Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
October 22, 2012
Creedence Clearwater Revival - Live at Royal Albert Hall 1970 [HD]
Tämä upload on äänen laadultaan selvästi parempi kuin aiemmassa päreessäni esittelemä versio CCR:n Royal Albert Hall konsertista 4/1970. Myös kuvan laatu on parempi ja Fortunate Son eteneekin melkein ilman kuvakatkoja. Hipohopit ja uudethevit ovat CCR:n ja John Fogertyn koruttoman mutta intohimoisen aitouden ja rehellisyyden rinnalla kuin jotain - no - jääköön sanomatta ja suotakoon vilpitön kunnioitus ja ihailu esim. Metallicalle. Tyylitajua on monenlaista, mutta sitä, mihin nuorena ensimmäisen kerran rakastuu, varsinkin jos kyseessä on 'se oikea' [;\ ja John Fogerty oli], ei voi koskaan unohtaa. Sellaista on kaiken rakastumisen biologinen 'estetiikka' ja tämä 'leimautuminen' pätee tietenkin myös musiikkiin ja taiteeseen ylipäätään, mitä taiteella sitten milloinkin tarkoitetaan. Olennaista ei kuitenkaan ole, mitä rakastaa, vaan että rakastaa sitä. Tällainen näkemys on yhtä aikaa sekä relativistinen [lajityypit eivät ole sisällöllisesti parempia tai huonompia] että fenomenologis-hermeneuttisesti universaali [vrt. Kant, Husserl ja Gadamer] antaen esteettisen elämyksen syntymiselle selityksen, joka yhdistää kognitiivisesti ja kokemuksellisesti [mutta ei sisällöllisesti] kaikkia ihmisiä. Tällainen näkemys taiteesta ei ole sama kuin konservatiiveilla, jotka haluavat taiteen imitoivan ja heijastelevan ikuisia [ja muka objektiivisia] arvoja ikuisessa ja muuttumattomassa nationalistis-autoritaarisen 'yhtenäiskansan' aidatussa ja vartioidussa luonnonpuistossa nimeltä Nostalgia. Mutta ei se myöskään usko [enää] uusien genrejen loputtomaan uudistuskykyyn ja innovatiivisuuteen - ei varsinkaan teollisen mediakapitalismin mainoshelvetissä. Niinpä tällainen käsitys taiteesta tyytyy lopulta varsin vähään ja rakastaa juuri sitä, mitä kohtaan se vielä kokee rakkautta. Tällainen rakkaus ja siitä kumpuava esteettinen elämys on perimmältään yksilön oman historiansa kuluessa saavuttamaa, ja silti tuo kokemisen tapa ['modus operandi'] on kaikille ihmisille yhteinen. Hyvä taide on sitä, mitä yksilö yli kaiken rakastaa ja lienee lähinnä naurettavaa kiistellä siitä, kenen rakkaus on sitä oikeaa ja parasta. Silti arvostamani taidekriitikko Otso Kantokorven pisteet laskivat kuin Nokian p-kurssi, kun kuulin hänen suuresti nauttivan virolaisesta punkista [Villu Tamme] sekä Andy Warholista. Kantokorven eesteettis-elämykselliset syyt nautintoonsa olivat kuitenkin samantyyppiset kuin minulla. Tamme sentään menettelee, jos on suvaitsevainen [hehheh], mutta miksi helvetissä Andy Warhol - tuo mediakapitalismin ja postmodernin sekopäisyyden epäautenttisin ilmiö? Ellei aikamme sitten todella ole typerä, sekopäinen ja epäautenttinen ja Warhol sen autenttisin tulkki? En vain ymmärrä, miten sellaisesta ajasta ja sellaisesta taiteesta voi nauttia olematta jotenkin perverssi sadomasokisti tai ylikarnevalistisen bluffin kaupittelija. Taide teknisen uusinnettavuutensa aikana on [päinvastoin kuin Kantokorpi ajattelee contra Walter Benjamin] heikentynyt esteettisen sisältönsä sekä ilmaisuvoimansa syvyyden suhteen [tyhjiä, meluisia spektaakkeleita, solipsistista 'apinataidetta' tai provokatiivisia perversioita kyllä löytyy] ja muuttunut pelkäksi kertakäyttötuotteeksi kilpailemaan muiden shoppailukohteiden kanssa. Joten eiväthän ne konservatiivit tai ainakaan eräät heistä nyt ihan väärässä ole - - ? * The complete show from 1970 * 0:00 Born On The Bayou 5:15 Green River 8:18 Tombstone Shadow 12:06 Travellin' Band 15:06 Fortunate Son 17:27 Commotion 20:30 The Midnight Special 24:06 Bad Moon Rising 26:24 Proud Mary 30:27 The Night Time Is The Right Time [Roosevelt Sykes Cover] 34:08 Good Golly Miss Molly [Little Richard Cover] 39:17 Keep On Chooglin' * [Kappaleaika-ajoitus toimii youtubessa, mutta ei ilmeisesti tässä] *
No comments:
Post a Comment