Haudatkaa minut yhdessä Oireeni kanssa

Minä olen Trauma, sinun Oireesi, älä pidä muita Oireita!

(Kielimafia muokkasi etenkin lukua 2 - klo: 23.20)

Androgyynihullumies kommentoi minua omassa blogissaan. Käytännöllisistä syistä siirrän kommentin ja vastaukseni siihen omaan päreeseeni.
*
AHM esittää:
"...Freudilainen torjuntateoria on kuitenkin vielä tätäkin pahempi. Vaikka vaimentimen sanotaan suojaavan meitä, se pitää kuitenkin terapian avulla poistaa! Toisin sanoen, vaikka traumaattisten muistojen ahdistus on niin suuri, että luonto tuotti suojamekanismin, terapeutti ei silti näe ongelmaa tämän suojan tuhoamisessa (Hesslow 2005.)" (Osmo Tammisalo, Tavataan ensi viikolla, 2007, 138)

1
Kyseessä on tyypillinen epistemologiaan liittyvä vastaväite psykoanalyysia kohtaan. Ikäänkuin neurotiedemies (Hesslow) faktisesti tietäisi, mitä luonto muka tuotti ihmiselle, missäkin tarkoituksessa ja missäkin tapauksessa erikseen.

Huomautan myös, ettei kenenkään ole pakko mennä psykoanalyysiin, varsinkin jos haluaa nimenomaan 'psyko-ortopedisiä' toimenpiteitä pätkivään psyykensä 'ehjäntämiseksi'. Tarkoitan lähinnä 'asennesiirrännäisiä' tai 'katkenneen itsetunnon' yhteen-neulomista. Ehkäpä Sakari Orava kirurgoi sellaisiakin.

Hesslowin karkea neuro-invarianssi-selitys psyykkisen torjunnan biologisesta funktiosta kadottaa sen teoreettisen symboliikan, joka mahdollistaa psyykkisen oireilun ymmärtämisen ja analyysin eri yksilöillä. Se soveltuu jos ylipäätään on soveltuakseen vain suuriin populaatioihin tai lajeihin - hiukan samaan tapaan kuin aikoinaan natsipropaganda saksalaisiin.

Sillä jos jostain voimme odottaa löytyvän rodunjalostusajattelua tukevaa tiedettä, niin sitä löytyy nimenomaan neurotutkijoiden ja evoluutiobiologien piireistä. Rasismin tieteelliset perustelut nimittäin implikoituvat ja sekoittuvat juuri näihin biofysiologisiin teorioihin (kuten aina aiemminkin historiassa!), siinäkin tapauksessa, että yksittäiset tiedemiehet aivan muuta poliittisesti väittäisivät - kuten yleensä väittävät - suuria humanisteja kun muka ovat.

Mutta juuri tuossa naivissa humanismissaan, joka epätoivoisesti ja epäuskottavasti kätkee luonnon perimmäisen indifferenssin moraalin suhteen voimme jälleen havaita kommunikatiivisuudeksi ja vuorovaikutuksellisuudeksi naamioidun ideologian (velvollisuutesi on nauttia ja siten edistää talouskasvua) kaikkein vahvimmin toiminnassaan.

Joten mihin muuhun neurotiede ja geenitutkimus lopulta soveltuisivatkaan paremmin kuin ihmisrodun neurogeneettiseen manipulointiin termin raadollisimmassa merkityksessä. Tietenkään tällaista toimintaa ei kutsuta rasismiksi vaan ihmiskunnan (siis tiettyjen, valikoitujen ryhmien) vapauttamiseksi sairaudesta ja kärsimyksestä (mitä tämä sitten merkitseekään ja kuka tästä sitten viime kädessä päättääkään).

