Phänomenologien [Hegel: Hengen fenomenologia] 'Voimaa ja ymmärrystä' käsittelevässä luvussa, jossa saatetaan loppuun siirtyminen tietoisuudesta itsetietoisuuteen, Hegel ehdottaa tätä muotoilua, joka räjäyttää koko kantilaisen pakkomielteisen ekonomian: 'Yliaistillinen on aistillinen ja havaittu, onhan se asetettu totuudessa, mutta totuus aistillisesta ja havaitusta on olla ilmiö. Yliaistillinen onkin ilmeneminen ilmenemisenä.'
Ilmeneminen implikoi, että sen takana on jotain, mikä ilmenee sen kautta. Se kätkee totuuden ja antaa samalla eleellä aavistuksen siitä. Samanaikaisesti se sekä kätkee että paljastaa sen verhotun olemuksen. Mitä sitten on kätkettynä ilmiöiden ilmenemisen taakse? Juuri se tosiasia, että ei ole mitään kätkettävää. Salataankin vain sitä, että itse salaaminen ei salaa mitään.
Onko yliaistillinen siis pelkkä tietoisuuden illuusio, yksinkertainen trompe l'oeil' [silmänkääntötemppu]? Onko 'me' juuri hän, joka voi nähdä, että verhon takana ei ole mitään, kun taas 'naiivi' tietoisuus jää harhojen verkon vangiksi? Hegelin yhteydessä meidän ei pitäisi koskaan asettaa välittömästi vastakkain asiaintilaa sellaisena kuin 'me' näemme sen 'oikein' ja virheellisen tietoisuuden näkökulmaa. Jos harhaa on olemassa, emme voi vähentää sitä Asiasta [vrt. Kantin 'olio (Ding) sinänsä' eli Asia/maailma/todellisuus kaikkeudessaan].
Harha muodostaa itse Asian sydämen. Jos ilmiöiden hunnun takana ei ole mitään, subjekti konstituoi itsensä tämän 'ei-minkään' välityksellä itse väärinymmärryksen aktissa. Illuusio siitä, että verhon taakse on piilotettu jotain, onkin refleksiivinen: ilmenemisen taakse on piilotettu itse tämän ilmenemisen mahdollisuus. Verhon takana on se tosiasia, että subjekti ajattelee, että verhon takana täytyy olla jotain. Illuusio, vaikka olisikin 'väärä', sijaitsee itse asiassa verhontakaisessa tyhjässä paikassa. Illuusio on avannut paikan, jossa se on mahdollinen, tyhjän paikan, jonka se täyttää ja josta ulkoisen, faktuaalisen todellisuuden kahdentava 'harhainen todellisuus' voisi löytää oman paikkansa:
"...jotta voisi silti olla jotain, tyhjyyden - jota, vaikka se tapahtuikin ensin tyhjänä objektiivisista Asioista, täytyy kuitenkin itsessään tyhjänä pitää tyhjänä kaikista henkisistä suhteista ja tietoisuuden qua tietoisuus erotteluista - jotta siis siis tässä täydellisessä tyhjyydessä, jota kutsutaan jopa pyhistä pyhimmäksi, voisi silti olla jotain, meidän täytyy täyttää se tietoisuuden itsensä tuottamilla haaveilla, ilmiöillä. Sen pitäisi tyytyä niin huonoon kohteluun, sillä se ei ansaitsisi mitään, koska jopa haaveet ovat parempia kuin sen oma tyhjyys (Phänomenologie § 146, s. 89-90)"
Näin yliaistillinen pyhä on ensin tyhjä paikka, kaikkea positiivista sisältöä vailla oleva tila ja vasta jälkikäteen tämä tyhjyys täytetään jollain sisällöllä (joka on tietenkin otettu aistillisesta maailmasta, jonka yliaistillisen oletetaan kieltäneen tai jättäneen taakseen.
Sekä yliaistillisen että aistillisen maailman vastaavat sisällöt ovat samat. Objektista tulee 'pyhä' yksinkertaisesti vaihtamalla paikkaa - ottamalla ja täyttämällä Pyhän tyhjän paikan.
Tämä on myös lacanilaisen objektin logiikan perustava piirre: loogisesti paikka edeltää objekteja, jotka ottavat sen. [...]
Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti, luvusta 'Yliaistillinen onkin ilmeneminen ilmenemisenä', s. 264-265
2 comments:
"Ilmeneminen implikoi, että sen takana on jotain, mikä ilmenee sen kautta. Se kätkee totuuden ja antaa samalla eleellä aavistuksen siitä."
