiseen, Eliotin elämänkertaa tuntien ehkä jopa hiukan mauttomaan vitsintynkään - T. S. Eliot, Groucho, Duck Soup.
Mutta Thomas Stearns Eliot luultavasti ymmärsi kuivien vitsintynkien päälle.
Sillä kuinka kukaan, joka pystyy kirjoittamaan Aution maan ja Ontot miehet ei samalla olisi sisimmältään suuri humoristi!? (e.g. The Cocktail Party).
Sitäpaitsi parhaimmat humoristit ovat usein sietämättömiä tosikkoja - karun yksioikoisia ja ankariakin - kuten väitetään Eliotkin olleen - ainakin teksteissään. (Although Eliot is widely regarded as a great poet and equally great critic, some readers have been put off by his austere personality.)
Mutta eihän kenenkään kirjailijan persoonallisuus tyhjene lopullisesti hänen teksteihinsä/tuotantoonsa.
Jos näin olisi, maailmasta tuskin löytyisi ainuttakaan jotakuinkin järjissään olevaa kirjailijaa tai ylipäätään taiteellisesti luovaa ihmistä.
*
The Waste Land (1922)
The Hollow Men (1925)
Ash Wednesday (1930)
No comments:
Post a Comment