Poliittinen pilkkapäre [itsekriittisin maustein]

Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta, jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein likaisena pelinä tai välttämättömänä pahana, kun taas idealistisina aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit taas uskovat vain henkilökohtaisten tekojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa uskotaan hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan.(Berndtson 1991,17-23.)

*

Tämä päästö oli alunperin tarkoitus kirjoittaa kommentiksi Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.

*

Miten sinä Ironmistress yhdistät matematiikan ja politiikan? Et näköjään mitenkään. Vai sanotko vain taikasanat eli kaavan ja simbsalabim - yhtäkkiä kaikki muuttuu hyväksi! - - Ei ei. Tarvitaan kokonainen ajattelujärjestelmä eikä pelkkää matemaattista peliä. - - Analyyttiselta puolelta tällaisesta kokonaisvaltaisuudesta käy esimerkiksi amerikkalainen John Rawls, joka ei ollut sosialisti vaan maltillinen [vasemmisto?] liberaali.

.

Mutta liberaali analyyttinen yhteiskuntafilosofia [kuten analyyttinen filosofia ylipäätään] jää aina puolitiehen [se jämähtää pelkkään argumentaatio-peliin, vaikka varsinainen ‘totuus’ tapahtuu aina sekä ennen että jälkeen argumentaation] – toisin kuin konservatiivinen protofasismi, jonka mukaan jotkut ovat ‘luonnostaan’ vapaampia kuin toiset [kykyjensä, ansioittensa ja/tai rahan antaman ‘legitimaation’ vuoksi] tai vasemmistolainen vakaumus, jonka mukaan kaikki ovat samanarvoisia [ei kuitenkaan absoluuttisen tasa-arvoisia, koska tasa-arvo ja vapaus ovat pelkkiä teoreettisia abstraktioita] ja jolloin hierarkioita tarvitaan vain proseduurina, joka takaa periaatteellisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen yhteiskunnassa.

.

Konservatiivien ihanne on siis perimmältään aina aristokraattis-rasistis-fasistinen, kuten kaikki ‘luonnolliseen (darwinistiseen) ihmiskäsitykseen’ ja staattisen, agraarin yhteiskunnan traditioon vetoavat tekevät. Konservatiiveilla on silti/juuri näin ollen yksi merkittävä vahvuus vasemmistoon verrattuna: he pystyvät perinteeseen, arvojen yhdenmukaisuuteen ja moraaliseen kuriin vetoamalla ilmaisemaan yhteiskunnallisen ajattelunsa sisällöllisen ulottuvuuden [‘hyvän/t’] paljon selkeämmin kuin vasemmistolainen tasa-arvo-liberalismi pystyy koskaan tekemään sen jälkeen, kun yleinen elintaso on noussut niin paljon, että köyhäkin ihminen tässä maassa on rikas verrattuna Afrikan köyhien absoluuttiseen köyhyyteen.

.

Vasemmistolle jää pelkkä muodollisen tasa-arvon [oikeudenmukaisuutena], muodollisen vapauden [oikeudenmukaisuutena] osoittaminen, vaatiminen ja ylläpitäminen, mutta arvojen suhteen vallitsee [etenkin nykyään] pluralismi [tämä arvio pätee myös Rawlsin ‘reflektiiviseen tasapainoon ja modus vivendiin’]. Sisällöllisten ‘hyvien’ määrittelyssä vanha ja edesmennyt puoluevasemmisto oli omituinen sekoitus konservatiivisuutta ja liberaali-anarkismia, mutta nykyiseltä anarko-vihervasemmistolta sen sijaan näyttäisi puuttuvan sisällöllisen hyvän käsitys lähes kokonaan - [nykyisistä ‘kommunisteista’ (lainausmerkit, koska en täysin ymmärrä, mitä kommunismi Z:lle ja B:lle lopulta merkitsee) vain Zizek ja Badiou näyttäisivät (kumpikin hiukan omalla tavallaan) avoimesti ja tietoisesti jääneen ristiriitaan konservatiivisten ja liberaalisten arvojen suhteen].

.

Kunhan vain annetaan kaikkien kukkien kukkia ja luullaan, että anarkososialismi on ei ainoastaan muodollisessa [negatiivinen vapaus] vaan myös sisällöllisessä mielessä positiivista vapautta. Tällainen ajattelutapa ei itse asiassa eroa uusliberalistien yleisestä laissez faire’stä’ juuri lainkaan. Uusliberalisteilla tosin on aina hallussaan se ‘luonnollinen darwinistinen arvolähtökohta/-päämäärä’, jonka mukaan raha ratkaisee eli mahdollisimman suuri voitto on perimmäinen ‘arvo’, kun taas anarko-liberaalin vasemmiston arvomaailma hajoaa savuna ilmaan kuin dadaistisen taiteen substanssi.

.

Dadaismissahan ei ole mitään mielekästä sisältöä ja juuri tuo sisällöttömyys on sen ainoa ‘positiivinen’ sisältö. Ellei sitten myönnetä sisällön tuottamiseksi esim. surrealisti Salvador Dalin pyrkimystä ensisijaisesti myydä [eikä niinkään luoda] julkkis-imagoaan ja shokeeraavaa ‘taidettaan’ mahdollisimman kovaan hintaan kuten kaikki kunnon kapitalistit tekevät. Sittemmin Andy Warhol vei tämän kusetuksen aina tappiin asti.

.

Niinpä dadaismi kuten lähes koko nykyvihervasemmistokin ilmentää arvopluralismissaan silkkaa romanttis-libertaristista, globaalin kapitalistisen brändäyksen siivittämää narsismia ja ego-performanssia – emotionaalisesti ja intellektuaalisesti häilyvää, järjestäytymätöntä ja esipuberteettista laumaa, joka iloitsee pelkästä bailauksesta an sich [bailaajat siis toimivat tajuamattaan ja tahtomattaan brändi-mainonnan mannekiineina].

