March 26, 2010

Mika Ojakangas: 'Carl Schmitt ja talouden poliittinen perusta'

Kuvassa luultavasti noin 90:n Carl Schmitt, joka eli lopulta melkein 97-vuotiaaksi. Käsissään Schmittillä on kovasti mieleinen leikkikalu: Die Erde.
*
Huolimatta siitä (tai juuri sen takia), että kyseessä on pääosin talouden perspektiivistä kirjoitettu luentotiivistelmä, Mika Ojakankaan teksti lienee toistaiseksi paras lukemani lyhyt yleiskatsaus Carl Schmittin elämään ja ajatteluun.

Olen lihavoinut tekstiosan, joka minua schmittiläisessä poliittisen ja talouden välisen suhteen määrittelyssä juuri nyt eniten kiinnosti (väheksymättä lainkaan Schmittin tekemää etymologis-poliittista 'valtaamisen, jakamisen ja tuotannon' analyysia). - Se lienee terävintä politiikan ja talouden väistämättömän yhteyden kriittistä analyysia, mitä olen aikoihin lukenut.
*
Schmittin elämänvaiheet

Carl Schmitt ei kirjoittanut varsinaisesti taloudesta. Yksi viime vuosisadan vaikuttavimmista saksalaisista valtiosääntö- ja kansainvälisen oikeuden teoreetikoista. Suhde talouteen kritiikin kautta: miksi politiikka on ennen taloutta.

Schmitt syntyi Plettenburgissa Westfaalenissa 1888 ja kuoli samassa kaupungissa 96-vuotta myöhemmin. Hänen yli kaksikymmentä monografiaa käsittävä tuotantonsa huippukausi sijoittuu ensimmäisen maailmansodan ja 1950-luvun alkuvuosien väliin. Hänen tärkeimpiin teoksiinsa luetaan yleensä diktatuurin historiaa ja teoriaa käsittelevä Die Diktatur (1921), suvereniteetin ongelmaa pohtiva Poliittinen teologia (1922), parlamentarismin kriisiä tutkiva Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus (1923), Weimarin valtiosääntöä tulkitseva varhaiskauden pääteos Verfassungslehre (1928), poliittisen käsitettä hahmotteleva ja Schmittin teoksista kenties kuuluisin Der Begriff des Politischen (1928/1932) sekä kansainvälisen oikeuden historiaa ja nomosin filosofiaa käsittelevä myöhäiskauden pääteos Der Nomos der Erde (1950). Puoluepoliittisesti Schmitt oli lähellä Katolista keskustapuoluetta ja yleisintellektuaalisten näkemystensä takia Schmitt yhdistettiin usein sellaisiin konservatiivivallankumouksellisiin kuten Möller van den Bruck, Ernst Jünger ja Martin Heidegger. Hänen poliittisen arvonnousunsa mahdollisti ensisijassa kuitenkin hänen uusi tuttavuutensa valtakunnan valtiovarainministeriön valtiosihteerin Johannes Popitzin ja Hindenburgin uskotun, kenraali Kurt von Schleicherin kanssa Liittyi 1933 Kansallissosialistiseen puolueeseen ja Schmittistä tuli paitsi arvostetun Berliinin yliopiston valtiosääntöoikeuden professori myös muun muassa merkittävimmän oikeustieteellisen julkaisun Deutsche Juristen-Zeitungin päätoimittaja. Popiz, joka natsikaudella ehti toimia muun muassa Preussin valtiovarainministerinä, tuomittiin kuolemaan epäiltynä osallisuudesta Hitlerin murhayritykseen 1945. Schmitt sen sijaan säästyi, muttei niinkään siksi, että hänen näkemyksensä olisivat mukailleet paremmin Hitlerin ajatuksia saksalaisen rodun ylemmyydestä ja elintilan välttämättömyydestä vaan ennemminkin siksi, että hänen merkityksensä oli lopulta melko marginaalinen ja lähinnä intellektuaalinen. Tämäkin merkitys väheni siinä vaiheessa, kun natsit eivät enää tarvinneet konservatiivien tukea valtapyrkimyksilleen.

Sitä paitsi Schmittin natsi-ideologian puhtautta epäilevät tahot alkoivat jo melko varhain esittää syytöksiä häntä vastaan, mikä lopulta johti professuuria lukuun ottamatta hänen erottamiseensa kaikista luottamustoimistaan. Syynä tähän kritiikkiin oli muun muassa Schmittin katolilaisuus ja valtiokeskeisyys, jonka nähtiin olevan liikettä (Bewegung) korostavalle natsi-ideologialle vieraan hegeliläisyyden vaikutusta. Toisaalta häntä syytettiin kyvyttömyydestä ajatella rodullisin termein. Samalla haluttiin tuoda esille hänen aiemmat yhteytensä juutalaisiin intellektuelleihin sekä hänen natsien valtapyrkimyksiä vastaan 1930-luvun alussa esittämät kriittiset huomautuksensa. Niihin lukeutui muun muassa hänen vakiintunut kantansa, jonka mukaan valtiosääntö ei voi suhtautua neutraalisti omaan olemassaoloonsa, minkä takia valtiosääntöä julkisesti vastustaville puolueille ei pidä myöntää samoja valtaanpääsyn mahdollisuuksia kuin valtionsääntöä kunnioittaville puolueille. Kansallissosialistisesta työväenpuolueesta häntä ei kuitenkaan erotettu ja hän oli arvostettu professori koko natsihallinnon ajan. Sodan jälkeen liittoutuneet syyttivät häntä vuorostaan Saksan laajentumispolitiikan suunnittelusta viitaten Schmittin 1930-luvun lopulla hahmottelemaan Grossraum-teoriaan. Tuon teorian mukaan maa [Erde] tulee - valtiollisuuden aikakauden (1500-1900) jälkeen - jakautumaan jälleen muutamiin nykyisiä valtioita suurempiin alueisiin omine etupiireineen ja ydinalueineen. Epäilemättä Liittoutuneet olettivat, että Schmittille Saksan valtakunta olisi tuollainen ydinalue, kun taas Itä-Eurooppa olisi sen etupiiri vähän samaan tapaan kuin latinalainen Amerikka oli Monroe-doktriinin kautta Yhdysvaltain etupiiri ja suuri osa tuolloista (1939) Kaukoitää Japanin etupiiriä. Kun kuulusteluissa ei kuitenkaan käynyt ilmi, että Hitlerin hallinto olisi eksplisiittisesti käyttänyt Schmittin ajattelua laajentumispyrkimysten teoreettisena oikeutuksena - Schmitt sitä paitsi halusi ehdottomasti erottaa oman Grossraum-teoriansa Hitlerin Lebensraum-ideologiasta - hänet jätettiin tuomitsematta. Mitään virkaa tai virallista asemaa hän ei Saksan liittotasavallassa kuitenkaan enää koskaan nauttinut ja tämän vuoksi hän vetäytyi maatilalleen kirjoittamaan.

