Läntisen kristillisen kirkon
merkittävin [niin ‘hyvässä kuin pahassa’] kirkkoisä, Pyhä Augustinus,
väittelemässä donatolaisten kanssa.
.
I
Kun 300-luvun alkupuolella donatolaista
liikettä voi luonnehtia marttyyrien kirkoksi, joka sai elinvoimansa kristityksi
tunnustautumisen hengenvaarasta, se myöhemmässä vaiheessaan ja välittömän
hengenvaaran väistyttyä alkoi korostaa pysyvää 'vainoa sanan tähden’.
Kristillinen yhteisö paikallistettiin ja identifioitiin Israelin kansaksi, jonka
tuli aina elää ympäröivien kansojen epäjumalanpalveluksen keskellä. Kun
katolisen sisarkirkon painostus alkoi tuntua yhä voimakkaampana, donatolaiset
rinnastivat usein tilanteensa makkabilaisaikojen vainottuhin juutalaisiin.
Samalla tavoin kuin hurskaita makkabilaismarttyyreja olivat vainonneet heidän
juutalaiset heimoveljensä, ilmiantoi ja ahdisteli ‘väärä luopiokirkko’ nyt heitä
valtiovallan siunauksella. Donatolaisten ajatus synnistä korosti luopumuksen
vaaraa. Lisäksi syntiä pidettiin konkreettisesti tarttuvana saastutuksena, minkä
vuoksi sakraalitilanteissa syntyvä yhteys oli erityisen kartettava.
Ehtoolliselle ei voinut osallistua, jos sille osallistui myös väärän kirkon
epäpuhtaita jäseniä. Donatolaiset lainailivat usein väkeviä kuvia Vanhan
testamentin maailmasta. Niinpä väärän kirkon epäjumalanpalvelus oli kultillista
haureutta ja jumalanpilkkaa, johon osallistuminen olisi pahempaa kuin maallisen
tavaran, viran tai edes oman hengen menetys.
*
Sitaatti Timo Nisula:
Augustinus, s. 157-158
II
1
Ovatko kaikkein nationalistisimmat perussuomalaiset ja
höyrypäisimmät nuorkokoomuslaiset aikamme Suomen poliittisia ‘donatolaisia’?
Mutta eikö myös 1900-luvun työväenliike ilmentänyt alunperin ja ainakin äärilaidallaan aivan samaa
dogmaattisen oikeaoppisuuden ja ‘vääräuskoisten’ poissulkemisen paatosta kuin,
mitä edellä mainituista vähintäänkin piilorasismiin kallellaan olevista
suuntauksista löytyy nyt ja löytyi jo 1920- ja 30-luvuilla? Entä onko Suomen ‘hallitseva’ [mutta valtaansa menettävä] valtiokirkko tai Suomen poliittinen
[‘oikeistodemokraattinen’] konsensus ja korrektius sitten vapaa hegemonisista
pyrkimyksistä? Eikö asia ole pikemminkin päinvastoin, joskin ideologisesti
mystifioivalla tavalla, jolloin [muka] ’suvaitsevan enemmistön’ on lähes
itsepetoksellisen helppoa mustamaalata vastustajia oivaltamatta käyttäytyvänsä
psykologisesti samanlaisen motivaation pohjalta kuin tiukkapipoisimmat
‘donatolaiset/vääräuskoiset’. Kyseenalaisen laaja arvokonsensus heijasteleekin
usein paitsi kyvyttömyyttä kritiikkiin myös kritiikin tukahtumista
muodollis-julkisesti [vaan ei sisällöllis-henkilökohtaisesti] yksimielisessä
tilanteessa sekä tästä seuraten porvarillisen duunari-keskiluokan ‘sisäistettyä
herruutta’, joka ei kykene herruutensa legitimiteettiä kyseenalaistamaan tai
edes tiedostamaan.
.
2
Katolisen kirkon ja donatolaisliikke[id]en välinen kiista jää tietysti myös näistä lähtökohdista tarkastellen ratkaisemattomaksi, sillä onhan mikä tahansa avoin liberalistinenkin kritiikki väistämättä jotenkin poissulkevaa eikä suinkaan suvaitsevaa ‘kaikki käy-hörhöilyä’, kun taas ajopuumainen kritiikittömyys ajautuu yleensä hegemonisen [uskonnollis-ideologisen tai byrokraattis-anonyymin] vallan alla kyyristeleväksi konformismiksi [ja tämä pätee myös donatolaisuuden sisäisen itsekritiikin mahdollisuuteen~mahdottomuuteen] ilmentäen sekä tasapäistä keskinkertaisuutta että hegemonian taakse piiloutuvaa pelkuruutta, jota antiikin [puhdasoppisen elitistisestä, uhmakkaasta ja ajoittain väkivaltaisesta] donatolaisliikkeestä kuitenkin löytyi selvästi vähemmän kuin katolisesta hegemoniasta/’konsensuksesta’, joka ehkä liian helposti pystyi vetoamaan ja turvautumaan keisariin [mitä mahdollisuutta Augustinus lähes reaalipoliittisella kyynisyydellä käytti hyväkseen, olkoonkin, että hän sittemmin (politiikan petollisuuden karvaasti kokeneena) tekee selvän eron Jumalan valtion ja maallisen vallan välille].
