*
Turvaako immateriaalioikeus kollektiivisen omaisuuden rosvouksen? Onko patenttioikeus uusliberaaliseen talouskäsitykseen sitoutuneen talouspoliittisen lainsäätäjän perimmäinen kaupallinen instanssi, jolla se legitimoi=mystifioi eettisen perusnorminsa vastaisen toiminnan - mikä kaksinaismoralistinen periaate tietysti sisältyy implisiittisesti/lausumattomana jo itse normiin?
*
Merirosvot kuriin!
Tuomas Nevanlinna (10.3)
Ruotsin Piraattipuoluetta paheksutaan. Vaan todellisia nykyajan rosvoparoneita ovat ihmiskunnan kollektiivista omaisuutta patentoivat ja tavaramerkkaavat yhtiöt. Ja heidän viimekätisenä kätyrinään on tietenkin vapautta puolustava WTO.
Mutta eikö kaikkien saatavilla olevan tiedon vapaa leviäminen johtaisi vain resurssien tuhlaukseen? No, tietoa ei yhteiskäyttö tärvele, toisin kuin kenties laidunmaita. Eikö tekijää sitten pidä palkita? Kyllä, mutta geeni- ja lääkepatenttien rosvoajat eivät luo mitään, vievät vain.
Kai nyt ainakin tekijänoikeuspalkkiot kannustavat luovuuteen? Kenties niinkin. Mutta nykyisissä suurissa rojalti- ja brändikiistoissa ei ole kysymys oikeastaan koskaan siitä, että yksittäisen luovan tekijän asema pyrittäisiin turvaamaan. Kyse on liki aina korporaatioiden pyrkimyksestä taata itselleen luovien tekijöiden panoksesta koituva voittopotentiaali.
Tekijänoikeuksien pidentäminen on yksi muoto tästä. Mitä kannustusvaikutusta on siinä, että oikeudet pysyvät ja rojaltit virtaavat Disney Co:lle tai Straussin sukulaisille itse tekijän jo kuoltua?
Vaikka uusmonopolisaatio siis tapahtuukin nälkätaiteilijan nimissä, juuri hänen oikeuksiaan kavennetaan. Esimerkiksi eräälle suurelle lehtitalolle ollaan antamassa täysiä oikeuksia myös vapaiden toimittajien kirjoittamiin artikkeleihin. Tällä ei ole mitään tekemistä "vapaan kilpailun" kanssa, kyseessä on sula sikailu. Tätä ei muuta se, että se menee markkinatuomioistuimessa läpi.
Uusliberalismi rehvastelee vapaalla kilpailulla ja kaikki uskovat. Vasemmisto taas mielleyhtyy monopolien kannattamiseen – eikös Neuvostoliitossakin valtio omistanut kaiken ja kommarit pitäneet sitä hyvänä asiana, tä.
Kuitenkin juuri uusliberaalit kannattavat monopolien syntymisen takaavaa politiikkaa. Vasemmiston taas tulisi olla vapaan kilpailun puolella – siis silloin kun on kyse ilmiöistä, joita ylipäätään on syytä taloudellisesti vaihtaa.
Bertolt Brecht kysäisi, että mitäpä on pankkiryöstö verrattuna pankin perustamiseen. Niin. Kun varastaa yhdeltä on varas, mutta kun varastaa kaikilta, onkin yhtäkkiä dynaaminen huipputoimija.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/nevanlinna/artikkeli/Merirosvot+kuriin/1135253563669
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://www.iprinfo.com/tiedostot/Luennot_Oesch_20080915.pdf
http://www.sodahead.com/entertainment/obama-to-consult-magic-8-ball-for-afghanistan-strategy/blog-181575/?page=5
9 comments:
Rauno, viittaat usein Sartren keskeenjääneeseen situaatioeettiseen teokseen. Oletko tämän teoksen asiantuntija sen liiemmin?
