*
Alakavuvassa yksityisen terveydenhuollon byrokraatit ovat kehittäneet kätevän tavan päästä konfiskoimaan mummon omaisuus 'murhaamalla' hänet hyvällä hoidolla [siis hoitolaskuilla].
*
[Kielimafian muutoksia 10.6]
I
Kun puhun juristi-kapitalismista, en tietenkään väitä kaikkien juristien olevan kapitalismin 'palveluksessa'. Vapaa markkinatalous on kuitenkin legitimoitu perustuslaissamme, joten kapitalismin bisnes-juristit saavat tästä syystä automaattisesti etulyöntiaseman yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
Esim. Kokoomuksen Ilkka Kanervan oletettujen jääviys-rikosten jahtaaminen on pelkkää kosmetiikkaa sen tosiasian rinnalla, että kapitalismi itsessään on rakenteellista epätasa-arvoa synnyttävä systeemi, jolla kuitenkin on lainvoima yhteiskunnassamme.
Itse asiassa Kanervan jääviys-syytökset jopa kääntävät katseemme pois kapitalismin perustavasta arvo- ja lainsäädännöllisestä ristiriidasta, joka tuon jääviydenkin lopulta mahdollistaa tai suoraan sanottuna aiheuttaa.
II
Johdannoksi Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita-alaotsikon kaksi viimeistä kappaletta, koska ne tiivistävät aiheen perusongelman.
*
[Tekstin siirto pdf-tiedostosta blogiin ei onnistu ilman hankaluuksia. Sitäpaitsi kopiointi on kielletty, mutta silti alkuperäinen teksti löytyy linkistä, joka on kaikkien avattavissa milloin tahansa. - - Hmm...jokin tässä taas mättää, jos minun ymmärrykseltäni kysytään - tai sitten olen ilman mitään puolusteluja pelkkä lain kirjaimesta piittaamaton anarkisti - rikollinen, jonka oikea paikka on systeemin vankila-instituution sisäpuolella].
*
Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.
Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).
III
Miettinen, R., Tuunainen, J., Knuuttila, T. & Mattila, E. (2006) Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa. Helsinki: Yliopistopaino.
Innovaatiopolitiikassa yliopistot nähdään sekä uusien keksintöjen lähteinä että elinkeinoelämän aktiivisina yhteistyökumppaneina. Perinteinen sivistysyliopisto on muuttumassa yritysyliopistoksi ja akateeminen tiede kaupalliseksi tutkimukseksi. Tässä teoksessa osoitetaan, että todellisuus on ristiriitaisempi. Kirja tarkastelee sitä, miten tieteen ja yhteiskunnan välistä suhdetta on käsitelty tiede- ja teknologiapolitiikassa, tieteen historiassa ja tiedon taloustieteessä. Teoksessa analysoidaan kolmen Helsingin yliopistossa toimivan tutkimusryhmän työtä. Erityisesti paneudutaan siihen, miten tutkimustulosten kaupallistaminen vaikutti tutkimuksen teon ja opetuksen edellytyksiin.
Tieteestä tuotteeksi? Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa on yliopistotutkimusta käsittelevä perusteos, joka soveltuu oppikirjaksi korkeakouluihin. Yliopiston kehitystä koskevana analyysinä se on tärkeä teos kaikille tieteestä ja yliopistoista kiinnostuneille
IV
TIETEESTÄ TUOTTEEKSI?
Yliopistotutkimus muutosten ristipaineessa
......
Tietoyhteiskunnan sisäinen ristiriita [s.103-108]
Sekä 1990-luvun innovaatiopolitiikan sekä yliopistotutkimuksen muutoksen
perustana olevaa yleisempää kehityskulkua on kutsuttu siirtymäksi
tietoyhteiskuntaan. Henry Etzkowitz (2003b) määrittelee sen
seuraavaan tapaan. Tietoyhteiskunnassa tiedosta on tullut olennainen
tuotannon tekijä ja innovaatiotoiminnasta talouden kehityksen avaintoiminto.
Siksi yliopistoa on tarkasteltava innovaatioiden tuottamisen
näkökulmasta. Tietoyhteiskuntaan siirtymisen ytimenä on tiedon muuttuminen
pääomaksi ja sen tuleminen yksityisen omistuksen piiriin (ibid.,
301-302). Siksi Etzkowitzin ja Websterin (1995, 481, 560) mukaan tiede-
ja teollisuuspolitiikka sulautuvat toisiinsa ja institutionaaliset erot
yliopistojen, yritysten ja julkisten organisaatioiden välillä katoavat.