Toisaalta vaikka Schmittillä ei enää sodan jälkeen ollutkaan mitään virallista asemaa, voidaan puhua kokonaisesta saksalaisesta Schmitt-koulukunnasta. Yleensä siihen on luettu joukko konservatiivisia juristeja, muun muassa Ernst Forsthoff, Werner Weber sekä Ernst Wolfgang Böckenförde. Oikeustieteen lisäksi Schmittillä on ollut huomattava vaikutus myös valtio-opin ja kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Ranskassa Schmittin vaikutus näkyy Raymond Aronin ja erityisesti Julien Freundin töissä. Yhdysvaltoihin hänen ajattelunsa siirtyi ennen muuta Hans Morgenthaun välityksellä. Varsinainen maailmanlaajuinen Schmitt-boomi on kuitenkin alkanut vasta parin viimevuosikymmenen aikana, jolloin hänet on nostettu politiikan teorian klassikon asemaan. Osasyynä tähän renessanssiin saattaa olla se voimakas kritiikki, jolla älymystö toisen maailmansodan jälkeen hyökkäsi Schmittiä vastaan pitäen näin hänet keskustelun keskiössä. Eikä tuo renessanssi ole ollut vain konservatismin renessanssia, sillä esimerkiksi Italiassa ja osin myös Yhdysvalloissa nimenomaan vasemmisto löysi Schmittin tuotannosta mahdollisuuden ajatella poliittista ei-valtiollisin termein.

Schmitt ja talous

Koska Schmitt oli ensisijassa valtiosääntöjuristi ja politiikan teoreetikko, hän ei kirjoittanut yhtään taloutta käsittelevää teosta. Toisaalta Schmittillä oli jatkuva poleeminen suhde talouteen ja etenkin taloudellis-tekniseen maailmankuvaan, jonka hän näki nousevan modernin porvarillisen ja individualistisen yhteiskunnan keskiöön - yrittäen muun muassa syrjäyttää politiikan, jota Schmitt piti inhimillisen olemassaolon ellei keskeisimpänä niin ainakin ratkaisevimpana alueena. Saman syytöksen kohteeksi hän asetti sosialismin, eikä hän nähnytkään mitään perustavaa ristiriitaa kapitalismin ja sosialismin oppien välillä - molemmathan perustuvat talouden ja taloudellis-teknisen kehityksen ensisijaisuuden ideaan.

Koska Schmitt ei kirjoittanut yhtään taloutta käsittelevää teosta - eikä talous yhdessäkään hänen teoksessaan tai artikkelissaan ole pääasiallinen aihe - hänen taloutta koskevien käsitysten esittely edellyttää monenmoisten fragmentaaristen kannanottojen yhteen kokoamista. Aloitan kuitenkin fragmenteista - ja tarkemmin sanoen teoksesta Roomalaiskatolilaisuus ja poliittinen muoto. Lisäksi tulen tarkastelemaan Schmittin taloutta koskevia poleemisia argumentteja teoksissa Poliittisen käsite, Maan nomos sekä muutamien artikkeleiden valossa. Kaikille näille on yhteistä se, että Schmitt hyökkään teknis-taloudellista yhteiskuntaa ja ajattelua vastaan. Se, miksi Schmitt hyökkää tällaista ajattelua vastaan liittyy hänen käsitykseensä teknis-taloudellisen yhteiskunnan järjestäytymisen yhtäältä epärealistisuudesta, toisaalta epämielekkyydestä. Teknis-taloudellinen ajattelu on epärealistista, koska se sisältää oletuksen, että yhteiskunta voisi perustua vapaaseen vaihtoon. Vapaa vaihto ei kuitenkaan ota huomioon, että ihminen on perimmiltään vaarallinen ja dynaaminen olento, joka tarvitsee hallitsemista. Toisaalta teknis-taloudellinen ajattelu on nihilististä - se ei puutu ihmisen olemassaolon kannalta ratkaiseviin kysymyksiin, jotka koskevat sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Se ymmärtää vain tuottavan ja tuottamattoman eron.

Aluksi Schmitt tekee hyökkäyksen teknis-taloudellista rationaalisuutta poliittisen - tai representatiivisen - kollektiivisen idean näkökulmasta, jolle jokainen poliittinen - tai ainakin poliittisesti legitiimi - yhteisö hänen mukaansa perustuu. Tällainen idea ei hänen mukaansa kuitenkaan kuulu taloudelliseen ajatteluun, joka tarkastelee maailmaa yksinomaan taloudellisen hyödyn, yksilön tarpeen ja materiaalisuuden näkökulmasta. Politiikka on jotakin taloutta ylevämpää ja intensiivisempää, koska siihen sisältyy kollektiivinen, johonkin ylevään ideaan sisältyvä, vakaumuksen henki ja viimekädessä valmius tapaa ja kuolla ujostelematta. Loppuaikoina - eli lähinnä toisen maailmasodan jälkeen - Schmitt kuitenkin hyökkää modernia taloudellista ajattelua vastaan hieman toisesta näkökulmasta. Tuolloin hän ei enää kiinnitä huomiota niinkään talouden ideattomuuteen vaan pikemminkin siihen, että taloudellinen ajattelu keskittyy vain tuotannon ja kulutuksen ongelmiin, vaikka jokaisen konkreettisen poliittisen yhteisön perustassa on ensin valtaamisen ja jakamisen ongelmat.

Roomalaiskatolisuus ja poliittinen muoto

Aloitan kuitenkin vuonna 1922 kirjoitetusta Roomalaiskatolisuus-teoksesta. Teoksen mukaan aikaamme hallitsee läpikotaisin "liberaali-porvarillinen" taloudellinen ajattelu, jonka Schmitt näkee olevan poliittisen ja juridisen ajattelun vastakohta. Poliittiseen ajatteluun kuuluu ensisijassa idea ja tuon idean julkinen representaatio, kun taas taloudellista ajattelua ohjaa laskelmoiva rationaalisuus. Taloudellinen laskelmoiva rationaalisuus on vuorostaan kytköksissä ainoastaan määrättyihin tarpeisiin ja näiden tarpeiden tyydyttämiseen, joiden kautta se on kuitenkin tekemisissä mitä suurimman irrationaalisuuden kanssa - nimittäin irrationaalisen halun kuluttaa. Se, että nyky-yhteiskunnassa taloudellinen ajattelu näyttää voittavan poliittisen ajattelun, toisin sanoen idean ja tämän idean julkisen representaation - jopa valtiollisuuden alueella sikäli kuin modernista valtiosta on Schmittin mukaan todellakin tullut se, miksi Max Weber kutsui sitä: suunnaton liikeyritys - ei voi Schmittin mukaan kuitenkaan perustua yksinomaan tälle materialistiselle pohjalle. Tuotanto ja kulutus sinällään ei kykene ylläpitämään yhteiskuntajärjestystä, mistä syystä taloudelliselle ajattelulle yritetään jatkuvasti löytää henkinen - immateriaalinen - perusta. Tämä kuitenkin Schmittin mukaan johtaa siihen, että taloudesta itsestään tulee poliittista, toisin sanoen, että vaikka taloudesta tulisikin kohtalomme, johtuu tämä vain siitä, että talous on politisoitu, toisin sanoen nostettu esiin poliittisena ideana. Tämä ei Schmittin mukaan kuitenkaan vielä tarkoita, että taloudessa itsessään olisi jotakin representatiivista.