Olen itse jonkin aikaa kehitellyt omassa ajattelussani eettistä mallia, joka voisi toimia post-uskonnollisena aikana. Sen mukaan elämän tärkeät asiat avautuvat kuoleman ja tyhjyyden kokemuksesta (Marcelin rajakokemus) Mielestäni ns. metafyysisen sillan ts. Jumalan kuoleman ei tule johtaa moraalittomuuteen, esimerkiksi siihen nihilistiseen muotoon, joka manifestoituu neoliberalismin opissa. Päinvastoin, on mahdollista, että se johtaa paljon terveellisempään, empaattisempaa, että ihmisläheisempään toimintaan.
Tämän eettisen mallin pohjana siis toimisi ajatus, että oikea (vai pitäisikö puhua kokemuksesta?) tieto johtaa oikeaan toimintaan (vrt. Aristoteleen moraalifilosofia)
Mikko Kuustonen (sic) eräässä haastattelussa ehdotti, että kaikille pitäisi suorittaa kuolemasimulaatio, jotta "turha hössötys" jäisi pois. (samaa väitti myös T. Pursianen: elämä avautuu kuolemasta käsin)
Kyseessä on siis totuus, joka tulee siis fenomenologian hengessä erottaa esimerkiksi totuudesta (itse asiassa todesta) logiikan mielessä. (Heideggerin käsitys totuudesta maailman uudella tavalla näkemisestä)
Tällä hetkellä minulla on vain intuitio siitä, mitä tuo Sartren teos voisi pitää sisällään, mutta samainen intuitio sanoo, että se voisi olla jotakin saman suuntaista kuin olen itse ajatellut. Ehkä kollektiivinen kuolemasimulaatio on kuitenkin liian kunnianhimoista ja megalomaanista(?) :)
yst. terv. Antza
Muistikuvani tuosta Sartren moraalifilosofiaa käsittelevästä kirjasta ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa ja siten aika hämäriä. Nyt näyttäisikin olevan niin, että sekoitan ko. kirjan lukemaani (siitä olen varma) väitöskirjaan, josta löytyy lainauksia kyseisestä teoksesta tai pikemminkin muistiinpanoista, joita ei koskaan julkaistu erillisenä kirjana kuin vasta Sartren kuoleman jälkeen nimellä: 'Notebooks for an Ethics/Cahiers pour une morale (1983, 600 p. - sivumäärän muistin sentään oikein!)':
Lassila, Olli-Pekka, Vapaa ihminen: etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa (1987).
*
Mitä siis jälleen kerran tulee oletettuun asiantuntevuuteeni ;\], niin siihen pätee edelleen se, mitä blogiotsikon alla sanotaan: olen melkein kakkien alojen - toisin sanoen: ei-minkään alan asiantuntija - tarkoittaa: poleeminen diletantti eli narri par excellence.
*
Kuolema on Heideggerilla Daseinia syvällisimmin ja erityisimmin konstituoiva asia.
(Cogito- ja subjektifilosofian kieltävänä Heidegger käyttää ihmisestä aina 'ei-subjektiivista subjektiivisuutta' ilmaisevaa, vaikeasti suomennettavaa termiä: Dasein: 'täällä oleminen'.)
Me elämme aina kuolemaa silmällä pitäen, muttei suinkaan niin, että kuolema lamauttaisi meidät vaan, että se nimenomaan saa tai sen pitäisi Heideggerin mukaan saada meidät ajattelemaan olemista olevien sijaan ja elämään olemiselle/-sta eikä oleville/-sta ja toimimaan tämän äärimmäisen/ehdottoman tosiasian 'innoittamana'.
(Tästä lähtee osaltaan linkki Badioun (ja Zizekin) apokalyptisen utopian ja Tapahtuman käsitteeseen: kuolema on ajattelun ja toiminnan äärimmäinen 'kannustin').
Heideggerin ajattelussa ylipäätään on kuin onkin aineksia ikäänkuin intellektuaaliseen uskontoon, mutta mistään 'kuolemasimulaatiosta' ei suinkaan ole kyse.