.
2
Katolisen kirkon ja donatolaisliikke[id]en välinen kiista jää tietysti myös näistä lähtökohdista tarkastellen ratkaisemattomaksi, sillä onhan mikä tahansa avoin liberalistinenkin kritiikki väistämättä jotenkin poissulkevaa eikä suinkaan suvaitsevaa ‘kaikki käy-hörhöilyä’, kun taas ajopuumainen kritiikittömyys ajautuu yleensä hegemonisen [uskonnollis-ideologisen tai byrokraattis-anonyymin] vallan alla kyyristeleväksi konformismiksi [ja tämä pätee myös donatolaisuuden sisäisen itsekritiikin mahdollisuuteen~mahdottomuuteen] ilmentäen sekä tasapäistä keskinkertaisuutta että hegemonian taakse piiloutuvaa pelkuruutta, jota antiikin [puhdasoppisen elitistisestä, uhmakkaasta ja ajoittain väkivaltaisesta] donatolaisliikkeestä kuitenkin löytyi selvästi vähemmän kuin katolisesta hegemoniasta/’konsensuksesta’, joka ehkä liian helposti pystyi vetoamaan ja turvautumaan keisariin [mitä mahdollisuutta Augustinus lähes reaalipoliittisella kyynisyydellä käytti hyväkseen, olkoonkin, että hän sittemmin (politiikan petollisuuden karvaasti kokeneena) tekee selvän eron Jumalan valtion ja maallisen vallan välille].
.
3
Mitä omaan kantaani suhteessa donatolaisiin tulee, olen edellisestä arviosta huolimatta Augustinuksen katolisilla linjoilla sekä kirkkopoliittisesti [niin 'hyvässä kuin pahassa'] että pelkästään hänen ns. varhaisen ja keskikautensa monergistis-soteriologisten linjausten vuoksi. Sen sijaan myöhäisen Augustinuksen predestinaatio-opin ja eräät seksuaalikielteisimmät heitot voi siirtää loogisesti ja psykologisesti absurdeina mappi Ö:n kaikessa hiljaisuudessa joskaan ei ilman pohdintaa, sillä Aku on negatiivisimmillaankin erinomaisen heuristinen case psykologisesti. Sitä paitsi häneltä löytyy hetkittäisestä seksin demonisoimisesta huolimatta pääosin varsin järkeviä käsityksiä avioliitosta sekä ylipäätään miehen ja naisen välisestä suhteesta.
*
5 comments:
Toisen osan toiseen lukuun on tehty sisällön kannalta oleellisia muutoksia ja tarkennuksia alkuperäiseen tekstiin verrattuna.
Voihan tuossa tiettyä analogiaa olla. Kuuntelin radiota tässä yksi päivä ja totuus suomalaisen julkisen keskustelun nykytilasta taisi tulla parin ulkosuomalaisen (Roman Schatz ja Neil Hardwick) suusta: suomalaiset ovat muuttuneet pelkureiksi. Suomalaiset pelkäävät väistämätöntä, eli rajojen avautumista. Olen pitkälti samaa mieltä: suomalaiset ovat kuin koiria, joiden sosiaalistaminen on jäänyt kesken. Me haukumme niskakarvat pystyssä, vaikka emme edes ymmärrä mistä syystä. No onneksi tähän auttaa samat lääkkeet kuin koirille: kokemus ja sivistys.
Kiitos muuten tuosta kirjavinkistä. Löysinkin Nisulan kirjan antikvariaatista. Nyt se on jonossa odottamassa muiden joukossa. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa. Huokaus.