Etzkowitzin ja Websterin mielestä tiedon pääomaksi tulemisen perustana
on insinööritiedon ja -taidon tieteellistyminen. Sen tuloksena tieto
muutetaan taloudellisesti hyödynnettäväksi tavaraksi (ibid., 482). He
pitävät tieteen muuttumista taloudelliseksi toiminnaksi ja pääomaksi
”perustavaa laatua olevana sosiaalisena innovaationa”. Tieteen muuttumisessa
pääomaksi on kolme vaihetta: 1) tiedon turvaaminen yksityisenä
omaisuutena, 2) arvon saaminen suojatusta tiedosta markkinoinnin
ja lisensoinnin avulla ja 3) tiedon ja sen arvon lisääminen, joka
tapahtuu esimerkiksi perustutkimuksen avulla. Etzkowitz ja Webster
pitävät tätä kehitystä väistämättömänä. Julkisen rahoituksen supistuessa
yliopistojen on yksinkertaisesti pakko tehdä rahaa. Yliopistosta tulee
yritysyliopisto.
Edellisen luvun historiallinen tarkastelu tuki tämän päättelyketjun
alkuosaa. Teknologia on tieteellistynyt samalla kun sen kehitys suuntaa
tieteellistä tutkimusta. Nopeasti kasvavat bio- ja informaatiotieteet
tuottavat uusia eliöitä ja ohjelmistoja. Nämä tulokset ovat soveltamiskelpoisia
ja muodostavat perustan uusille liiketoiminnan alueille. Yhdysvaltojen
patentti- ja yliopistolainsäädännön muutos 1980-luvulla
loi edellytykset eliöiden ja geenien patentoinnille ja tiedon laajenevalle
kaupalliselle hyväksikäytölle. Siitä ovat kiinnostuneita niin tutkijat, rahoittajat
kuin yrityksetkin. Yritykset ja rahoittajat ottavat suuria riskejä
investoidessaan bio- ja informaatioteknologiseen tutkimukseen ja
sen tulosten tuotteistamiseen. Yksityinen rahoitus biolääketieteelliseen
tutkimukseen kasvoi Yhdysvalloissa kahdesta miljardista dollarista
104
vuonna 1980 50 miljardiin dollariin vuonna 2000. Se kattoi tällöin
60 % alan kokonaisrahoituksesta. (Resnik 2004, 3.) Samaa kehitystä
ilmentää Yhdysvaltojen sadalle johtavalle yliopistolle myönnettyjen
patenttien lukumäärä. Se oli vuonna 1984 408, vuonna 1994 1 468 ja
vuonna 2000 jo 3 200 (Krimsky 2003, 81).
Etzkowitz ja Webster näkevät tiedon tavaraksi tulemisen ja yritysyliopiston
väistämättömänä ja tavoiteltavana kehityskulkuna. Jos ristiriitoja
yliopiston vanhojen sivistys- ja koulutustehtävien ja uusien, tiedon
kaupallistumiseen liittyvien tehtävien välillä onkin, ne ovat toissijaisia.
Joustavina organisaatioina yliopistot tulevat ratkaisemaan ne. Kun yritykset,
julkinen hallinto ja yliopisto omaksuvat toistensa tehtäviä, ne
pystyvät tekemään sen vahingoittamatta vanhoja perinteisiä tehtäviään.
(Etzkowitz 2003b, 317.) Periaate on ”mitä enemmän, sitä enemmän”:
mitä enemmän Yhdysvaltojen biolääketieteen edustajat julkaisevat, sitä
enemmän heillä on yhteistyötä teollisuuden kanssa (ibid.).33 Tieteellisen
kommunikaation tutkija Leah Lievrouw (2004, 160) näkee Etzkowitzin
ja Websterin tapaan tiedon tavaraksi muuttumisen uutena kulttuurisena
ilmiönä: ”1960-luvulta lähtien on toteutunut siirtymä, jossa yhä
usemman materiaalisen maailman aspektin (mukaan lukien geneettinen
aines) nähdään informaationa ja jossa informaatio nähdään sellaisena
hyödykkeenä, jota voidaan tuottaa ja omistaa ja jolla voidaan käydä
kauppaa niin kuin muillakin tavaroilla.” Lievrouw kuitenkin analysoi
tätä kehitystä uhkana tieteellisen tiedon esteettömälle kululle, toisin
kuin Etzkowitz ja Webster.