Representatiivisuus merkitsee Schmittille nimittäin ideaa ja siihen kytkeytyvää persoonallista ja julkista auktoriteettia. Hänen mukaansa jokainen mielekäs - legitiimi - yhteiskunta perustuu jollekin idealle ja tämän idean persoonalliselle representaatiolle. Representaatio tarkoittaa ensisijassa julkista esittämistä, toisin sanoen, että yhteiskunnan perustassa oleva idea tuodaan jonkun persoonan välityksellä julkisesti esille, näkyville. Yhteiskunnassa, joka perustuu yksinomaan taloudelle, tällaista ideaa ja idealle perustuvaa persoonallista representaatiota - tai auktoriteettia - ei Schmittin mukaan ole. Tässä suhteessa hän ei tee eroa kapitalistisen ja sosialistisen talousajattelun välillä. Modernin kapitalistin maailmankuva on sama kuin teollisuusproletariaatin, ikään kuin ne olisivat kaksosveljiä. Rintarinnan ne taistelevat taloudellisen ajattelun puolesta. Ne kyllä asettuvat vastatusten, mutta ainoastaan sen suhteen, miten teknis-taloudellista koneistoa on hallittava, kenen sitä on hallittava - sikäli kuin proletariaatti näkee yksityisomaisuuden vain esiteollisen maailman jäänteenä.

Suurteollisuusmiehellä ei kuitenkaan ole sen kummempaa ihannetta kuin Leninillä, nimittäin "sähköistetty maa". Riita koskee vain sitä, miten tuo sähköistäminen tapahtuu: "Amerikkalainen pankkiiri ja venäläinen bolsevikki marssivat rinta rinnan taloudellisen ajattelun puolesta". Schmittn mukaan taloudellinen ajattelu on täysin epärepresentatiivista, epäpersoonallista ja mekaanista. Eikä tämä epärepresentatiivisuus tule ilmi ainoastaan taloudellisen ajattelun rationaalisuudessa vaan yhtä lailla siinä, että ajattelun painopiste asettuu julkisen alueen sijaan yksityisen alueelle. Hänen mukaansa modernin liberaalin porvarillisen valtion synnyn myötä julkisen alue onkin ratkaisevasti heikentynyt ja tilalle on astunut eräänlainen "yksityisyyden uskonto". Schmitt allekirjoittaa Weberin teesin protestanttisesta etiikasta, joka on nykyaikaisen kapitalistisen hengen - tai schmittiläisittäin hengettömyyden - taustalla, mutta samalla hän muistuttaa, että on olemassa katolinenkin henki, joka yksityisyyden - yksityisen uskon - sijaan korostaa julkista instituutiota, kirkkoa ja paavia. Hänen mukaansa nämä ovat ensisijaisesti representatiivisia ja julkisia, kirkon - ja sen henkilökunnan - edustaessa henkistä ideaa, nimittäin Jeesuksen Kristuksen konkreettista hahmoa. Katolinen kirkko ei näe Kristusta yksityishenkilönä, eikä kristillisyyttä yksityisasiana, jonakin joka on kokonaan sisäisesti henkistä vaan antaa sille julkisen näkyvyyden omassa instituutiossaan.

Schmittin mukaan kirkon representatiivisuus ei kuitenkaan ole epärationaalista. Sen rationaalisuus ei vain ole luonnon ja ihmisluonnon teknisessä hallitsemisessa - eikä ainakaan materiaalisen todellisuuden haltuunotossa ja hyväksikäytössä. Sen rationaalisuus on juridista rationaalisuutta, jonka tarkoituksena on osoittaa ihmiselle suunta ja elämälle mieli. Taloudellinen rationaalisuus ei tee tällaisia suuntaviittoja. Se palvelee mitä tahansa tarpeita ja vaatimuksia, aina samalla innokkuudella ja tarkkuudella - oli kyse sitten silkkipuseron tai myrkkykaasun tuotannosta. Taloudellinen ajattelu ei tunne muuta erottelua kuin taloudellisesti hyödyllisen ja hyödyttömän. Se ei tee mitään hyvän ja pahan, oikean ja väärän tai ruman ja kauniin erotteluja. Eikä se päätös, joka koskee hyödyllistä ja hyödytöntä, ole koskaan päätös sanan autenttisessa merkityksessä, sillä todellinen päätös syntyy moraalisessa ja rationaalisessa harkinnassa, kun taas taloudellinen päätös perustuu laskennallisuuteen, joka koskee irrationaalisia kulutustottumuksia: "Aito katolinen ahdistus saa alkunsa siitä tiedosta, että rationaalisuuden käsite on mielikuvituksellisesti vääristetty, tavalla joka on täysin vieras katoliselle herkkyydelle, koska rationaalisuus yhdistetään tuotantokoneistoon, jonka tarkoituksena on mielivaltaisten materiaalisten tarpeiden tyydyttäminen - ilman että otetaan huomioon sitä, mikä on tärkeintä, nimittäin tämän rationaalisen mekanismin mielekkyyden rationaalisuus".

Toki on mahdollista, että talous voi ajaa politiikan ohi, mutta tämä voi tarkoittaa Schmittin mukaan vain sitä, että taloudesta itsestään tulee poliittista - ja että talousjohtajista tulee poliittisia johtajia, joiden legitimiteetti ei perustu vain siihen, että he ovat suuria tuottajia vaan heidän sosiaaliseen korvaamattomuuteensa. Tämä kuitenkin merkitsee, että heidän taloudellinen ajattelunsa ei ole enää puhtaan taloudellista. Siitä pyritään tekemään representatiivinen idea - yhteiskunnan henkinen perusta. Tällöin se ei kuitenkaan voi vedota vain tuotantoon ja kulutukseen. Jumala tai kansa tai sellaiset abstraktit ideat kuten vapaus ja tasa-arvo voidaan nähdä muodostavan representatiivisen idean, mutta ei tuotannon ja kulutuksen. Tuotanto ja kulutus, laskelmoiva rationaalisuus ja halun irrationaalisuus, toimivat molemmat immanenssin tasolla, toisin sanoen asioiden itsensä tasolla, kun taas jokainen legitiimi poliittinen yhteisö edellyttää jotakin, joka ylittää tämän immanenssin säännönmukaisuuden. Se edellyttää transsendenssin, toisin sanoen representatiivisen idean ja tätä kautta tulevan hierarkkisen järjestymisen. Taloudellisen ajattelun päätepisteenä on tavaroiden ja ihmisten vapaa liikkuvuus - ja tämä edellyttää, että kaikki hierarkkinen hallitseminen työnnetään syrjään. Asiat yhtä vähän kuin ihmisetkään tarvitsevat enää hallitsemista, jos taloudellis-tekninen mekanismi jätetään toimimaan omien immanenttien säännönmukaisuuksiensa ja lakiensa varaan. Schmitt ei kuitenkaan luota tähän hallitsemattomuuteen, sillä hänelle ihminen on aina mahdollisesti vaarallinen olento, joka tarvitsee hallitsemista - eikä yhtäkään järjestäytynyttä yhteiskuntaa ole hänen mukaansa olemassa ilman auktoriteettia ylhäältä. Ilman järjestystä ei ole talouttakaan, minkä takia politiikka tulee ennen taloutta, sen perustana.

