Moraalittomia hyveitä (jatkoa brändi-kritiikkiin)

Kirje Latelle.

Late kirjoitti

Ihan asiallista juttuahan siinä näkyy olevan. Todellinen jokaisen mainosmiehen märkä unelma: kun vaan keksisi sen, millä saa kuluttajan tottumukset muuttumaan ihan narusta vetäisemällä. Tuosta vain.

RR
Hei taas

Huomannet, että olen aika 'idiottimaisesti' närkästelemässä kaikkeen kaupankäyntiin liittyvää moraalia, vaikka kauppahan se tätä maailmaa pyörittää. Silti koen tärkeäksi urputtaa näistä asioista.

Kuka esimerkiksi voisi väittää, että taitava käytettyjen autojen kauppias on hyveellinen? Eihän se mies jukoliste koskaan kerro totuutta autojen kunnosta vaan myy ne joka kerta ihka hyväkuntoisina - jopa romutkin.
Tosin hän tekee sen niinkuin kaikki 'ammattitatoiset' poliitikotkin' - välttäen avointa valehtelua.

Eikä se tyyppi tietenkään mikään menestyvä kauppias oliskaan, jos kertoisi aina totuuden.

Eri asia sitten lienee, onko meidän syytä pitää tällaista 'taitavuutta' (mikä ominaisuus kuuluu osana hyveelliseen luonteeseen) nimenomaan arvostettavana, koska silloin tulemme samalla arvostaneeksi miestä, joka pystyy myymään romua antamalla siitä illuusion, että se on muka hyvää.

Tällaista toimintaa nimitetään jonkin toisentyyppisen kommunikaation yhteydessä valehteluksi.

Kauppaan ja kaupankäyntiin ja kaupantekoon tuo termi kuitenkin soveltuu huonosti, koska rationaalisen valinnan lähtökohdista siinä oletetaan, että markkinat hoitavat tuotteen hinnan muodostumisen automaattisesti kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti (mikä on puppua!).

Se taas implikoi mainitun oletuksen sitä, että ostajan valinnat voisivat ovat itsenäisiä, harkittuja sekä ei-manipuloituja (mikä on puppua!).

Myyjän/tuottajan syvin intentio ja päämäärä on saada voittoa ja mieluummin mahdollisimman paljon.
Kuluttaja taas haluaisi ostaa hyvää laatua mahdollisimman halvalla.
Kun nämä kaksi eri suuntiin vetävää pyrkimystä iskevät yhteen, seurauksena ei voi olla kahden hyveellisen agentin välillä vallitseva kommunikatiivinen vuorovaikutus vaan puhtaasti strateginen (siis ikäänkuin taisteluun (agoniin) verrattava) toiminta.

Ja epäilemättä tuottajan pyrkimys luoda brändi tähtää juuri suoraan ostajan kulutustottumusten muuttamiseen - ja vielä siten, että hän kokee tehneensä edullisen kaupan maksaessaan brändin luoman illusorisen arvonlisäyksen takia tavaran tuotantokustannuksiin nähden joskus suorastaan käsittämätöntä ylihintaa.

No - kauppiaat kyllä saattavat ottaa aikamoisiakin riskejä pyrkiessään lanseeraamaan jotain tuotetta markkinoille.
He voivat epäonnistua brändin tai ylipäätään tuotemerkin luomisessa, jonka olennainen osa mainostaminen ja kampanjointikin on, tai heidän brändinsä menettää nopeasti - syystä tai toisesta - trendiarvonsa eikä kompensoikaan odotetuilla voitoilla mainoksiin/kampanjointiin tehtyä satsausta.

Mutta kun tilanne on tällainen, ei siinä voida edes ajatella käytettävän täysin rehellisiä ja avoimia keinoja, koska pyrkimyksenä on saada ostaja vakuuttumaan tuotteen 'maagisesta', persoonallisuutta, itsetuntoa ja sosiaalista statusta kohottavasta 'lisäarvosta', jolloin hän ilomielin muuttaa kulutustottumuksiaan kyseisen uuden tuotteen hyväksi.
*
Vielä kerran. Rationaalisella valinnalla ei minun mielestäni näissä 'bileissä' ole paljonkaan tekemistä ainakaan mikrotaloustieteellisellä tasolla.
Makrotasolla tilannne on hieman toinen, mutta makrotaloudelliset siirrot esim. koronsäätelyineen pyrkivät vähintään valtiotason - useimmiten jopa globaalisiin muutoksiin joko markkinoitten hillitsemiseksi ylikuumenemisen takia (inflaation uhka) tai vapauttamiseksi stagnaation estämiseksi (esim. työllisyyden lisäämisen helpottamiseksi)

Korkojen sekä verojen alentaminen on kuitenkin aina kaksiteräinen miekka, mitä työllistämiseen tulee, koska vaikka esimerkiksi Suomessa talouskehitys on tällä hetkellä erinomainen, täällä vallitsee paradoksaalinen tilanne: myös yritykset, jotka tuottavat voittoa vähentävät työvoimaansa,

Syitä lienee kaksi:

1) Koska halutaan varmistaa voitot (tai kasvattaa niitä), a) etsitään halvempaa työvoimaa ja b) samalla kuitenkin rationalisoidaan, ulkoistetaan jne. (selkokielellä: vähennetään työntekijöitä eli työvoimakustannuksia) niin paljon, että yksittäisen työntekijän työpaine kasvaa jatkuvasti, eikä se välttämättä näy hänen palkassaan.
Siksi voi käydä myös niin, että liiallinen stressi heikentää työntekijän laadullista panosta (Juha Siltala painottaa mm. tätä seikkaa).

2) Automaatio vähentää edelleen työpaikkoja, vaikka niitä on myös tullut lisää juuri informaatioteknologian (automaation) tuotteitten kehittämisen ja valtavan menekin takia.
*
Tavanomainen käsityksemme hyveellisestä toiminnasta ei ulotu kaupankäyntiin. Näin ajattelivat esimerkiksi Platon ja Aristoteles sekä alunperin myös katolinen kirkko koronoton kieltäessään. Käytäntö kuitenkin muuttui välttämättömyyden pakosta, koska kaupankäynti laajeni valtavasti 1200-luvulta eteenpäin, jolloin nykyään tuntemamme kapitalismi otti ensimmäiset askeleensa Euroopassa.

Toki siitä oli vielä matkaa osakeyhtiöihin (1800-luku), joissa vastuut jaettiin osakkaitten kesken eli pääomistaja perheineen ei konkurssin tullen ollut enää vastuussa ihan kaikesta.

Silti moraali ymmärrettynä hyveellisyydeksi - nimenomaan perushyveiden toteuttamiseksi varsinkin oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden osalta - ei kaupankäynnissä edes voi toteutua.

Ne ominaisuudet ja luonteenpiirteet, joita vapaassa markkinataloudessa pidetään jonkun libertaristi-monetaristi Friedrich 'laizzes-faire' von Hayekin mielestä hyveellisinä ovat ainakin Platonin ja Aristoteleen mielestä - ehkä myös Kantin utilitarismikritiikin kannalta - parhaimmillaan pelkkiä sofistikoituneita paheita.

Filosofisen antropologian perspektiivistä katsottuna ne saattavat ehkä kapeassa mielessä olla hyödyllisiä ja arvostettavia muttei missään nimessä ylistettäviä.

*
PS. Analyyttisen yhteiskuntafilosofian alueella puhutaan hyveitten sijaan pelisäännöistä, joita markkinatalouden pitää noudattaa ollakseen moraalisesti hyväksyttyä. Tämä on aivan oikein.

John Rawls vaatii, että oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi pitää taata vapaa yrittäminen ja vapaa hakumahdollisuus (ansioitten perusteella) eri virkoihin.
Samoin hän erityisesti painottaa, että yritysten on voitava/saatava tuottaa niin paljon voittoja, etteivät ne heikennä heikompiosaisten asemaa (niin sanottu eroperiaate).

Rawls ei kuitenkaan määrittele hyväosaisen ja heikompiosaisen välillä vallitsevan tulotason eroa. Teorian kannalta eron suuruudella ei ole merkitystä, kunhan vain hyväosaiset eivät siis tienaa niin paljon, että vähäosaisten asema sen vuoksi heikkenee.

Rawls näyttäisi siis olevan jopa jonkinlainen status quon kannattaja. Maailma on hänelle periaatteessa paras mahdollinen juuri siinä 'alkuasetelmassa', josta hän puhuu kirjansa alussa. Rikkaat voivat periaatteessa rikastua, mutta köyhät eivät saa köyhtyä.

Tulkintani Rawlsista on tuskin 'oikeaoppinen' (ei ole tarkoituskaan), mutta 'mutkat suoriksi' eroperiaatetta pohtien, vaikuttaa siltä, että yhteiskunta ja markkinatalous, jossa noudatetaan Rawlsin pelisääntöjä, 1) hyväksyy 'brändäämisen' välttämättömänä taloudellisen toiminnan katalysaattorina, 2) ei oleta, että vähäosaisten asemaa loukattaisiin, vaikkei sitä millään tavoin kohennettaisikaan...

Tätäkö pitäisi kutsua humanistiseksi ja hyveelliseksi liberalismiksi....no way!

Saatanaa ei voi huijata?

Kirjoitettu PJ:n päreeseen "Ama nesciri".
*

Tuomas Kempiläisen uskosta löytyy kristillisyyden ydin.

*

Mutta 'hallitsija-kapitalisti' oli jo aikoja sitten ennen Kempiläistä keksinyt Saatanan avulla 'rationaalisen valinnan teorian', jolla tämä ryhtyi koettelemaan ihmiskuntaa.

Ja kas - kohtsillään kaikki vonkuivat brändien ja muiden merkillisten 'innovaatioiden' perään, ylpeilivät merkeillään ja koristeillaan, halveksivat naapuriaan ja kadehtivat tämän merkkejä.

Mutta kapitalisti hymyili 'hihaansa' ja lanseerasi Saatanan avustamana lisää brändejä, joilla 'kusettaa' ihmisiä.

Ja yhä suuremmassa määrin ihmiset 'rationaalisesti valiten' halusivat tulla 'huijatuiksi', eikä heidän kristillisestä nöyryydestään ollut enää jäljellä kuin tarkasti torjuttu epätoivo siitä, että jonain päivänä kaikki brändit katoaisivat samalla tavoin kuin kaikki materia ja maine katoaa - iäksi.

Mutta tätä ei Saatana innovaattoriavustajineen kertonut kansalle vaan kietoi sen yhä vahvemmin turhamaisuuden ja ylpeyden harhamaailmaan, joka lopulta ajoi ihmiset sotimaan toisiaan vastaan.

Saatanan 'Näkymätön Käsi' soi ihmiskunnalle sekä vaurautta että jopa hetkittäistä onnea, mutta hinta oli kova.

Turhamaisuus, petos ja viimein silmitön viha (agon) kalvoivat tyhjäksi ihmisten työn. Niinpä he tuhosivat ympäristönsä, toisensa ja itsensä.

Rationaalisen valinnan huijaamana ihmiskunta tuomitsi itse itsensä. Näin Saatana oli päässyt haluamaansa päämäärään.

*

Kristus tuli liian myöhään...

*

www.valt.helsinki.fi/blogs/aleksi/key1.xml.

Ahneen Järjen Kritiikki - rationaalisen valinnan demytologisointia

(Viimeisin täydennys klo: 20.25)
'Miten Wilhelmistä tuli brändi?'

Kirjoitettu Kemppisen päreeseen "Watches".
*
Olet (Kemppinen) erinomainen esimerkkitapaus siitä, miten pettävällä pohjalla oletus rationaalisesta valinnasta ihmisen kulutusvalintoja motivoivana tekijänä lopulta on.

Siitäkin huolimatta, että itse varsin hyvin tämän tiedät: - a card-carrying lunatic.

Brändi synnytetään, se ei siis synny täysin tyhjästä, vaikka se lopulta 'tyhjää' onkin - ainakin tuon ylihinnan osalta, jonka sinäkin jouduit maksamaan kellostasi.

Tai ehkä jopa halusit maksaa, mutta miksi sitten pitää itseään hulluna, jos on täysin? vapaaehtoisesti suostunut pulittamaan ylihintaa saadakseen jotain arvokkaana pitämäänsä?

Tätä sietää tarkastella lähemmin.

Esimerkki: Kun uutta grillimakkaramerkkiä - Wilhelmiä - ryhdyttiin aikoinaan (noin 10 vuotta sitten) markkinoimaan, sitä kampanjoitiin huomattavan halvalla sen suurimpaan kilpailijaan Kabanossiin (KB) nähden, vaikka se laadultaan olikin yhtä hyvä grillimakkara kuin KB.

Ihmiset kiinnostuivat, koska havaitsivat merkin ja sen edullisen hinta-laatusuhteen. Wilhelmiä alettiin myydä enemmän. Sitten sen hintaa nostettiin pari kolme kertaa ehkä noin vuoden välein. Nyt se maksaa saman ja enemmänkin kuin Kabanossi.

Silti se on ilmeisesti? kannattava tuote, eli vaikka ostoryntäys ei enää ole samaa volyymiä kuin kampanjan aikana, ostajien määrä on säilynyt ja luultavasti heitä on tullut lisääkin.