.

Tällaisesta ‘globaali-ideologiasta’ ei löydy vahvaa ja omaleimaista yhteisöllis-yhteiskunnallista arvopohjaa, jos sitä nyt koskaan on edes ollut muuten kuin tavoitteena parantaa työläisten elintasoa ja yhteiskunnallisia oikeuksia [siis perimmältään sama noidankehämäinen kasvuajattelun projekti kuin kapitalismissakin]. Mutta tämä tavoite on Suomessa jo pääosin saavutettu ja sitä voidaan enää vain yrittää ylläpitää ja kontrolloida – jopa niin hyvin, että vasemmiston kannatti mennä oikeistohallitukseenkin pelkän valtajulkisuuden takia [toki asia ei ole ihan näin yksinkertainen, myönnän].

.

Hyvästi siis vasemmisto ja vasemmiston uskottavuus. Bailatkaa, ostakaa ilokaasua, mutta muistakaa säästää sitä pahan päivän varalle. Tulette nimittäin tarvitsemaan synteettistä stimulanssia kaikkein eniten juuri silloin, kun usko omaan moniarvoiseen bailaukseen alkaa vakavasti horjua. Toisin sanoen aina, kun yritätte edes hiukan syvällisemmin miettiä arvomaailmanne perimmäisiä lähtökohtia. Ja jos ette vielä siinäkään vaiheessa tajua, että pelkkä hyväntahtoisuus ja universalismi eivät ole kestäviä yhteiskunnallisia arvoja ilman yhdenmukaisuuden ja traditioitten niille antamaa sisältöä, olette älyllisesti ja psykologisesti tuuliajolla ja täysin eksyksissä politiikan filosofioissanne. Mutta jos uskallatte avoimesti kohdata tämän peräti ristiriitaisen ja ahdistavan totuuden, nousette eettisesti ja jopa ihmisyydessä [hehheh] korkeammalle kuin yksikään Ironmistressin kaltainen ‘kaava-konservatiivi’ tai jopa taantumuksen litterääristä kärkeä edustava Timo Hännikäinen.

.

Ystäviään ei voi valita, mutta vihollisensa kai voi – ainakin tiettyyn rajaan asti. Niinpä Timo Hännikäinen saakoon markkeerata minulle suomalaisen konservatismin sivistyksellistä huippua. Sellaista vihollista voi kunnioittaa paljon enemmän kuin jotain monikulttuurisuuden hypettämiseen dogmatisoitunutta suvaitsevaisuus-kloonia ja arvo-löperö-pluralismin ideologisista sisällöistä tyhjentämää laissez faire-eetikkoa, joka löytää luonnollisimman poliittisen petikaverinsa uusliberaalista sijoituskonsultista.

*

Moniarvoinen sekoilu ajautuu lopulta aina rahan vallan marionetiksi, koska arvopluralismi on aseeton [se tavallaan antautuu] finanssimarkkinoitten saalistuskoneiston edessä. Monoliittinen yksiarvoisuus [Puolue tai Führer/Il Duce idolina] sen sijaan johtaa pahimmillaan joko stalinistiseen puoluekommunismiin tai fasistiseen mafia-organisaatioon. Valitkaa vasemmistolaiset näistä kolmesta, mutta varatkaa tosiaan pari ylimääräistä patruunaa ilokaasua käden ulottuville. Ettei pääse suuri hämmennys ja ankara ahdistus yllättämään kesken iloisten anarko-bailujen. Tulee itku pitkästä ilosta [sillä mies se tulee räkänokastakin muttei tyhjän naurajasta].

*

Vasemmiston perimmäinen ongelma on aina ollut hajaannus. Kommunistit, anarko-sosialistit, vasemmisto- ja oikeisto-sosiaalidemokraatit [samassa puolueessa] jne.. On ylipäätään jonkinlainen ihme, että näin hajaantunut porukka pystyi vastustamaan kapitalismin saatanallista myllyä ja saamaan jopa merkittävästi parannuksia työläisten asemaan viime vuosisadalla.

.

Nykyään jäljelle jääneestä vasemmistosta voidaan siirtää parlamentaarisen plutokratian leiriin kuuluviksi niin oikeisto-sosiaalidemokraatit kuin anarko-sosialistitkin. Oikeistodemarit [Giddensin/Blairin ‘kolmas tie’] ovat selvästi kapitalismin asialla, kun taas anarko-sosialistit elävät täydessä utopiassa, kukin oman napansa ympärillä [libertarismi], vailla kykyä tehokkaaseen organisoitumiseen. Jäljelle siis jää [1960-luvun lopun poliittista vokabulaaria päivittääkseni] joko stalinistinen dogmatismi, saarislainen ‘peruskommunismi’, aleniuslainen eli kommunistiseen puolueeseen kuulumaton SKDL [‘fiksu’ sosialismi] tai vasemmisto-demarit [yhtä kaikki demaripuolue]. Jos anakronismiin langeten eläisin nyt 1960-luvulla valitsisin luultavasti SKDL:n. Mutta en edelleenkään liittyisi puolueeseen.

.

Perimmäinen poliittinen ongelmani ei ole se, olenko vasemmistolainen vai oikeistolainen vaan se, missä asioissa olen liberaali ja missä konservatiivi, koska vaikuttaa epärealistiselta ellei mahdottomalta olla yksipuolisesti vain jompaa kumpaa.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2013/05/onko-olemassa-oikeudenmukaista.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_H%C3%A4nnik%C3%A4inen

http://www.avoin.helsinki.fi/oppimateriaalit/valtiooppi/avoin/osa1.htm