Poliittisen käsite

Kymmenen vuotta Roomalaiskatolisuus-kirjan jälkeen Schmitt julkaisee teoksen Poliittisen käsite. Siinä hän ei enää samasta poliittista representatiiviseen ideaan, toisin sanoen johonkin transsendenttiin ja tätä seuraavaan hierarkkiseen hallitsemiseen vaan hän ymmärtää poliittisen intensiteetin käsitteen kautta. Tämä intensiteetti koskee sitä, millä tavoin erilaiset ihmisryhmät asettuvat vastakkain toisten ryhmien kanssa. Samassa yhteydessä hän korostaa, että politiikka sinänsä ei välttämättä ole poliittista, sillä politiikka viittaa kaikenlaisiin neuvottelukäytäntöihin politiikan ammattilaisten kentällä, kun taas poliittinen on ikään kuin aspekti, joka voidaan liittää mihin tahansa käytäntöön. Millainen tämä aspekti sitten on? Schmitt pyrkii valottamaan tätä poliittisen aspektia - ja samalla poliittisen käsitettä ylipäätään - vertaamalla sitä muihin inhimillisen elämän keskeisiin alueisiin: moraaliin, talouteen ja estetiikkaan. Siinä missä moraalin alueella keskeisin jako on hyvän ja pahan välillä, estetiikan alueella ruman ja kauniin välillä, talouden alueella hyödyllisen ja hyödyttömän - tai tuottavan ja tuottamattoman - välillä, politiikan alueella tuo jako on ystävän ja vihollisen välinen jako. Olennaista tässä ei ole se, että poliittinen muodostaa näin oman alueen vaan se, että mistä tahansa jaosta - esimerkiksi hyvän ja pahan jaosta - voi tulla poliittinen, kun se saavuttaa tietyn intensiteetin asteen. Tämä aste - ja samalla poliittisen ilmaantumisen kriteeri - on, että yhtäkkiä ollaan valmiita fyysisen tappamisen mahdollisuudelle. Niinpä talous, jos siinä muodostuneiden jakojen alueella syntyy tarpeeksi intensiivinen vastakkainasettelu, se muuttuu poliittiseksi. Poliittinen on tämän takia Schmittin mukaan kaikkein ratkaisevin alue - tai pikemminkin aspekti. Sillä sen myötä kysymys on olemassaolosta sinänsä: "Poliittinen on kaikkein intensiivisin ja äärimmäisin antagonismi ja jokainen konkreettinen antagonismi tulee sitä poliittisemmaksi, mitä lähemmäs se tulee kaikkein äärimmäistä pistettä: ystävä-vihollinen -ryhmittelyä."

Koska poliittinen on pelkkä intensiteetin aste, sillä itsellään ei ole substanssia. Se saa substanssinsa - energiansa ja motiivinsa - muilta alueilta. Nämä energiat voivat kummuta taloudellisista kysymyksistä, moraalisista kysymyksistä tai mistä tahansa substantiaalisista kysymyksistä, mutta poliittisen tason ne saavuttavat, vasta kun syntyy vihollisuuden reaalinen mahdollisuus. Schmittin mukaan se, joka päättää tästä vihollisuudesta, toisin sanoen siitä, kuka on ystävä ja kuka vihollinen, on vuorostaan poliittinen auktoriteetti. Modernissa maailmassa tuo auktoriteetti on kuulunut valtiolle. Tämän ansiosta, toisin sanoen, että sillä on ystävää ja vihollista koskeva auktoriteetti, se ylittää kaikki muut yhdistykset ja yhteenliittymät - yritykset mukaan lukien. Vain valtio voi julistaa sotatilan. Itse asiassa Schmittille sotatila - tai oikeastaan poikkeustila - onkin se koetinkivi, jossa valtiollinen auktoriteetti paljastetaan. Taloudellinen toiminta edellyttää normaaliolosuhteita, mutta Schmittin mukaan normaaliolosuhteet eivät vallitse luonnostaan. Niistä on päätettävä - ja se joka niistä päättää on viimekätinen auktoriteetti. Tästä syystä talouskin perustuu poliittiselle päätökselle - päätökselle, joka koskee poikkeustilaa ja normaalitilaa. Teoksessaan Poliittinen teologia Schmitt kutsuu tätä päätöstä ja sen tekijää suvereeniksi. Suvereeni päättää poikkeustilasta ja sikäli kuin nimenomaan poikkeustila paljastaa viimekätisen poliittisen auktoriteetin, suvereeni päättää niin ikään siitä, vallitseeko normaalitila. Taloudellisen toiminnan sanotaan perustuvan vaihtoon, mutta vaihtokin edellyttää normaaliolosuhteita. Normaaliolosuhde ei kuitenkaan Schmittin mukaan ole mikään luonnollinen olotila - toisin sanoen tila, joka vallitsee, kun asioiden annetaan toimia omalla, esimerkiksi taloudellisen vaihdon logiikkaan sisältyvällä painollaan. Schmittille luonnollinen olotila on pikemminkin luonnontila, toisin sanoen kaikkien sota kaikkia vastaan - eikä tällaisessa olotilassa ole mitään järjestäytynyttä vaihtoa vaan kaaosta. Ennen vaihtoa on luotava normaalitila, rauha ja järjestys - ja suvereeni ja tämän poliittinen päätös on se, joka luo tuon tilan.

Taloudellisen ajattelun taustalla on Schmittin mukaan ajatus, että yhteiskunta - vapaan vaihdon kautta - tuottaa oman järjestyksensä ja että kaikki ylhäältä tuleva valta ja auktoriteetti vain häiritsee tuon immanentin järjestyksen toteutumista. Poliittisen vallan ja auktoriteetin se haluaa korvata etiikalla, jonka uskotaan ehkäisevän sen, että ihmiset eivät käy toistensa kimppuun. Etiikka nähdään vuorostaan talouden palvelijana. Schmittin mukaan tämä edellyttää kuitenkin määrättyä ihmiskuvaa - ja ensisijassa sellaista, jossa ihminen on luonnostaan pikemminkin hyvä kuin paha. Jokainen poliittinen teoria sen sijaan lähtee siitä oletuksesta, että ihminen on mahdollisesti vaarallinen olento ja tarvitsee sen takia hallitsemista. Ihmistä ei kuitenkaan voi hallita pelkästään talouden ja etiikan keinoin vaan se edellyttää hänen toimintaansa näkyvällä tavalla rajoittavaa valtaa. Henkisellä puolella tämä valta näyttäytyy representatiivisen idean ja sen persoonallisen edustajan muodossa, ruumiillisella puolella se ilmenee legitiiminä pakkovaltana. Sen päämääränä ei kuitenkaan ole valta itse vaan yhteiskunnan järjestys ja rauha - toisin sanoen viimekädessä yksilön henkilökohtainen turvallisuus. Turvallisuus onkin Schmittille jotakin, jonka hän asettaa vapauden edelle. Sillä turva on olemassaolon ehto, vapaus on vain lisä, joka tästä turvallisuudesta mahdollisesti seuraa.