Voi pyhä valhe ja yksinkertaisuus! Lukekaa nyt viimeinkin Dostojevskin 'Kellariloukon mies', niin oivallatte, mistä näissä 'luonnonmukaisissa' ja geneettisissä selityksissä perimmältään on kyse: ihmisen kriittisen ja luovan vapauden mitätöimisestä jonkin uuden uljaan, neurobiologis-poliittisesti 'korrektin' ihmistyypin luomiseksi.

2
Foucault, jonka piti olla vähemmistöjä puolustava, liberalismi-kriittinen ja siten myös 'poliittisesti korrektia' ihmistyyppiä vastustava ajattelija, menee jopa niin pitkälle, että väittää kurinpidollisen, normalisoivan biovallan toimivan alhaalta ylös, kun taas suvereeniuden traditiosta lähtevä ja legitimoitu oikeudellinen valta (hallitus, laki, tuomioistuin, poliisi) toimii sanktioivasti ylhäältä alas. Normi on tässä sallitun ja ei-sallitun välisen eron ilmaiseva imperatiivi.

Toisin sanoen: koska ihmiset ovat jokapäiväisissä käytännöissään omaksuneet biovallan kurinpidollisen luonteen kokien sen oman elämänsä sankaruudeksi (kyseessä on eräänlainen 'orjien sisäistämä herruus'), he normalisoivat itse itseään myös noilla Foucault'n kuvaamilla identiteettitekniikoilla.

Foucault'lla normi on biopoliittisen vallan diskurssissa/käytännöissä ymmärretty normaaliuden standardiksi, jonka mukaan ihmisten käytöstä pyritään homogenisoimaan, mutta kuten sanottu, itse sisällytän Foucault'a kritisoiden hänen, kapitalismin markkinoilla silkalta muotien ja trendien apinointiin rinnastettavat, imagojenmuokkauspelinsä homogenisoivan ja passiivisen epäautenttisuuden piiriin, vaikka Foucault aivan varmasti vastaisikin kysymällä, että mihinkähän ihmeen autenttisuuteen minä niitä oikein vertaan.

Kysymys on perusteltu, mutta Foucault'n myöhäisin ajattelu edustaa minulle juuri tällä hetkellä lähes lamaantunutta ja näköalatonta kulttuuri-antropologis-eksistentiaalista pessimismiä. Mielestäni Foucault'n relativistinen, täysin estetisoitu etiikka (identiteettitekniikat) implikoi poliittisen konformismin ja on kyvytön asettumaan kapitalismia vastaan (tästä lisää toisessa päreessä).

3
Torjuttu (psyykkisesti käsittelemätön) trauma palaa aina jonkinlaisen oireen muodossa, koska se aivan varmasti aktivoituu uusien ihmissuhteitten ja elämäntilanteitten vaikutuksesta.

Tiedostan omalla kohdallani, mistä tässä on kyse, sillä jouduin alle kolmevuotiaana äitini pahoinpitelyn kohteeksi. Jälkeenpäin äitini ei koskaan kertonut tapahtuneesta minulle, vaikka joskus aihetta vahingossa sivusikin; hän kuitenkin vaikeni heti, kun huomasi puhuneensa sivu suunsa.

En muista tapausta kuin erittäin hämärästi, ja minun onkin varottava käyttämästä liikaa mielikuvitusta sen rekonstruoinnissa. Äidin epämääräisten puheitten ohella tapahtuneesta on kuitenkin jäänyt toiseen suupieleeni viiksien melkein kokonaan peittämä arpi. - Minun väitettiin kaatuneen ruokakomeron lattialla olleitten tyhjien (ja ehjien) lasipullojen päälle, mikä on käytännössä melko mahdotonta varsinkin, kun alimmainen hyllykerros on välissä estämässä.

Kokemuksen on täytynyt olla täydellinen shokki, sillä lapsi ei voi ymmärtää, että/miksi hoivaava äiti käyttäytyy häntä kohtaan äärimmäisen väkivaltaisesti, vaikka tämä olisikin huonolla tuulella, jos lapsi on ollut tottelematon.

