.
Pidätkö sinäkin Sibeliuksesta tai ehkä jopa
Wagnerista? - - Bach, jota voi pitää yhtenä kaikkein suurimmista, ellei
suurimpana, on useimmiten helppoa omaksua, mutta Sibbe ja Wagner vaativat aikaa.
- - Klassinen musiikki alkoi Beethovenista [~ romantiikasta] lähtien muuttua
kontrapunktin ja tonaliteetin suhteen entistä vapaammaksi:
impressionistisemmaksi ja ekspressionistisemmaksi; lopulta se vapautui kaikesta
musiikillis-kieliopillisesta ajattelusta niin paljon, että muuttui ‘stokastisen
mekaaniseksi’ sarjallisuudeksi. Sibelius sinfonikkona seisoo kuitenkin yhä vielä
[tietoisesti] rajalla, jonka toisella puolella on Tsaikovski ja toisella
stokastinen kaaos tai musiikillisesti tyhjä sarjallisuus. - - Sibeliuksen
viimeinen suurtyö, Tapiola, jota jotkut pitävät jopa hänen suurimpanaan, käyköön
erinomaisesta esimerkistä siitä rajasta, jonka ylittävä musiikki on minun
mielestäni silkkaa numeroilla pelleilevää ‘ääntä/melua’, vaan ei musiikkia. - -
Stravinskin Petruskan ja Kevätuhrin siedän silti nykyään varsin hyvin, mutta
niissähän tonaliteettia vain hiukan ‘venytettiin’ eikä dekonstruoitu kokonaan
luovan musiikillisen ‘vapauden’ tähden [ei edes Kevätuhrissa]. - - Itse asiassa
absoluuttinen vapaus musiikissa ja ylipäätään kaikessa taiteessa merkitsee
lopulta sitä, että esteettisestä ilmaisusta ‘tapetaan’ ilmaisun välttämätön
dynaaminen ehto eli sen subjekti [tämä intentio sisältyi kuitenkin
paradoksaalisesti myös romantiikan valistus- ja tekno-kriittiseen
individualismiin: preferoikaamme siis ‘maltillista klassisismia’!], joka
uhrataan matematiikan jumalalle. Jäljelle jää muumio tai enintään
levottomasti[?] ‘vaeltava’ autistinen zombie [*]. - -
Matematiikka ei ole musiikille välttämätön vaan pragmaattinen ehto; toisin
sanoen: matematiikka ole musiikkia, vaikka musiikki
onkin myös matematiikkaa. Siinä paradoksia eräille tekno-tolvanoille ja
numero-maagikoille [kuten nyt eräs Pythagoras]. - - Niinpä [non sequitur(?) so
what?] Kaija Saariaho merkitsee minulle klassisen musiikin kuolinkouristusta –
ellei peräti jo ‘ hyvin edistyvää’ rigor mortista. Suuri yleisö on samaa mieltä
ja kuuntelee Diana Rossia. Mitä?
[*] Onko free-jazz tuo subjektittoman, läpeensä
matematisoidun epätonaalisen musiikin kuolleista herännyt ruumis: ‘levoton
zombie’?
*
8 comments:
Sibeliuksen kamppailu moderneja tuulia vastaan on kiehtovaa. Tästä kamppailusta syntyikin omasta mielestäni mahtavimmat teokset, sinfoniat 4-7. Erityisesti vitosen atonaaliset vivahteet tekevät siitä äärimmäisen intensiivisen. Sibeliuksen myöhäisemmät suurteokset ovat koko elämän muuttavia kokemuksia, jos niille vain uskaltaa antautua.
Rakkauden musikkiin olen perinyt isältäni; hän soitti viulua, välillä huilua, sitten pianoa tai harmoonia, myöhemmin selloa (kun hänen sormensa kävivät kankeiksi). Itse asiassa isäni soitti mitä tahansa soitinta, hän jopa keksi sellaisen puupuhaltimen mistä kukaan muu kuin hän, ei saanut pihaustakaan ääntä.
Isältäni, jolla oli absoluuttinen sävelkorva, perin myös anti-absoluuttisen sävelkorvan. Jos minä alan laulaa, ihmiset ensin hämmästyvät, sitten vasta säikähtävät, ja sen jälkeen loukkaantuvat... ja sitten he alkavat juosta kamalaa vauhtia poispäin minusta. Ihmiset ovat - sinähän sen filosofina paremmin tiedät - sellaisia. (Ja tällaisia.)
Oikeasti Rakastan musiikkia niin paljon että kuuntelen sitä mahdollisimman vähän, musiikki vie minun ajatukseni mukanaan. Muualle missä olen. Enkä oikein tykkää semmoisesta!
Ei minulla ole "soittolistaa", en osaa pistää 'Waggea' tai 'Sibbeä' erityiseen järjestykseen. Kuuntelen mitä kuuntelen. Shostakovitsh on minulle läheinen, etenkin sen sellojutut. (Koska sello on inhimillisin soitin mitä tiedän. On kontrabassokin.) Bachin urkujuttujen avulla opettelin lukemaan nuotteja; se on oikeastaan ainoa vieras kieli jota osaan. (Suomenkielen lisäksi.)( + on kyllä Bachillakin kyllä upeita sellosektioita!)