Schmitt ei toki väitä, etteikö taloudella olisi valtaa. Taloudellisesti toimivallakin yhteiskunnalla on tarpeeksi keinoja neutralisoida väkivallattomasti, ikään kuin rauhanomaisin keinoin ne taloudelliset kilpailijat, jotka ovat heikkoja, menestymättömiä tai pelkästään häiriötekijöitä. Konkreettisesti tämä merkitsee sitä, että kilpailija - toinen taloudellisesti toimiva yhteiskunta - jätetään vaihdon ulkopuolelle, jos se ei vapaaehtoisesti sopeudu vahvemman toiveisiin. Taloudella ei toisin sanoen puutu keinoja vastustajan nujertamiseksi. Schmittin mukaan taloudellinen kilpailu - tai kaupan ja teollisuuden kukoistus - ei koskaan kuitenkaan voi olla syy sille, että ihmisiä vaaditaan asettamaan henkensä alttiiksi tai tappamaan toisia ihmisiä. Hänen mukaansa tämä olisi yksinomaan pahuutta ja hulluutta: "Ei ole olemassa rationaalista perustelua, ei niin todenmukaista normia, ei niin esimerkillistä ohjelmaa, ei niin kaunista sosiaalista ihannetta, ei legitimiteettiä eikä laillisuutta, joka voisi oikeuttaa ihmisen tappamaan toisen tästä syystä. Jos tällaisen ihmisen fyysisen tuhoamisen motivaationa ei ole hänen elämänmuodolleen vastaan asettuvaa eksistentiaalista uhkaa, tappamista ei voi oikeuttaa", kirjoittaa Schmitt. Ongelmana on tietenkin - ja Schmitt varmasti ymmärsi itsekin tämän - että pelkän talouden varaankin rakentuva yhteiskunta omaa määrätyn elämänmuodon, nimittäin taloudellisen, ja se voi todellakin kokea eksistentiaalisen uhan taloudellisen kilpailijansa edessä, sikäli kuin tämä esimerkiksi uhkaa asettaa sen kauppasaartoon.

Schmitt näkee taloudellisen ajattelun - ja etenkin taloudellisen imperialismin - sopivan yhteen eettis-humanitaarisen ajattelun kanssa. Eettis-humanitaarisen ajattelun taustalla on ajatus ihmiskunnan ykseydestä, mutta on muistettava, että tällainen ajattelu kumpuaa aina jostakin maaperästä, joidenkin ideologisten ja poliittisten taisteluiden tuloksena. Aina silloin kun aletaan taistelemaan ihmisyyden puolesta, on muistettava, että jokaisessa taistelussa on olemassa useampia kuin ainoastaan yksi osapuoli. Tällöin toinen osapuoli - vastustaja - alennetaan välttämättä epäihmiseksi, sillä ihmisyyden nimissä voidaan taistella vain epäihmisyyttä vastaan. Tästä syystä se, joka vetoaa ihmisyyteen, haluaa Schmittin mukaan vain petkuttaa. Hän haluaa levittää oman ihmisyyden käsitteensä koko ihmiskuntaa kattavaksi käsitteeksi, jonka avulla hän voi tuhota tähän käsitteeseen sopimattomat ihmiset ja kansat - niin kuin 1700-luvulla tapahtui, kun espanjalaiset ja englantilaiset tuhosivat intiaaneja ihmisyyden nimissä. Eräänä päivänä saattaa tämän tuhoamisen perusteeksi riittää, sanoo Schmitt, että riittää että kansa on kyvytön maksamaan velkaansa.

Schmittin mukaan onkin virheellistä uskoa, että taloudelliseen kanssakäymiseen tai vaihtoon perustuva yhteiskunta olisi "olennaisesti ei-sotaisa", kuten Joseph Schumpeter ehdottaa, sillä Schmittin mukaan ei-sotaisa on vain taloudellisen - tai liberaalin - ideologian terminologia. Käytäntö viittaa vähemmän rauhanomaisiin ratkaisuihin. Sota ehkä tuomitaan, mutta pakotteet, rankaisutoimenpiteet, rauhaan pakottamiset, sopimusten suojelu, kansainvälinen poliisi ja rauhan säilyttämistoimenpiteet jäävät jäljelle. Vaihto ei toisin sanoen sulje pois pahimmankaan hyväksikäytön ja riiston mahdollisuutta. Kun riistetyt tässä tilanteessa yrittävät puolustaa itseään, on selvää, että he eivät voi tehdä sitä taloudellisin keinoin, mutta taloudellisen vallan haltija pitää jokaista yritystä muuttaa valta-asetelmaa ulkotaloudellisin keinoin väkivaltana ja rikoksena. Taloudellinen valta on näin ollen yhtä pakottavaa kuin poliittinen, mutta toisin kuin poliittinen valta, joka Schmittin mukaan perustuu vastuullisuuteen ja näkyvyyteen, taloudellinen valta pyrkii kätkeytymään ja kiertämään kysymyksen vastuusta. Sitä paitsi vaihdon alueelle on olemassa omat kapeat rajansa ja spesifit kategoriansa, sillä kaikella ei ole vaihtoarvoa: "Huolimatta siitä, miten suuri taloudellinen lahjus on kyseessä, poliittiselle vapaudelle ja poliittiselle itsenäisyydelle ei ole rahallista hintaa."

Valtaaminen, jakaminen, tuotanto

Tähän asti olen esitellyt Schmittin taloudellisen ajattelun ja yksinomaan talouteen perustuvan liberaalin yhteiskunnan kritiikkiä - eikä hän Weimarin kaudellaan oikeastaan tehnytkään talouden suhteen muuta kuin kritisoi sen logiikkaa. Toisen maailmansodan jälkeen, kun Schmitt oli siirtynyt niin sanottuun konkreettisen järjestyksen ajatteluun, hän pakostikin joutui tekemisiin talouden kysymyksen substanssin kanssa. Sillä Schmittin pyrkimyksenä oli nyt luoda kokonaiskuva siitä, millä tavalla mikä tahansa yhteiskunnallinen järjestys rakentuu, mikä on tällaisen rakentumisen todellinen perusta ja olemus. Se ei edelleenkään Schmittin mukaan ole talous tai taloudellinen vaihto, mutta kyse ei enää ole myöskään suvereenista päätöksestä, joka koskee poikkeustilaa. Sen sijaan hän hahmottelee tätä perustaa maan valtaamisen - ja laajemmin ilmaistuna nomoksen - käsitteen kautta.

