Mitään emme voi tehdä ('paitsi bisnestä'), vaikka kaikkeen olemme velvoitetut

Kuva esittää ainoan, varsin käytännöllisen, ratkaisun kalvinilaiseen predestinoidun armon ongelmaan. Tässäkin henkilöt tosin kokevat saaneensa 'merkin' kuulumisesta pelastettujen joukkoon, mutta antaa heidän pitää se illuusio - jonkin aikaa. - Rakkaus kun ei ole ikuista. Kuten ei sen puoleen rikkauskaan.

(Kielimafialle annoin pari paukkua votkaa - klo: 22.45)
1
Existenz Olemisen porteilla paneutuu Weberiin ja uskontososiologiaan. Lainaan häneltä seuraavan, kalvinismia käsittelevän kohdan.

'Kalvinistinen predestinaatio-oppi, jossa yksilön osaksi langennut armo oli Jumalan ennalta määrittämää, johti siihen, että ihmisten tuli työllään ja raatamisellaan osoittaa, että kuuluivat ennalta taivaaseen valittujen joukkoon.'

Miksi? Kyseinen johtopäätös ei nimittäin seuraa premisseistä, ei ainakaan predestinaatiosta, ellemme sitten näe siinä zizekiläisittäin tiettyä, psyykkisesti väistämätöntä ja siten ymmärrettävää (joskaan ei ideologisesti hyväksyttävää) dialektiikkaa, mikä asiaintila kaikista selittely-yrityksistä huolimatta yhä silti näyttäytyy minulle sekä teologisena petoksena dogmia kohtaan että hyveen kaapuun verhottuna psykologisena itsepetoksena (kaksinaismoralismina, tekopyhyytenä) omaa itseä ja toisia ihmisiä kohtaan.

Kalvinismi yrittää pragmaattisesti pyhittää predestinaatio-opissa jyrkästi kielletyn/menetetyn yksilön oman tahdon pätevyyden pelastuksen suhteen ja tulee tällä tavoin lopulta kääntäneeksi predestinaatio-opin käytännössä päälaelleen.

Jos/kun kerran Jumala kaikkitietävyydessään ja -voimassaan on aina jo etukäteen valinnut pelastetut ihmiset (ja heitä on vähän verrattuna kadotukseen joutuvien määrään), niin miten ihmeessä (sic) kukaan enää silloin voisi millään tavoin vaikuttaa kohtaloonsa ajautumatta juuri ennaltamääräämisopin kieltämään salapelagiolaisuuteen?

Ehkä äärimonergistinen predestinaatio-oppi on kuitenkin ankeassa näköalattomuudessaan psykologisesti niin vaikea sisäistää tai psyykkisesti hyväksyä (kyseessähän on ikäänkuin äärimmäinen 'tyranni', joka kieltää aktiiviselta ihmisluonnolta sen soteriologisen oikeutuksen), että oli pakko kehittää ratkaisu teologis-eksistentiaalis-psykologiselle lamaannuttavuudelle, joka mitätöi kaikki yksilölliset kannustimet.

Tässä, predestinaatio-opin implikoimassa, yksipuolisessa (vain Jumala voi ottaa meihin yhteyttä, ei päinvastoin) ellei peräti katkenneessa komunikaatiosuhteessa kutsun saaneen ihmisen ja kutsuvan Jumalan välillä, vallitsee kaksoissidos par excellence: mitään emme voi tehdä, vaikka kaikkeen olemme velvoitetut!

Miksipä emme siis, eksistentiaalisesti epätoivoisen ja toimettoman (mitä kuitenkin yhteisö, varsinkin sen naiset;\], paheksuvat) aikamme kuluksi alkaisi tehdä hyödyllisiä tekoja haalien samalla muissa ihmisissä syvää kateutta aiheuttavasti omaisuutta sekä taloudellista valtaa ja nimittäisi tätä koskaan päättymätöntä vaurastumisprojektia häpeämättömällä tavalla pelastukseen johtavaksi tieksi?

...?! - Ei käy!, koska minulle kyseinen teologis-psykologinen 'takinkääntö' merkitsee väistämättä paitsi kristinuskon rappiota myös mitä äärimmäisintä ideologista valhetta.

Tarkennan ja toistan, että taloudellista ja sosiaalista menestystä ei missään tapauksessa tule kalvinistisesti pyhittää/legitimoida teologisen, varsinkaan omaa dogmia mystifioivan teologisen silmänkääntötempun avulla (muista, sekulaarimmista syistä voidaan kyllä neuvotella - ks. luku 3.).