Kysymys: miksi ihmiset ostavat nyt jopa KB:tä hieman kalliimpaa Wilhelmiä (minulla ei ole tarkkoja hintaeroja, mutta se ei - kuten eivät merkkien nimetkään - ole oleellista itse asian/ongelman kannalta), vaikka Kabanossi on yhtä laadukasta - ja siis halvempaa?

Vastaus: Wilhelmistä tuli brändi- eli merkkituote. Ihmiset omaksuivat ja muistivat sen ja alkoivat jollain merkillisellä tietoisuuden tasolla arvostaa sitä brändinä.

Jatkokysymys: entä mitä tekemistä brändillä on sen tosiasian kanssa, että Wilhelmin hintaa nostettiin halvasta kampanjatarjouksesta jopa kalliimmaksi kuin yhtä laadukas Kabanossi?

Enempää ei oikeastaan tarvitsisi kysyäkään. Vastaus ei kuitenkaan löydy - ainakaan kovin helposti - 'terveen järjen oppaasta', mutta kapitalismin rationaalisen valinnan 'oppaasta' se kyllä löytyy - joskin erittäin vahvasti mystifioituna.

Seuraava esimerkki on siis muotoiltu kapitalismin oppaassa hyvin toisella tavoin kuin, miten minä sitä painotan. Silti puhutaan samasta asiasta: brändin ja hinnoittelun (voiton) merkillisestä vuorovaikutussuhteesta.

Fakta on nimittäin se, että kun kuluttaja ostaa Wilhelmiä kesämökille Kabanossin sijasta, hänen päähänsä on iskostunut (lue: manipuloitunut) erittäin positiivisia ja kunnioittavia mielleyhtymiä Wilhelmistä. Niiden perusteella hän sitten tekee valintansa.

Naapurilleen, kilpailevan yrityksen konsultti Mäkkäräiselle, joka 'käyttää' vielä 'rahvaanomaisesti' Kabanossia, herra Wilhelm-fani sitten huikkaa: 'Joo - ostettiin taas Wilhelmiä mökille. Siinä on sitä jotakin - brändiä.'

Aivan oikein. Vastaus kysymykseeni kiteytyi oivallisesti: 'siinä on 'sitä jotakin - brändiä'.

Brändi on kuitenkin bourdieulaisittain ilmiselvä distinktion väline, jolla ihmiset haluavat korostaa omaa habitustaan ja erottautua Wilhelmin syöjiksi 'rahvaanomaisiin' Kabanossin syöjiin verrattuna.

Mutta eiväthän he silloin maksa 'oikeasti' makkarasta vaan omasta (illusorisesta: ei-todellisesta!) psykososiaalisesta statuksestaan! Eli onko tämä muka rationaalista valintaa?

Kapitalisti sanoo, että ilman muuta on. Mutta kapitalistia ei itse asiassa kiinnosta pätkääkään hinta-laatu-suhteen rationaalinen perustelu vaan nimenomaan ne irrationaaliset assosiaatiot, joita merkkituote/brändi pystyy kuluttajassa synnyttämään, sillä juuri brändiin iskostunut enemmän tai vähemmän mystifioitu maine myy.

Tämä on lopulta irrationaalista, koska tuota mainetta käytetään häikälemättömästi merkkituotteen ylihinnoittelun perusteena.

Brändin tuottaja tosin väittää, että koska tuotteen valmistuskustannukset ovat suuret - onhan se huippulaatua - myös sen hinta on korkea.

Mutta esimerkkimme Wilhelm-kampanja osoitti asioitten olevan hieman toisin.

Toki tuottajan kannatti tässä tapauksessa ottaa riski ja myydä tuotetta aluksi pienellä voitolla verrattuna saman laatutason makkaraan, mutta kun mainetta kertyi, vedätettiin myös hintaa ylemmäs - jopa ylihinnoitteluun asti - 'perustelemattomana' perusteluna se, että nyt grillimakkara Wilhelm oli brändi.

Summa: Brändillä ei siis 'normaalijärjen' (erotuksena kapitalistisen järjestä) mukaan ole materiaalista eikä edes rationaalista perustaa.

Brändi - tarkoitan tässä nyt lähinnä ylihinnoittelua eli ahneuden sanelemaa voitontavoittelua - on perimmältään laillista 'huijausta', jolla tuottaja-kapitalisti erittäin ovelasti ihmisten turhamaisuuteen ja erottautumisen tarpeeseen (distinktio) vedoten pystyy nyhtämään ylisuuria voittoja täysin irrationaalisia (siis itse tuotteen materiaan ja sen tuotantokuluihin nähden epärationaalisia) kiihokkeita hyväksikäyttäen.

Mitään laitonta tässä toiminnassa ei kuitenkaan ole.

Myös eettisesti sitä on aika hankala osoittaa moitittavaksi, vaikka aivan eksplisiittisesti tuottajan perustelut tuotteen ylihinnoittelun suhteen ontuvat ja pahasti.

Sillä kun sanotaan, että 'brändi itsessään maksaa', käytetään syvästi mystifioivaa kieltä, jonka lähtökohdat ja motiivit olen edellä tuonut esiin - ja siten 'demytologisoinut' tuon kielen.

Käytetetäänkö rationaalisesta valinnasta puhuttaessa siis kahdenlaista järkeä - niin sanottua 'normaalia järkeä' ja niin sanottua 'kapitalistista' järkeä'?

Siltä näyttää, ja vielä ongelmallisemmaksi asian tekee se, että kummankin järjen edustajat pitävät omaa käsitystään siitä, mikä on rationaalista (valintaa) ja mikä ei, ainoana oikeana.

Mutta yksi on varmaa: vain 'a card-carrying lunatic' ostaa 400 euron kellon...Joko hänellä on 'liikaa' rahaa tai sitten hän on muuten vain tiettyihin rannekelloihin höyrähtänyt fanaatikko.

Mutta sellaisista fanaatikoista kapitalismi tykkää - ja pitää heitä jopa äärimmäisen rationaalisina.
*
Kuka kirjoittaisi 'Ahneen Järjen Kritiikin'? Marx pitäisi nimittäin päivittää perusteellisesti...

*
PS. Esimerkkini tuotevalinta osoittautui tahattomasti paremmaksi kuin ajattelin, koska Wilhelm-tuotteen laadun väitetään heikentyneen viime vuosina (asia, jonka itsekin olen ollut huomaavinani).
Hintaan tällä laadun valvonnan huonontumisella ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta. Brändi mikä brändi. Siitä sitten maksetaan maltaita, vaikka maistuisi sahanpurulta...

*
PPS. Blogikeskustelua aiheesta - Kilpailun vääristymä

"Jepulis. 'Tarpeiden luominen' = 'kysynnän keinotekoinen manipulointi'. Mä en tiedä, kannattaako todellisuutta turhaa rasittaa erottamalla kysyntä ja tarve käsitteinä jyrkästi toisistaan, ainakaan tällä tasolla ajateltuna.

Viime kädessä kuitenkin se, mitä kuluttajan tarpeista voidaan havaita, on reaalinen kysyntä markkinoilla, ellei mennä ihan selkeästi yksilöpsykologian puolelle. Ja sinne kun sukelletaan, niin havaitaan samalla, miten mainonta on kaikkea muuta kuin hyödykkeistä tiedottamista. Mut.

Markkinoiden toimiessa ihanteellisesti hinnan (=vaihtoarvon) pitäisi muodostua kysynnän ja tarjonnan suhteesta. Kysyntä taas kertoo (teoriassa) yksittäisen valitsijan preferensseistä: minkälaisen vaihtoarvon tämä on valmis kiinnittämään hyödykkeeseen.

Ongelma syntyy siitä, mitkä muut arvot vaikuttavat markkinoinnin tuloksena preferenssin syntymiseen - käyttöarvo, statusarvo, tunnearvo... Mitä hämärämpiä ja keinotekoisempia arvoja markkinoinnilla manataan luonnolliseen hinnanmuodostusprosessiin sekaantumaan, sitä vähemmän rationaalinen valinta kulutustapahtuma todellisuudessa on, ja sitä vähemmän mikrotalousteorian oletukset rationaalisesta valinnasta pätevät.

Jos kuluttajan arvoihin voidaan vaikuttaa - ts., mikäli kulutustapahtuma ei paljastakaan kuluttajan omia ja autonomisesti muodostettuja preferenssejä vaan ne ovat manipuloitavissa, arvoista rationaalisen valinnan teoriassa tulee täysin kontingentteja ja mielivaltaisia. Niiden suhteen ei voida tehdä oletuksia. Mikrotaloustiede ennusteineen menee niin sanotusti vituilleen.

Niin kauan kuin kysyntää manipuloidaan, ja erityisesti tavalla jolla kuluttajien valintojen takana oleviin arvoihin vaikutetaan, markkinat eivät yksinkertaisesti pääse toimimaan tavalla, joka nähdään ideaalisena. Tilanne on analoginen suunnitelmataloudelle.

Tästä ei ole kovinkaan pitkä matka kysymykseen, mitkä todella ovat ihmisten "oikeat" tai "luonnolliset" arvot, ja sitä myötä kysymyksiin mainontateollisuuden moraalisesta oikeudesta indoktrinoida ihmisiä. Tällainen salakavala arvovaikuttaminenhan on itse asiassa ristiriidassa kaikkien liberaalin demokratian periaatteiden kanssa.

Pitäisiköhän vallitsevaa systeemiä alkaa nimittämään "propagandataloudeksi" markkinatalouden sijaan..."

Varmuus= luottamus= usko

Kirjoitettu kommenteiksi mm. Ripsan, A-K.H:n ja helaneen kommentteihin A-K.H:n päreessä "Usko ainoastaan".
*
helanes sanoi...Ei Antti Eskola mitään uutta uskontoa. Hän puhuu vanhempiensa ja isovanhempiensa hämäläisestä, hartaasta, turhia kyselemättömästä tavasta uskoa, lapsenuskosta.
*
A-K.H sanoi...
Ei siinä mitään pahaa. Jotkut sanovat, ettei lapsenusko riitä. Teologia on toki kiinnostava ala, mutta välillä tekee mieleni puolustaa ns. tavallista uskovaista kaikenlaisen eksegetiikan ja uskonnonfilosofian paineessa.
Kun Pihtiputaan mummo ristii kätensä ja sanoo, että Isä meidän, joka olet taivaassa, niin ei siihen muuta sbstanssia tarvita.

RR
Antti Eskola herätti sympatiaa pastori, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalon vetämässä Krypta-tv-haastatteluohjelmassa, vaikkei mulle selvinnyt oikeastaan muuta kuin (jos oikein tulkitsin), että Eskola kyllä omalla tavallaan uskoo, joskin lähes täysin irrallaan teologisista dogmirakennelmista, joista hän ei katso olevansa pätevä (sekä asiantuntemuksen että persoonansa tasolla) sanomaan mitään.

Kirkon hän hyväksyy, mutta haluaisi lisää keskustelua kaltaistensa 'uskovien uskonnottomien' välille (en muista käyttikö hän nimenomaan näitä termejä), jotka kuitenkin etsivät ja edustavat juuri tuota hänen 'hiljaista uskoaan.'
*
Tällainen usko koskettanee hyvin monia suomalaisia, jotka käytännössä ovat ns. 'nimikristittyjä' - siis sekularisoituneita, ja jotka kokevat luterilaisen kirkon virastoksi/byrokratiaksi, jossa virkamies-pappi hoitelee kasteet, ripit, häät ja hautajaiset siinä missä poliisi passin myöntämisen.

Mutta Eskolan 'usko' (jos se siis on uskoa, kuten hän jaksaa aina kysyä) on olennaisesti mutta ei ehkä kirkon kannalta sittenkin tarpeeksi(?) enemmän kuin pelkkä nimikristillisyys, jonka edustaja ikäänkuin asiaa sen kummemmin problematisoimatta katsoo, että kirkko edustaa maallisessa byrokratiassaan ns. 'korkeampaa', 'tuonpuoleisesta hallintoauktoriteettia'.

Tässä käytännöllisessä rituaalitoiminnassa kirkolla on siis nimikristitylle sen perusfunktio.

Jos kirkko uskaltaa olla rehellinen itselleen: tällainen sekularisoituminen edustaa jo hyvin pitkälle vieraantunutta suhdetta kirkon julistamaan uskon sanomaan.

Eskola tulee lähemmäksi mutta tekee selväksi, että hän ei usko teologien ehdoilla, joskaan ei ole itse enää? pelkkä sekularisoitunut, kirkkoa pelkkänä museona ja/tai aatteellisena sivistys- sekä hallinto-organisaationa pitävä 'uuspakana'.

Kieltämättä mielenkiintoinen tapaus nykyään tämä entinen tiukan linjan vasemmistolainen antiklerikaali.
*
Ripsa sanoi...
Ei kai Eskola sentäs ole väittänyt olevansa klerikaali-uskovainen, ei edes vissiin uskovainen?

Kuolemanpelko vain ottaa eri ihmisissä eri muotoja. Minulle Eskola ei ehtinyt olla proffa. Minulla oli niin ihana proffa, jonka nimen juuri unohdin, että kun se hukkui, en voinut muuta kuin lopettaa sospsykan opinnot.
Se oli innostava, toverillinen ja tavattoman lukenut.Istuttiin tuntitolkulla Tampereen yliopiston alakuppilassa juomassa litroittain kahvia ja puhumassa sosiaalipsykologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä.
Lähinnä käsityksekseni jäi, että se oli paljolti tuomassa amerikkalaista sospsykaa Suomeen. Sen takiakin, tai ehkä juuri siksi, minusta Eskolan kirjat saavat jäädä puolestani kirjastoon.
Minusta tuntuu jotenkin tieteen häpäisyltä ruveta julistamaan lapsenuskoa.
*
RR
Nyt en ymmärrä. Tekisi mieleni sanoa suoraan, että höpö höpö!