Lähtökohtana Schmittin konkreettisen järjestyksen ajattelussa on toisin sanoen nomoksen käsite. Schmitt pitää tätä käsitettä eräänlaisen peruskäsitteenä, joka saattaisi heideggerilaiseen tapaan koota yhteen - tosin tietoisesti ontisella tasolla, vaikka Schmitt puhuukin tässä yhteydessä "ontonomiasta" - erilaiset ihmistieteet oikeustieteestä taloustieteeseen ja sosiologiaan. Nomos käännetään yleensä laiksi tai tavaksi, mutta pyrkiessään hahmottamaan erilaisten ihmistieteiden yhteistä perustaa Schmittin kääntää nomoksen tarkoittamaan paikkaan sijoittautumista - asuttamista - ja tähän paikkaan rakentuvaa konkreettista tilallista järjestystä: "Nomos on välitön hahmo, jossa kansan poliittinen ja sosiaalinen järjestys tulee tilallisesti näkyväksi". Paikkaan sijoittautuminen - tai paikan valtaaminen - on hänen mukaansa tässä kuitenkin ensisijainen tapahtuma, nomoksen eräänlainen alkuteko. Jokainen konkreettinen järjestys edellyttää, vähintäänkin virtuaalisena, valtaamisen alkuteon - tai niin kuin Schmitt kirjoittaa: Nomoksen "suuret alkuteot ovat maahan sidottuja (paikkaan) sijoittautumisia. Tämä on: maan valtaamisia, kaupunkien ja siirtomaiden perustamisia".

Vaikka Schmitt ei enää suhtaudukaan yksinomaan kielteisesti taloudelliseen ajatteluun, silti nomoksen ajattelussakin kritiikin kohteena on utopistinen ajatus, jonka mukaan valta ja vallankäyttö tulee katoamaan ja jäljelle jää vain tuotanto ja kulutus, jonka immanenttiin logiikkaan kuuluu, että "asiat hallitsevat itse itseään". Tuotanto on olennainen osa nomosta, mutta ei kuitenkaan ensisijainen nomoksen perusta. Ennen tuotantoa on oltava valtaaminen - oli tässä valtaamisessa sitten kyse maan tai vaikkapa tuotantovälineiden valtaamisesta. Ennen kuin kuitenkaan menen tuotannon kysymykseen ja sen asemaan poliittisessa järjestyksessä, palaan Schmittin etymologisiin perusteluihin, minkä takia nomos edellyttää ensisijassa valtaamista. Schmittin mukaan kreikankielen nomosin ensimmäinen perusmerkitys juridis-poliittisesta katsantokannasta on, ei suinkaan mikään laki (Gesetz), sääntö (Regelung) tai normi (Norm), vaan nimenomaan valtaaminen. Hänen mukaansa kreikan substantiivi nomos voidaan juontaa verbistä nemein, jonka tärkein merkitys on vuorostaan ottaa tai riistää (Nehmen). Nomos on Schmittin mukaan verbin nemein nomen actionis siinä missä logos - yleensä puhe, sana tai järki - on verbin legein (puhua) nomen actionis. Ja aivan kuten on olemassa lingvistinen suhde sanojen nemein ja nomos välillä, niin on olemassa suhde saksan sanojen nehmen ja nahme (valtaaminen) välillä, sanojen, joiden yhteinen lingvistinen juuri saattaa itse asiassa olla täsmälleen sama kuin kreikan verbin nemein: nem.

Nemein ei kuitenkaan tarkoita vain valtaamista, sillä sen toinen merkitys liittyy jaottelemiseen ja jakamiseen (Teilen). Sen konkreettinen tulos on Ur-Teil, alkuperäinen osa ja osuus. Kun maa on vallattu, se jaetaan - ja jos maan valtaaminen ja yleensä valtaaminen on länsimaisen ajattelun traditiossa kadonnutkin melkein unohdukseen, ei yksikään suuri poliittinen ajattelija ole unohtanut nomosin toista merkitystä. Nomos on päätös tai tuomio (Urteil), jossa yhteisön kukin jäsen saa osansa - tai niin kuin Hobbes asian ilmaisee: "Kun siis omistuksen synty on yhteiskunnan vaikutusta ja yhteiskunta ei voi tehdä mitään muuten kuin edustavan persoonan kautta, omistuksen synty on vain suvereenin akti, ja se tapahtuu laeilla, joita voi tehdä vain suvereenin vallan haltija. Ja tämän tiesivät muinoin ne, jotka kutsuivat nimellä nomos (eli jako [Distribution]) sitä, mitä me sanomme laiksi [Law], ja määrittelivät oikeudenmukaisuuden siksi, että jokaiselle jaetaan omansa."

Schmittin mukaan nemeinin kolmas merkitys on vuorostaan laiduntaminen, Weiden. Tämä on työn tuotos, joka tavallisesti syntyy niin ikään omistuspohjalta. Tässä tapauksessa nomos saa sisältönsä hyödykkeiden tuotannon ja valmistamisen tavasta: "Laitumien etsiminen ja eläinten kesyttäminen, jota nomadit kuten Abraham ja Loot harjoittivat, Cincinnatus puuhailemassa pellollaan, suutari Hans Sachs työskentelemässä pajassaan, Friedrich von Kruppin teollisuustuotteet hänen tehtaassaan - kaikki tämä on nemeiniä sanan kolmannessa merkityksessä: laiduntaa, hoitaa tilaa, käyttää, tuottaa". Tätä valmistamisen tapaa eikä edes valmistettaessa tuotetun kulutusta tule pitää yhdentekevänä suhteessa konkreettiseen järjestykseen - siitä huolimatta, että ne eivät olekaan sen perusta. Schmittin mukaan sosiaalisen elämän jokaisessa vaiheessa, jokaisessa taloudellisessa järjestyksessä, jokaisena oikeushistorian aikakautena tähän päivään saakka, asiat on jotenkin vallattu, jaettu, tuotettu ja kulutettu. Niinpä ennen jokaisesta oikeudellista, taloudellista tai sosiaalista järjestystä on olemassa yksinkertainen kysymys: "Missä ja miten se vallattiin? Missä ja miten se jaettiin? Missä ja miten se tuotettiin?" Kun näihin kysymyksiin on vastattu, on saatu kuva poliittisen järjestyksen todellisesta luonteesta, sen konkreettisesta järjestäytymisen tavasta.

Schmitt näyttää siis asettuvan omassa nomos-ajattelussaan enemminkin Marxin kuin liberaalien teoreetikoiden - tai vaikkapa Alexandre Kojeven rinnalle. Ei tosin siksi, että Schmitt ajattelisi, että talous on yhteiskunnan perusrakenne vaan siksi, että Marx näki kapitalismin perustuvan riistoon. Erona on vain, että Schmittin mukaan jokainen konkreettinen järjestys perustuu alun perin riistoon, toisin sanoen valtaamiseen. Kun Kojeve puhuu "lahjoittavasta kapitalismista", jonka myötä työläisten ostovoima lisääntyy ja kehittymättömät alueet kehittyvät, Schmitt puhuu mieluummin riistokapitalismista, ei kuitenkaan pejoratiivisessa vaan realistisessa merkityksessä. Jokainen talousjärjestys perustuu riistoon eli valtaamiseen, tämän vallatun jakamiseen ja vasta sitten tuotantoon - tai niin kuin hän kirjoittaa: "Ainoastaan Jumala, joka on luonut maailman tyhjästä, voi antaa ilman ottamista ja silloin vain siinä suhteessa, että hän on todellakin luonut maailman tyhjästä".