Sellaisen miellän lähinnä transsendentaalisen meditaation piiriin, jossa sillä on ilmeisesti oma erityinen tehtävänsä ja merkityksenä (eräänlaista henkistä benji-hyppyä?).
Heidegger on kyllä lähempänä idän ajatusperinnettä kuin kukaan muu eurooppalainen ajattelija - esim. Gelassenheit'issa. Silti hän ei koskaan luovu täysin sellaisesta käsitteellisyydestä (ja tavasta 'luottaa' käsitteen ilmaisukykyiseen voimaan), jonka on antiikin traditiosta ja saksalaisesta idealismista Kant, Schelling (ks. PS.), Hegel perinyt, ja joka esim. zeniläisyydelle on vierasta (Heidegger kyllä tunnustaa 'tyhjän käden', mutta ei tyhjää käsitettä).
(Buddha- ja Hindu-fani Schopenhauerin pessimistis-narsistinen tahto-filosofia ei minun mielestäni ole itämaisuutta 'nähnytkään', vaikka rääväsuu-Arttu toista väittää ja kirjoittaa. - Tyyppi on aivan liian kyyninen ollakseen buddhalainen.).
(jatkoa edelliseen kommenttiin)
Kirjoitan kuolemasta ja moraalista ehkä myöhemmin päreeksi asti, mutta sen verran sanon, etten vielä koskaan ole ollut niin pihalla etiikan suhteen kuin juuri nyt - tutustuessani Zizekiin, Lacaniin ja Badiouhun ;\].
Jotain uutta: apokalyptis-utooppista 'Tapahtumaa' sieltä kyllä on tulossa - (vain) sen verran on varmaa (paavalilais-benjaminilainen konteksti ja lähtökohta).
Sofokleen Antigonessa personoituu ainakin Lacanin etiikka. Antigone on hän, joka haluaa Asiaa (Lacan) tai Olemista (Heidegger).
Badioulle ja Zizekille Antigone on luultavasti yksi Totuuden=Etiikan perus-Tapahtuma.
Nämä luonnehdinnat eivät sano minulle vielä paljonkaan mainittujen herrojen etiikasta (kukin heistä välttää tietoisesti kehittämästä erillistä eettistä systeemiä!), mutta silti en enää koskaan aio palata siihen peliin, mitä liikennemerkki-etiikaksi kutsutaan: utilitaristinen hyöty- ja seurausetiikka tai umpidogmaattinen velvollisuusetiikka.
Hyve-etiikkaa en kuitenkaan täysin jätä (esim. kasvatuksellisista syistä), sillä eihän kohteliaisuus koskaan ole huono tai paha asia. - (Nietzschelle kohteliaisuus kuului kaikkeen - jopa kaikkein arroganteimpaan hyveellisyyteen. Tässäkin asiassa hän oli oppi-isänsä Schopenhauerin vastakohta).
*
http://www.jstor.org/pss/466210
(Oliko Sartren yritys epäonnistunut vai uusi 'suunta')
PS.
Schelling on kokenut etenkin parin viime vuosikymmenen aikana täydellisen rehabilitaation kuten partaveitsen terävä opportunisti-natsi (ei siis mikään devoted nazi kuten Hannah Arend väittää) Carl Schmitt (Schmittiä käännettiin englanniksi ensimmäisen kerran muistaakseni vasta 1976! - niin oli suuri pelko anglo-ameriikassa tätä 'irrationalistista' saksalaista kohtaan).
Eräs, joka osoitti, miten juuri Schelling ensimmäisenä käsitteli ontologista problematiikkaa systemaattisemmin olemisen ja olevien erona, oli tietenkin Heidegger.
(H. ja Derrida ovat pirullisen tarkkoja lukijoita, vaikka omapäisyydessään ja omaperäisyydessään tekivätkin sitten melko persoonallisia=kiistanalaisia käännöksiä ja johtopäätöksiä lukemastaan: mutta sellaista on luova nerous).
Schellingin merkitys ja taustavaikutus (etenkin Heideggerin ja Merleau-Pontyn ohella) vihreän liikkeen ontologiaan on mielestäni kiistaton.