(Minun on kerrottu olleen ns. vaikea lapsi, joka valvotti vanhempiaan joskus yökaudet itkullaan. Parikymppinen, kokematon, psyykkisesti epävakaa äiti ei nähtävästi ole kyennyt hillitsemään stressiään, mikä ei tietenkään riitä oikeuttamaan oman lapsen fyysistä vahingoittamista.)

Epäilemättä kauhean kokemuksen torjuminen muistista (täydellinen kieltäminen lienee oikea termi) on toiminut tässä psyyken tasapainoa suojaavasti, mutta torjunta ei suinkaan poispyyhi varhaisen kokemuksen vaikutusta psyykeen, sillä ihminen on autopoieettinen organismi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen - jatkuvasti.

Torjunnan pettämisestä kertoo vastaansanomattomasti, että kyseinen kokemus on ilman muuta vaikuttanut jälkeenpäin - ei ainoastaan asenteeseeni ajoittain tasapainottomaan äitiin (joka on kuollut 5 vuotta sitten) vaan myös muihin itselleni 'liian' läheisiksi muodostuneisiin naisiin sekä lopulta ylipäätään ihmisiin ja maailmaan.

Tasapainoinen ja turvallinen perusluottamus puuttuu, vaikka mitään syytä 'pelätä' rakastamaansa ihmistä ei olisikaan. Joko takerrut tai riuhtaiset itsesi kokonaan irti. Siinä minun tapani ratkaista (epäonnistuneesti) liian läheiseksi tulleen ihmissuhteen emotionaalinen ambivalenssi ja ahdistus.

4
Psykiatrisella vokabulaarilla (hieman kieli poskessa ;\) ilmaistuna: analysoitava Räsäsen kaltaisessa tapauksessa on kyse symbioottisessa (kuulostaa klisheeltä, mutta pitää täysin paikkansa) äitisuhteessa koetusta syvästä traumasta, joka ilmenee myöhemmin separaatio-individuaatio-ahdistuksena sekä ylipäätään ahdistus-ja tuskaneuroosina (äidillä oli muuten sama diagnoosi).

Analysoitava Räsäsen emotionaalisesti läheisimmät ihmissuhteet ovat aina olleet ko. ihmisten (tässä tapauksessa naisten) hänessä aktivoiman traumaattisen äititransferenssin läpäisemiä. Räsänen kokee näissä suhteissaan hallitsematonta ambivalenssia riippuvaisuuden (turvallisuuden ja hellyyden tarve) sekä epäluottamuksesta ja jopa vihasta syntyvän hylkäämisen välillä.

Tuskareaktioden rationaalinen kontrolli tai emotionaalinen purkaminen ei onnistu hänelle yksin eläessä muttei myöskään läheisessä ihmissuhteessa, jossa analysoitava Räsänen kehittää nopeasti ja pakonomaisesti saman riippuvuussuhteen kuin hänellä lapsena oli äitiinsä. Vastareaktiona liian ahdistavaan riippuvuuteen Räsänen sitten riuhtaisee itsensä yllättäen irti suhteesta ja palaa erakkomaiseen elämäänsä, jossa hän yrittää jälleen hallita ahdistuksiaan ajoittain liiallisella alkoholinkäytöllä.

Lapsena koettu äidin väkivaltainen käytös, epäluottamus ja suoranainen pelko äitiä kohtaan sekä analysoitavan elämänikäiset riidat äidin kanssa ovat osaltaan lukkiuttaneet hänen psyykkistä kehitystään emotionaalisesti.

Torjunta ja kieltäminen, joilla Räsänen on yrittänyt hallita lapsuuden traumojaan (etenkin em. vakava traumaattinen kokemus) eivät tietenkään ole voineet estää pahimmillaan paniikkia lähentelevien tuska- ja ahdistustilojen ilmaantumista.