Mutta jos näin tapahtuu, pidän kapitalistista liberalismia entistä halveksuttavampana yhteiskuntajärjestelmänä, koska se ei ainoastaan pyri sumeilematta kartuttamaan yhden yksilön/yksikön materiaalisia voittoja vaan se suorastaan pyhittää ahneuden ja riiston tekemällä ylettömästä vauraudesta psykososiaalisen ihanteen - alunperin kalvinistisen kaksinaismoraalin hengessä - siis Jumalan tahtoon vedoten!

2
Luther ei, loogista kyllä, hyväksynyt Augustinuksen predestinaatio-oppia, vaikka hän muuten johtikin ajattelunsa tämän monergismista. Mutta Luther oli vielä Augustinustakin pessimistisempi ihmisluonnon ja siten pelastuksen suhteen. Lutherille ihmisen psyykessä ei ollut edes tuota Augustinuksen olettamaa, 'Jumalan varaamaa' tyhjää paikkaa, johon Herra saattoi asettaa armonsa kasvamaan ja vaikuttamaan ihmisen toiminnassa. Kristityn hyvissä teoissa ei siis ollut kyse ihmisen omasta ansiosta vaan Jumalan tahdon/armon ilmauksesta.

Lutherin mukaan ihminen oli kuitenkin niin syntinen, että jopa tahtoessaan Jumalaa hän tahtoi lopulta vain itseään. Tämän vuoksi armo voitiin antaa vain ja ainoastaan ulkoapäin, julkisesti julistamalla (forenssisen ('tori-')oikeuden periaate).

Lutherille 1) Jumala on jotain ihmisestä täysin erillistä (mitään synergiaa ihmisen ja Jumalan välille ei voinut eikä saanut edes kuvitella), 2) usko puolestaan on äärimmäisin kuviteltavissa oleva teologis-eksistentiaalis-psykologinen kaksoissidos (ihmiselle oli Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto), josta ei tiennyt a) vapauttaako se (hysteeris-euforiseen uskon ja rakkauden kokemukseen) vai b) lamaannuttaako hylätyksi tulemisen yksinäisyyteen: Jumala ei milloinkaan vastaa tai b') ajaako se sadomasokistiseen häpeään ja itseruoskintaan ja 3) armo kuin taivaallisen tyrannin julistama tuomio: 'olet vapaa!' - psyykkiseltä vaikutukseltaan kuin sähköshokki, oikosulku tai maaninen kohtaus - ellei sitten peräti vakava paniikkihäiriökohtaus.

Lutheriin - joka pelastautuu edellä mainituista teoreettis-psykologisista umpikujistaan (ellei suorastaan perversioista) verbaalikikkailulla eli ristin teologialla (myöhemmin: hyväksiluettu armo) ja kahden regimentin opillaan - verrattuna kalvinismi kuitenkin säilytti juridis-performatiivisen tyyneytensä ja vakavuutensa pelastuksen suhteen - tosin tekemällä pelastuksesta silkkaa businestä ja kääntäen kuten sanottu näin päälaelleen sekä Calvinin predestinaatio-opin että Lutherin pessimismin.

On myös täysin luontevaa ja ymmärrettävää, että kalvinismi sekä sen johdannaiset (metodismi, evankelismi, babtismi jne.) saivat eniten jalansijaa juuri Pelagiuksen maaperällä: 'Anglo-Amerikassa'.
Kiittäkäämme Jumalaa tuosta maailman- ja ihmiskunnan aatteellis-psykososiaalisen historian mullistavimmasta keksinnöstä, jossa ennaltamäärätyt voivat ostaa pelastuksensa tulosvastuun periaatteella eli suurta rahallista voittoa tehtyään. Heidän saamansa mittavat bonusoptiot nimittäin toimivat näkyvänä merkkinä siitä, että Jumala on jo aikojen alusta lähtien valinnut heidät pelastettujen joukkoon kuuluviksi.

3
Liberalistisen talousjärjestelmän ytimeen on aina, jo alunperin, sisältynyt kaksinaismoralistinen jakautuneisuus kristillisperäisten arvojen ja vapaan kilpailun välillä. Vapaassa kilpailussa moraalilla (sekä normina että arvona) on vain nimellinen merkitys, jolla taataan muodollisesti (laillisesti tai laittomasti rikottavissa olevien!) kauppasopimusten luottamuspohja. Kaupanteon moraali merkitsee näin ollen 'rituaalista yksimielisyyttä', jota nimitetään myös (muka) reiluksi peliksi (johon kukaan bisnesmies ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä usko sisimmässään kuin retorisesti!)

Perinteinen konservatiivi liberalismi kannatti perinteisiä, aristokraattisia arvoja, mutta toimi silti kauppaa tehdessään (esim. imperialismi, kolonialismi) täysin nihilististä valtapolitiikkaa harjoittaen. Myöskään tämän vuoksi suurista kaupoista ei puhuttu ääneen esim. yleisillä kutsuilla vaan ne jätettiin salaisissa kabinettikeskusteluissa ratkottaviksi, ikäänkuin kyse olisi ollut rikollisesta, mafiatyyppisestä, toiminnasta (kuten olikin).