Kun kirjoitan: (entinen) antiklerikaali, se ei implikoi, että Eskola olisi nyt 'klerikaali-uskovainen'.
*
Tarkennan myös Eskolan 'tyyppiä' sosiologina ja sosiaalipsykologina, sillä vaikken ole aiheesta arvosanoja suorittanutkaan, hänen(kin) kirjojaan olen kyllä lukenut.

Eskola ei enää nykyään asetu ainakaan ideologisesti avoimen vasemmistolaisena klerikalismia vastaan, koska ei enää avoimesti edusta sitä aatetta - jos koskaan on edes sosiologian metodologina (kylläkin poliittisesti) antanut marxilaiselle dialektiikalle tieteellisesti metodologisen monopolin, sillä lanseerasihan juuri hänkin! nimenomaan myös amerikkalaista sosiologiaa ja etenkin sen metodologisia malleja Suomeen.

Tiedän kyllä, että sosiologia on tieteenalue, jossa historian ohella poliittinen suuntautuminen vaikuttaa eniten itse opetuksen linjauksiin, mutta olisi luullut sinun tietävän Eskolan kirjoista hiukan enemmän; - ikäänkuin ne olisivat merkinneet sinulle enää pelkkää aikalais-propagandaa. Pöh! sanon minä.

Eskola on eräs suomalaisen sosiologian tärkeimpiä pioneereja myös sosiologian metodologioiden tunnetuksi tekemisen alueella, ja noita metodologioita kehiteltiin viime vuosisadan puolenvälin paikkeilla ja hieman sen jälkeen juuri ei-kommunistisissa maissa, sillä kommunistinen marxilaisuus oli jo alunperinkin jämähtänyt poliittisista syistä dogmaattiseksi 'liturgiaksi'.

Eskolan luennoima Gramsci ja tämän hegemonia-käsite on tietysti asia erikseen, mutta kommunistisessa 'kaanonissa' sekin leimattiin revisionismiksi.
*
Eikä Eskola todellakaan kai sano olevansa edes uskovainen vaan kuvailee kristillisyyteen liittyviä tuntemuksiaan hyvin karusti sanalla 'usko' ja nimenomaan juuri hiljainen usko tai lapsenusko-termejä korostaen.

Tämä ei minusta ole naivia tai höyrähtänyttä puhetta vaan oman sielunrauhan ja henkisen tasapainon etsintää sekä pohdintaa.

Lapsenuskon perusta kiteytyy mielestäni äärimmäisen 'luottamuksen' käsitteessä, sillä äärimmäinen luottamus on juuri mielenrauhan ehkä perustavin edellytys.
Eikä sitä voi saavuttaa minkään propositionaalisen argumentimuodostuksen kautta.

(Toki teologit kautta aikain ovat etsineet uskolleen rationaalista oikeutusta, jotta se kelpaisi ja soveltuisi myös yleisen episteemis-ontologisen argumentaation raameihin eikä jäisi vain fideistiseksi 'monologiksi'. Mutta tällaisenkaan, filosofisemman debatin puitteissa, Eskola ei halua oman 'uskonsa' luonnetta käsiteltävän ).

Vakuuttuneisuus luottamuksen merkityksessä lähenee jollain tapaa Wittgensteinin pyrkimyksiä, joita hän pohti viimeisissä muistiinpanoissaan 'Varmuudesta'.

Niiden ydinajatuksena lienee juuri ajatuskulku, joka lähtee siitä, että olet päätynyt tiettyyn 'mielen vakuuttuneisuuteen' ja sinua vaaditaan muuttamaan se tai ainakin asettamaan se tiukan muodollisen falsifikaation testattavaksi.

Kyse on siis ymmärtääkseni pikemminkin vakaumuksesta - mitä se sitten yksityiskohtaisesti lieneekään - kuin loogisen todistekielipelin eräästä 'ratkaisusta' tai ratkaisuehdotuksesta.

Wittgenstein kirjoittaa jotenkin niin, että 'varmuus' onkin juuri sitä, ettei sinun tarvitse muuttaa mielipidettäsi - ja ilmeisesti tämä varmuus perustuu (oikeutus on luultavasti virheellisesti konnotoiva sana tässä) luottamukseen - siis ikäänkuin lapsen uskoon.

Varmuus=luottamus=usko.
*
Pohdi Ripsa tätä. Kommenttisi oli siinä mielessä hyvä, koska se 'kirvoitti' minut muotoilemaan oman 'versioni' Eskolan 'sanastosta.
En ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan kirjaa hänen 'usko-trilogiastaan'. Olen ainoastaan käynyt läpi referaatteja sekä keskustelua näistä kirjoista ja katsonut mainitsemani 'Krypta-haastattelun', joten tietysti hahmotelmani on siltä osin haparoivaa.

Mutta jotain luulen onnistuneeni ainakin itselleni aiheesta selventämään.

Maailman svengaavin rock-biisi: 'Sultans of Swing' - Dire Straits

Mark Knopflerin johtama Dire Straits oli eräs rockin 'mammutteja'. Se sai valtaisan suosion 1980-luvun puoliväliin mennessä lähinnä kitaristi, säveltäjä, laulaja Knopflerin erinomaisten kappaleitten ja vielä erinomaisemman kitaransoiton vuoksi.

Knopfleria pidetäänkin yhtenä rockin kaikkien aikojen parhaimmista kitaristeista. Hänen lauluäänensä muistuttaa hieman Bob Dylania, joten sitä ei voi kai sanoa erinomaiseksi vaan 'persoonalliseksi', mutta joistain hänen sävellyksistään on tullut ikiklassikkoja.

Ensimmäisen LP:n hittikappale Sultans of Swing (1978) lienee niistä kuuluisin - eikä syyttä. Biisi on nopeahko, letkeän svengaava, kaunis ja ennenkaikkea Knopflerin kitarasoolojen osalta todella moniulotteinen: teknisesti äärimmäisen taidokas, melodisesti rikas ja syvällinen sekä vangitsevan dramaattinen.
Pitää yleisön taatusti 'pihdeissään' hitaissakin suvantokohdissakin ja osoittaa, ettei pitkänkään kitarasoolon tarvitse olla tylsää hevipilitystä.
Huomatkaa, että Mark soittaa sähkökitaristille melko harvinaisella tavalla pelkästään sormillaan.
*
Kaikki nämä kolme pitkää versiota ovat erinomaisia. Mutta näin ensi kuulemalta ensimmäinen (ylimpänä oleva) 'The Night in London'-versio, jossa Knopfler esiintyy pienen studioyleison edessä, tehosi aluksi ehkä parhaiten.
*
Eppu Normaalin Mikko 'Pantse' Syrjän ehkä suurin kitaristi-ihanne on ymmärtääkseni nimenomaan Knopfler, ja sen kyllä ajoittain kuulee varsinkin Eppujen 1980-luvun puolenvälin aikaisilta ja jälkeisiltä levyiltä.
*
Dire Straits - Sultans Of Swing (Live)
10:51
Live preformance from Mark Knopfler, of the Dire Straits fame. This was taken from the 'Night in London' VHS.
*
Dire Straits Sultans of Swing!
10:49
*
Dire Straits & Eric Clapton - Sultans of Swing Live
10:43
Live 1988 at London Wembley on the event of Mandela's 70th birtday.
Mark Knopfler - guitar
Eric Clapton - rythm guitar
John Illsley - Bass
Guy Fletcher - Keyboard
Terry Williams - drums
Alan Clark - Piano / Keyboard

(Tässä on Eric Clapton vierailevana tähtenä. Clapton soittaa - yllättävää kyllä - pelkästään komppia eikä lainkaan sooloja.)

EU vai Nato? Viron ja Venäjän konfliktin herättämiä ajatuksia

Nämä kommentit on kirjoitettu J. J. KASVIN päreeseen Ulkoisia ja sisäisiä uhkakuvia (3.5).

*
RR

Onko yhdelläkään eurooppalaisella hallituksella 'uskallusta' loukkaantua, kun Venäjän johto valehtelee silmät päästään?!
Ei ole - tai virolaisilla oli, ja siitä heitä nyt haukutaan.

Mutta myös tämän takiahan meillä on EU.

Ongelmalliseksi asian vain tekee, että koska Saksa, joka on nyt EU:n puheenjohtajamaa, kokee olevansa riippuvainen venäläisestä kaasusta, eikä halua ärsyttää Venäjää vaatimalla rehellisyyttä, näyttää EU:nkin 'ulko-ja turvallisuupoliittinen' päätöskoneisto (mikä se lopulta sitten lienee) yskivän tosi pahasti.

Tuntuu siltä kuin lasten hiekkalaatikkoleikkejä seuraamalla pystyisi oppimaan ulkopolitiikankin peruskuviot hyvin nopeasti, sillä mitä muuta Venäjä tässä on ollut kuin se 'iso paha poika', joka tulee vaatimaan hiekkalaatikolta lisää tilaa, koska se on niin vahva...ja sen kanssa on pakko leikkiä, koska muuten se saattaa jopa viedä muiden lelut...

***
Mikko Saarinen

Suomen tulee liittyä Natoon ensi tilassa. me tarvitsemme tehokasta suojaa mahdollista Venäjän aggressiota vastaan. Suomen valtionjohdon tehtävä on turvata maan ja kansan itsenäisyys kaikissa tilanteissa.
Nykytilanteessa Nato on Suomellekin paras itsenäisyyden tae fasistisoituvaa, menetettyä imperiumiaan (ja ekä enempääkin) takaisin haluavaa Venäjää vastaan. Venäjä on Venäjä, eikä muuksi muutu. Tämä on nähty vuosisatojen ajan. Vihollinen mikä vihollinen.

RR
Mutta mihin me lopulta sitoudumme Natoon liittyessämme?

USA:n 'silmänkääntötemmpu' on siinä, että se levittää 'ikiomaa' poliittista käsitystään demokratiasta ja uusliberalismista kutsuen sitä kuitenkin globaaliksi!

Jotenkin tästä 'vapauden sanoman' levittämisestä tulee kuitenkin mieleen pelkästään raaka-aineitten hankintaan ja alunperin orjakauppaan tähdännyt riisto, joka naamioitiin lähetystyön ideologiseen savuverhoon, jolloin myös lähetystyöntekijöitä käytettiin kulisseina amerikkalaisen hegemoniapyrkimyksen 'siveelliselle' edistämiselle.

Jos Suomen pitää liittyä sellaiseen Natoon, jonka sotapolitiikasta joudumme ehkä sietämättömällä ja jopa kohtalokkaalla tavalla riippuvaisiksi, niin miten voimme toisaalta olla varmoja, että Nato todella tiukan paikan tullen takaisi USA:n kannalta vähäpätöisen, aivan Venäjän kupeessa sijaitsevan pikku maan turvallisuuden?

Mitä esimerkiksi Natoon kuuluva Viro lopultakaan merkitsee/merkitsi USA:lle tässä konfliktissa, mikäli niin vahvaa termiä voi käyttää?

Tuskin enempää kuin Suomi ja Baltian maat Saksalle ja Neuvostoliitolle Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa 23.8 1939 tai Suomi Venäjälle ja Ranskalle Tilsitin sopimuksessa 9.7.1807.

Sitäpaitsi 'turvallisuustakuumme' Ruotsi käytännöllisesti katsoen luovutti meidät Venäjälle ilman taistelu-apua 1808, joten se siitä 'liitosta'.

Toisen maailmasodan aikaan Skandinaviasta/Ruotsista luvattua taisteluapua puolestaan saatiin suorastaan naurettavan vähän.
Sillanpäälle kyllä luovutettiin Tukholmasta Nobelin palkinto, mutta tuskin olisi auttanut, vaikka 'Bättre folk' olisi antanut vaikka peräti 'Kymmenen käskyn' lain taulut venäläisiä jarruttamaan...

Jäimme yksin - jälleen kerran.

Ja jos nyt eräät ovat Viron tapahtumista saaneet mielestään tosi pätevän perustelun Suomen Natoon liittymiseksi, niin miettikööt ensin USA:n sotimisiin kytkeytyneitä/kytkeytyviä valtiollisia intressejä sekä noita paria Suomen historiaan erittäin syvästi vaikuttaneita sopimuksia, joissa asoista päätettiin meidän mielipidettämme kysymymättä ja jolloin 'paras' liittolainen petti kuin Juudas.

Toki jatkosodan tilannne oli jo paljon komplisoidumpi, mutta tulevaisuutemme olisi ollut satakertaisesti huonompi, jos Saksa - ja me sen liittolaisina - olisi voittanut sodan, kun nyt saimme sentään kaikesta huolimatta siedettävän rauhan eikä maatamme koskaan miehitetty.

Nämä ovat äärimmäisiä mutta tosia esimerkkejä siitä, miten Suomen maantieteellinen asema on määrännyt sen kohtalon - eikä vain yksi tai kaksi kertaa.
*
Toisaalta - avoin Venäjä-kielteisyys ja hyväuskoisuus Naton suhteen minua kuitenkin suuresti epäillyttää.