Talous ei toisin sanoen enää tässä vaiheessa ole Schmittille pelkästään olkinukke, jota vastaan voi hyökätä retorisin keinoin vaan hän sisällyttää sen nomoksen peruskäsitteeseen. On kuitenkin huomattava, että talous - tai tuotanto - on nomoksen viimeinen vaihe, toisin sanoen seuraa ensisijaisempia valtaamisen ja jakamisen akteja. Siksi Schmittin mielestä on utopistista yrittää perustaa yhteiskuntaa pelkästään tuotannon varaan. Tuotantoa - ja samalla taloutta - ennen on oltava olemassa poliittinen päätös tai pikemminkin teko, jolla maa - tai mikä tahansa elementti - vallataan itselle ja sen jälkeen tuon vallatun oikeudenmukainen jakaminen osiin. Vasta sitten tulee tuotanto. Juuri järjestys on Schmittin mukaan kaikkein olennaisin. Schmitt syyttää erityisesti sosialismin teoreetikoita tämän prioriteettijärjestyksen unohtamisesta heidän korostaessa pelkästään jakamista ja tuotantoa. Sosialismi on Schmittille kuitenkin vielä jakamisen oppi, kun monet - ei-sosialistiset - nykyteoreetikot ovat jättäneet tämänkin kysymyksen avoimeksi liian vaikeana ratkaista ja keskittyneet pelkästään tuotantoon: "On kuitenkin utopistista konstruoida sosiaalisia ja taloudellisia järjestelmiä pelkästään tuotannon termein. Jos olisi pelkästään tuotannon ongelmia ja jos pelkkä tuotanto loisi sellaisen varallisuuden ja niin rajoittamattomat kulutusmahdollisuudet, että niin valtaaminen kuin jakaminenkaan ei enää olisi ongelma, silloin taloudellisia järjestelmiä ei enää olisi, koska ne edellyttävät aina määrättyä niukkuutta." Talous - niin kuin jakamisena ymmärretty oikeuskin - voi toisin sanoen syntyä vasta poliittiselle perustalleen, eikä se, että taloudesta tulee modernissa maailmassa poliittista, että nimenomaan taloudellisista kysymyksistä tulee suuria poliittisia kysymyksiä, ole Schmittin mukaan mitenkään outoa vaan päinvastoin osoittaa, että talous on liberalismin neutralisoivan vaikutuksen jälkeen palautettu jälleen omalle paikalleen osaksi konkreettista tilallista järjestystä, osaksi poliittista nomosta. Sen jälkeen vastaus kysymykseen, miksi virkamiehellä on auto pihassaan ja työläiseltä se puuttuu, ei ole enää neutraali, markkinalooginen vastaus, vaan seurausta poliittisena ymmärretystä konkreettisesta järjestyksestä, valtaamisen, jakamisen ja tuotannon akteista. Nomoksen filosofiaan kuuluu, että aina voidaan vallata, jakaa ja tuottaa uudelleen - aina voidaan aloittaa alusta.

Summa summarum: Schmittin talousajattelun taustalla on huoli länsimaisten yhteiskuntien kohtalosta, näiden yhteiskuntien nihilismistä tai mielekkyyden katoamisesta. Talousajattelun Schmitt näkee johtavan tällaiseen mielekkyyden - ja laajasti ottaen länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen legitimiteetin - katoamiseen. Taloudellisen ajattelun myötä ihmistä tulee vain tuottajia ja kuluttajia, minkä seurauksena katoaa usko ja luottamus johonkin korkeampaan. Henkilökohtaisesti tämä korkeampi oli Schmittille viimekädessä Jumala ja tämän ilmoitus, mutta yhtä hyvin hän näkee tämän korkeamman ilmauksia valtiollisessa auktoriteetissa ja sen asettamassa moraalisessa järjestyksessä. Niin kuin sanottu, aluksi Schmitt asettaa taloudellista ajattelua vastaan representatiivisen idean, jolle jokainen mielekäs yhteiskunta välttämättä perustuu ja johon sen järjestys nojaa. Tämän jälkeen hän hahmottelee poliittisen käsitteen, joka ilmaisee tämän korkeamman idean intensiteetin kriteerein. Ihminen ei voi olla olemassa vain tuottajana ja kuluttujana, sillä tuotannon ja kulutuksen takia kukaan ei ole valmis kuolemaan, mutta mielekäs elämänmuoto edellyttää kuitenkin tällaista valmiutta. Lopuksi Schmitt järkeilee, että tuotanto ja kulutus eivät voi olla yhteiskuntajärjestyksen perusta, sillä sitä ennen on aina tapahtunut valtaaminen ja jakaminen, joihin yhteiskuntajärjestyksen legitimiteetti perustuu. Vain sellainen järjestys, jossa valtaamisen primaariaktia voidaan pitää legitiiminä, voi olla kestävä ja mielekäs järjestys.
*
http://www.valt.helsinki.fi/sosio/tyt/luennot/luento29.htm#
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mika_Ojakangas
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.theoria.ca/theoria/archives/2006/04/carl-schmitt.html

26 comments:

Anonymous said...

voi olla etta Schmitt on mielenkiintoinen, kuinka joku voi olla seka kapitalismia etta sosialismia vastaan

s said...

teknis-taloudellinen järjestelmä on luotu mukavan elämän saavuttamiseksi. onko ässäSllä jotain sanottavaa sen saavuttamisen jälkeen , kenties

ninni said...

rauno on jossian kirjoittanut mukavaa elämää vastaan..mutta ellei minun elämäni olsi mukavaa, ei olisi mahdollista luke näitä kirjoituksiasi

! said...

UPEA KIRJOITUS, onks tää sun

ninni said...

ei ei ole kysymys ainoastaan siitä, kuka hallitsee teknis taloudellisa koneistoa vaan myös MITEN ja siinä on kysymys ARVOISTA yhteiskunnassa.

Anonymous said...

ihminen on vaarallinen ainoastaan, jos hänellä ei ole asioita, joita hän tarvitsee

Rauno Rasanen said...

!said kysyi käsittämättömästi:

'UPEA KIRJOITUS, onks tää sun'

Sinulta on näköjään jäänyt otsikko lukematta. Muuten en voi ymmärtää, miksi kysyt.

Minä en ole valtiotieteen tohtori, dosentti Mika Ojakangas - tietääkseni. Joten...

Mä nimenomaan pistin tällä kertaa jopa otsikkoon tekstin kirjoittajan nimen, ettei vain syntyisi väärinkäsitystä kirjoittajasta.

....s said...

ei minusta kulutusajatteluole irrationaalista..kulutustottumuksia ja rahan määrä on helppo muuttaa. ei hyvästä ja pahasta voi tehdä irrationaalista vaan se liittyy johonkin konkreettiseen niin kauan kun kaikki eivät ole tyytyväisiä.

siitä, että poliittinen on pelkkä intensiteetin aste..olen samaa mieltä. vaikka se kuulostaa hölmöltä

ja auktoriteetin tarpeellisuudestakin voi olla tiettyyn rajaan asti yhtä miletä.

itse asiassa tuo ystävä vihollinen ajattelu asettelu on vastaus kysymykseeni siitä miten kuivaa taivaassa voisi olla...
onkohan schmittin taivaassa aseita

! said...

