§808 (Nietzsche: March - June 1888) (päivitys 17. 4, typos)
"Do you desire the most astonishing proof of how far the transfiguring power of intoxication can go? - "Love" is this proof: that which is called love in all the languages and silences of the world. In this case, intoxication has done with reality to a such degree that in the consciousness of the lover the cause is extinguished and something else seems to have taken its place - vibration and glittering of all the magic mirrors of Circe---
Here it makes no difference whether one is man or animal; even less whether one has spirit, goodness, integrity. If one is subtle, one is fooled subtly; if one is coarse, one is fooled coarsely: but love, and even the love of God, the saintly love of "redeemed souls," remains the same in its roots: a fever that has good reason to transfigure itself, an intoxication that does well to lie about itself ---And in any case, one lies well when one loves, about oneself and to oneself: one seems to oneself transfigured, stronger. richer, more perfect, one is more perfect-----Here we discover art as an organic function: we discover it as the greatest stimulus of life - art thus sublimely expedient even when it lies---
But we should do wrong if we stopped with its power to lie: it does more than merely imagine; it even transposes values. And it is not only that it transposes the feeling of values: the lover is more valuable, is stronger. In animals this condition produces new weapons, pigments, colors, and forms; above all new movements, new rhythms, new love calls and seductions. It is no different with man.
His whole economy is richer than before, more powerful, more complete than in those who do not love. The lover becomes a squanderer: he is rich enough for it. Now he dares, becomes an adventurer, becomes an ass in magnanimity and innocence: he believes in God again, he believes in virtue, because he believes in love; and on the other hand, this happy idiot grows wings and new capabilities, and even the door of art is open to him.
If we subtracted all traces of this intestinal fever from lyricism in sound and word, what would be left of lyrical poetry and music?--- Làrt pour làrt perhaps: the virtuoso croaking of shivering frogs, despairing in their swamp--- All the rest was created by love---"
"The Will To Power" (Kaufmannin editio - Hollingsdalen avustamana , -67)
*
Niinpä niin ---- näinkö rakkaus meitä muuttaa? Epäilemättä myös juuri näin. Toisaalta - mitä mieltä ollaan tämän tekstin naturalistisesta pohjavirityksestä suhteessa eroksen merkitykseen ajattelun/filosofian, taiteen, tieteen tai vastaavien pyrkimystemme perimmäisenä inspiroijana? Tästähän nyt ymmärtääkseni on kysymys, ja Nietzsche ainoastaan vie parodiseen tai miltei satiiriseen äärimäisyyteen Platonin Phaidros-dialogin pohdinnat.
Edellisen sitaatin perusteella taidetta voi Nietzschen mukaan pitää eräänlaisena "kosiorituaaliin" verrattavana "psykoosina", joka ilmaisee rakastumisen ihmisessä aiheuttamaa päihtymyksen tai hulluuden tilaa.
Ja jos Nietzschen mukaan jätämme taiteen suhteen huomiomatta kyseisen naturalistisen katalysaattorin (jonka vaikutuksen ilmentäjinä tässä toimivat kurnuttavat /shivering="tärisevät"/ sammakot!), jäljelle jää mahdollisesti "vain" (huom! lainausmerkit) Làrt pour làrt -"taide taiteen itsensä vuoksi" - ilman mitään sen syvempää tai pyhempää arvoa.
Näkymä on jo lähes freudilainen. Freudille taide oli kuitenkin perimmältään neuroottinen, joskin leikinomainen, psyykkinen puolustusmekanismi ahdistusta vastaan.
Toisin sanoen - taide oli repression seurausta eli torjutun (tai ylikontrolloidun) vietin - libidon - sublimaatiota.
Mutta - koska taide siis Freudin mukaan oli sekin osaltaan torjunnasta syntyvän ahdistuksen kanavoimista (ylevöittämistä=sublimoimista), oli se näin ollen myös psykoanalyysin menetelmin tulkittavissa ja siten ikäänkuin demystifioitavissa.
Sen sijaan Làrt pour làrt ja muun muassa siitä kummunnut dadaistinen avant garde ei alkuperäisissä manifesteissaan (mm. Tristan Tzara) olettanut, että runous ja taide ylipäätään voisi symboloida jotain - esimerkiksi tiedostamattomia intentioita.