Suomen ainut reaalipoliittinen vaihtoehto hoitaa tämäntyyppisiä kiistakysymyksiä tapahtuu tällä hetkellä ilman muuta EU:n kautta.

Mutta EU:n on välttääkseen Venäjän pahemmat 'pompottelut' kyettävä organisoimaan jäsenmaittensa turvajärjestelyt niin toimivalla tavalla, ettei se ole koskaan riippuvaista pelkästään kulloisenkin puheenjohtajamaan omista edunvalvontaprojekteista - kuten esimerkiksi Saksan kaasukauppa Venäjän kanssa tällä kertaa.

Muistaakseni Jörn Donner sanoi aikoinaan pitävänsä EU:ta ilman muuta myös ja etenkin puolustusliittona, mutta sellaisen organisoiminen on toistaiseksi retuperällä kuten niin moni muukin asia EU:n päätöksentekoproseduureissa.

Tällaista EU:ta Venäjä pystyy koska tahansa pitämään pilkkanaan kuten taas kerran havaitsimme.

Mutta että Natoko takaisi turvallisuutemme? Epäilen, koska USA:n sotapolitiikka näyttää pikemminkin luovan enemmän ongelmia kuin, mitä kykenee ratkomaan, vietiin sitä sitten minne tahansa - ellei entisen Jugoslavian sodan 'rauhoitusoperaatiota' voi ehkä pitää kohtuullisena poikkeuksena.

Tosin Venäjä oli tällöin romahduksensa jälkeen myös sotilaallisesti lamassa eikä kyennyt puolustamaan Serbiaa, vaikka sitä halusikin.
*
Valitettavasti tilanne on muuttumassa koko ajan Venäjän militarisoituessa KGB-nationalistien totalitaristisella johdolla.

Vielä kerran: jos EU ei pysty kehittämään omaa puolustusjärjestelmäänsä ja nopeasti, on vaarana, että Eurooppa joutuu kolmannen kerran ehkä vain reilun sadan vuoden aikana turvautumaan amerikkalaisten massiiviseen ja ylivoimaiseen sotateknologiseen apuun - ja tällä kertaa Venäjää vastaan.

Mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Suomen tulisi päätä pahkaa liittyä Natoon heti kun se vain on mahdollista.

Pidän täysin luonnollisena, että Venäjä haluaa sopia sekä kaupallisesta yhteistyöstä että poliittisiin ja sotilaallisiin asioihin liittyvistä erimielisyyksistä Euroopassa nimenomaan EU:n jäsenvaltioiden ja EU-organisaation - ei USA:n ja/tai Naton kanssa.

Erään rakkausrunon ei-kvantitatiivinen selitys

Kirjoitettu kommentiksi Eufemian päreeseen "Verrattu rakas".
*
You are too beautiful, my dear, to be true
And I am a fool for beauty
Fooled by a feeling that because I have found you
I could have bound you too
You are too beautiful for one man alone
For one lucky fool to be with
When there are other men
With eyes of their own to see with

Love does not stand sharing
Not if one cares
Have you been comparing
My every kiss with theirs
If, on the other hand, I’m faithful to you
It’s not through a sense of duty
You are too beautiful
And I am a fool for beauty

You are too beautiful
And I am a fool for beauty
*
Mitä ihmettä te oppineet naiset taas höpäjätte?!

Tässä laulutekstissä mies kiemurtelee oman hullaantumisensa aiheuttaman mustasukkaisuuden melankolisessa epätoivossa, koska tietää, että rakastettu on kauneudessaan ja viehättävyydessään monen muunkin haluama.

Rakastuminen on aina enemmän tai vähemmän 1) omistushaluinen 2) sadomasokistinen ja jopa lähes 3) psykoottinen tila, jossa luonnollisen narsismimme ylläpitämiä minuudentunteen rajoja koetellaan ja vahvasti.

(Kyllä - juuri sitä se on, eikä tässä ole kyse nyt vain minun 'mielenterveyspisteistäni' ja niiden määrästä tai laadusta. Jos arvon ladyt (eufemia', 'tulilintu') kokevat toisin, he eivät liene 'oikeaa' rakkautta vielä kokeneetkaan.)

Tuon sadomaskismin vallassa oleva mies kyselee, onko rakastettu jo ehtinyt verrata hänen suudelmiaan muiden vastaaviin ja vaipuu mustasukkaisuuksissaan eräänlaiseen platonisen toivon ja epätoivon 'askeesiin', jossa voi säilyttää paitsi rakkauden myös uskollisuuden.

Se on fantisoitu tila/maailma, jossa saavuttamattomaksi koettu rakkaus kyetään ikäänkuin säilyttämään kuvitteellisesti oman uskollisuuden kautta.

Sillä tavoin myös pyritään äärimmäisellä tavalla vetoamaan rakastettuun osoittamalla, miten 'pyhä' ja korvaamaton tästä on rakastavalle tullut.

Myös edellä sanottu lienee tuttua rakastavaisille kaikkein hullaantuneimmilla hetkillä: 'ma iäti sua raaakastan, vaik hylkäisitkin mut noitten toisten takia.'

Tässä mitään arbitraarisia kvantiteetteja tai määrällisiä erotteluja tarvita runon selitykseksi.
Silloin mennään pseudointellektuelismin suohon niin syvälle, että sukat kastuu, vaikkois saappaat jalassa tai jotain siihen suuntaan (oli ehkä hieman ontuva vertaus...).
*
Tai okei - olkoon sitten. Minä olen mies ja teen väistämättä miehen tulkintoja rakkaudesta, mutta luulenpa, ettei moni mies tekisi tuosta runosta tulkintoja lainkaan.

Ei se välttämättä osaa, eikä se monestikaan kykene kohtaamaan omia tunteitaan verbaalilla tasolla.
Minun ajatusmaailmani on toisenlainen.

Kuten William Blake kirjoitti (tämä voisi olla suoraan Nietzschen kynästä): 'He who desires but acts not breeds pestilence.'

'Act' on tässä ymmärrettävä myös verbaalin ilmaisun 'aktiksi' - 'sanan ja sanojen teoksi'.

Mario Kallas parodioi Habaneran Bizet`n Carmenista

Jos edellä oli varsin rankka satiiri Erlkönigistä stand-up-tyyliin, niin tässä tulee Vaudeville-versio Carmenista.
Toistan, että kyseessä on siis Mario Kallas eikä Maria Callas - jos ette niinkun sattuisi huomaamaan...
Aika hauska esitys. Laulajan (mies!) ääniala yltää kontratenoriin - mitä nyt välillä 'koukkaa' bassobaritonin kautta!
*
Mario Kallas sings Habanera
04:00
Double-Feature :-) by Prof. Mario Kallas (Vocals) and Jens Lietzke (Piano); Management, booking, further information and contact: http://www.proudmusic.de
*
Verratkaa tätä Habaneraa aiempaan Anne Sofie von Otterin tulkintaan - Carmen: Kuoro ja Habanera: Anne Sofie von Otter! 'Joitain' eroja löytynee....

Keijujen kuningas - Der Erlkönig - stand up-koomisesti (!?)

Mikään ei ole pyhää. Ei edes Goethen traaginen Der Erlkönig. Näyttelijä, kabareetaiteilija sekä stand up-koomikko Marco Rima esittää tällä videolla Goethen kuuluisan runon - sanoisinko omintakeisesti.

Ei voi olla nauramatta.Vaikka miten haluaisi.
(Editoitu viimeksi klo: 21.00)
*
Erlkönig
03:05
Derbe Verarsche (eli 'Karkeaa pilkantekoa' lukee videoesittelyssä)
*
Das ist Marco Rima. (Dieser Sketch ist auf seiner solo DVD "think positiv" - hab ich mir schon angeschaut, ist der hammer(-; )
*
Runo kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa isänsä kanssa kohti kotia. Poika kuvittelee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän huokutella häntä mukaansa ja huutaa isäänsä apuun.
Isä yrittää tyynnytellä poikaa ja vakuuttaa, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva.
*

Katso vertailun vuoksi musiikkivideot Schubert-Goethe- von Otter: Erlkönig (Berliozin jousiorkestrointi Abbadon johtamana ja Anne Sofie von Otterin loistavana tulkintana) sekä Miten kohdata kärsimys? (Dietrich ('mörökölli') Fischer-Dieskaun klassinen tulkinta - hieno sekin!)
*
Alkuperäiset saksankieliset sanat

Wer reitet so spät durch Nacht und Wind?
Es ist der Vater mit seinem Kind;
Er hat den Knaben wohl in dem Arm,
Er faßt ihn sicher, er hält ihn warm.

"Mein Sohn, was birgst du so bang dein Gesicht?"
"Siehst, Vater, du den Erlkönig nicht?
Den Erlenkönig mit Kron und Schweif?"
"Mein Sohn, es ist ein Nebelstreif."

"Du liebes Kind, komm, geh mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir;
Manch' bunte Blumen sind an dem Strand,
Meine Mutter hat manch gülden Gewand."

"Mein Vater, mein Vater, und hörest du nicht,
Was Erlenkönig mir leise verspricht?"
"Sei ruhig, bleibe ruhig, mein Kind;
In dürren Blättern säuselt der Wind."

"Willst, feiner Knabe, du mit mir gehn?
Meine Töchter sollen dich warten schön;
Meine Töchter führen den nächtlichen Reihn,
Und wiegen und tanzen und singen dich ein."

"Mein Vater, mein Vater, und siehst du nicht dort
Erlkönigs Töchter am düstern Ort?"
"Mein Sohn, mein Sohn, ich seh es genau:
Es scheinen die alten Weiden so grau."

"Ich liebe dich, mich reizt deine schöne Gestalt;
Und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt."
"Mein Vater, mein Vater, jetzt faßt er mich an!
Erlkönig hat mir ein Leids getan!"

Dem Vater grauset's, er reitet geschwind,
Er hält in Armen das ächzende Kind,
Erreicht den Hof mit Müh' und Not;
In seinen Armen das Kind war tot.
*
Varsin kirjaimellisesti ('fairly literal') käännetty enlanninkielinen versio (Frank) eli riimitys 'rimmaa' niinkuin alkuperäisessäkin.

1. Who rides so late through the windy night?
The father holding his young son so tight.
The boy is cradled safe in his arm,
He holds him sure and he holds him warm.

2. Why is your face so frightened my son?
The King of elves, father, see him yon?
The Elfin King with his tail and crown?
It is the fog, my son, streaming down.

3. Yes, you my dear child, come go with me!
The games I play, you'll like them, come see.
The shore is coloured with flow'rs in bloom,
My mother's gold gowns, you will see soon.

4. Oh father, father, can you not hear
What the elfking promises? I fear!
Be calm, stay quiet my dearest son,
The wind blows the dry leaves of autumn.

5. My darling boy, won't you come with me?
I have daughters in whose care you'll be.
My daughters dance round the fairy ring.
Each night they'll cradle you, dance and sing.

6. Father, dear father, can you not see
The elf king's daughter staring at me?
My son, my son, I see it so well:
Gray meadows on which the moonlight fell.

7. I love you for your beauty of course,
If free you'll not come, I will use force.
Father, dear father, he's touching me.
Of elf king's hurt, father please, free me.

8. Dread grips the father, he spurs the roan,
In loving arms he feels the boy moan.
At last, the courtyard, with fear and dread,
He looks at the child; the boy is dead.

http://ingeb.org/Lieder/werreite.html

Vaimo vei rahat ja oikeutuksen tietoon - 'epistemologinen' essee

Kirjoitettu alunperin Hotasen salablogin' päreeseen 'Olemassaolosta', jonka jokainen saa etsiä itse.
(Alkuperäiseen verrattuna tätä versiota on täydennetty ja korjailtu - Lisäys klo: 15.45)

*
Alkuperäinen päre

Gorgias (n. 483–375 va) oli kreikkalainen filosofi, sofisti, joka esitti todistuksen kol­melle väitteelle: 1) Mitään ei ole olemassa. 2) Jos jotakin olisi olemassa, ei kukaan voisi sitä tietää. 3) Jos jotakin olisi olemassa ja joku voisi sen tietää, hän ei voisi ilmoit­taa sitä toisille.

Hänen todistustaan ei tunneta, mutta oletetaan hänen näkemyk­sensä ol­leen, ettei ei ole mitään ehdotonta.

Hotis kirjoitti kommentissaan ko. päreessä seuraavasti:

On olemassa erilaisia tiedon määritelmiä, joista klassinen on Platonin Theaitetos-dialogissa
1. A uskoo, että p,2. A:lla on päteviä perusteita sille väitteelle, että p,3. p on tosi
Tämän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus.

Todellisuuskäsitystä, joka useimmilla ihmisillä on arkiajattelussaan, kutsutaan naiiviksi realismiksi. Sen mukaan saamme välittömästi oikeata tietoa siitä, millainen todellisuus on. Mielestäni tällainen käsitys ei ole kovinkaan naiivi. Arkiajattelu ei välttämättä eroa paljon, jos aina ollenkaan, filosofisesta ajattelusta.

Skeptisismin ja varman tiedon välimaastoon sijoittuu Peircen fallibilismi, jonka mukaan ihminen on erehtyväinen ja tieto aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä ja epävarmaa. Silti voi tapahtua edistymistä kohti tiedollista totuutta.