Muun musiikin, kuin klassisen - jota kuuntelen koska tahansa, olen vähän valikoivampi. Mutta kuuntelen kyllä mitä tahansa. Jazz on poikaa! (Isä aina ihmetteli että "minkä takia ne välillä soittaa tahallaan nuotin vierestä..." Hän ei käsittänyt improvisointia!) Ihan kaikki musa käy, kunhan se ei ole Poppia tai Heviä tai sellaista. Esim. nämä rillumareit ovat hauskoja kun niissä on hauskat tekstit. - Paljon, paljon jää nyt sanomatta. Siis minulta. Esimerkiksi että en siedä pianonpimputusta... Siitä huolimatta (en "siksi") ainoana musiikkinäytteenä panen tähän tämän
http://www.youtube.com/watch?v=VfPgLj4MlfQ
koska tässä on aika paljon kaikkea, mitä mun sydämessänikin tällä hetkellä liikkuu.
"Oikeasti Rakastan musiikkia niin paljon että kuuntelen sitä mahdollisimman vähän, musiikki vie minun ajatukseni mukanaan. Muualle missä olen. Enkä oikein tykkää semmoisesta!"
Tämä on erittäin hyvä huomio. Joudun itsekin säännöstelemään aina välillä, varsinkin jos tutustun johonkin uuteen musiikkiin. Se tuntuu vievän kaiken energian ja tulee vielä (huonoihin) uniinkin. Ironinen esimerkki: joskus kun perehdyin Einojuhani Rautavaaran musiikkiin, se vaikutti niin voimakkaasti, että menin joksikin aikaa hieman tolaltani. Luin myöhemmin Rautavaaran kirjasta, että hän itse yrittää välttää liiallista musiikin kuuntelua ja että musiikkia on nykyään liikaa, joka paikassa. Olen täsmälleen samaa mieltä.
Ps. Tuossa Chopinin Nocturne op.27 nr.2:ssa on yksi kohta jota en kyllä oikein ymmärrä että miksi se siinä on: tämä noin yhden tahdin kestävä 'luri luri luri'...? - Voi, kun ymmärtäisi musiikkia paremmin?
Kullervolle sanoisin, (tai miten niin 'sanoisin' koska sanon) että Rautavaaran musiikkia en ymmärrä. Enkä Saariahonkaan. Kalevi Aho oli minun luokkakaverini, opetin hänet polttamaan tupakkaa. (Josta sain satikutia sekä hänen äidiltään että omalta äidiltäni. Ja isäni paukutti persposkiani sotilasremmillä.) Kalevi (jota sanoi Kahjoksi, ja jota hän ei nimenomaan ollut) aina ihaili minua ja minun kepposiani, ja yritti matkia niitä.. No, onneksi myöhemmin järkiintyi, ja alkoi säveltää. Hänen sävellyksissään häilähtää Shostakovtsh. (Jos olisin Levyraadissa, antaisin hänelle 7+, tai olkoon menneeksi, 8-. Siis 8.)
Ps. Olet kiva ihminen, Kullervo.
Piano on ehkä kaikkein vaativin instrumentti. Jokainen oppii sitä soittamaan, minäkin opin, sepä siinä. (Pikkupoikana pistin lyijykynällä numeroita 1,2,3...15,16 etc. mitä kosketinta piti vuoronperään painaa. Isä kuunteli toisessa huoneessa, ja huusi "tempo, Mikko, muista tempo!). Minä ajattelin että "mikä vitun tempo"... tai en minä 6-vanhana mitään vittua ajatellut. Enkä kyllä Tempoakaan.
Siis pianoa kun soittaa huonosti, se kuullostaa hirvittävältä. Kun pianoa soittaa hyvin, se kuullostaa kamalalta. - Ei pianoa voi soittaa kuin mestarillisesti, silloin se kuullostaa siltä, kuin "Jänne Mertänen" loihtisi säveltäjän ajatuksia konkreettisiksi... aivan ihanalta!
Ps. Jatsipianistit on sitten taas ihan toinen lukunsa! Voi j-lauta kun ne on kivoja, ne lurittelevat ja iskevät ihan kummallisia pimpahduksia aina nuottien väliin... - Urkumusiikista tykkään Bachin takia. Sitä paitsi urut hengittävät ikään kuin ihminen.
Ajattelepas, jos ihmisellä olisi kolme kättä, miten upeaa pianomusiikkia silloin voitaisiin säveltää ja esittää? En osaa edes kuvitella. Mutta rumpalina sanoisin että jos olis 3 kättä niin kyllä "kannut" paukkuisivat enemmän kuin 33,3%:sti. Takuulla. - Niin, ja jos jatketaan fantasisointia... Jos ihmisellä olisikin viisi (5) kättä, siitä vasta pianonpimputusta syntyisi. Olisi ihan pakko pidentää pianoa, esimerkiksi ainakin metrillä (100 cm), että ne 50 sormea saisivat rauhassa etsiä säveliä pianon sisältä ulos.
tuo viimeinen kommentti olisi saanut jäädä kirjoittamatta. (samoin kuin tämä)
ps. mutta sinun musiikkimakuasi arvostan/arvostelen viitteittesi kautta. ja ne ovat kyllä olleet, melkein aina, kivoja. esim. sinulta minä ensimmäiseksi kuulin tämmöisestä laulajasta kuin Amy Winehouse. - Jäi, voi jumalauta, alitajuntaani asumaan!
Post a Comment