Jo lapsuudessa, nuorena ja vielä varhaisessa keski-iässäkin suurta jännittyneisyyttä aiheuttaneet sekä keskittymiskykyä haitanneet sosiaaliset fobiat ovat pitkälti hellittäneet iän myötä. Samoin 18-19-vuotiaana alkanut, aluperin nimenomaan ahdistusta ja jännittyneisyyttä helpottamaan tarkoitettu, ajoittain addiktiiviseksi muuttunut, alkoholinkäyttö on alkanut pysyä tyydyttävästi kontrollissa.

Psyykkisesti terveeksi analysoitava Räsästä ei kuitenkaan voi sanoa, eikä hän luultavasti tule ikinä psyykkisesti tervettä päivää näkemäänkään. Mitkään 'luonnon biologiset suojamekanismit' (Hesslow), psykologisesti ymmärretyt psyykkiset torjunnat tai kieltämiset eivät ole lopulta saaneet hänen persoonallisuudessaan aikaan muuta kuin patoutuneen ahdistuksen uudelleen kanavoitumisen ja purkautumisen psyykkisten, ahdistusta vastaan kehittyneitten puolustusmekanismien (defenssien) läpi.

Mielestäni analysoitava Räsänen tarvitsee pitkää ja intensiivistä psykoanalyyttista terapiaa, mutta itsepintaisesti hän kerta toisensa jälkeen on kieltäytynyt tästä mahdollisuudesta. Haluaa kuulemma mennä hautaan omien oireittensa kanssa. Ja sehän on tietysti täysin hänen oma asiansa...

5
'Luonto' ei siis pystynyt blokkaamaan torjutun, ahdistavan muiston vaikutusta myöhempiin tunnereaktioihini ja identiteetin muotoutumiseeni - sanalla sanoen: luonteeseeni. Ja mitä enemmän yritän työntää muiston synkkää varjoa (muutahan en tiedosta) pois mielestäni, sitä varmemmin se on aina edessäni vähän ajan kuluttua.

Tähän tapaukseen, jota kutsun 'luurangoksi kaapissa', tiivistyy jotain hyvin olennaista, joka määrittelee luonnettani, koska palaan siihen neuroottisesti yhä uudestaan kerta toisensa jälkeen. Minulle onkin ollut hyvin opettavaista tutkailla omaa luonnettani tämän(kin) hämärän ja vaietun tapauksen valossa.

Psykoanalyysia tai psykoterapiaa en koe (en ole koskaan kokenut) välttämättömäksi itselleni, mutta näen kyllä, että siitä voisi olla apua edellyttäen, että suhde analyytikkoon/terapeuttiin toimii (mitä ei valitettavasti voi ennakoida).

Kenenkään ei tietysti tarvitse eikä välttämättä pidä mennä psykoanalyytikon vastaanotolle raapimaan auki huonosti arpeutuneita, hämäriä ja ahdistavia aavistuksia/muistoja traumaattisista kokemuksistaan, mutta on täysin turha väittää, etteivätkö ne vaikuttaisi ihmisen luonteessa, mielteissä ja fantasioissa ja etteikö niiden psyykkinen työstäminen psykoterapiassa voisi joskus olla todella vapauttava kokemus.

6
Luonto (mikä ihmeen luonto?) ei tuota psyykkisiä suojamekanismeja (mitä ihmeen suojamekanismeja?). Ne syntyvät ihmisten välisessä emotionaalis-kielellisessä vuorovaikutuksessa/kommunikaatiossa, ja tällainen 'suojamekanismi' voi varmasti aiheuttaa yhtä paljon vahingollista kieltämistä/torjuntaa kuin suojata mieltämme sitä suunniltaan ajavista välähdyksistä, joita lacanilais-zizekiläisessä vokabulaarissa kutsutaan joskus reaalisen aiheuttamiksi oikosuluiksi.