RR

Hotasen esimerkki Gorgiaan nihilismistä on ontologinen eli olemassaoloa ja olemista koskeva, mutta seuraavassa aion tarkastella totuutta ja tietoa epistemologisesta eli tietoteoreettisesta perspektiivistä - siis kommentti-osion näkökulmasta.

*
Platonin määritelmä on hyvä mutta kovin yleistävä. Ongelmalliseksi sen tekee kakkos-premissi. Mitä merkitsee pätevyys?

Tiedämmekö todella silloin, kun väitämmme perustellusti tietävämme?

1) Internalistien mukaan 'sisäinen' vakuuttuneisuus riittää, koska pelkät aistihavaintoon perustuvat perustelut muodostavat loputtoman ketjun - ns. premissien regressio.

Väite on perusteltu induktiivilogiikan kritiikillä. Emme voi tietää ovatko kaikki korpit mustia. Siis aivan kaikki - eivät ainoastaan nykyiset vaan myös menneet ja tulevat. Jos yksikin korppi on vaikka valkoinen, kaikki korpit eivät ole mustia.
Tämä on loogisesti pätevä kritiikki, vaikka vaikuttaakin pilkunviilaukselta.

Empiristisemmin suuntautuneet pitävät moista vaatimusta tiedolle niin tiukkana, että se johtaa väistämättä skeptisimiin. Meidän pitäisi vain hyväksyä tiedon todennäköisyys-luonne. Todennäköisesti kaikki korpit ovat mustia (esim. 90%:sti).

Mutta tässä ei tietenkään ole kumottu skeptikkoa. Internalistit väittävätkin skeptisimin kieltääkseen, että meidän on pakko vakuuttua aistihavaintojen totuudesta 'sisäisesti', jotta pystyisimme puhumaan tiedosta.

Näin ollen käsitteistä tulee internalistille olennaisesti havaintoa konstituoivia, episteemisen varmuuden takaajia.

Internalistille kaikkien korppien mustuus voi olla 'itsestään selvä' totuus, jota ei tarvitse kyseenalaistaa. On oikeutettua sanoa kaikkien korppien olevan mustia. Tämä on internalistille varmaa tietoa ikäänkuin 'perususkomuksen' tasolla.
Internalisti voi uskoa kaikkien korppien mustuuteen yhtä suurella varmuudella/oikeutuksella kuin vaikka Jumalan olemassaoloon (vrt. Plantinga).

2) Eksternalistit asennoituvat tietoon aina empiristisemmin. Tiedolle on löydyttävä perusta empiirisen havainnoinnin kautta. Induktiologiikan kritiikki siis tekee tämän asennoitumisen kyseenalaiseksi.

Reliabilistit ovat eksternalisteja, joiden mielestä tiedon tulee perustua siihen, että sen on saavuttanut luotettavin menetelmin, kognitiivisesti kompetentti ihminen, joka on noudattanut tutkimuksen tekemisen yleisiä periaatteita (hyvereliabilismi).

Tämän linjan ongelma on paitsi sama kuin reliabilistien yleensä - havaintojen kontingenttisuus ja loputtomuus - myös se, mitä tarkoitetaan tiedollisella kompetenssilla. Ainahan joku voi väittää, ettei vastaväittäjän kompetenssi riitä. Tarkoittako hän tiedon määrää vai henkilön persoonallista olemusta?
Tämä ongelma ei taida ratketa kuin kehäpäättelyllä: koska tiedän, olen kompetentti, mutta skeptikko nauraa - jälleen kerran.

Edmund Gettierin lyhyehkö artikkeli 1960-luvun alussa mullisti tietoteoreettisen kekustelun, joka oli jämähtänyt Platonin malliin kautta vuosisatojen.

Hän osoitti, että mikään havintoon perustuva vakuuttuneisuus ei voi antaa meille varmuutta (perusteltu oikeutus ei takaa varmaa tietoa), koska voimme tulkita vaikka pellolla olevan lampaan lehmäksi kaukaa katsoessamme tai olettaa, että aamulla lompakossamme on aivan varmasti tietty määrä kolikoita, koska ne olivat siellä illalla nukkumaan mennessä - ja silti erehdymme.

Lisäys

Seuraava esimerkki on minun - ei Gettierin, vaikka hän kolikoista tunnetussa esimerkissään kirjoittaakin.
Gettierin esimerkki on myös komplisoidumpi ja sofistikoidumpi kuin minun, mutta periaatteessa ongelma on aivan samaa muotoa molemmissa: olemme oikeutettuja uskomaan, että meillä on perusteltua ja totta tietoa, mutta näin ei sittenkään ollut.

Gettierin tarinassa miehellä 'on tosi uskomus ja vain sattumalta oikeaan uskomukseen ohjanneet perustelut'. Minun esimerkkini tapauksessa miehellä on sattumalta väärä mutta periaatteessa oikein perusteltu uskomus.
Painotan enemmän uskomuksen kuin oikeutuksen sattumanvaraisuutta, joten joku voisi väittää, etten puhu samasta asiasta kuin Gettier.
(Kts. Tietoteoria.)

*
Emme vain tienneet, että vaimo kävi aamulla 'ratsaamassa' lompsamme etsiessään itselleen sopivaa parkkikolikkoa.
Koska vaimo lähtee tuntia aikaisemmin työhön, hän ei ehtinyt asiasta ilmoittaa, ja pöydälle jätetty, asiaa koskeva kirjelappu, oli lennähtänyt hänen lähtiessään oven aukaisusta ja avoinna olevasta ikkunasta syntyneen ilmavirran johdosta sohvan alle.

Näin ollen mies, joka oli varma (hänellä oli siis 'oikeaa tietoa') siitä, että hänellä oli kolikoita kahvi- ja bensa-automaatille, yllättyi.

Mies oli kyllä oikeutettu uskomaan, että tarvittavat kolikot löytyisivät, mutta kas - Gettier osoittaa, että oikeutus ei vielä riitäkään antamaan meille varmaa tietoa, ja tämä oli hänen merkittävä kritiikkinsä Platonin malliin.

Nyt voidaan tietysti spekuloida, että jos nainen olisi jättänyt lapun pöydällä olevaan lappupiikkiin eikä irrallisen siihen kohtaan, jossa mies pöydässä istui, tämä olisi havainnut lapun, koska se ei olisi lennähtänyt näkymättömiin.

Näitä jossitteluja riittää loputtomiin, mutta ne eivät ole olennaisia itse oikeutuksen kritiikin kannalta, koska ilmeistä on, ettei miehellä ollut mitään syytä epäillä oikeutustaan väittää, että hän TIESI lompakossaan olevan tietyn määrän kolikoita.

Perusteltu oikeutus ei siis kuitenkaan riittänyt takaamaan, että hänellä oli varmaa tietoa.

Reliabilisti väittäisi nyt, että tieto ei ollut luotettavalla tavalla saatua. Miten niin? Kuinka ihmeessä mies olisi voinut epäillä oikeutustaan tietoon, koska hänellä ei ollut ainoatakaan vastaevidenssiä? Ei edes 'aavistusta' eli jotain selvänäköisyyteen viittaavaa internaliststa vakaumusta (joka ei ole sekään tietoa).

Opetus tarinassa on se, että me emme milloinkaan pysty kontrolloimaan tiedollisten oikeutustemme perusteita täydellisesti, koska todellisuus on - ainakin meille itsellemme - kontingentti (epämääräinen, sattumanvarainen), ja sisäinen varmuutemme asioista perustuu pikemminkin arvauksiin (myös teoreettisiin), tottumuksiin ja tapoihin kuin 'kirkkaisiin ja selkeisiin ideoihin' kuten Descartes`n 'cogiton' tieto.

Tietenkään tästä ei voi vielä vetää samaa johtopäätöstä kuin Gorgias, jonka mukaan 1) mitään ei ole, 2) mitään en voi tietää, 3) mitään en voi sanoa, mutta käyttäkseeni tietoteoreetikkojen 'uusinta' jargonia, voin kyllä todeta, että tarinan aviomiestä 'otti pannuun' hänen havaittuaan itsestään riippumattoman erehdyksen tiedollisen oikeutuksensa suhteen.

*
PS. Tapaus ei aiheuttannut sen suurempaa perheriitaa. Asia ratkaistiin lopulta niin sanotussa 'Supreme Courtissa' eli 'sänkyoikeudessa'...mutta ei maha mittää - mieheltä oli joka tapauksessa viety perusteltu oikeutus tiedolliseen varmuuteen...

PPS. Fallibilismin periaatteella voinemme sanoa, että miehen tietoisuudessa tiedollisen oikeutuksen suhteen on saattanut tapahtua edistystä.
Erehdyttyään kerran ja opittuaan syyn siihen, hän ei enää ole niin varma siitä, että on oikeutettu tietämään lompakossa olevien kolikkojensa oikean määrän.
Kutsun tätä 'sokraattiseksi' edistymiseksi', koska siinä lähestytään koko ajan tietoisuuden 'varmuustilaa', jossa oikeutuksen oikeutus lähenee nollaa...

Epätieteellisiä yksityisajatuksia

Nämä jutut on kirjoitettu eräisiin Kemppisen päreen "Pathetic" kommentteihin.
*
Anonyymi

ad Rauno
Patsaiden tulkinnat vaihtuvat. Aikalaisten syvin tunto on kuitenkin suru, jonka kestää hiljentyen jollakin patsaalla.
Sirkuksesta puheen ollen - esim. mestauksesta tarinoidaan kai ennen omakohtaista kokemusta.

RR
Olet tietenkin oikeassa, mitä suruun tulee. Ihmisen on saatava purkaa ja prosessoida suruaan. Ja hautakivi tai jopa symbolinen patsas on paikka, jonka on pyhitetty siihen juuri tarkoitukseen. Mutta ei mielellään koston hautomiseen....

En ajatellut asiaa heti noin suoraan, koska surun läpikäymisen epäonnistuminen taitaa olla juuri oma henkilökohtainen ongelmani.
En ilmeisesti koskaan ole kyennyt täysin läpielämään sitä surua, jonka enoni ja isäni kolmen kuukauden aikana tapahtunut kuolema keväällä ja kesällä -68 aiheutti.

Ikäänkuin eläisin yhä vieläkin jonkinlaisessa shokissa - tyrmistyneenä ja suunnan kadottaneena. Kun ihminen ei kykene läpielämään suruaan, hänen maailmakuvansa saattaa muuttua ainakin ajoittain synkäksi ja tyhjäksi.

Tämän minä kyllä varsin hyvin tiedostan nykyään, mutta sitä on vain niin kovin vaikea erottaa oman ajattelunsa tummista sävyistä - mikä siis on henkilökohtaista surua tai iloa, mikä taas intellektuaalisesti relevanttia pessimismiä (tai optimismia) yleisemmällä tasolla.
*
Mitä noihin 'sirkussarkasmeihini' tulee, niin halusin vain huomauttaa, että siellä, missä 'jotain tapahtuu todella', siellä hyvin harva historioitsija on itse ollut läsnä.

Historioitsija joutuu käyttämään mielikuvitustaan enemmän kuin ehkä aina on suotavaa, joskaan ei hänellä tietysti ole muuta vaihtoehtoa kuin lähdeaineistonsa ja historiallinen 'vaistonsa' tai mielikuvituksensa - objektiiviseksi tiedoksi tai neutraaliksi tutkimusälyksi en sitä heti ensimmäiseksi menisi nimittämään.

Tietenkin tuo sarkastinen kritiikki kohdistuu yhtä lailla minuun itseeni.

Halusin vain näin 'tilaisuuden tullen' sanoa sen Kemppiselle - asia, mikä häntä tuskin yllätti, koska totesihan hän myös tuon poliisautotarinansa yhteydessä jotenkin näin, että 'opiskeltuaan niin paljon, ettei enää mistään mitään ymmärtänyt', hän päätti lähteä tutustumaan paikan päälle, minkälaista se rikollisuus oikein on - ei ainoastaan teoriassa vaan ihan 'manuaalisesti' (erittäin vapaa muistuma K:n tekstistä lukuunottamatta lainausmerkeissä olevaa).

Kyllä tällainen 'tunnustus' jo riittää minulle todistamaan, että tässä tapauksessa löytyy myös tarpeen vaatiessa täysin realiteettitajuista 'itseironiaa, joka on' - kuten Arto Melleri (ketä lienee siteerannut, jos siteerasi?) kerran totesi - 'todellisen kulttuuri- ihmisen ja -intellektuellin ainut aito tunnusmerkki.'
*
Kemppinen

'Diamond-sarjan alku oli hyvä. Hitusen pelottaa, tuleeko kokonaisuudesta kirjaan verrattuna liian yksinkertaistava.'

RR
Diamondin sarjan eka osa oli minunkin mielestäni hyvä. Itse kirja odottaa lukemistaan hyllyissä, niinkuin kymmenet muutkin yli vuoden aikana hankkimani, mutta toimikoon tämä TV-sarja nyt ikäänkuin johdantona kyseisen - ymmärtääkseni varsin humanistisen biologin oivalluksiin.

Silti - kuten vihjaisit - vaarana on, että Diamondin perusidea yksinkertaistuu popularisoituessaan liki naiviksi determinismiksi ja reduktionismiksi - vaikka se mitä ilmeisimmin sisältää - ainakin kun pysytellään suhteellisen tunnollisesti määritellyn ongelmanasettelun puitteissa (biologia, maantiede, väestötiede, taloustiedettä 'kohtuuden rajoissa') - aika vahvan totuuden siemenen.