Useat tutkijat (Heller & Eisenberg 1998; Cassier 2002; Krimsky
2003) ovat arvioineet kaupallistumisen vaikutuksia biolääketieteelliseen
tutkimukseen ja tulleet toisenlaisiin johtopäätöksiin. Kaupallistuminen
voi johtaa myös tutkimuksen ja tiedon leviämisen rajoituksiin, tutkijoiden
välisen yhteistyön heikkenemiseen, tutkimuksen puolueettomuuden
horjumiseen, tieteen tulosten yhteiskunnallisen käytön rajoituksiin ja
innovaatiotoiminnan heikkenemiseen (Heller & Eisenberg 1998). So-
......
33 Toisaalta Etzkowitz ja Webster (1995, 501) toteavat osuvasti, että viime vuosikymmenien kehitystä
voidaan tulkita kahdella tavalla: kaupallistamisesta tulee vain lisä yliopistojen aikaisemmille
tehtäville tai yliopisto muuttuu kokonaan uudenlaiseksi akateemiseksi instituutioksi, ”joka [...]
paljon suoremmin kuin ennen on suuntautunut toimimaan taloudellisen kehityksen agenttina”.
He asettuvat jälkimmäiselle kannalle ja määrittelevät siitä käsin yliopiston ja yhteiskunnan välisen
uuden sopimussuhteen: ”Tämä sopimus säätää, että hallituksen laajamittainen taloudellinen tuki
akateemiselle tutkimukselle jatkuu ainoastaan siihen saakka, kun tutkimus säilyttää avainroolin
uudessa taloudessa” (ibid., 502).
105
siologi ja tieteentutkija Stephen Hilgartner (2002, 994) kuvaa tilannetta
seuraavasti:
Elämäntieteiden kaupallistamisen ja valistuksen tietoidean välillä
on pysyvä jännite. Jälkimmäinen pitää tiedettä julkisen tiedon
muotona, joka on avoin kriittiselle tarkastelulle ja on kaikkien
saatavilla. 1970-luvun loppuun mennessä teollistuneiden demokratioiden
poliitikot alkoivat nähdä ponnistelut intellektuaalisen
omistusoikeuden vahvistamiseksi keinona kansallisen kilpailukyvyn
vahvistamiseksi ja taloudellisen kasvun turvaamiseksi.
Vauhdittaakseen innovaatioita ja nopeuttaakseen tieteen tulosten
muuntamista kaupallisiksi tuotteiksi he ryhtyivät toimiin, joilla
helpotettiin tiedon tavaraksi muuttamista, rakennettiin yhteyksiä
akatemian ja teollisuuden välille ja laajennettiin intellektuaalisen
omistusoikeuden suojan aluetta.
1980-luvulta lähtien tiedon yksityisen omistusoikeuden piiriin eivät ole
tulleet pelkästään geenit, kudokset ja eliöt vaan myös liiketoimintamallit,
ohjelmistot, tavaramerkit ja tietokannat (Boyle 2003, 38). Kun
patenttilainsäädännön lähtökohtana olivat olleet keksinnöllisyys ja uutuusarvo,
omistusoikeudet ulotettiin tietokantoihin, tutkimustuloksiin
ja menetelmiin, joita aikaisemmin pidettiin ennen kaikkea jatkotutkimuksen
perustana ja välineenä.
Duken yliopiston oikeustieteen professori James Boyle (2003) luonnehtii
tätä kehityskulkua tiedon yksityisen alan laajentamiseksi julkisen
tiedon kustannuksella.34 Hän pelkää sen murentavan tiedon vapaaseen
saatavuuteen perustuvan jaetun luomisen perinnettä ja jopa estävän innovaatioiden
syntyä. Se on ristiriidassa paitsi perinteisen tietokäsityksen
myös länsimaisen oikeudellisen ajattelun kanssa. Monet 1700- ja
1800-luvun yhteiskuntateoreetikot sekä poliittiset ajattelijat (mm. Adam
Smith, Thomas Jefferson ja Thomas McCaulay) pitivät tiedon vapautta
ja julkisuutta tärkeänä periaatteena ja suhtautuivat kriittisesti tiedon
yksityisomistukseen. Ottaessaan kantaa Yhdysvaltain pantenttilainsäädäntöön
vuonna 1814 Thomas Jefferson piti tiedon väliaikaista yksityisomistusta
poikkeuksena luonnollisista oikeuksista ja epäili ideoita
koskevien monopolien aiheuttavan kielteisiä yhteiskunnallisia seurauk-
.......
34 Boyle rinnastaa viime vuosikymmenien tapahtumat 1400-luvun ”aitausliikkeeseen”: yksityiset
henkilöt alkoivat aidata maatalousyhteisöjen yhteismaata yksityiseksi omaisuudekseen.