! ok ok ei tartte hämääntyä kyllä huomasin otsikon. mutta voihan siihen laittaa sun ajatuksia

!! said...

vai onks tällä blogilla useampia kirjoittajia

Rauno Rasanen said...

JOS minä olen monta eri persoonaa, NIIN tällä blogilla ON monta kirjoittajaa.

!?! said...

eh, rauno ok. vain sina tiedät sen. opponoin siis mikaa. tai carlia. tässä taas yksi hullu ajatus siitä ettei poitiikka voisi perustua ihmisen hyvyyteen. mikäs toi nyt sitten on. kaikki yhteiskunnallinen toiminta perustuu luottamukseen. tosin kaikki ei toimi automaattisesti ja niin voidaan sanoa, etta ihminen on paha, mutta eiko olisi parempi uskoa yhä enemmän ja enemmän ihmiseen, itse asiassa täysin välttämätöntä
tää taitaa olla vastaveto kaikelle sille feministitutkimukselle mitä yllätyksekseni suomesta löysin

Anonymous said...

onhan tää niinku jonkinlainen ympyrä tai ainakin isitä voi tehdä sellsen (kunhan ei kuitenkaan unohdeta, että me ollaan sosialisteja ain ja loppuun asti........

Rauno Rasanen said...

Ihminen ja hänen omatuntonsa on pelkkä läjä likaisia veren tahrimia riepuja. Ihminen on ajatteleva bakteeri, ehkä jopa nilviäinen - ei yhtään sen enempää - eikä vähempää.

Terveisiä ystävälleni Blaise Pascalille.

Rauno Rasanen said...

Unohdin lähettää terveisiä (kiltille viholliselleni) P. Himaselle - tuolle ihmiskunnan parhaalle kaverille ja hyväntekijälle, kiltille Pekka Töpöhännälle, joka pitäisi passittaa takaisin lastentarhaan, koska hän ei onnekseen ehtinyt kasvaa aikuiseksi.

Mutta miksi hän sitten ylipäätään on saanut luvan liikkua omin nokkineen täällä pahassa maailmassa kaupustelemassa noita imaginaarisia lapsifantasioitaan maailman menosta (eiväthän muutkaan 5-vuotiaat saa liikkua kaukana vieraissa paikoissa ilman hoitajaa).

Siksi, että ainakin busines-oikeistohallituksellemme on poliittisesti luontevampaa ja korrektimpaa uskoa hyvään Pekkaan kuin esim. pahaan Slavoj'hin.

Yksi on kuitenkin varmaa: se, josta jää älyjalanjälki tähän maailmaan on Zizek - ei P. Himanen.

ninni said...

niin piti vain sanoa että tuo riepukommentti on hyvin kaunis riippumatta totuudesta

himaselle toivoisin edelleen muutakin vastusta.

answer said...

http://failblog.org/

Rauno Rasanen said...

ninni,

okei, Himaselle tulee 'muutakin' vastusta.

Homo Garrulus said...

Saanko kirjoittaa kunnon pedagogiikkaa pian - eli onko Himanen mennyt himaan ja syönyt sokerihuurrettua valhetta nyt tarpeeksi ja tse-tsekattu kaikenlaisten vempaitten avulla miten pyyteetön hän ja hänen prinssinsä ovat tutu-jutut mukaanlukien?
Kuka ohjaa minua - haluan että HÄN. Se iso mies, se oikea mies, se se se semmoinen filosoffityyppi, jolla on pokkaa, sydäntä, viisautta ja tietoa hitto soikoon. Joka ON eikä näyttele mutta juuri siksi oli pakko olla osana myös Himasen sokeritanssiaisia. En silti usko myöskään aspartaamiporukkaan, ovat ehkä vieläkin hirveämpiä josta voin kiittää Anttia ja hänen suorasukaisuutta. Joku sentääs saa suun auki tässä nykyvalheiden tyyssijassa.

Anonymous said...

himanen himaan haha starka hjältar
onda skurkar
medlöpare och vampyrer
vargar och varulvar i skogen
och så rättrådiga facebookgrupper

var sak på sin plats
insändare på sin sida
propaganda på sin sida
vår sida och familjesidan

samtalet i avskildhet
tecknen på väggen
nyckeln i låset
pappren i skåpet

var sak har sin tid att stå på spel
vår frihet har sin tid
deras frihet har sin
arbetsproducenterna har sin sida
arbetskonsumenterna har x

vampyren har huggtänder
vargen har svans
människorna på teve
de har civilkurage

Homo Garrulus said...

Ganska bra - bättre än jag skulle kunna. Jag vill inte dikta , herregud så det finns diktare.

Men det skulle de ha velat förlöjliga mig med. De som vet hur man förlöjligar. De har inte läst sin Goethe.
De bara talar om Goethe. Inte har jag heller läst men jag ser meningen. Meaning of it.

De ser bara orden, bla bla bla och sedan rättar de till att blöö, blö och blö inte bla bla bla.

Och så är det meningen att man skall skämmas.

Homo Garrulus said...

De vill att man skall skämmas när man inte kan dikterna utantill. Så då är man ingenting fast man skulle kunna förändra mycket viktigare saker än deras narscissism (som visserligen är ett hinder för världens förbättring). De där små Hitlerna som talar om Hitler och ser inte sig själv vara det.

Usch så pinsamt. Och så får man inte säga. Och så ser de inte skillnad på struktur och funktion; inte på form och färg. De ser helt enkelt ingenting för att de läser utantill allt. Och rabblar bla bla bla och då är det meningen att man skall bli hänförd.

Men jag blir bara ledsen och utkörd.

mr john said...

Johnson is basically arguing zizek against zizek. Against the death drive as some form of metaphysics in zizek.

ninni said...

joo PERUSvika on epäluottamus, siihen perustuu poliisivaltio joka synnyttää uutta epäluottamusta jne

se , että taloutta järjestellään uudelleen on nähdäkseni väliaikaista, sitä tullaan aina järjestelemään uudelleen

ninni said...

All of the Battlestar Galactica productions share the same premise: in a distant part of the universe, a civilization of humans lives on a group of planets known as the Twelve Colonies, having migrated there from their ancestral homeworld of Kobol. In the past, the Colonies had been at war with a cybernetic race known as the Cylons. With the help of a human traitor named Baltar, the Cylons launch a sudden ambush on the Colonies, laying waste to the planets and devastating their populations. The few human survivors flee into space aboard any spacecraft they can reach. Of the entire Colonial Fleet, only the Battlestar Galactica appears to have survived the attack; the survival of another warship, the Battlestar Pegasus, is later discovered. Under the leadership of famed military leader Commander Adama, the Galactica and its crew take up the task of leading the small fugitive fleet of survivors into space in search of the fabled thirteenth colony known as Earth.

Anonymous said...

philoquotes

Peace is not an absence of war,it is a virtue,a state of mind,a disposition for benevolence,confidence,justice ~ Spinoza