Nainen: 'Mä haluaisin puhua'. - Mies: 'Puhutaan vaan.'

Valitettavasti en löytänyt tarpeeksi 'huumorintajuisia' kuvia. Nämähän vaikuttavat melkein vakavilta ja autenttisilta. Onkohan heillä ihan oikeasti jotain sanottavaa toisilleen. Ei siis pelkästään juupas-eipäs-ajankulua vaan sitä ihteään eli huolen täyttämää rakkauden kaipuuta ;\].
*
Luvatusta poiketen, ennenkuin esittelen Carl Schmittin huikeaa tekstiä Teologisesta politiikasta, en kerta kaikkiaan malta olla siteeraamatta HS.fi.:n viimeisintä, Perttu Häkkisen kolumnia. Juuri näin minäkin asian ajattelen ja koen. Eläköön teennäisen muka-empaattinen, lattea ja tylsä psykokulttuuri! Kyllä nauratti. - Siis eikun:

VATVOTAAN
Perttu Häkkinen (HS.fi. 18.3)

Tuntemusten vatvomisesta tuli pornografiaakin kivempi juttu.

Mari Rantasila makaa sängyllä sikiöasennossa ja mittailee katseellaan huoneeseen astuvaa Ville Virtasta.

"Mä haluaisin puhua", Rantasila sanoo. "Puhutaan vaan", Virtanen vastaa. Sananvaihtoa seuraa 57 minuuttia tuskallista ihmissuhdevatvontaa. Kotikatsomon Jälkilämpö-sarja on piinaavaa väijyttävää.

Ei tosin siksi, että se olisi välttämättä roskaa, vatvominen vain on itsessään piinallista.

Suomalaiset tunne-elämän kuvaukset ovat jaettavissa jotakuinkin kahteen lajiin. Ensimmäisessä eivät suomalaisen miehen puista jumalnaamiota tunteiden viillot juuri korista. Vastoinkäymisen kohdatessaan hän hiihtää metsään ja tekee nuotion. Kuukkeli pyrähtää lähipuun oksalle, ja mies katsoo sitä hiljaisuuden vallitessa. Lopulta hän palaa kotiinsa metsän parantamana. Porstuassa mies kohtaa vaimonsa. Vaimo ei metsää selviytymiseen tarvitse: hänen tunteensa ovat jo aikaa sitten hautautuneet nälkäisen lapsikatraan kirkumiseen.

Jälkilämmön post-agraarinen vatvominen perustuu toiseen tulkintaan: siihen todellisuuteen, jonka minä tunnen. Kulttuuriin, jossa tuntemusten vatvomisesta on tullut pornografiaakin kivempi juttu. Lehtien kansissa ja televisioiden plasmanäytöillä julkisuuden henkilöt oksentelevat ympäriinsä sielunelämänsä mustaa liejua ja onanoivat henkisillä kuohuillaan.

Ja rahvas seuraa perässä. Jokainen kivi käännetään, jokainen tunne pilkotaan, ja lopussa hymyillään voitokkaasti. Tai siis hymyiltäisiin, jos sille saatanan vatvomiselle ikinä tulisi loppua.

Tunteista puhuminen on kai välttämätöntä. Kyseenalaista silti on, tarvitseeko niistä koko ajan jauhaa tai johtaako polveileva keittiöpsykologisointi ylipäätään haluttuihin lopputuloksiin.

Minut ylenmääräinen vatvominen ainakin tekee väsyneeksi ja ilottomaksi. Usein haaveilenkin lepäileväni ateenalaisen pylväshallin viileydessä kuuntelemassa viisaudenrakastaja Zenonin ajatuksia tunteettomuuden hyveistä.

Väitetään, että viime maailmansodan jälkeen maassamme ei ollut muodissa puhe, vaan hiljainen selviytyminen. Saattaa pitää kutinsa. Mutta onko suurten ikäluokkien lapsuudessaan oppima vaikenemisen kulttuuri synnyttänyt vastareaktion, jonka mukaan tunteitaan pitää jatkuvasti eritellä, ellei halua vaikuttaa umpimieliseltä alkuihmiseltä?

"Kyllähän me vahvassa psyko-kulttuurissa elämme", Mielenterveysyhdistyksen SOS-keskuksen johtaja Outi Ruishalme vastaa uteluuni. "Ääri-individualismi tuntuu johtavan ylipsykologisointiin ja liioitteluun."

Voiko itsensä henkinen auki repiminen sitten aiheuttaa liiallisina annoksina ahdistusta? Ruishalme sanoo pitävänsä sitä mahdollisena.

Suljen puhelimen ja avaan tietokoneen. Suositulla keskustelupalstalla suomalaiset vatvovat innokkaasti sitä, miksi suomalaiset eivät vatvo riittävästi.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/Vatvotaan/1135254789802/?cmp=tm_etu_kolumni
http://www.superstock.com/stock-photos-images/1569R-9016600
http://www.telegraph.co.uk/science/science-news/5612036/Want-to-get-something-done-talk-to-people-in-their-right-ear.html