106
sia (Boyle 2003, 53). Boyle (ibid., 38) lainaa tämän ajattelutavan kiteytyksenä
oikeusoppinutta vuodelta 1918: ”Lain yleinen järjestys on
ollut, että jaloimmat ihmisen tuotteista – tieto, todeksi osoitetut olettamukset,
käsitteet ja ideat – tulevat sen jälkeen kun niistä on vapaaehtoisesti
ilmoitettu muille, vapaasti yhteiseen käyttöön aivan kuten ilma,
jota hengitämme.”
Jos tiedon omistusoikeuden laajeneminen uhkaa tietoyhteiskunnan
tärkeimmän tuotantovoiman, tiedon kehitystä, voidaan puhua tietoyhteiskunnan
sisäisestä ristiriidasta. Gernot Böhmen (1997) mukaan
tietopääoman käsitteen ydin on sen ei-yksilöllisessä luonteessa: ”Symbolisaation
ja säännön muodostamisen kautta siitä tehdään pysyvästi
intersubjektiivisesti saatavilla olevaa.” Tieteellinen tulos perustuu aina
muiden saavutuksille. Se on enemmän tai vähemmän omaperäinen yhdistelmä
tai muunnelma jo olemassa olevasta tiedosta. Yksilöiden ja
ryhmien tiedon muodostuksen ja oppimisen perustana on osallisuus
yhteiseen kulttuuriseen pääomaan sekä sitä ylläpitävien ja luovien tieto-
ja käytäntöyhteisöjen toimintaan. Tämä ilmenee vaikeutena määritellä
keksijä ja keksinnöllisyys.35 Böhme (ibid., 461) näkeekin tiedon
yksityisomaisuudeksi ja tavaraksi muuttumisen olevan ristiriidassa sen
jaetun luonteen kanssa:
Tietoyhteiskunnassa vallitsee sisäinen ristiriita kulttuurista pääomaa
ja yhteistä omaisuutta olevan tiedon ja sen yksityistämiseen
perustuvan tiedon talouden välillä. Nykyisin tämä ristiriita määrittää
internetin käyttömahdollisuuksien kehitystä. Se on erityisen
näkyvä geneettisesti muunneltujen eliöiden patentoinnissa.
Myös tiedon taloustieteilijät näkevät tiedon omistusoikeuden ja julkisuuden
välisen suhteen tietoyhteiskunnan kehityksen suurena kysymyksenä.
Paul David ja Dominique Foray (2002, 18) ajattelevat, että
tieto kehittyy kiertäessään paikasta ja käytöstä toiseen. Siirtyessään se
.......
35 Tämä tulee toistuvasti esiin patenttioikeudenkäynneissä. Kun kehittämistyö on ollut yhteistoiminnallista,
eri osapuolten panosten määritteleminen voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta (esim.
Miettinen 2000). Rajanveto uutuuden ja omaperäisyyden ja toisaalta kulttuurisen jatkuvuuden
välillä voi olla veteen piirretty viiva. Usein tiettyä ”keksintöä” voidaan tarkastella perustellusti sekä
omaperäisenä saavutuksesta että muunnoksena aiemmin tehdystä (esim. Cambrosio & Keating
1995, luku 5).
107
rikastuu, sitä kommentoidaan ja yhdistellään muihin tietoihin. Uudet
löydökset ovat vertauskuvallisesti ilmaistuna tuloksia ”suunnittelemattomasta
matkasta läpi tiedon avaruuden”. He toteavat: ”Jos tiedon
omistusoikeudet rajoittavat tätä avaruutta, matkasta tulee kallis (ellei
mahdoton) ja tietoperustan itsensä nähdään äkkiä kutistuvan” (ibid.,
19). Immateriaalioikeuksien tutkija Niklas Bruun (2003, 4) on ilmaissut
tämän huolen seuraavasti:
Tiedon omistaminen on tunkeutunut akateemiseen maailmaan
[...]. Yliopistojen patentoinnin lisääntyminen on ollut selvä suuntaus
erityisesti biotekniikan, lääkkeiden, lääketieteellisten laitteiden
ja ohjelmistojen osalta. Tämä liike alkoi Yhdysvalloissa ja
muu teollistunut maailma seuraa perässä. Viime aikoina on nostettu
esiin kysymys, estääkö tutkimuksen työkalujen (ts. lääkkeiden,
diagnostisten ja hoitomenetelmien rakennusaineisten) laajamittainen
patentointi tärkeää jatkotutkimusta ja innovaatioita.
Keskustelu tästä on vasta alkamassa.