Täytyy nyt sarjaan liittyvästä uteliaisuudesta johtuen käydä ensi alkuun läpi kirjan pääkohdat ja katsoa ne tulevat kaksi jaksoa. Toivottavasti Diamond ei tule tekemään kovin rankkkoja induktiivisia yleistyksiä maantieteen vaikutuksesta erityyppisten uskontojen ja erilaisten poliittisten valintojen suhteen esim. Kiinassa ja Euroopassa.
Vaikka oletan, että hän niitä kyllä geopoliittisin ja geobiologisin perustein tulee esittämään.

Hieman minua kyllä näin ennakoiden arveluttaa se, että vaikka Diamond hylkääkin kaikki rotuteoriat (kaikki ihmiset ovat älyllisesti periaatteessa yhtä kyvykkäitä), on vaarana, että hän päästää ne 'takaoven kautta sisälle', kun herätetään kysymys siitä, miksi eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset lopulta pystyivät hyödyntämään geologista 'etulyöntiasemaansa' niin tehokkaasti.

Historiallista kehitystä on vaikea perustella uskottavalla tavalla pelkästään deterministisesti ilman, ettei tutkija itse tahattomasti implikoi tuohon kehitykseen intentionaalista - perimmältään irrationaalista - tekíjää, joka tässä tapauksessa on juuri rasistinen.

En missään tapauksessa väitä, että Diamondin voisi vielä ensimmäisen jakson jälkeen sanoa langenneen reduktionistisissa ja deterministisissä selitysmalleissaan piilevästi lymyävään irrationalismiin.

Väitän vain, että en usko tällaisten selitysmallien kykenevän selittämään 'kaikkea' tai edes mahdollisimman suurta määrää kulttuurisesta evoluutiosta, ja juuri sen vuoksi, että ne metodisen 'dogmatiikkansa' vuoksi pyrkivät joko systemaattisesti eliminoidaan sattuman tai tietyt erittäin omituiset ja/tai selittämättömksi jäävät ilmiöt, tai ainakin siirtävät ne oman 'mainstream-selityksensä' marginaaliin.

Varsinkin Richard Dawkinsin edustamaan evoluutioreduktionismiin ja -determinismiin sisältyy julkilausuttu väite, jossa oletetaan, että evoluutio (mikä ihmeen evoluutio?) - suosii aina vain sopeutuvinta (survival of the fittest).

Olemme kuitenkin voineet havaita, ettei 'fittest-teesistä' ole kuin askel väittämään, jonka mukaan kyseinen oletus pätee myös kulttuurisesti - eikä Dawkinsin itse tee poikkeusta tässä asiassa.

Näyttäisi nimittäin siltä, että evoluutio-deterministinen selitysmalli implikoisi evoluutiobiologiaa äärimmäisen lyhyellä aikajaksolla (2000 vuotta) kulttuuriin soveltaen myös sosiaalidarwinismin, joka on yhtä kuin uusliberalisista 'Geschäft-fasismia'.

Mitä muuta tämä on kuin rotuajattelua uudessa viitekehyksessä?

Etteivät Kokoomuksen monetaristit nyt heti menetä malttiaan, niin pitää lisätä, että mitäpä muuta natsismin ja kommunismin aatteet pitivät sisällään kuin uuden ihmistyypin (väkivaltaisen) kasvattamisen (enemmistön alistamisen)?
Silkka rasismia kaikki tyynni.

(Vain nietzscheläistä yli-ihmistä en ole vielä kuullut missään kasvatettavan. Nietzsche kun 'unohti' kirjoittaa sellaisen ihmistyypin yksityiskohtaiset 'jalostusohjeet'. Tässä suhteessa jopa Mendel oli suurempi 'natsi' kuin Nietzsche! ;/.)

On väitetty, että kaikki tieteelliset teoriat - sikäli kuin ne pyrkivät deterministis-reduktionistisiin kokonaisselityksiin - päätyvät aina - tosin uudessa 'valepuvussa - samaan, eli oikeuttamaan 'vahvimman' ja vaikutusvaltaisimman saavuttaman kulttuurisen ja teknologisen tason - siis elintason suhteessa alemman elintason kansoihin.

Minun on aika vaikea uskoa - joskin toki toivon sitä, että Diamond pystyy välttämään edellä mainitun ansan, joka siis on silkkaa irrationalismia.

Hän varmasti kaveeraa aivan vilpittömästi uus-guinelaisten ystäviensä kanssa, mutta kehitellessään vastaustaan Jalille, hän tulee ehkä tahtomattaankin ajamaan itsensä kehäpäätelmään ainakin, mitä tulee siihen tilanteeseen, joka vallitsee maapallolla nyt.

Hän nimittäin hyväksyy sen, koska on tullut todistaneeksi, miksi kaikki kävi juuri niinkuin sen piti käydä.Toisilla on onnea maantieteen suhteen, toisilla taas ei.

Onnen lahjat eivät mene tasan, mutta deterministi pitää tätä evoluution väistämättömänä lainalaisuutena, joka on jopa väistämättömämpää kun Jumalan tahto, joka kuulemma voi muuttua, koska Jumala on vapaa, mutta evoltuutio ei.

Emmekö siis havaitse jotain perin tuttua tässä sympaattisessa ja perusteellisessa tutkija-tiedemiehessämme - herra Diamondissa.
Sillä kukapa muu kuin vanha kolonialismin ja imperialismin perillinen siinä perusteleekaan sitä, että elämme - ehkei sentään parhaassa mahdollisessa mutta ainakin väistämättä ainoassa mahdollisessa maailmassa, kun otetaan huomioon ne reaaliset edellytykset, jotka maantiede on meille suonut.

Kolonialistit ja imperialistit halusivat yksinkertaisesti riistää alemmalla teknologisella ja sotilaallisella tasolla olevia kansoja ja tekivät sen luontaisen ylemmyydentunteen vallassa.

Papit pantiin saarnaamaan villeille 'oikeaa' ja 'sivistynyttä uskontoa, jonka ytimestä löytyi syntinen mutta pelastettu Yksilö.
Ei siis enää mitään kivien ja kuvien palvontaa tai muuta animismia, ei myöskään mitään liki pakkoneuroottista laki- ja rituaaliuskontoa kuten juutalaisuus tai Islam.

Emmekä me maallikot näytä huomaavan tunnollisen ja vilpittömän tutkijan teoriassa mitään vikaa: löytyy perustellut, tutkitut premissit ja johtopäätös, joka on niistä irrallaan...vai löytyykö?

Tarkkaan ottaen Diamondilla on vain premissejä, ja jos hän haluaa tehdä niistä argumentin, hän joutuu päättelemään - ei syystä (perusteluista) seuraukseen (johtopäätökseen) vaan seurauksesta syyhyn - aivan kuten kaikki menneisyyttä ja epämääräisiä, funktionaalisia prosesseja tutkivat joutuvat lopulta tekemään.

Reduktionistinen rekonstruktio saattaa vaikuttaa intuitiivisesti ja jopa loogisesti pätevältä induktiiviselta yleistykseltä, mutta se on tehty sellaisesta asemasta käsin, jossa on jo ikäänkuin liian myöhäistä kyetä oivaltamaan, miten 'kausaalisuus' todella tapahtuu/ilmenee.

(Toisaalta - jos me sen (siis tulemisen käyttääkseni vanhaa metafyysistä termiä) kykenisimme perimmäisesti oivaltamaan, ei meillä olisi enää mitään syytä sitä kysyä...)

Kaikki, mikä piti todistaa on jo tapahtunut ja siten myös väistämättä 'annettua'.

Tiedän, että tämä on tietoteoreettisen skeptikon puhetta, mutta sillä on sijansa, jottemme lankeaisi dogmaattisiin ja siten irrationaalisiin harhaluuloihin - perustuivatpa ne sitten äärinaturalistisen lainalaisuuden tai yliluonnollisen olennon kaikkivaltiuteen.

Toki moni tämän lukija vastaa minulle kohtsillään, etteivät he valitse kumpaakaan esittämistäni dogmaattisista vaihtoehtodoista vaan Jarred Diamondin selkeän ja yksinkertaisen päättelyn. Olkaa hyvä vain...minun puolestani.

Mutta mitä te vastaatte Jalille? Mitä Diamond lopulta vastaa Jalille?...Paras Diamondille itse dramaturgisoimani vastaus kuuluu: 'Älä sure Jali, vaikei sulla olekaan niin paljon rahtia kuin meillä amerikkalaisilla. Pääasia, että olet onnellinen.'

Jäänee sitten Jalin itsensä päätettäväksi riittääkö tämä vastaus hänelle. Minulle se saattaisi riittääkin...

Kun pato murtuu

(Lisäyksiä klo: 18.45)

Kuten uploadaaja kertoo, tämän videon kuvitus sopii todellakin erinomaisesti juuri tähän biisiin. Led Zeppelinin 'junttablues' etenee monotonisesti 'muristen' ja äärimmäisellä voimalla eteenpäin ilman että mikään sitä voisi estää - aivan kuten hurrikaani Katrina.

Kappaleen nimi - Kun pato murtuu - sen musiikki - Led Zeppelin neloselta (1971) - ja videon kuvat New Orleansista elo-syyskuun vaihteesta 2005 ovat siis kuin yksi yhteen.

Ne jotka jaksavat kuunnella ja katsella videon loppuun, saavat kokea yllätyksen lopussa.

Kitaristi Jimmy Page näyttää, miten biisi lopetetaan, vaikka sen luonnollisin tapa olisikin tässä tapauksessa feidautua pikku hiljaa pois - aivan kuten myrskykin laantuu. Mutta levyillä ei ole loputtomasti aikaa joten...

Älkää antako monotonisuuden 'häiritä' vaan kuunnelkaa, millaisella jytkeellä rumpali-vainaa John Bonham mätkii basareita. Turhaan ei sitä miestä kehuttu.

Jimmy Page sanoi, ettei olisi voinut edes kuvitella ketään toista Zepin rumpuihin.

Mutta turha kehua vain Bonhamia, sillä Robert Plantin hurja huuliharppu ja laulu riipii sielua, Pagen slidekitaran - nimenomaan biisin loppupuolella takaperin äänitettyjen slideteemojen virittäessä tunnelman lopullisesti maagiseksi 'heavy-blues-swampiksi', johon John Paul Jonesin jyräbasso rumpujen ohella rakentaa lähes infernaalisen vaikutelman rajuilmasta.

Tämä on Zeppeliniä parhaimmillaan.

Samalta - nimettömältä (untitled) albumilta löytyy myös bändin ja koko rockin eräs kaikkein kuuluisimmista (ellei kuuluisin) kappaleista, jonka eteerisen kaunista tunnelmaa tässä kuultava biisi hienosti täydentää: Stairway to Heaven, jossa etenkin J. P Jones osoittaa erilaisten -akustisten ja elektronisten kosketinsoittimien taitonsa, ja jonka lopussa Page soittaa ehkä hienoimman ja rajuimman kitarasoolonsa ever.

Myös Black Dog ja Rock`n Roll ovat huippusuosittuja. Albumia pidetään Zeppelinin parhaana myös sen monipuolisuuden ja kokeilevuuden (akustiset folkteemat) takia.

***

(Kun pato murtuu, 'pahan(t) voimat' purkautuvat lopullisesti. Ettei tämä vain olisi jonkinlainen - sanoisinko geopoliittinen - ennusmerkki - 'until there`s a Bad Moon Rising...').

***

When the Levee Breaks (Led Zeppelin 1971)

07:10
I found hundreds of pictures online that I streamed in sequence to Led Zeppelin's "When the Levee Breaks". The song is extraordinarily appropriate to the catastrophe that was and continues to be New Orleans.

*

abclocal.go.com/kgo/slideShow?section=local....

www.patrickchalfant.com/leveeindex.html. (Aihetta sivuten löytyy myös kohtalaisen tunnettu samanniminen kirja.)

Hygieenistä mutta rämäpäistä vappuhuumoria

(Kuvassa Matti Klinge. Sarvet on retusoitu pois.)

Näin Vapun kunniaksi täytyy nostaa malja etenkin Runebergin Suomen fanaattisimmalle yliopistomiehelle - Matti Klingelle, joka on todella kovan luokan historioitsija.

Huomasin kyseisen asian viimeistään lukiessani Helsingin yliopiston historiaa (I-III) ja etenkin sen toista osaa, jonka jouduin tenttimään kymmenen vuotta sitten.

Kerrotaan, että aina niin tip top ja rusetti kaulassaan liikkuva Klinge käyttää jopa kotiasunaan elegantisti pukua!

Huhutaan hänen käyvän saunassakin puku päällä, koska sauna merkitsee suomalaisille samaa kuin pyramidit egyptiläisille, temppelit kreikkalaisille ja akveduktit roomalaisille.

Klingen luonteesta ollaan montaa mieltä. Häntä ihastellaan, eräitä hän raivostuttaa, jotkut pitävät häntä naivina ääliönä.

Ehkä kaikkein laittamattomimmin Klingen on määritellyt kuitenkin hänen Norssin aikainen ja yliopisto-opiskelujensa alkuaikojen hyvä ystävä Pentti Saarikoski, jonka mielestä Matti Klinge oli 'hygieeninen rämäpää'.

