Tämä tapaus sattui 1987 eräässä mielisairaalassa, jonka nimellä ei tässä yhteydessä ole mitään merkitystä.*Kello oli noin puoli yksi (12.30). Osasto kuulosti aina tähän aikaan päivästä melko hiljaiselta, koska päiväruokailu oli saatu päätökseen ja iltapäiväkahvin aika tulisi vasta klo: 14:sta paikkeilla.
Potilaat olivat joko huoneissaan tai ulkona vapaakävelyaikaansa kuluttamassa.
Istuin etukanslian oven vieressä ja luin jonkun uuden potilaan tietoja.
Miltei etukansliaa vastapäätä oli osaston lukittu ulko-ovi, joka johti portaikkoihin ja käytäviin sekä niiden kautta ulos pihalle. Ulko-oven ja kanslioitten välistä meni osaston pitkä sisäkäytävä, jonka toisessa päässä olivat ruokailu- ja oleskelutilat, toisessa päässä taas tupakkahuone ja toinen ulko-ovi, jota käytettiin yleensä silloin, kun lähdettiin lenkille niiden potilaitten kanssa, joilla ei ollut vapaakävelyoikeutta. Myös potilasruoka toimitettiin osastolle sitä kautta.
Potilashuoneet sijaitsivat käytävän molemmin puolin.
Vapaakävelyn saaminen riippui siitä, millainen oli potilaan kunto, ja millaiseksi se arvioitiin hoitoryhmässä. Päätös jäi aina viime kädessä lääkärin vastuulle. Pääsääntö oli, että sekavassa mielentilassa olevat eivät vapaakävelyä saaneet.
Tällä pitkäaikaspotilaiden osastolla noudatettiin hieman epäoikeudenmukaisesti "koirakouluksi" haukuttua Sariolan-Ojasen porrastettua vastuukynnysmallia, jossa potilaan psyykkinen kunto testautui tietyistä toiminnoista selviämisellä.
Toiminnallinen omaehtoisuus ja asiallisuus nosti potilaan ylemmälle vastuutasolle, mikä antoi myös samalla lisää vapauksia.
Käytännön behaviorismia psykiatrisen laitoshoidon kroonikoihin sovellettuna siis.
Mallia ei voi soveltaa vastaanotto- ja akuuttiosastoilla, ei välttämättä myöskään avo-osastoilla, mutta pitkäaikaispotilaitten kuntouttamiseen se antoi pohditun ja systemaattisen mallin, koska näiden ongelmat olivat monesti toiminnallisten taitojen puutteessa ja toiminnallisen aktiviteetin kapeutumisessa pitkän ja passivoivan potilasuran seurauksena.
Vapaakävelylupa oli aluksi puoli tai 1 tunti päivässä ja sitä pidennettiin aina, mitä korkeammalle vastuutasolle potilas pääsi.
Mutta tarkoitukseni ei ollut kuvailla tämän osaston kuntoutusmenetelmiä tai päiväohjelmaa - ei myöskään sen potilaitten mielenterveydellisiä ongelmia vaan kertoa eräs melko rankka tositapaus, jota itse olin - en ainoastaan todistamassa, vaan johon myös jouduin osalliseksi.
*
Istuin siis etukanslian oven viereisellä tuolilla lukien potilaspapereita. Vuorossa ollut naishoitaja (msh) sanoi, että hän lähtee nyt (potilas) Tarjan kanssa potilaskeittiöön valmistelemaan iltapäiväkahvia.
"Kello puoli yksi. Onpas sillä nyt hoppu", minä ajattelin.
Iltapäiväkahvin valmistelu tarkoitti sitä, että metalliseen, kaksitasoiseen kärryyn lastattiin kahvipannut, kahviastiat, sokerit, maidot ja leikattiin valmiiksi myös pullapalat.
Sen jälkeen kärry kuskattiin vähän ennen kello kahta lasteineen jaettavaksi pöytiin ruokailutilojen puolelle.
Huomataan, että potilaskeittiö, joka oli avoinna vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, ja silloinkin valvojan läsnäollessa, sijaitsi päiväkahvien kannalta hieman epäkäytännöllisesti toisessa päässä kuin ruokailutilat.
