I
1
Tämä lainaus on eräs alaluku Paul Verhaeghen edellisessä päreessäni siteeraamasta seminaariesitelmästä. Kyseessä oli varsin abstrakti ja teoreettinen yhteenveto/lopetuskappale kuten esitelmän teoreettisen näkymän selventävä 1. lukukin. Luvuissa 2 ja 3 Verhaeghe kirjoittaa konkreettisemmin ja ajankohtaisemmin. On kyse hämmennyksestä sukupuoli-identiteetin suhteen aikana, jolloin selkeät symboliset viestit ja mallit maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä ovat jatkuvasti yhtä aikaa sekä kärjistymässä että hämärtymässä ja jopa hajoamassa, mikä tilanne aiheuttaa pikemminkin suurta epävarmuutta ja ahdistusta kuin vapautumisen elämyksiä. Alkuperäisen tai ylipäätään herrasignifioijana toimivan Toisen useimmiten korvannut perverssi Toinen eli bisnes-julkisuutta lobbaava media on yksi tämän identiteetti-diffuusion merkittävimpiä aiheuttajia sekä ylläpitäjiä.
2
2. Ongelma Toisen kanssa
[....]
Reaalisen epävarmuus
Tässä toisessa vastauksessa eksistentiaaliseen kriisiin identiteetti typistyy seksuaaliseen identiteettiin. Kulttuuriin perustuvan, vakauttavan sukupuolenmuodostuksen katoaminen tarkoittaa siirtymistä biologiseen määrittelyyn. Yksinkertaisesti ilmaisten tämä merkitsee taantumista kaikkiin niihin piirteisiin, jotka ovat tekemisissä lisääntymisen kanssa.
Kaiken on oltava selvästi esillä: nuoruuden ja voiman yhdistettyä ruumin oikeisiin mittasuhteisiin ja puhtaaseen hipiään: 'Minä Tarzan, sinä Jane'. Tässä näyttäisi olevan uusi rakkauden kaava. Valitettavasti se ei riitä vakaalta tuntuvaan identiteettiin juuri siksi, että symbolinen määritys ei tue sitä.
Tunne siitä, ettei ole riittävän maskuliininen tai feminiininen, on saavuttanut dramaattiset mittasuhteet. Tämä on kivuliaalla tavalla vastakkaista sen illuusion kanssa, että varmuus näissä asioissa löytyisi itse alastomasta todellisuudesta. Joku - niin - joku ruumis [some body] on biologisesti mies tai nainen, tästä on harvoin epäilystäkään Mutta olenko tarpeeksi miehekäs tai naisellinen?
Löytääksemme varmuuden meidän on oltava tekemisissä Toisen kanssa, siis maskuliinisen ja feminiinisyyden kulttuurisen määrityksen kanssa. Kun Toinen on menettänyt auktoriteettinsa, vallitsee epävarmuus, ja nykyään vastaukset antaa media, erityisesti nykyiset trendilehdet, joiden etusivujen retorisia kysymyksiä ['Mikä on ihannepainosi?, Minkä kokoiset rintojeni pitäisi olla?] kuvitetaan yleensä tavalla, joka ei jätä epäilyä oikeasta vastauksesta.
Tällä välin niin kutsuttu sukupuoli-dysforia on noussut entistä enemmän esiin. Sukupuolen symbolisen määrityksen epävarmuuden lisääntyminen on jättänyt kasvavan joukon nuoria biseksuaalisuuden ei-kenenkään-maalle, koska heidän on mahdotonta valita.
Äskettäin julkaistussa artikkelissaan Patricia Gherovici osoittaa osuvasti, että tämä on nykyaikainen muoto sukupuolta koskevasta hysteerisestä kysymyksestä: 'Olenko bi-seksuaali vai en?' Omassa luennassani tämä on jälleen yksi osoitus herrasignifioijan ja sen il y a de l´un- vaikutuksen [on olemassa yksi-vaikutuksen] katoamisesta.
Jos mieheksi ja naiseksi tuleminen hämärtyy, vaihtoehtojen välillä viipyilystä ja päättämättömyydestä tulee väistämätöntä. Lacanin metafora kahdesta junan vessan ohittavasta lapsesta, jotka pohtivat, saapuivatko he 'Miehiin' vai 'Naisiin', ei selvästikään päde enää, ja sitä täydennetään kolmannella vaihtoehdolla. Tai tarkemmin vaihtoehdon poissaololla.
Tämä on itse asiassa jo todellisuutta. Kun annoin tämän esimerkin sukupuolentutkimuksen kurssillani, sain seuraavana päivänä useilta opiskelijoilta sähköposteja, joissa oli kuvia niin sanotuista 'sukupuolineutraaleista' vessoista amerikkalaisissa yliopistoissa.
Biseksuaalisuuden lisääntyminen sukupuolen biologiseen määritykseen palaamisen takia on vähintäinkin todella paradoksaalista. Asia on sitäkin oudompi sen takia, että olemme ensimmäinen sukupolvi, jolla on käytössään tehokas ehkäisy; nykyään seksuaalisuus ja lisääntyminen voidaan erottaa toisistaan. Tämän teknisen erottamisen tärkein seuraus on se, että olemme ihmishistorian ensimmäinen sukupolvi, jolle seksi tarkoittaa vain mielihyvää ilman jatkuvaa pelkoa raskaaksi tulemisesta.
Tässä kohtaa herää valitettavasti atavistinen ahdistus. Viimeisessä teoriassa oidipuskompleksista [Seminaarissa XVII] Lacan huomauttaa, että jouissance on uhkaavaa ja että klassinen oidipaalinen ratkaisu on vain defensiivinen kolmijako, jossa äiti saa mahdottoman jouissancen ja isä suuren kieltäjän osan.
Tänään tämä tyypillisen neuroottinen ratkaisu korvataan yhä useammin perversseillä vaihtoehdoilla median esittäessä viestintuojaa. Tätä käsittelee artikkelini kolmas ja viimeinen osa.
Paul Verhaeghe - sitaatti esitelmästä Identiteetti etsimässä peiliä - [kappalejaot rr]
II
1
http://www.youtube.com/watch?v=-1BJfDvSITY
Johnny Cash - A boy named Sue
2
http://www.youtube.com/watch?v=nR5SIgtcXY4&playnext=1&list=PL78180A1B953F8DA5
Leevi and The Leavings - Poika nimeltä Päivi
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/07/identiteetti-etsimassa-peilia.html
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://filosofia.fi/node/4885
http://www.apeironkirjat.com/Rakkaus_yksinaisyyden_aikana.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/kurki408.htm
http://fi.wikipedia.org/wiki/Atavismi
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525538230&lang=fi
http://courses.nus.edu.sg/course/elljwp/lacan.htm
No comments:
Post a Comment