Laeilla suojatut liikesalaisuudet mahdollistavat, siis legitimoivat, tämäntyyppisen rikollisuuden sen kaikessa raadollisuudessa (mitä nyt varomattomimmat, typerimmät ja ahneimmat jäävät kiinni suoranaisista lakiin kirjattujen pelisääntöjen rikkomisista).

Siinä missä konservatiivit liberaalit elivät perinteisten kristillisten arvojensa ja kaupanteon moraalittomuuden välisessä ristiriidassa, siinä pörssikeinottelevat uusliberaalit ovat heittäneet arvot kokonaan yli laidan. Tai sanokaamme, että he kyllä hyväksyvät arvojen pluralismin, siis arvorelativismin, mutta pelkästään siksi, että tällöin arvot muuttuvat joustaviksi ja suhteellisiksi. Tämä merkitsee samalla, että arvojen moraalinen velvoittavuus käytännössä katoaa, joten niistä ei ole haittaa jo sinänsä moraalittomassa tai lievemmin sanottuna nimellisen moraalin takaamassa (kauppa-)sopimuksen teossa, jossa luottamus kuten edellä mainittiin ymmärretään muodollisesti, pinnallisesti (tekopyhästi) reiluksi peliksi.

4
Luterilainen ja kalvinistinen pelastusoppi eivät periaatteessa eroa toisistaan ratkaisevasti häivyttäessään Jumalan ja ihmisen välisen eron olemattomiin: Jumala on deus absconditus, salattu Jumala, joka on ja pysyy täysin toisena. Tästä ei (vaikka pistänkin mutkat suoriksi) ole pitkä matka Hegelin näkemykseen, jonka mukaan Jumala kuoli lopullisesti ristillä ja muuttui inkarnoituneesta ideasta sosiaaliseksi järjestykseksi sekä lopulta Nietzschen päätelmään, jonka mukaan ihminen tappoi Jumalan tehden itsestään oman Jumalansa [a) aktiivisen nihilistin eli yli-ihmisen, joka elää 'vapaan hengen' distanssin paatoksesta ja dionyysisen elämäntunteen traagisuudesta tai b) passiivisen nihilistin eli viimeisen ihmisen, joka väittää keksineensä onnen, toisin sanoen loputtoman määrän nautintoa ja mukavuuksia].

Tälläkin tavoin ilmaistuna (ko. huippumielenkiintoista aihetta voisi/pitäisi pohtia useasta eri näkökulmasta) protestanttisuus ja reformaatio ylipäätään uudistaessaan kristinuskoa poistamalla siitä pakanalliset ainekset (sakramenttioppi, piilevä pelagiolaisuus: synergismi) ja kirkon institutionaalisen totalitarismin (Paavin valta ja kanonit) palaamalla vain Raamattuun (jota muka pystytään tulkitsemaan kirjaimellisesti oikein) ja juutalaistyyppiseen, sekulaarin alakristologian perustamaan 'eettiseen materialismiin', lopultakin tuhosi kristinuskon sisäisen voiman ja uskottavuuden ajaen sen ateismiin sekä nihilismiin - lyhyesti: teki siitä kansalaiseettisen empatialaitoksen, joka pyrkii kilpailemaan kaupallisesta suosiosta siinä, missä mikä tahansa suuryritys nykykapitalismissa (lyhyesti: kirkolla ei ole enää henkistä auktoriteettia).

Protestanttisuus oli/on kuitenkin oikeassa, mitä pelastusopin perustaan tulee. Soteriologian (kuten kaikkien ideologioitten ja vakavasti otettavien moraaliteorioitten - ei siis utilitarismin) ytimestä löytyy aina edellä kuvattu kaksoissidos ja kaikki yritykset muokata soteriologiaa ihmisystävällisemmäksi ja ylipäätään houkuttelevammaksi (sakramentit, synergismi, yläkristologia) ovat joko pakanallista perua tai keinotekoista teatteria.

Heti perään kuitenkin väitän Dostojevskin suurinkvisiittorin (ja Carl Schmittin, jota on pidetty suurinkvisiittorin inkarnaationa) hengessä, että pysyvää, positiivista auktoriteettia ja eksistentiaalista toivoa sekä turvaa antavaa kirkkoa ei ole mahdollista rakentaa luterilaisen soteriologian pohjalle. Protestantismi todellakin, ihan oikeasti, tuhosi vanhan kirkon ja uusi on lähinnä transsendenttiseen meditaatioon verrattava bisnes.