Naishoitaja ja potilas Tarja menivät keittiöön. Kului vain pari minuuttia, kun käytävän sieltä päästä alkoi kuulua ääntä - ilmeisesti huutoa.
En aluksi kuullut, mitä se huuto oli, mutta pian asia selkeni, kun äänet kuuluivat jo käytävältä.
"Tarja, pysähdy, tuo se veitsi takaisin!"Katsoin kanslian tuoliltani ulos käytävälle. Ulko-oven, joka siis sijaitsi pari kolme metriä etukanslian ovesta keittiöön päin, vieressä kirjaimellisesti notkui ja tärisi nuorehko miespotilas kumarassa asennossa, selkä keittiöön päin.
En muista enkä osaa sanoa, kummasta hänen tärinänsä ja heilumisensa johtui enemmän - lääkkeiden sivuvaikutuksesta vai itse psyykkisestä oireilusta.
Naishoitaja huusi yhä uudestaan Tarjaa palauttamaan veitsen. Nousin äkkiä ylös tuolilta ja astuin käytävälle nähdäkseni paremmin, mitä tapahtui.
Näky oli aika hurja. Tarja, joka itse oli myös melko nuori tämän osaston potilaaksi, lähestyy miltei juoksuaskelin ulko-ovea ja häneen selin seisovaa nuorta miestä - kutsukaamme häntä tässä Ristoksi.
Naishoitaja juoksee Tarjan perässä, mutta on auttamattomasti jäljessä eikä saa tätä kiinni. Tarja on jo muutaman metrin päässä Ristosta ja juoksee pitäen ehkä 35 cm pituista leipäveistä oikeassa kädessään, joka on kohotettu lyöntiasentoon.
Pari sekuntia olin yllätyksestä jähmettynyt, minkä jälkeen otin ripeitä askelia Riston suuntaan ja huusin:
"Tarja, pysähdy!"Huudosta ei ollut apua. Pääsin Riston viereen juuri sinä hetkenä, kun Tarja ehti tämän taakse ja iski leipäveitsen Riston selkään. Jos olisin ehtinyt hänen eteensä olisin todennäköisesti saanut itse veitsen rintaani tai vatsaani.
Risto korahti ja horjahti muttei kaatunut. Naishoitaja tulee ja ottaa Tarjaa kiinni kädestä.
Hän lähtee paikalle kiiruhtaneen osastonhoitajan kanssa viemään Tarjaa niin sanottuun eristyshuoneeseen, jota voinee ilman sarvia ja hampaita kutsua osaston putkaksi, jonne väkivaltaisesti ja liian levottomasti käyttäytyvät potilaat pantiin "huilaamaan".
Jos potilas vaikutti erittäin vahingolliselta itselleen, hänet asetettiin huoneessa sijaitsevaan sänkyyn niin sanottuihin "lepositeisiin", jolloin sekä kädet, jalat että rintakehä sidottiin sänkyyn paksuilla remmeillä.
Leipäveitsi sojotti Riston selässä, jonne se oli uponnut ilmeisesti ainakin 2-3 sentin verran. Pidin häntä kiinni hartioista ja kainaloitten alta, jottei hän olisi lysähtänyt tai kaatunut lattialle.
Riston tutistessa kuin horkassa oli koko ajan vaarana, että leipäveitsen kahva osuu joko oveen tai seinään.
Pahimmassa tapauksessa - potilaan kaatuessa lattiaan - veitsi olisi voinut ruhjoa selkää ja keuhkoja pahastikin.
Osastonhoitaja ehti kanslian ovesta ulos lähes samaan aikaan, kun leipäveitsi iskeytyi selkään. Hän käski minua pitämään potilasta pystyasennossa ja palattuaan "eristämästä" Tarjaa meni soittamaan päivystävän lääkärin paikalle.
Riston tempoilu oli kuitenkin yhä voimakkaampaa ja siten vaarallisempaa, koska veitsi saattoi minuunkin osuessaan vääntyä selässä, enkä toisaalta kyennyt enää yksin pitämään häntä pystyssä.
Tein nopean, täysin refleksinomaisen päätöksen. Koska en ollut lainkaan varma, että olisin kyennyt asettamaan Riston turvallisesti lattialle kylkiasentoon ja pitämään myös siinä, otin häntä toisella kädellä kiinni kainaloitten alta, tartuin toisella kädellä leipäveitsen kahvaan - ja vetäisin veitsen irti selästä.