Mainittu oikosulku voidaan lacanilais-zizekiläisesti ymmärtää vailla symbolisen fiktiivistä välitystä tai imaginaarisia fantasioita olevaksi haavaksi, joka ilmaisee perimmäisen inhimillisen kokemuksemme omasta olemassaolostamme. - Tuo kokemus on ahdistus: 'Angst', kuten Kierkegaard ja häntä seuraten Heidegger sekä Sartre ajattelivat.

Esimerkkinä Sartren Inhon Roquentin, joka mm. työntää kätensä maahan, lehtien ja mullan sekaan: olemassaoloon, kuten hän ajattelee - kokien inhon vallassa, että hänen kourassaan pursuileva puolittain kompostoitunut massa ilmentää juuri itse olemassaolon typerää ja merkityksetöntä kuvottavuutta.

7
Lähtöhtani on, että trauma, torjunta ja torjuntaa ilmaiseva oire liittyvät aina sekä kausaalisesti että käsitteellisesti ymmärrettynä suoraan toisiinsa, joten niistä voi puhua saman asian eri kokemus- ja ilmenemistasoina.

a) Fobioissa ihminen ei ole kyennyt juuri lainkaan torjumaan traumaa muttei myöskään pystynyt käsittelemään sitä psyykkisesti realistisella tavalla. Fobiat ovat joskus äärimmäisen sitkeitä (esim. koirien pelko), jopa elämänikäisiä. Näin ollen foobikko joutuu aina jollain tavalla rajaamaan ja rajoittamaan elämäänsä fobiansa välttämistä silmälläpitäen (esim. RR:n jo heikenneet sosiaaliset fobiat).

b) Pakkoneurooseissa trauma/oire yritetään hallita toiston pakon mekanismilla: yrittämällä konemaisesti oman toiminnan ja ajattelun avulla viimeiseen asti välttää lopullista päätöstä/ratkaisua ja siten varmistaa loputtomiin, että päätös (jota ei ehkä koskaan tehdä) on oikeutettu ja onnistuu (esim. Hamlet; Zizekin ajattelun (etenkin jatkuvasti toistetun vallankumousidean) tarkoituksellinen 'keskeneräisyys' :\].

c) Hysteriassa traumaattinen kokemus oireena siirretään muiden vastuulle ikäänkuin ko. hysteerisen oireen hoivaamisesta saatua tyydytystä ei haluttaisi koskaan menettää tai lopettaa ('kuunnelkaa minua, auttakaa minua' ad inf., - esim. Kuningas Lear; paradoksaalisesti myös Zizekin periaate olla ehdottomasti kiinnittämättä ajatteluaan Big Otheriin (joka on uskon fantisoitu ja/tai symbolisesti viimeinen (meta-)tae = jumala objekti a:na), mikä paljastaa lopulta kuitenkin sen, että käytännössä Zizek odottaa Godot'a (Suurta Toista) - mutta vain odottaa, ei usko ;\].

d) Paniikkihäriö on foobistyyppistä lamaannusta ilman fobialle ominaista ennakoivaa pelon kokemusta ja siinä yhdistyvät kaikkien edellisten oireitten piirteet. Paniikkihäiriötä voi pitää mainituista traumoista/oireista kaikkein vakavimpana psyykkisen tasapainon järkkymisen muotona (jopa hetkittäinen oman identiteetin kokemuksen annihilaatio = katoaminen/häviäminen (esim. RR:n äiti joissain vaiheissa elämäänsä; Zizekin 'ihmispelko' ja ramppikuume ;\].
*
Mitä sellaista neurotiede ja evoluutiobiologia kertoo makro-invarianssiensa puitteissa, että se auttaisi meitä ymmärtämään traumaa, sen torjuntaa ja oiretta, jonka torjunta aiheuttaa, edes edellisen, perin suppean psykologisen kuvauksen verran?
*
http://savant.vuodatus.net/
http://louisey.wordpress.com/2009/10/08/life-on-lifes-terms-3/