***

Ja sitten Vappuhuumoria Turuust ja Turuun flikoilt. Kaappasin nämä vitsit lupaa kysymättä - tosin kyllä asiasta ilmoittaen - A-K.H:n minulle lähettämästä sähköpostiviestistä.

*

TURKKULAISTE NAISTE KOSTO BLONDIVITSEIL

Kui miähe kuluttava niimpaljo kalorei rakastelles? -No ku panoj jälkke hee juakseva ympäri kaupunkki kehumas siit kavereilles.

Minkätakia miähe kuarssaava selälläs nukkues? -Kivekse tukkiva alapää ilmaottoauko.

Kui miähe tykkävä kalastuksest? -Ku sillo heil o mahrollisuus kerra elämässäs kuulla naise suust: Vau, kui ISO!

Kunnei naine räpäyt silmiäs esileiki aika? -Ei siin ehri.

Miks naisil ei ol miäste aivoi? -Ei ol kivespussei niitte säilyttämisse.

Minkätakia tarvita miljoona siittiö yhre munasolu herelmöittämisse? -Miäste tapaa siittiökkä ei pysähry kysymä ajo-ohjei.

Mikä o miähe esileikki? -Pual tuntti vonkamist.

Kummone o miäs, joka ei jätä kettän kylmäks? -Hää on torennäkösest töis krematorios.

Mistä tiättä, että miäs o saanu orkasmi? -No ku hää alkka kuarssama.

Mitä ero o tyhmäl ja älykkääl miähel? -Ei mittä. Molemma luuleva tiätäväs kaike.

Mitä saa ku miäs tarjo sul seittämä ruakalaji illallise? -Hodari ja kuus kalja.

Mitä yhteist o miähil ja mikroaaltouunil? -Kolkymment sekuntti ja valmist o.

***

Glada Vappen med kranavatten + Holy Spirit(us)!

*

www.codeman.fi/gallery_19.html.

www.otava.fi/kirjailijat/kotimaiset/klinge_matti/.

Kirjallisuutta vai filosofiaa? Nietzsche-tutkimuksen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta

Kommentti catuluxelle.
*
catulux

"Mutta kuten alussa viittasin, vaikka Nietzscheä, jotta häntä voisi edes jotenkin ymmärtää 'oikein', pitää myös opiskella paljon, niin välttämättä hän ei avaudu, vaikka miten opiskelisi.
Nietzsche on elettävä itse. Muuten hän jää vieraaksi."

Olen hieman ymmällä. N on elettävä itse?? Onko kyseessä kirjailija jonka fiktiivisiin teoksiin voi samaistua löytäen niistä kappaleen omaa itseään?
Vai onko kyseessä filosofi, jonka täsmälliselle opille tästä olevaisuudesta voi nyökätä hyväksyvästi?
Oiskohan N:n tekstien perusta rakennettu täysin hiekalle ja onkomiehen käsitys todellisuudesta haparointia täydellisessä pimeydessä??

*
RR

Onko Nietzsche kirjailija vai filosofi? Vastaus: sekä että.

*
Nietzsche on ollut minulle kohtalo - juuri niinkuin hän itse hieman ennen romahdustaan kirjoitti itsestään 'Ecce Homo'ssa.

En voi sille mitään, että jokin minussa resonoi äärimmäisen voimakkaasti siihen kärsimykseen ja iloon, pessimismiin ja optimismiin, mikä Nietzschen teksteistä välittyy, joskaan en ole enää pitkään aikaan voinut välttyä lievältä turhautumiselta hänen joitain ylilyöntejään kohtaan - esim. tietyt sotametaforat.

Nykyään pystyn 'riitelemään' Nietzschen kanssa ihan omaksi ilokseni. Mielessäni voin sanoa hänelle jotain rankapuoleista tekstikohtaa kommentoiden: 'Et sinä itse lopultakaan noin ajattele!'

Ei ole vain yhtä Nietzscheä. Siten on aivan relevanttia kysyä Nietzscheä lukiessa: kuka nyt puhuu?
Aivan kuten on relevanttia kysyä, milloin Platonin teoksissa äänessä on Sokrates, Sokrateen keskustelukumppanit tai milloin itse Platon puhuu muitten suulla.

Tällä tavoin - eri perspektiivien tiivistymänä - Nietzsche on muodostunut minulle myös ikäänkuin ajattelun strategiaksi tai eräänlaiseksi tähtäyspisteeksi, josta tarkastelen maailmaa.

Ehkä kuulostan äärimmäisen eksklusiiviselta, mutta ihminen, jota Nietzschen kirjoitukset eivät koskaan liikuta sisäisesti - enintään ehkä vain hämmentävät ja ärsyttävät, koska niistä on hankala löytää selkeitä argumentteja, joiden totuusarvoa sitten voisi pohtia analyyttisesti; - tällainen ihminen ei ehkä koskaan tule ymmärtämään Nietzschestä mitään olennaista.

Minulla on tuossa pöydällä viime viikolla tullut Brian Leiterin kirja 'Nietzsche on Morality' (2002)(Routledge Philosophy Guide Book-sarjasta).

Olen sitä selaillut ja löysin sen perusargumenttiin (Nietzsche metodologisena naturalistina) pientä kritiikkiä todella kovan luokan Kant, Schopenhauer- ja myös Nietzsche-spesialistilta Christopher Janawaylta Nietzsche-skolaariuden uusimmasta 'Raamatusta' - 'A Blackwell Companion to Nietzsche' (2006 - isokokoinen, 600 sivuinen artikkelikokoelma).

Angloamerikkalainen, analyyttinen filosofia on löytänyt Nietzschen lopullisesti vasta 15 vuotta sitten ja tutkii innokkaasti Nietzscheä propositio, premmissit, johtopäätökset, argumentti-periaatteella.

Mikäs siinä. Jotenkin minusta vain ajoittain tuntuu lukiessani näitä sinällään ihan selventäviäkin episteemistyyppisiä analyyseja siltä, että 'todellisesta' Nietzschestä ei jää niissä mitään jäljelle, tai että hänen ideansa banalisoituvat täysin naiville tasolle, kun tekstit analysoidaan loogisella mikroskoopilla pienimpiin osatekijöihinsä.

Ikäänkuin nämä 'propositio-argumentti-analyytikot' eivät koskaan olisi tunteneet Nietzscheä lukiessaan mitään muuta kuin viehtymystä rakentaa hänen filosofiastaan argumentti-rakennelma, jota voi sitten testata loogisesti suhteessa muihin vastaaviin rakennekonstruktioihin.

Minä puolestani väitän, että nämä analyytikot ovat ymmärtäneet Nietzschestä enintään vain 'puolet' - ei yhtään enempää.

Vain se, joka pystyy suhteuttamaan Nietzschen omiin kokemuksiinsa ja elämyksiinsä, omaan uskonnon ja uskon kaipuuseensa, omaan skeptisimiinsä ja kyynisyyteensä, omaan pessimismiinsä ja optimismiinsa, omiin ekspressioihinsa kärsimyksestä ja ilosta - vain sellaisella ihmisellä on mahdollisuus ymmärtää häntä kokonaisvaltaisesti.

Kun olen tutustunut tähänastiseen Nietzsche-tutkimukseen, minun on pakko sanoa, että tällaisia, varsin kokonaisvaltaisia ja syvästi myös itse elettyjä Nietzsche-tarkasteluja näyttäisi löytyvän yllätävän vähän.

Nietzsche (kuten Schopenhauer) onkin vaikuttanut kaikkein eniten taiteilijoihin - etenkin kirjailijoihin ja muusikoihin.
Heidän jälkeensä tulevat ranskalaiset filosofit - etenkin niin sanotun postmodernin filosofian edustajat: Deleuze, Quattari, Foucault, Derrida, Lyotard, Baudrillard
(Kyllä - Baudrillardin tunnettu simulacrum-teoria on minun mielestäni versio Nietzschen loistavasta 'mini-filosofianhistoriasta' 'Miten tosi maailma muuttui taruksi'.)

Ranskalaiset ovat parhaimmillaan ja pahimmillaan loistavia verbaalikkoja, mutta heidän Nietzsche-pohdinnoistaan (kuten heidän relativistis-nihilistisestä filosofiastaankin) puuttuu liian usein 'intuitiivisesti järkevä substanssi'.

Toki Nietzscheä voi Deleuzen tavoin pitää uusien käsitteiden (kts. PS.) ja käsitteellisten henkilöiden (Zarathustra) luojana, mutta Nietzschestä löytyy ranskalaisiin verrattuna enemmän metafyysista (ja uskonnollista) 'tarvetta', eräänlaista Faustin kaltaista, elämän ja kuoleman kanssa 'pelaavaa' uhkarohkeutta kuin ranskalaisista, jotka minun mielestäni ovat pahimmillaan pelkkiä käsitteillä ja sanoilla pelleileviä 'irstailijoita' - esim. markiisi de Sade, joskin Saden psykologinen egoismi on selvästi vaikuttanut sekä Nietzscheen että jopa Dostojevskiin!

(N. kyllä arvosti etenkin ranskalaista kirjallisuutta ja 1600-luvun moralisti-aforistikkoja: esim. Montaigne, Rochelfoucault sekä eksistentialismin varhainen 'pioneeri', uskonnollinen matemaatikko Pascal.)

Englantilaiset ovat perinteisesti pitäneet Nietzscheä outona tai jopa vastenmielisenä hänen epäargumentatiivisen ja ajoittain ekstreemin kirjoitustapansa sekä hänen vääristeltyjen natsikytköstensä vuoksi, - harha joka eli filosofipiireissäkin (mm. J. P. Stern, 1978) pitkään, koska Nietzscheä ei yksinkertaisesti luettu kunnolla.
(Bertrand Russellin filosofian historiassa esitelty Nietzsche on Russellilta hieman tyylitajuton versio. Russell yrittää nokittaa Nietzschen tämän omimmalla aseella - tehoavalla retoriikalla: lopputulos säälittää ainakin meikäläistä...)

Nietzsche itse on pahentanut asiaa pilkkaamalla englantilaista utilitarismia: 'Ei ihminen etsi onnea. Vain englantilainen tekee niin.' (Humea ja tämän skeptisimiä Nietzsche kyllä arvosti - alunperin Schopenhauerin vaikutuksesta; Schopenhauer olisi jopa ollut valmis kääntämään Humea saksaksi).

Suuri poikkeus 1900-luvun englantilaisen filosofian piirissä on ollut 2003 kuollut merkittävä - antiikin filosofian tuntemuksestaan ja ennenkaikkea moraalifilosofiastaan tunnettu Bernard Williams, joka arvosti Nietzscheä niin paljon, että olisi halunnut siteerata tätä vaikka jokaisella kirjoittamallaan sivulla.
"Williams was 'described as an "analytic philosopher with the soul of a humanist,' and 'the most important British moral philosopher of his time.' " (wikipedia)

*
Yksi on varmaa: Nietzsche ajattelu ei ole rakennettu hiekalle, jos tämä metafora merkitsee sitä, että hiekalle rakennettu tarkoittaa 'pelkkää' esteettistä tai käsitteellis-abstraktia fiktiota.

Pikemminkin on päinvastoin: Nietzschen filosofian vaarana on toimia luojansa psykofyysisten kärsimysten pohjalta kumpuavana projektiona, mikä merkitsisi, että Nietzsche yleistää pelkästään oman elämänsä konkretian kirjalliseen muotoon (mikä pitää vain osittain paikkansa).

Esimerkiksi Kantin filosofian käsiteapparaatistoa voisi paljon suuremmalla syyllä väittää 'hiekalle rakennetuksi', puolimetafyysiseksi konstruktioksi kuin Nietzschen ja hänen sukulaissielunsa Kierkegaardin elämänfilosofisia tarkasteluja.

Tietenkin Nietzschen 'naturalistisen metafysiikan' eli nihilismin perusongelma: vallanatahdon ja ikuisen paluun keskinäinen 'dialektiikka' (ei pidä sekoittaa Hegeliin!) tuntuu äärimmäisen abstraktilta, mutta kyllä se sisältää molemmat tasot: sekä käsitteellis-abstraktin että konkreettis-havainnollisen.

*
Koen itse kaikkein vaikeimmaksi asiaksi Nietzsche-tulkinnoissa hänen moraalifilosofiaansa sisältyvän oletuksen reaktiivisesta moraalista, jota edustaa ressentimenttinen kristinusko, jonka myötä myös nihilismi ilmaantui länsimaiseen ajatteluun käytännössä - ei ainoastaan teoreettisissa pohdiskeluissa (esim. Platonin Gorgias-dialogi).

Voisi nimittäin perustellusti huomauttaa, että juuri stoalaisen kosmologian 'ekpyrosis'-oppi (maailmanpalo) edustaa äärimäistä nihilismiä siinä mielessä, että se implikoi ikuisen paluun. Todellisuus, maailma ei edisty vaan toistaa itseään ikuisesti.

Miten juuri juutalaiskristillinen, lineaarinen käsitys ajasta ja maailman tulevaisuudesta olisi nihilismiä par excellence, jos Nietzschen aivan varmasti nihilismin äärimuotona pitämä ikuinen paluu (syklinen aikakäsitys) on sitä myös?