Mielestäni eksistentialistinen elämän rajallisuuden kokemus voisi toimia eräänlaisena globaalin etiikan lähteenä. Liberaalissa yhteiskunnassa hyvä elämä on yhteismitaton käsite, kuten eri kulttuurienkin välillä. Onneksi rajoituksia hyvälle elämälle (ts. pahalle elämälle) on kuitenkin asetettu mm. ympäristöä ja tulevien sukupolvia silmällä pitäen.
Eräs ratkaisu näkemysten väliseen suvaitsevaisuuden takaamiseen on (länsimaisessa ajattelussa) saavutettu (ideaalisella tasolla) liberaalin valtion (so. välinpitämättömyyden) kautta. (Rawls) Kuitenkin, koska pitäydytään ottamastamitään kantaa, yksilö voi olla jokseenkin hukassa totuuden valtamerellä.
Siinä mielessä filosofijohtoinen valtio voisi toimia, että yksilön ei tarvitsisi kaiken muun hyvän lisäksi vaivata (liiaksi) päätään vielä elämänkatsomuksellisillakin kysymyksillä. Tosin, en usko, että huoleni on kovinkaan aiheellinen, sen voi todeta avaamalla television. Toisaalta on totta, että diktatuurin vinouden ymmärtää vasta jälkeen päin, kun Minervan pöllö on laskeutunut (Hegel). Filosofivaltiossa on vaara luiskahtaa sellaiseen, kuten olet jossakin yhteydessä maininnut.
Kuitenkin, vakaumusta metsästettäessä aikaisempien pohtijoiden jorinat eivät liene TÄYSIN turhia. (muistaakseni näin totesi Aristoteles)
Mutta ei ole varmuutta siitäkään, että saisiko "kuolemasimulaatio" kaikissa aikaan yhteistä eettistä sisältöä. Voisihan se johtaa laittomuuksiinkin. (a la kouluammuskelijat) Jääkö jäljelle muunlaista vaihtoehtoa, kuin nietzscheläinen urhea yli-ihminen, joka kestää katsella kuiluun muuttumatta itse kuilun kaltaiseksi?
Antza
Rauno, sohit Kuolemaa sun säilälläs summittaisesti... sinne tänne. Älä kuvittele että tiedät mistä on kyse, tai kuvittele, et tiedä.
anonymous,
minähän sanoin nimenomaan olevani 'pihalla'. Se tarkoittaa, ettei tiedä ettei tiedä ettei tiedä. Toisin sanoen: että tietää (ehkä), koska ei voi tietää, ettei tiedä, ellei tiedä, että tietää ettei tiedä jne. - haha.
No joo, hyväksytään. (Tuomariäänin 3-0.) Paska jäykkänä odotan uutta pärettäsi. Ps. Ennenvanhaan ihmiset muuten pyyhkivät päreeseen perseensä (kts. vaikka Kemppistä). Ei vaineskaan. Onhan meillä (useimmilla) aina ollut 2 kättä. Ja häntä. Pss. Myöhemmin tietysti tuli blackanddecker, ja häntä lähti enstiks... Ja kun kokki Kolmonen alkoi tehdä teeveessä ruokaa, silppuuntu sormetkin.
Mitäs näistä.
Ai niin harmi, jäi tuo linkki jättämättä. Tarkoitin tätä:
http://www.youtube.com/watch?v=H_qDHs_-Hyw&feature=related
Kaikki kunnia suomentajille. Mutta ei Brechtiä ymmärrä ellei osaa saksaa. (Tai enemmän kyse on tietysti kulttuurihistoriasta.) Voi vain kuvitella mitä papualainen ajattelee kun lukee eino leinoa (englannin kautta papuaksi käännettyä)... "Siinä
siis joku lintu lentelee... Aika tavanomaista. Ja joet virtaavat... höh?!"
http://www.youtube.com/watch?v=YNlBrJkvzg0&feature=related
Post a Comment