Analogiaa kyllä löytyy, mutta ei se oikein tuosta tekstistä aukene, koska en käsittele sisältöjä vaan lähinnä kritiikin mahdollisuutta ja luonnetta alakulttuurin ja valtakulttuurin välillä sekä niiden sisällä. Piti alunperin kirjoittaa vain parin kolmen rivin ingressi, mutta lipesin taas rönsyämään. Joka tapauksessa Augustinuksen suhde donatolaisuuteen ja etenkin pelagiolaisuuteen on varsin kiinnostava monella tavalla, koska hänen kannanottojensa vaikutukset heijastuivat koko kristillisen kirkon myöhempään opilliseen ja kirkkopoliittiseen kehitykseen. Augustinus ensimmäisistä suurista teologeista ehkä merkittävimpänä määrittelee ‘kristillisen puoluekurin' yleismallin sekä sen sisällölliset rajat ainakin läntisessä kirkossa. Ortodoksisen synergismin suhde pelagiolaisuuteen on ongelmallisempi, sillä jos ihminen on paavalilaisittain Jumalan ‘työtoveri’, niin kai hänen teoillaan silloin on jotain vaikutusta hänen pelastukseensakin? Toisaalta Paavali korosti voimakkaasti etenkin uskon kautta vanhurskauttamista, joka taas on Augustinuksen ja läntisen armo-opin kulmakivi. Mutta mitä on usko? Voiko olla uskoa vailla itsekästä pyydettä? Samantyyppinen [jo Platonin Euthyfron-dialogissa muotoiltu] paradoksi nousee esiin Kantin moraalifilosofiassa ja estetiikassa: voiko olla velvollisuutta tai kauneuden tajua vailla henkilökohtaista intressiä? Viime kädessä uskon ‘validiuden/pätevyyden’ ongelman ratkaisee kuitenkin Jumalan tahtoa ‘välittävä’ kirkon yhteisöllinen auktoriteetti [instituution laki]. Vai ratkaiseeko sittenkään? Pitäisikö viedä monergistinen logiikka absurdiin loppuun asti ja väittää muistaakseni Karl Barthin tavoin, että uskonto ja kirkko itse asiassa vieraannuttavat meidät Jumalasta ja vain Kristuksen sanat voivat olla uskomme autenttisin perusta? Tällä monergismista kumpuavalla logiikalla päädytään kuitenkin pelagiolaisuuteen niin että paukahti, tai ainakaan emme voi enää tehdä semanttista eroa pelagiolaisuuden ja monergismin välille, koska tällaisessa tilanteessa [vailla uskon välittäjää ja ‘representaatiota’] vain oma uskon kokemuksemme, jota emme kuitenkaan pysty enää argumentatiivisesti uskottavalla tavalla perustelemaan, on pätevä, koska se on vain ja ainoastaan ‘sisäisesti’ tosi [vrt. jälleen Wittgensteinin Varmuudesta ja fideismi]. Looginen argumentaatiomme kiertää kehää. Niin tässä kuten aina.
Valkea sanoi: ‘Sinä vääristelet kanssakeskustelijoiden kantoja, käytät ad hominemeita ja pyrit löytämään sellaisia kulmia, joiden toivot voivan psykologisesti kiristää kanssakeskustelijoita. [...]’ - http://www.blogger.com/comment.g?blogID=8844005&postID=242363485616108683
Kommentin rönsyttyä jälleen puolitahattomasti satiirin puolelle, en voi välttyä sanomasta, että olkoon myös tämä poukkoileva teksti esimerkki tuosta Valkean kuvaamasta kiristysstrategiasta, jota minun on ilmeisesti niin kovin vaikea välttää.
***
'Suomalaiset pelkäävät väistämätöntä, eli rajojen avautumista.'
Kuuntelin tämän mainitsemasi Roman Schatzin ‘Maamme kirjan’ Hardwick-jakson jo alunperin toukokuussa ja olen Hardwickin kuten sinunkin kanssasi samaa mieltä tässä asiassa. Myös ‘donatolaiset' ja heidän kaltaisensa [elitistiset ja/tai tai nurkkapatrioottiset] 'eristäytyjät' pelkäävät juuri rajojen avautumista ja sen mukanaan tuomaa yhteiskunnan etnistä pirstaloitumista sekä arvojen pluralisoitumista. Mutta heidän pelkonsa ei ole pelkästään vainoharhaista vetäytymistä ja käpertymistä ‘Impivaaraansa’, pois maailman ‘pahuudesta’, jota he eivät kestä ja jossa he eivät halua elää tai jonka ehdoilla he eivät pysty elämään. Se on samalla täysin järkevästi perusteltu lähtökohta: ‘tämä Impivaara on vain meidän aluettamme, me haluamme elää täällä rauhassa, omien arvojemme mukaista elämää, eläkää te samoin omalla alueellanne; voimme tehdä yhteistyötä ‘virallisia’ teitä käyttäen, mutta ei sen lähemmin.’
Tosiaankin - eikö jokainen meistä halua elää kotonaan omilla ehdoillaan, lukuun ottamatta anarkisteja, joilla ei ole kotia missään vaan kaikkialla. Minun luokseni anarkistilla ei kuitenkaan ole mitään asiaa, jos en häneen nimenomaisesti halua tutustua. Muussa tapauksessa hän ‘loisikoon’ muiden hoteissa? Koti on sentään pienin sosiaalinen yksikkö’, jonka haluan omistaa. Anarkisti sen sijaan on kuin käki, joka elää muiden kotona kuin omassaan [naurua].
