Läntisen kristillisen kirkon
merkittävin [niin ‘hyvässä kuin pahassa’] kirkkoisä, Pyhä Augustinus,
väittelemässä donatolaisten kanssa.
.
I
Kun 300-luvun alkupuolella donatolaista
liikettä voi luonnehtia marttyyrien kirkoksi, joka sai elinvoimansa kristityksi
tunnustautumisen hengenvaarasta, se myöhemmässä vaiheessaan ja välittömän
hengenvaaran väistyttyä alkoi korostaa pysyvää 'vainoa sanan tähden’.
Kristillinen yhteisö paikallistettiin ja identifioitiin Israelin kansaksi, jonka
tuli aina elää ympäröivien kansojen epäjumalanpalveluksen keskellä. Kun
katolisen sisarkirkon painostus alkoi tuntua yhä voimakkaampana, donatolaiset
rinnastivat usein tilanteensa makkabilaisaikojen vainottuhin juutalaisiin.
Samalla tavoin kuin hurskaita makkabilaismarttyyreja olivat vainonneet heidän
juutalaiset heimoveljensä, ilmiantoi ja ahdisteli ‘väärä luopiokirkko’ nyt heitä
valtiovallan siunauksella. Donatolaisten ajatus synnistä korosti luopumuksen
vaaraa. Lisäksi syntiä pidettiin konkreettisesti tarttuvana saastutuksena, minkä
vuoksi sakraalitilanteissa syntyvä yhteys oli erityisen kartettava.
Ehtoolliselle ei voinut osallistua, jos sille osallistui myös väärän kirkon
epäpuhtaita jäseniä. Donatolaiset lainailivat usein väkeviä kuvia Vanhan
testamentin maailmasta. Niinpä väärän kirkon epäjumalanpalvelus oli kultillista
haureutta ja jumalanpilkkaa, johon osallistuminen olisi pahempaa kuin maallisen
tavaran, viran tai edes oman hengen menetys.
*
Sitaatti Timo Nisula:
Augustinus, s. 157-158
II
1
Ovatko kaikkein nationalistisimmat perussuomalaiset ja
höyrypäisimmät nuorkokoomuslaiset aikamme Suomen poliittisia ‘donatolaisia’?
Mutta eikö myös 1900-luvun työväenliike ilmentänyt alunperin ja ainakin äärilaidallaan aivan samaa
dogmaattisen oikeaoppisuuden ja ‘vääräuskoisten’ poissulkemisen paatosta kuin,
mitä edellä mainituista vähintäänkin piilorasismiin kallellaan olevista
suuntauksista löytyy nyt ja löytyi jo 1920- ja 30-luvuilla? Entä onko Suomen ‘hallitseva’ [mutta valtaansa menettävä] valtiokirkko tai Suomen poliittinen
[‘oikeistodemokraattinen’] konsensus ja korrektius sitten vapaa hegemonisista
pyrkimyksistä? Eikö asia ole pikemminkin päinvastoin, joskin ideologisesti
mystifioivalla tavalla, jolloin [muka] ’suvaitsevan enemmistön’ on lähes
itsepetoksellisen helppoa mustamaalata vastustajia oivaltamatta käyttäytyvänsä
psykologisesti samanlaisen motivaation pohjalta kuin tiukkapipoisimmat
‘donatolaiset/vääräuskoiset’. Kyseenalaisen laaja arvokonsensus heijasteleekin
usein paitsi kyvyttömyyttä kritiikkiin myös kritiikin tukahtumista
muodollis-julkisesti [vaan ei sisällöllis-henkilökohtaisesti] yksimielisessä
tilanteessa sekä tästä seuraten porvarillisen duunari-keskiluokan ‘sisäistettyä
herruutta’, joka ei kykene herruutensa legitimiteettiä kyseenalaistamaan tai
edes tiedostamaan.
.
2
Katolisen kirkon ja donatolaisliikke[id]en välinen kiista jää tietysti myös näistä lähtökohdista tarkastellen ratkaisemattomaksi, sillä onhan mikä tahansa avoin liberalistinenkin kritiikki väistämättä jotenkin poissulkevaa eikä suinkaan suvaitsevaa ‘kaikki käy-hörhöilyä’, kun taas ajopuumainen kritiikittömyys ajautuu yleensä hegemonisen [uskonnollis-ideologisen tai byrokraattis-anonyymin] vallan alla kyyristeleväksi konformismiksi [ja tämä pätee myös donatolaisuuden sisäisen itsekritiikin mahdollisuuteen~mahdottomuuteen] ilmentäen sekä tasapäistä keskinkertaisuutta että hegemonian taakse piiloutuvaa pelkuruutta, jota antiikin [puhdasoppisen elitistisestä, uhmakkaasta ja ajoittain väkivaltaisesta] donatolaisliikkeestä kuitenkin löytyi selvästi vähemmän kuin katolisesta hegemoniasta/’konsensuksesta’, joka ehkä liian helposti pystyi vetoamaan ja turvautumaan keisariin [mitä mahdollisuutta Augustinus lähes reaalipoliittisella kyynisyydellä käytti hyväkseen, olkoonkin, että hän sittemmin (politiikan petollisuuden karvaasti kokeneena) tekee selvän eron Jumalan valtion ja maallisen vallan välille].
.
2
Katolisen kirkon ja donatolaisliikke[id]en välinen kiista jää tietysti myös näistä lähtökohdista tarkastellen ratkaisemattomaksi, sillä onhan mikä tahansa avoin liberalistinenkin kritiikki väistämättä jotenkin poissulkevaa eikä suinkaan suvaitsevaa ‘kaikki käy-hörhöilyä’, kun taas ajopuumainen kritiikittömyys ajautuu yleensä hegemonisen [uskonnollis-ideologisen tai byrokraattis-anonyymin] vallan alla kyyristeleväksi konformismiksi [ja tämä pätee myös donatolaisuuden sisäisen itsekritiikin mahdollisuuteen~mahdottomuuteen] ilmentäen sekä tasapäistä keskinkertaisuutta että hegemonian taakse piiloutuvaa pelkuruutta, jota antiikin [puhdasoppisen elitistisestä, uhmakkaasta ja ajoittain väkivaltaisesta] donatolaisliikkeestä kuitenkin löytyi selvästi vähemmän kuin katolisesta hegemoniasta/’konsensuksesta’, joka ehkä liian helposti pystyi vetoamaan ja turvautumaan keisariin [mitä mahdollisuutta Augustinus lähes reaalipoliittisella kyynisyydellä käytti hyväkseen, olkoonkin, että hän sittemmin (politiikan petollisuuden karvaasti kokeneena) tekee selvän eron Jumalan valtion ja maallisen vallan välille].
.
3
Mitä omaan kantaani suhteessa donatolaisiin tulee, olen edellisestä arviosta huolimatta Augustinuksen katolisilla linjoilla sekä kirkkopoliittisesti [niin 'hyvässä kuin pahassa'] että pelkästään hänen ns. varhaisen ja keskikautensa monergistis-soteriologisten linjausten vuoksi. Sen sijaan myöhäisen Augustinuksen predestinaatio-opin ja eräät seksuaalikielteisimmät heitot voi siirtää loogisesti ja psykologisesti absurdeina mappi Ö:n kaikessa hiljaisuudessa joskaan ei ilman pohdintaa, sillä Aku on negatiivisimmillaankin erinomaisen heuristinen case psykologisesti. Sitä paitsi häneltä löytyy hetkittäisestä seksin demonisoimisesta huolimatta pääosin varsin järkeviä käsityksiä avioliitosta sekä ylipäätään miehen ja naisen välisestä suhteesta.
*