Tämä sisältää ajatuksen (implikoi, deutsch), että on olemassa totuus (1, arabic). En usko tuohon jumalaan.
markku
Sitaattisi jatkuu:
'Samanaikaisesti se sekä kätkee että paljastaa sen verhotun olemuksen. Mitä sitten on kätkettynä ilmiöiden ilmenemisen taakse? Juuri se tosiasia, että ei ole mitään kätkettävää. Salataankin vain sitä, että itse salaaminen ei salaa mitään.'
Jätitkö lukematta tai ymmärtämättä tämän ja/tai koko muun sitaatin?
Nimittäin juuri ko. siteeraamasi implikaatio-oletuksen Zizek Hegel-luennallaan pyrkii kieltämään. Eri asia sitten onnistuuko hän ;)
Zizek on nimittäin viime vuosina suhtautunut hiukan itsekriittisesti joihinkin tämäntyyppisiin 'Ideologian ylevässä objektissa' esittämiinsä asetelmiin.
Eli - kuten vihjannet - verhon taakse jäisi edelleen tavalla tai toisella tuo oletettu kantilaisen olion sinänsä 'varjo' - tietty transsendentaalinen todellisuus, joka on oletettava mutta, josta ei voi kokonaisuudessaan tietää mitään.
Mutta tässä tekstissä Zizek siis pyrkii hegeliläisittäin samaistamaan olion sinänsä ja olion ilmenemisen.
Zizek ei kuitenkaan väitä mitään ilmenemisen mahdollisesti 'noudattamista dialektisista lainalaisuuksista' a la Hegel, koskapa hänelle Hegel ei ainakaan ensisijaisesti ole deterministi vaan pikemminkin pätevän rationaalisen metodin mies.
*
Ilmenemisen ja olemuksen välinen ero/ttelu lienee länsimaisen ajattelun perustavin kulmakivi.
Zizek haluaa välttää kaksi perinteistä ratkaisumallia: 1) nominalismin, jossa käsitteet sellaisenaan ovat tyhjiä nimiä ja niiden merkitykset pelkkiä ihmisten tekemiä sopimuksia, 2) realismin, jossa käsitteillä on ilmiöiden 'takana' olemuksellinen, niistä itsestään riippumaton, mahdollisesti jumalallinen', merkitys (vrt. Platon ja kristinusko.)
Olennaista tässä jaossa Zizekille (joka on enemmän nominalisti kuin realisti: itse asiassa hän on antideskriptivisti) näyttäisi olevan, että ilmiöiden takainen olemus on 'olemassa' ikäänkuin 'paikkana' vielä silloinkin, kun siellä/se itsessään on ei-mitään eli tyhjyyttä.
Ajattelu ei voi edetä ilman tuota tyhjyyden 'aina jo' etukäteen olettamista.
Palaan tähän luultavasti myöhemmin viimeisissä Zizek-sitaateissani (ja muutenkin), koska kirjan lopussa Zizek kekittyy pitkälti näihin ongelmiin ja niiden sovellutuksiin.
*
Nominalismi johtaa triviaaliin pragmatismiin, jossa mikään ei ole perimmältään totta ja pysyy ikäänkuin totuutena vain 'poliisin valvonnassa' (sopimusten kontrolli).
Realismi on äärimmillään fanatismia: totalitarismia, fasismia, fundamentalismia - tai - kappas vain - jonkinlainen poliisivaltio sekin, koska ihmiset eivät aina 'tajua omaa parastaan' eli eivät noudata Puolueen tai Jumalan tahtoa.
Tässä mielessä nominalismi ja realismi eivät käytännön seurauksiltaan juuri eroa, vaikka näennäisesti nominalismiin perustuva liberalismi salliikin enemmän yksilöllisiä vapauksia kuin tiukan realistinen uskomusjärjestelmä, jossa yksilön vapaus ja moraalinen integriteetti eivät ole hänen oma asiansa (eiväkä ne edes voi olla mahdollisia vaan rappeutuvat vain hänen omana asianaan).
Jätän toistaiseksi avoimeksi onko Zizekillä muuta motiivia tämän kahtiajaon 'sovittamiseksi' tai pikemminkin sen ilmaiseman/ylläpitämän antagonismin soveltamiseksi kuin kyyninen (käsitteen alkuperäisessä merkityksessä) pyrkimys osoittaa uskomuksiemme perusta sekä perustelut aina ideologisiksi - ja nimenomaan sillä tavoin ideologisiksi, jota me itse emme olisi tulleet lainkaan ajatelleeksi tai jonka me olemme ehkä syvästi kieltäneet itseltämme ja muilta.
Zizek on siis filosofi par excellence - paarma, joka pistelee laiskoja hevosia takapuoleen: Sokrates.
Post a Comment