Kaksi johtavaa yhdysvaltalaista innovaatioiden taloustieteilijää, Nathan
Rosenberg ja Richard Nelson, korostavat yliopistojen ja teollisuuden
suhteita koskevassa artikkelissaan paitsi yhteistyön myös erikoistumisen
ja työnjaon välttämättömyyttä. Heidän mukaansa yliopistoja ei
tulisi ”vetää syvälle siihen maailmaan, jossa päätökset tehdään taloudellisin
kriteerein. Ei ole mitään syytä olettaa, että yliopistot toimisivat
hyvin sellaisessa ympäristöissä. Sen sijaan on hyvät perusteet uskoa, että
sellainen ympäristö vahingoittaa yliopistojen hyvin perusteltuja tehtäviä.”
(Rosenberg & Nelson 1994, 347.) Nelson (2001) epäilee myös,
että yliopistotutkimuksen tulosten patentointi rajoittaa yritysten innovaatiotoimintaa
ja että patentoinnin ulottaminen perusteknologioihin
rajoittaa tiedon tuotantoa.
Julkisesti rahoitetun tutkimuksen taloudellisia vaikutuksia koskevassa
artikkelissaan Ammon Salter ja Ben Martin (2001) korostavat
perustutkimuksen ja opetuksen yhteyden merkitystä. Perustutkimuksen
”tärkein tapa tuottaa taloudellisia tuloksia on hyvin koulutettujen, tieteenalojensa
kehityksen eturintaman tuntevien asiantuntijoiden siirtyminen
elinkeinoelämän ja julkisen hallinnon organisaatioihin” (ibid.,
108
528). Siksi myös kysymys kaupallistamisen vaikutuksista tutkimuksen
ja opetuksen laatuun on entistä tärkeämpi.
Jotkut tarkkailijat sanovat, että tarvitaan uudenlaista tietopolitiikkaa
(Jasanoff 2002; Stehr 2003). Tiedepolitiikka kohdistui uuden tieteellisen
tiedon synnyn turvaamiseen. Innovaatiopolitiikka korostaa tiedon
kaupallista hyödyntämistä. Geeni- ja ohjelmistotekniikoiden kaupallistaminen
on synnyttänyt uudenlaisia eettisiä ja tiedon käyttöön liittyviä
ongelmia, joita tieteen vertaisarviointijärjestelmät eivät pysty käsittelemään.
Ne ovat tietopolitiikan kohde. Esimerkiksi taudinaiheuttajageenien
ja väestötietoja sisältävien rekisterien tuleminen patenttien myötä
yksityisomaisuudeksi on nähty uhaksi niin biolääketieteelliselle tutkimukselle
kuin kansanterveystyöllekin. Tiedon omistusoikeuden säätelystä
on tullut entistä tärkeämpi kulttuurikamppailun ja etujen sääntelyn
näyttämö.
Samalla on törmätty uudenlaisiin käsitteellisiin ja eettisiin ongelmiin.
Voidaanko elämää patentoida? Mikä on luontoa ja mikä ihmisen tekemää?
Onko ohjelmisto tekninen vai kirjallinen tuote? Voidaanko keksinnöllisyys
ja uutuus erottaa muunnoksesta tai aikaisemman uudenlaisesta
yhdistelmästä? Mitä oikeastaan tarkoittaa julkinen tai yhteisomistus
(public domain) 21. vuosisadalla? Voivatko tutkimusaineistot olla
ammattisalaisuuksia? (Esim. McSherry 2001; Launis 2003; Kauppinen
2004.) Näistä kysymyksistä ollaan eri mieltä. Yhdysvaltojen patenttiviranomaiset
ja oikeuslaitos katsoivat geenin, ts. määritellyn DNA-sekvenssin,
täyttävän patenttilainsäädännön edellyttämät keksinnöllisyyden
kriteerit. Englantilainen tutkijajärjestö sitä vastoin monien muiden
tavoin katsoi lausunnossaan, että geenin kuvaus on löydös, joka ei täytä
keksinnöllisyyden ja uutuuden vaatimuksia: ”Ihmisen luonnollinen geeni
on osa hänen ruumistaan eikä sen pitäisi olla patentoitavissa” (Parthasarathy
2004, 5).
*
http://www.edu.helsinki.fi/activity/people/tuunaine/files/Tieteesta_tuotteeksi_painettu.pdf
http://www.edu.helsinki.fi/activity/publications/view/182/
http://www.huffingtonpost.com/the-blog/2009/09/19/
1 comment:
eräänä kauniina kesäpäivänä räsänen käveli hämeentietä alas alkuun, koivisto nähtiin seiskan ratikassa kulmakarvat nousi pankin kohalöla
Post a Comment