Mutta mikä/mitä on ‘koti’ ja miten laajaksi sen voi määritellä? Voiko koti olla yhtä laaja kuin isänmaa, ja voiko tietyn alueen ylipäätään julistaa vain omaksi kodikseen jopa häätäen sieltä muut pois [kuten uudisasukkaat häätivät Amerikan intiaanit, jotka olivat asuneet uudisasukkaiden itselleen raivaamalla alueella jo tuhansia vuosia]? Onko olemassa privilegiota [‘ensioikeutta’] tai mitä tahansa ‘rehellisesti ja oikeudenmukaisesti hankittua’ [työn] oikeutta maahan [oikeudenmukainen oikeus on kompromissin ja konsensuksen ‘liitto’, kun taas väkivallan tai muun uhkan avulla kiristetty sopimus on ‘vain’ saneluoikeutta]. Voiko alueen/maan saada ikuisesti rajattomaan/koskemattomaan omistukseensa oman kulttuuritradition oikeutukseen vedoten? Intiaanit vetosivat kaiken maan yhteisyyteen ja pyhyyteen [olkoonkin, että heimot olivat tarkkoja metsästysreviireistään], mutta Euroopasta paenneet [predestinaatio-oppinsa pelagiolaisuudella ‘pettäneet/oikeuttaneet/lunastaneet’] tiukkapipo-kalvinistit ja -metodistit sellaisesta ‘oikeudesta’ viis veisasivat (rakastavan Jumalan nimeen!).
*
Kuten sanottu – rajojen avautumisessa on kyse ‘väistämättömästä’, jolle ei in the long run mitään mahda. Ehkä eurooppalaiset kokevat tulevaisuudessa samantyyppisen kohtalon, minkä he aikoinaan järjestivät afrikkalaisille ja intiaaneille - - mutta sitähän Hardwick, sinä ja minä emme rajojen avautumisella suinkaan tarkoita - - tietenkään - - tai ainakaan halua - - vai? Mehän olemme kotonamme täällä Suomessa eikä tänne pidä kenenkään tulla meidän tapojamme kyseenalaistamaan tai peräti pilkkaamaan. Rikollisesti käyttäytyvät maahanmuuttajat lähetämme viimeistään kolmannesta rikkomuksesta takaisin sinne, missä he voivat mielensä mukaan heitellä niin symbolisia kuin oikeasti räjähtäviä pommejaan. Eikä takaisin ole tulemista! Kunpa kaikki maahanmuuttajamme olisivat niin fiksuja ja mukavia kun Neil Hardwick ja Roman Schatz. Sellaiset ja vain sellaiset voi juuri ja juuri hyväksyä jopa Suomalaisen lintukodon kansalaisiksi.
"Ehkä eurooppalaiset kokevat tulevaisuudessa samantyyppisen kohtalon, minkä he aikoinaan järjestivät afrikkalaisille ja intiaaneille - - mutta sitähän Hardwick, sinä ja minä emme rajojen avautumisella suinkaan tarkoita - - tietenkään - - tai ainakaan halua - - vai?"
Hieman epäilen tätä, mutta varmaankin jonkinlaisia kahnauksia on tiedossa. Niinhän se kehitys etenee: aksel taakse, kaksi eteen. Jossakin keskustelussa IM leimasi minut kehitysuskovaiseksi, mutta minä väitän olevani kehitysempiristi. Konservatiivit viittavat monesti Rooman imperiumin rappioon ja romahdukseen, mutta tämä on mielestäni kovin kapea näkemys. Sillä mitä me olemme saaneet tilalle? Olemme saaneet atomienergian, globaalin viestinnän ja ennennäkemättömän elintason. Mitä tässä nyt sitten on oikein romahtanut?
Platonin valtiossa kuningas on filosofi, minun valtiossani kansalaiset ovat filosofeja, eikä kuningasta tarvita. Tarkoitan tällä sitä, että jokaiselle ihmiselle pitäisi taata sellainen elintaso, että aikaa jää itsensä sivistämiselle. Tämä tavoite toteutuu vasta sitten, kun kaikki yhteiskunnat ovat osana yhtä globaalia yhteisöä. Onneksemme meidän ei tarvitse tehdä mitään erityistä tämän eteen, sillä tämä toteutuu väistämättä - osittain se on jo toteutunut globaalin viestinnän ansiosta. Voimme tietysti harata vastaan ja hidastaa kehitystä, mutta lopuksi voi vain todeta: resistance is futile.
Post a Comment