July 15, 2006

Väkivalta simulointina ja simulacrumina

Kommenttia Androgyynihullumiehelle, Petja Jäppiselle sekä Campolle.

AHM kommentoi: 'Nyrkkeilystä voisi kirjoittaa pitkäänkin, mutta päätän George Foremanin sanoihin: "Nyrkkeily on laji, jota jokainen muu urheilulaji jäljittelee."'

RR

Foreman osui aika nappiin, sillä hän kertoi sen, mikä on kaiken kilpaurheilun perusmotiivi - vastustajan eliminoiminen - tappaminen tai raaka alistaminen oman kunnian saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi.

Mutta vaikka jopa kaksintaistelussa oli/on sääntönsä, samoin venäläisessä ruletissa, niinsilti väitän, että näidenkin lajien pitäminen väkivallattomina on kategorinen virhe.

En väitä näin siksi, että kokisin nyrkkeilyn täysin vastenmieliseksi, vaan siksi, etten hyväksy esim. nyrkkeilyn väkivallatomuus-argumenttia Campon tai sinun määrittämälläsi tavalla.

Palautan kaiken kilpaluvietin agoniin, sillä agon on konfliktien perusmotiivi. Oman kunnian ja oman edun tähden tässä maailmassa on tehty mitä kaameimpia tekoja.

Kaksintaistelu on siirtymä primitiivisestä kostomallista, joka sekin toimii kirjoittamattomien (muttei laillisten) sääntöjen pohjalta, jo hiukan tarkempien ja molempia osapuolia koskevien sääntöjen alaiseen kamppailuun.

Toisessa "dead-play"-esimerkissäni, venäläisessä ruletissa on jo aivan selkeät ja yksinkertaiset säännöt, mutta siinä on kyse pikemminkin riskistä ja onnesta kuin henkilökohtaisesta kamppailusta.
On eripyyppisiä pelejä/kilpailuja, mutta aina niiden ääripäästä löytyy kovin mahdollinen panos - oma henki.

Kaikki kilpailu juontuu agonin ja leikin yhdistelmästä siten, että kilpailu on aina nollasummapeliä, mutta kaikki leikkiminen ei sitä ole.

Voisi sanoa, että kilpailu on kunnian ja etujen tavoittelua, kun taas leikki - niinkuin taide - on perimmältään hyödytöntä (mitä se ei tietenkään esim. lapsen kehityksen kannalta ole - päinvastoin) siinä mielessä, ettei leikin maailma on todellinen.
Juuri tämän vuoksi lapsen mielikuvitus(-maailma) voi myös olla äärimmäisen väkivaltainen.

Leikkijä ei joudu vastuuseen teoistaan kuin leikin sisällä, mutta päinvastoin kuin urheilussa, hänelle ei ole myöskään mitään hyötyä leikin lopputuloksista.

Hiekkalinnaa rakentava voi koska tahansa tuhota luomuksensa eli samalla rikkoa sen säännön, jonka puitteissa hän lähti sitä rakentamaan (leikkimään) ja siirtyä uusiin sääntöihin.

Kilpaurheilijan ei kuitenkaan ole enää mahdollista perääntyä, ellei hän sitten luovu koko kilpailusta, josta siitäkin seuraa negatiivinen sanktio - tappio.

Leikin - päinvastoin kuin kilpailun - seurauksista ei siis tarvitse välittää, vaikka siinäkin kilpaillaan usein ihan "tosissaan".

Pyrin tässä soveltamaan genealogista (syntyopillista) ajattelua ja pohdin, miten - jos kilpaurheilun väkivallattomuus perustellaan moraalilla ja kilpailijoitten hyväksymillä säännöillä - tämä kilpailumoraali on kehittynyt ja mikä on sen alkuperä.

En siis oleta, että kilpailumoraali olisi meille annettu ikäänkuin Jahven käskyt tai, että meidän tulisi omaksua säänöt rationaalisen päättelyn kautta kategorisena imperatiivina kuin Kantin moraalilaki, vaan on selvää, että historian kuluessa nuo säännöt ovat pikku hiljaa muokkautuneet kaiken yhteisöllisen kehityksen myötä.