Dadaismi ei ollut reduktionistista kuten psykoanalyysi, joka palautti kaiken seksuaalisuuteen; - libido - torjunta - ahdistus - neuroottiset oireet - siinä Freudin lineaaris/reduktionistinen kaava neuroosin synnylle.
Taiteilija ei oikeastaan tai ainakaan välttämättä edes "ehtinyt" ajautua neuroosiin, koska hän siis oli "jäänyt" leikkivän lapsen "tasolle" eli siirsi kokemansa ahdistuksen "suoraan ja välittömästi" taiteeseensa.
"Tavallinen" ihminen sen sijaan joutui elämään jatkuvasti normittuneessa ympäristössä kykenemättä sublimoimaan säännöistä, kurista ja kontrollista johtuvaa ahdistustaan - tuloksena siis neuroosi!
Taide ei kuitenkaan voinut olla dadaisteille edes freudilaisessa merkityksessä emansipatorista, koska silloin sitä arvioitaisiin edelleen autenttinen - epäautenttinen asteikolla, mitä vastaan dadaistit ehkä kaikkein jyrkimmin asettuivat. Heille ei enää ollut olemassa jakoa "alempiin ja korkeampiin" taiteisiin.
Autenttinen - epäautenttinen jaottelu olisi myös yhä säilyttänyt traditionaaliset esteettiset arvot (mm. ylevyys ja kauneus sekä konventionaaliset muotokriteerit) taiteen ideaalina.
Ne olivat dadaistien mielestä muodostuneet pelkästään esteeksi/muuriksi kielen ja todellisuuden väliin.
Perinteen kahleista vapautumisessaan dadaismi joka tapauksessa sisälsi ainakin piilevän pyrkimyksen aidompaan ja syvällisempään ilmaisuun, mutta tämä pyrkimys ei ollut ohjelmallisesti sidottu johonkin muoto/sisältö-doktriiniin kuten Ezra Poundilla tai T. S. Eliotilla.
Muistutettakoon tässä yhteydessä, että dadaismi ja modernismi eivät ole synonyymeja. Modernismin suurin klassikko runouden alueella - T. S. Eliot - nimittäin pyrki intertekstuaalisessa ja symbolistisessa modernismissaan kehittämään "puhtaan" muotokielen, jossa runoilijan affektia vastaisi sitä objektiivisesti korreloiva kielikuva, joka tosin saattoi periaatteessa olla mikä tahansa sana. Valinta jäi runoilijalle ja hänen intuitiolleen.
Myös tällainen - loogisen empirismin verifikaatioteesin (tai Wittgensteinin Tractatuksen kuvateorian) kanssa analoginen ohjelma oli dadaisteille kuitenkin täysin vieras ja keinotekoinen.
Dada ei ole dadaa, jos se määritellään definitiivisesti (paitsi hyvin ironisesti ymmärrettynä!).
Dada ei ole argumentti tai edes käsite. Sen nykysukulainen filosofiassa on Jaques Derridan "differance" - "epäkäsite", jota ei ole olemassa.
Differance (lykkäys, viive, eron ilmeneminen/"tapahtuminen") voidaan foneettisesti ilmaista, ja sen "tehtävä" voidaan "kuvailla", mutta differance ei koskaan voi olla dialektisen päättelyn väline - ei senkään takia, koska se on (logiikassa) ei-komparatiivinen/ei-transitiivinen ilmaisu (siis ilmaisu - ei käsite).
Sama pätee dadaan.
*
Todettakoon vielä, että minä en usko Freudia, kun hän sanoo lukeneensa Nietzscheä ensi kerran kunnolla vasta lähes 60:nä. Samoin hänen välttelynsä tunnustaa Schopenhauerin ilmiselvä vaikutus lähes kaikilla psykoanalyysin osa-alueilla on pelkkää vanhan narsistin härkäpäisyyttä.
Tekstivertailujen ja eräitten aihetta käsittelevien (ja myös eräitä biografisia faktoja esiintuovien) artikkelien/kirjojen perusteella voin asettua tämän mielipiteen kannalle aivan hyvällä omallatunnolla.
No comments:
Post a Comment