Nietzsche vain kääntää kosmologisen äärinihilismin (siis ikuisen paluun) eksistentiaalisesti äärimmäisen motivoivaksi tekijäksi elämän ja todellisuuden hyväksymisen kannalta.

Tämän voisi ymmärtää siten, että kristinusko rakentuu maailmanhistorian suurimmalle valheelle (Jumala), jonka vuoksi se on myös kaikkein nihilistisin oppi.

Stoalainen (ylipäätään itämainen) oppi ikuisesta paluusta sen sijaan on faktaa, ja mikä Nietzschelle on empiiristä faktaa, se pitää myös hyväksyä, ja siitä pitää jopa iloita.

Nietzschen aika omalaatuinen naturalismi kiteytyy tässä väitteessä joskin erittäin yksinkertaistetussa muodossa.

*
Mutta päinvastoin kuin Brian Leiter - minä en ole kiinnostunut Nietzschestä epistemologisista vaan metafyysis-ontologisista syistä.

En siis - huolimatta siitä, että Nietzsche arvosti moraalissa enemmän 'faktaa' kuin abstrakteja periaatteita (esim. kategorinen imperatiivi) - ole mitenkään vakuuttunut siitä, että Nietzschen ajattelu tulee heuristisesti yhtään sen selkeämmäksi tietoteoreettisen - siis puoliväkisin propositionaaliseksi ja argumentatiiviseksi väännetyn tarkastelun kautta, jossa argumentti osoitetaan oikeaksi tai vääräksi todistekielipelin puitteissa ('Prokrusteen vuoteessa').

Metafyysis-ontologinen näkökulma todellisuuteen on väistämättä kirjallisempi ja käsitteellisempi kuin episteeminen lähtökohta, joka painottaa aina metodia tai proseduuria - ikäänkuin metodi voisi olla irrallaan totuudesta (metafysiikasta, ontologiasta), jota se tutkii...

*
PS. Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt Nietzschestä väitöskirjan Nietzsche and Nihilism - Exploring a Revolutionary Conception of Philosophical Conceptuality (2000).
Löytyy tai ainakin kolme vuotta sitten löytyi netistä. Olen tallentanut tämän yli 750 sivuisen järkäleen PC:lleni.

Ikuinen paluu eksistentiaalisena imperatiivina: suojarokotuksena nihilismin näivetystautiin

Kirjoitettu vastaukseksi Androgyynihullumiehen edellisessä päreessäni esittämään kysymykseen.

AHM
Uskotko sinä Ikuiseen paluuseen?

RR
Erittäin hyvä kysymys, koska juuri se muodostaa koko tämän mainitun kolminaisuden - vallantahto, yli-ihminen, ikuinen paluu - tärkeimmän, vaikeimman ja kriiittisimmän elementin.

Kirjaimellisesti - tieteellisessä mielessä se tuskin on paikkansapitävä, vaikka Nietzsche julkaisemattomissa muistiinpanoissaan halusikin saada sille myös sen ajan fysikaalisen tiedon antamaa tukea.

Hyvin yksinkertaisesti kuvattuna: jos aika on ääretön, mutta energian kombinaatioiden määrä rajallinen/vakio, niin mainitut kombinaatiot tulevat äärettömässä ajassa toistumaan enemmän tai vähemmän säännöllisesti jopa täysin samankaltaisina - eli: me synnymme maailmaan uudestaan aivan samanlaisessa ilmiasussa ja saman elämän läpikäyden kuin nyt.

Tämä tosin on hypoteesi, jonka jo mm. Nietzscheä osittain sympatiseeraava sosiologi/filosofi Georg Simmel osoitti perustuvan virheellisiin laskutoimituksiin.

Bernd Magnus on kuitenkin esittänyt (1978), että saman ikuinen paluu on ikäänkun Nietzschen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville (KI) eli ehdottoman käskyn noudattamiselle, ja nimenomaan sen ikäänkuin 'kausaaliselle' noudattamiselle.

(Kant puhuu KI:n toteutumisesta vapauden kausaliteetin kautta eli pakon ja determinismin vastakohtana, mitä hän itsekin piti asiana, jota on äärimmäisen hankala selittää ja ymmärtää. Silti juuri se teki kategorisesta imperatiivista aidon moraalilain.)

Magnukselle Nietzschen ikuinen paluu merkitsee 'eksistentiaalista imperatiivia' jonka mukaan ihmisen on hyväksyttävä elämänsä ja kohtalonsa jopa siinä määrin kuin sen voisi ajatella toistuvan täysin samana ikuisuudessa.

Tällöin jokainen haluaa varmaan myös elää elämänsä parhaalla mahdollisella tavalla, niin että hän voisi hyväksyä sen ja jopa haluta elävänsä sen uudelleen juuri samanlaisena.

Tässä amor fati ja äärimmäinen affirmaatio - rakkaus (omaan) kohtaloon ja elämän myöntäminen - menevät yksiin, ja juuri affirmaatiota sekä oman kohtalonsa rakastamista Nietzsche pitää 'yli-ihmisen' velvollisuutena.

Ole kova! tarkoittaa Nietzschellä myös sitä, että pitää kestää - jopa hyväksyä omat, väistämättömät (joille ei siis mahda mitään) kärsimyksensäkin niin avoimesti, että voi ajatella kohtaavansa ja elävänsä elämänsä samanlaisena ikuisesti uudestaan.
(Ole kova ei siis ole kehoitus väkivaltaan kuten Nietzschen ajattelusta laajemmin tietämättömät usein esittävät - esim. Jonathan Clover (Ihmisyys).

Kaikkien ihmisten kohtalo ja elämänkulku ei silti läheskään aina ole kuin osittain heidän omista valinnoistaan riippuvaista (vähiten ehkä itse Nietzschen, mitä tuli hänen terveyteensä, joka oli kymmeniä tai varmaankin satoja kertoja murtumispisteessä fyysisesti että henkisesti ennen romahdusta), mutta ihminen pystyy Nietzschen mukaan taistelemaan kasvattamalla mielensä ja ajattelunsa hyväksymään kärsimyksen jopa siinä määrin, että hän saa voimaa eläää juuri kärsimyksistään.

Tällainen menee mielenkiintoisella tavalla lähelle Nietzschen kritisoimaa asketismia, jossa nimenomaan lähes kidutetaan omaa ruumista, jotta päästäisiin korkeampaan henkiseen tilaan, jossa ollaan vapauduttu lihan 'himoista' ja muusta materiaalisen olomuotomme impulsseista/affekteista, jotta askeetti tulisi otollisemmaksi vapautumaan materiasta ja kohtaamaan Jumalan tai pääsemään Nirvanaan tvs.

Mutta tämä ei suinkaan ollut Nietzschen julkilausuttu päämäärä, vaikka hän nimenomaan vaatii äärimmäisen kärsimyksen sietoa ja lähes ylistämistä, koska se merkitsee silloin taetta siitä, että ihminen on siirtynyt sellaiselle eksistentiaaliselle tasolle, jossa mikään tai kukaan ei voi enää murtaa, tehdä tyhjäksi tai lannistaa hänen affirmaatiotaan.

Hän on siis tavallaan kuin Job, joka säilyttää uskon täysin käsittämättömän, oikullisen ja epäoikeudenmukaiselta vaikuttavan Jumalan perimmäiseen hyvyyteen.

Nietzsche ei kuitenkaan pyri kohti tuonpuoleista Jumalaa ja tämän kunnioittamista.

Hän on hylännyt ainakin omasta mielestään, mutta toistan: vain omasta mielestään, sekä uskonnolliset että metafyysiset takeet ja uskomukset, ja haluaa ainoastaan päästä ikäänkuin sopimukseen elämän kanssa (Kts. PS.)

Ikuinen paluu on minulle heuristisesti erittäin merkittävä kvasimetafyysinen, kvasitieteellinen mutta ennenkaikkea aidosti Nietzschen yksilöllistä hyve-etiikkaa selventävä ja sille perustaa luova, ehdoton elämän ja ihmisen olemassaolon moraalista arvoa korostava - sen miltei pyhittävä - käsky.

Samalla se asettuu vallantahdon vaakakupin toiselle puolelle tasoittamaan negatiivisen vapauden (joka on suunnaton eli ilman suuntaa oleva) lähtökohdista toimivia vallantahdon impulsseja/affekteja.

Nietzschen perspektivismi ja siihen saumattomasti liittyvä käsitys kielestä fiktion ja totuuden erottamattomuutena, joiden 'primus motorina' toimii vallantahto, ajaa (yli-)ihmisen lopulta absoluuttiseen nihilismiin.

Nihilismi itsessään on henkisesti 'tappava' olotila, jota voi minun mielestäni verrata vaikka aikoinaan kuppaan tai keuhkotautiin, nykyään aidsiin tai syöpään, jotka näivettävät ja tuhoavat ihmisen kehon hitaasti ja salakavalasti tämän voimatta rappaeutumisprosesille yhtään mitään.

Nietzsche tekee kuitenkin uskomattoman yllättävän ratkaisun yrittäessään parantaa itsensä aatteellisesta, filosofisesta nihilismistä, jonka diagnoosin hän katsoo paljastaneensa.

Se on ihmisen itsetuhoinen suhde itseensä tuonpuoleisen Jumala-toiveen toimiessa rauhoittavana ja euforisoivana huumausaineena ihmisen hirvittävän pessimismin ja itseensä väsymisen tuskan valheelliseksi lievittämiseksi.

Nietzsche itse seisoo nihilismin ytimessä. Hän on paljastanut sen syyn, mutta ei itse ollut pystynyt löytämään tarpeeksi tehokasta lääkettä sen parantamiseksi.

Kuten todettiin rajoittamaton vallantahto ja perspektivistinen fiktionismi eivät auta loppuun saakka. Pikemminkin ne vievät yhä syvemmälle (dantemaiseen) helvettiin samalla kun ne paljastavat, mitä dekadenssissa, joka aiheuttaa nihilismin, syvimmältään on kyse.

Onkin Nietzschen suurta neroutta yrittää parantaa itsensä nimenomaan sen 'myrkyn' avulla, jossa tavallaan kiteytyy koko (nihilismi-) sairauden perussyy: olemassaolon täydellisen takoituksettomuuden olemus, kun sen metafyysiset valheet on paljastettu.

Ja ikuinen paluu - kun sitä loppuun saakka miettii, on juuri nihilismin 'dynaaminen' ydin. Kaikki elämisen metafyysinen ja eksistentiaalinen tarkoituksettomuus, jonka nihilisti kohtaa viedään korkeimpaan potenssiinsa, jossa sen vaikutusta ja voimaa lisätään niin pitkälle, että ainoa vaihtoehto on joko tappaa itsensä tai hyväksyä elämä kärsimyksineen kaikkineen sellaisenaan, jopa iloita siitä ja saada siitä voimaa, koska muuta perustetta elämälle ei ole.

Miksi ja miten ikuinen paluu eli nihilismin dynaaminen ydin sitten voi toimia positiivisena, itse sairautta parantavana 'lääkkeenä'?

En pysty tässä esittämään kuin analogioita. Vaihtoehtoja on siis kaksi - joko tuhoutua tai parantua. Nietzsche käytti usein sairausmetaforia ja -vertauksia - antaen niiden kautta usein heuristisia esimerkkejä psykologisista ja filosofisistakin ongelmista.

Sovellan myös itse kliinistä esimerkkiä, jota Nietzsche ei ihan vielä olisi tuntenut. Kuitenkin jo 1900-luvun alussa opittiin injektioitten avulla käyttämään taudinaiheuttajien bakteereita aiheuttamaan lievä tartunta, jonka elimistö kuitenkin onnistui nopeasti parantamaan tuhoamalla bakteerit.
Tämän seurauksena kehittyi immuniteetti, joka suojeli myöhemmin vastaavalta tartunnalta.

Ajattelen ikuista paluuta ikäänkuin 'rokotuksena' , josta ihminen henkisesti selviytyessään/selviydyttyään tulee immuuniksi uudelle tartunnalle eli tässä nihilismin optimismia kalvavalle melankolialle ja depressiolle - elämänuskon menetykselle.

En ehkä onnistu olemaan kuin pekästään naivi ja banaali esittäessäni tällaisen rinnastuksen lääketieteellisesti ja psykologis-filosofisesti hengevaarallisten 'tautien' välillä tehden samalla ikuisesta paluusta ikäänkuin lääketieteellisen immuniteettisuojan saamiseen verrattavan 'suojarokotuksen'.

Mutta tällainen oli AHM vastaukseni kysymykseesi. Sitä pitää nyt märehtiä jonkun aikaa, sillä kehitin sen vasta tätä kirjoittaessani, vaikka ajatus vaikuttaa kyllä muhineen päässäni jo pitempään puolitietoisesti.

Minun kannaltani kysymyksesi ajoitus osui nappiin. Kiitän siitä. Palataan asiaan rakentavan kritiikin ja ehdotusten myötä.

PS.
Lähinnä elokuvaohjaajana tunnettu Elia Kazan on kirjoittanut hienon samannimisen kirjan - Sopimus elämän kanssa, jonka juoni ei kuitenkaan liity Nietzscheen vaan 1950-luvun USA:n kommunistivainoihin ja Kazanin oman petturuuden aiheuttamiin omantunnontuskiin.
Kuulusteluissa hän ilmiantoi pari ystäväänsä pelastaakseen oman Hollywood-uransa.