Leikki ja kilpailu ovat molemmat ihmisen väkivaltaisen luonteen sosiaalistamis/-tumisprosesseja, jotka kuitenkin paradoksaalisella tavalla myös ruokkivat uutta kunniantavoittelua ja saattavat varsinkin kansalliskiihkon noustessa toimia sosiaalistumiskäytäntöä eli perimmältään yhteiskuntarauhan säilyttämistä vastaan.

Huomataan, että kilpaurheilu on aina kaksiteräinen miekka, koska sen panoksena toimii perimmältään kilpailijan henki ja kunnia, vaikka itse kilpaileminen perustuukin vapaaehtoisuuteen ja sääntöjen hyväksymiseen sekä noudattamiseen tuomarin valvonnassa.

Onko siis nyrkkeily, jääkiekko tai ylipäätään kamppailu-urheilu väkivaltaista?

Tuolla tavoin asetettuun kysymykseen voi vastata, että kamppailu-urheilu on monesti väkivaltaista (sekä sääntöjen vastaisesti että niiden puitteissa), mutta se ei ole "väkivaltaa".

Silti - kerta toisensa jälkeen kamppailu-urheilu ikäänkuin SIMULOI ja/eli UUSINTAA väkivallan - kuitenkin tavalla, joka meidän yhteiskunnissamme on hyväksytty.

Mistä muusta väkivaltaelokuvien tai kamppailu-urheilun suosio kertoo kuin siitä, että haluamme kiihkeästi kokea simuloitua väkivaltaa - heti lapsuudesta asti!

Kaikkein eniten väkivaltaa löytyykin juuri lapsille tarkoitetuista animaatioista. Mutta niinkuin lapset - niin me aikuisetkin seuraamme väkivaltaisia elokuvia ja väkivaltaisia urheilulajeja ikäänkuin tuo väkivalta ei olisi totta.

Vastustaja voi - hänen pitääkin! - irvistää tuskasta, kun nyrkki, kyynärpää tai maila osuu hänen kasvoihinsa.
Mutta katsojalle tämä ei siis ole väkivaltaa vaan väkivallan simulointia - pelkkä metafora, Jean Baudrillardin simulacrum.

Kun kuulan kalloonsa ampunut venäläisen ruletin pelaaja lyyhistyy kuolleena pelipöydälle (esim. Apokalypse. Now.), kyse ei ole väkivaltaisesta teosta vaan simulaatiosta. Mies otti sääntöihin ja pelin luonteeseen kuuluvan riskin ja hävisi.

Volte Face (Täyskäännös)

Mutta "kuka" helvetti soikoon keksi koko kaksintaistelun, nyrkkeilyn tai venäläisen ruletin ja niiden säännöt?

Jos haluamme löytää varsinaisen "sylttytehtaan" tässä väkivaltakeskustelussa, niin niitä ovat juuri tällaiset "tyypit" tai instituutiot".

SUMMA: Koska pelin säännöt kätkevät ja simuloivat väkivallan, joka ilman sääntöjä olisi aidosti ja tunnustetusti väkivaltaa, silloin myös itse pelin täytyy olla väkivaltainen...

*
Jos AHM tai Campo eivät hyväksy tätäkään versiota, lienee mahdotonta jatkaa väittelyä. Emme puhu silloin enää samasta asiasta.

4 comments:

Petja Jäppinen said...

Minusta kaksintaistelut pitäisi laillistaa.
Valtiolla ei tule koskaan olla oikeutta päättää kansalaisen elämää, mutta kansalaisella tulisi olla siihen oikeus yhteisen hyvän nimissä.

Tekisi hyvää tavoille, jos voisi epäkohteliaasta käytöksestä saada hansikkaat kasvoille, ja vasta virtaan junan ovella ryysäävä voisi joutua maksamaan käytöksestään hengellään.

Androgyynihullumies said...

RR: "Foreman osui aika nappiin, sillä hän kertoi sen, mikä on kaiken kilpaurheilun perusmotiivi - vastustajan eliminoiminen - tappaminen tai raaka alistaminen oman kunnian saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi."

Tämän lainauksen kanssa täytyy olla kyllä eri linjoilla. Aivan en allekirjoita tuota. Itse menneisyydessäni kilpailin potkunyrkkeilyssä ja tavoite oli toki vastustajan voittaminen, mutta ei millään tavoilla alistaminen. (Foremanin aikalaisella Joe Frazierilla oli tämänkin tyyppisiä lausumia, joista en tietty pitänyt (siis mikä Frazierin oma tavoite on vastustajan suhteen, Ali taas oli toisenlainen)).
En usko, että oma asenteeni on harvinainen kilpaurheilijoille, edes vapaaottelijoille tai nyrkkeilijöille.