Se oli melko tiukassa, mutta minulta löytyi käsivoimia.
Tämän jälkeen laskin potilaan niin hitaasti kuin mahdollista lattialle ja pidin kylkiasennossa, vaikka tämä sätki edelleen kuin kala veneen pohjalla.
*
Leipäveitsen irtivetämisen jälkeisiä tapahtumia en muista enää kovin hyvin. Verta ei haavasta kuitenkaan tullut juuri lainkaan, ja ajattelin, että hyvä niin.
Olin mielestäni tehnyt potilaan motorisen tilan huomioiden oikean ratkaisun.
Päivystävä lääkäri tuli, tutki nopeasti potilaan ja pyysi soittamaan ambulanssin. Potilas piti käyttää sisätautipoliklinikan tarkistuksessa.
Päivystävä palasi ambulanssin lähdettyä takaisin osastolle, jossa kuunteli tietenkin myös minun versioni tapahtuneesta. Selitin asiat niinkuin ne olivat minun kokemanani tapahtuneet, ja painotin, etten uskaltanut jättää leipäveistä sojottamaan sätkivän potilaan selkään varsinkin, kun en yksin kyennyt pitämään tätä pystyasennossa.
Tämä kaikki oli lääkärin mielestä ihan järkevää toimintaa, mutta veitsen irtivetämisessä piili yksi ilmeinen vaara, joka ei kuitenkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, koska Riston hengitys toimi melko hyvin vielä hänen lähtiessään ambulanssilla.
Tuo vaara oli niin sanottu ilmarinta - (
Rintakehän vammat :: Terveyskirjasto.)
Kun kuulin, minkälaisesta riskistä oli kysymys, pala nousi kurkkuuni ja ahdistuin aika tavalla. Lääkäri kuitenkin toisti, että vaikka riski yhä edelleen on olemassa, niin voi pitää hyvin epätodennäköisenä, että mitään hengenvaaraa enää ilmenee, sillä jos veitsi olisi läpäissyt keuhkon sen verran pahasti, että se olisi repeytynyt, niin ilman muuta potilaan hengitys olisi ajoittain miltei salpautunut.
Mitään näin vakavaa hän ei Riston tapauksessa havainnut.
Edelleen hän vielä lisäsi, että varmaankin tein aivan oikein olosuhteet huomioonottaen, vaikka tuuriakin tässä kyllä oli.
Päivystävä ihmetteli myös, miksei osastolla ollut muuta henkilökuntaa, johon osastonhoitaja totesi, että yksi hoitaja oli ruokailemassa, eivätkä iltavuorolaiset, jotka tulivat yleensä klo: 12.45 -13.00 olleet vielä paikalla, ja että tämä oli aivan tavanomainen tilanne klo:12:30 joka päivä.
*
Pari päivää sain jännittää tosissani, mihin suuntaan Riston tila kääntyy, mutta viimein pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Mitään - ainakaan vakavaa - ilmarintaa ei havaittu, ja Risto toipuisi vammastaan hyvin.
Naishoitaja oli pitkään kovin apea ja hiljainen, koska ei ollut tarpeeksi valppaasti seurannut Tarjan toimia keittiössä vaan päästänyt hänet kaappaamaan leipäveitsen. Sitäpaitsi Tarja oli vaikuttanut kovin levottomalta juuri sinä päivänä.
Voisi todeta, että ruokailemassa olleen hoitajan "ajoitus" ei ollut paras mahdollinen - ei myöskään naishoitajan päätös ottaa levoton potilas juuri siihen aikaan mukaansa keittiöön, jossa käytettiin leipäveistä pullan viipaloimiseen.
Ehkei myöskään hoitaja Räsäsen päätös tempaista leipäveitsi irti potilaan selästä ollut täysin harkittu, vaikka hän yhä tänäkin päivänä pitää ratkaisuaan ainoana mahdollisena verrattuna riskeihin, joita muuten olisi seurannut.
Mutta kuten jo on käynyt ilmi, tällä tarinalla on sittenkin onnellinen loppu, koska paljon pahemmin olisi voinut käydä. Kukaan ei sentään kuollut tai saanut elinikäistä vammaa.
Siitä olen ikuisesti kiitollinen.