Tämä on minun kaksoissidokseni, mitä kristillisyyteen tulee: kristinuskon omantunnon rehellisyys toimi analogisesti tieteen totuuden tahdon kanssa: valhe piti paljastaa ja poistaa totuuden tieltä. Tällä tavoin kristillisyys itsekriittisessä hermeneutiikassaan paljasti lopulta viimeisen valheen - Jumalan ja siten oman jumalauskonsa. Tämän valheen poistettuaan protestantismi myös käytännössä tuhosi itsensä, koska nyt siltä puuttui sisältö ja perusta, jonka varaan itse kristillinen usko oli rakentunut.

Mutta 'Jumalan varjo on pitkä', kuten Nietzsche kirjoittaa. Niinpä reformaation jälkeinen, 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun postmoderni, dekonstruoitu kristillisyys, kituuttelee ontuen mutta varsin sitkeästi ateistisissakin muodoissaan, vaikka on koko ajan menettämässä muista yhteiskunnallisista laitoksista erottuvaa identiteettiään. Veikkaanpa, että 100:n vuoden kuluttua kirkko mielletään kuuluvaksi täysin samaan kategoriaan kuin museot, koulut, kirjastot ja sosiaalitoimistot.

Luterilaisesta kirkosta ei löydy enää pyhää saatikka henkeä - puhetta, byrokratiaa ja mediaviihdettä sitäkin enemmän.

Kun Jumala kuoli, kirkko päätti vahvistaa imagoaan ja meni pörssiin. Siitä tulikin kaupallinen menestys ja trendi/brändi - ainakin USA:ssa. Maallistuneet ja valistuksen nihilistisen perinnön väsyttämät eurooppalaiset sen sijaan kärsivät yhä edelleen Hamletin älyllis-eksistentiaalisista pakkoneurooseista ja Kuningas Learin hysteriasta.

Edes psykoanalyysi ei ole kyennyt eurooppalaisia paljon auttamaan, vaikka se pystyykin kyllä hahmottamaan heidän ongelmiensa perimmäistä laatua paremmin kuin egopsykologiat, jotka praktisissa tavoitteissaan yhä suuremmassa määrin yhdentyvät kaupallis-fundamentalistisen kristillisyyden kanssa: itsetuntoa myydään 170 $/kpl.

Manner-eurooppalaiset pystyvät kuitenkin vielä kärsimään eksistentiaalista (uskonnollistyyppistä) ja omantunnon (moraalisen normin) aiheuttamaa tuskaa, kun taas anglo-amerikkalaiset ovat jo vajonneet jonnekin Lacanin imaginaarisen, välitöntä nautintoa tavoittelevan perversiivisen narsismin tasolle, joka juuri tuossa narsismissaan on otollinen uskomaan Big Otheriin - fundamentalistiseen Jumalaan.

5
Päreeni peruslähtökohtana/-ajatuksena on (vaikkei siltä aina vaikutakaan) ollut kaksoissidos-ilmiö, jota etenkin luterilainen pelastusoppi ilmentää ja jonka kalvinismi ratkaisi petollisella tavalla. Kaksoissidos-problematiikka vaikuttaa kuitenkin kaikkialla puheakteissamme ja teorioissamme, niin mikro- kuin makrotasolla.

Tätä kaikessa kommunikaatiossa ja kaikessa ajattelussa, etenkin pohdintojemme perustavimmissa aksiooma-tyyppisissä oletuksissa vaikuttavaa dialektista umpikujaa pyrin käsittelemään yhä laajemmin ja syvemmin joissain tulevissa päreissäni. Pohtien muun muassa sitä, miksi minun mielestäni (eikä vain minun) Slavoj Zizekin (oletetun) vallankumouksellisuuden sekä (mm. Walter Benjaminilta perityn ja Alain Badioun kanssa työstetyn) utooppisen apokalyptisuuden että (weberiläis-heideggerilaisen) eettis-vallankumouksellisen Tapahtuman korostuksen selittäminen on positiivisen (premissit-johtopäätös) argumentaation puitteissa mahdotonta, koska perustojensa suhteen ajattelu törmää aina sekä ekspressiivisen että systemaattisen ilmaisunsa rajoihin.

Kyseistä törmäystä, joka perustan (Jumalan, metakielen, Big Otherin, - contra Habermas) puuttuessa falsifioi kaikki yrityksemme oikeuttaa/legitimoida diskursiiviset päämäärämme rationaalisesti, kutsun yleisesti kaksoissidos-tilanteeksi - ikäänkuin hirttosilmukaksi kaulassamme: ja mitä enemmän rimpuilemme, sitä tiukemmin tuo dialektis-paradoksaalinen solmu meitä kuristaa.
*
http://olemisenporteilla.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelagius_(teologi)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Luther
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.cartoonstock.com/directory/c/catch_22.asp
http://pilgrimsprogress.net/2006/09/17/calvinism-humor/