Muuten analyysisi on mielenkiintoinen ja tarkempaa syventymistä kaipaava. Aihehan on hyvin laaja ja yhteydet Batailleen tai ehkäpä Girardiin eivät liene kaukaiset.

Androgyynihullumies said...

Nyrkkeilyhän - ja jopa vapaaottelu - on viime kädessä simulaatiota. Se miten simulaatio siirtyy ns. reaalimaailmaan on toinen juttu. Mike Tyson tai Tony Halme olisivat joka tapauksessa suht kovia jätkiä kadullakin. Itseäni kiinnostaa kuitenkin nimenomaan kamppailu-urheilun (laajassa mielessä luen jenkkifutiksenkin siihen) filosofinen puoli. Halu pystä pystyssä, olla luovuttamatta. Muhammad Alin elämäkerrat ovat (myös) hienoja teoksia tätä hiukan sivuten. Nyrkkeily on urheilua, vapaaottelukin on urheilua. Olemukseltaan ne ovat toki hiukka erilaisia kuin esimerkiksi pöytätennis, mutta urheilua. Nyrkkeily - vapaaottelu on tosin parempi esimerkki (lajin moderni historia on kuitenkin sen verran lyhyt, että nyrkkeily lienee parempi esimerkki) - on urheilua, mutta se myös simuloi eloonjäämiskamppailua paremmin kuin pöytätennis, väitän. Ainakin minun mielestäni se on juuri tämän takia mielenkiintoisempaa. Osin nyrkkeily on tietysti viihdettä hyvin sofistikoituneessa mielessä (verrattuna vaikka kolosseumeilla taisteleviin orjiin) ja tietty show´ta (ja suuressa maailmassa glamour kuuluu asiaan myös).

Monelle nyrkkeilijälle on usein kysymys ehkä jopa enemmän siitä kuinka kestää iskuja kuin kuinka niitä antaa (ainakin alussa useimmille lyömään oppiminen on helpompaa kuin iskujen vastaanotto). Tämä on usein myös halutumpi tieto, jos tiedosta voi tässä yhteydessä puhua. Halu kestää kaikki mitä vastustaja tarjoaa ja enemmän.

Fiktiohahmo Rocky Balboa halusi ottaa täydet erät maailmanmestarin kanssa ("going to distance") ja toinen fiktiohahmo Tyler Durden päätti ottaa turpaan ensin itseltään, sitten kadunmieheltä. Kestää se kipu, ei niinkään antaa takaisin. Reaalimaailman hahmo Jake La Motta, mies joka todellakin antoi takaisin (ja useimmiten enemmän antoi kuin otti), taas omien sanojensa mukaan (kuvanauhat kertovat myös paljon) otteli niin, ettei olisi ansainnut elää. Se, kuinka paljon esimerkiksi nyrkkeilyssä on kyse katarsiksesta on mielenkiintoinen kysymys. Toisaalta kyse on tietty myös tanssista ja hyvinkin strategisista asioista, mutta ne ovat tässä yhteydessä sivuseikka. Toki loppuun todettava, että vaikka (potku)nyrkkeilykehässä olen kilpaillutkin, olen nyrkkeilyn suhteen enemmänkin kiinnostunut maallikko (vaikka sparratessa (nyrkkeilyäkin) olen hikeä ja vertakin melko paljon vuotanutkin) ja joku ammattinyrkkeilijä voisi antaa hyvinkin toisenlaisia vastauksia nyrkkeilyn luonteesta (ehkä nyrkkeily on jollekin vain mekaanista toimintaa, jossa lopussa pisteautomaatti (amatöörit) kertoo kuka on voittaja). Oli miten oli, mielestäni vaikka la Mottan sanat tai Alin elämäkerrat valaisevat asiaa kuitenkin eräästä, hyvin mielenkiintoisesta kulmasta.

A-K.H said...

Voitonmakuun on päästävä, vaikka verenmaku suussa. Petjan idea on hyvä. Kävisin pätkimässä koko valtiojohdon naamat rukkasilla.