January 18, 2011

Hiljaisuuden ääni [objekti a] subjektin tietoisuutena itsestään

Näkyvä hiljaisuus, jonka voi kuulla

[Kielimafian lisäys - klo: 18.15]

Asia, ääni ja aika on vuonna 1998 Suomessa vierailleen ranskalaisen filosofin pieni suuri kirja toisen tunnistamisesta ja todellisuuden konstituutiosta.

'Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Niin äänikin, tuo puhdas ääni jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa mitään. Sillä kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta. Aika ei ole mitään muuta kuin tuo puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme tuolle äänettömälle äänelle joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Niinpä äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.'
*
Päreen osa II sisältää sitaatteja filosofin ja lacanilaisen psykoanalyytikon Bernard Baasin pitämästä pikku kirjaseksi nidotusta puheesta Asia, ääni ja aika hänen käydessään Suomessa 10.10 1998 Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa.

I
1
Tämä teksti/puhe selvensi minulle toistaiseksi parhaiten, mitä Lacan tarkoittaa tärkeimmäksi nimeämällään käsitteellisellä innovaatiollaan eli objekti a:lla. Valitettavasti valikoimani kohdat eivät voi edustaa tekstin yksityiskohtaista kokonaisuutta katkaisematta Baasin tiivistä analyysia ja ajatuksenjuoksua. Mutta jonkinlaisen yleiskäsityksen niistä voinee saada. - Hannu Siveniuksen Baasin esittely: 'Johdannoksi' on myös aihetta selkiyttävää luettavaa.

Jos joku nyt kysyy, mitä tämä teksti oikein on, mitä se tarkoittaa ja mistä se puhuu, niin annan vastaukseksi yksinkertaisen: tässä puhutaan siitä, miten subjekti syntyy tyhjyyden ympärille - tapahtuma, joka ei ole kerrottavissa tai rekonstruoiotavissa uudestaan empiiristen havaintojen, kokemusten tai kokeitten avulla tai redusoitavissa niihin - ikäänkuin olisi olemassa jokin empiirinen tai fenomenologinen fakta nimeltään Subjekti.

On olemassa subjekti objekti a:na [itsereflektio heijasteena tyhjyydestä] ja vuorovaikutuksellinen subjekti [kommunikatiivinen vuorovaikutus kielenä/ssä], mutta ei mitään subjektia alkuperänä tai alkuperää subjektina.

Toki subjekti yksilönä on olemassa, mutta se[kin] syntyy inkorporaation kautta [pienen lapsen sisäistäessä toisen äänen ja katseen]. Inkorporaatiossa ei kuitenkaan ole kyse suorasta kokemuksellisesta introjektiosta eli identifikaatiosta johonkin reaalis-empiiriseen hahmoon vaan fantasiasta, jolla subjekti-yksilöksi kehittyvä vauva omaksuu itsensä toisessa ja toisen kautta eräänlaisena itsen [ideaali-]peilikuvana, jona toimivat aluksi pääosin äiti ja isä [tai isäksi mielletty mikä lie äidin kaveri näin sateenkaari-aikana]. - Myöhemmin tämä samastuminen on myös sosiaalistumisen psyykkinen malli.

Me emme siis voi löytää mitään havaittavaa, kokemuksellista ja tilastollisesti laskettavaa subjektia tai edes psyykkisen rakenteen subjektiivista kykyä etsiessämme minuuden perimmäistä alkua. Subjektin lähtökohtana on se sama halun perimmäinen puute eli tyhjyys, jolla äiti vastaa pienen vauvan refleksinomaiseen huutoon, jolla ei ole mitään valmista kohdetta ja joka ei ilmennä mitään muuta merkitystä ja tarkoitusta kuin biologisen ihmiselämän alkuhetkien puhtaan ja paljaan puutteenalaisuuden [halun} kauhua ja hätää, joka uhkaa jatkuvasti vajota takaisin siihen puutteen tyhjyyteen, josta on alunperin ilmestynytkin [kunnes kuolemassa sinne lopullisesti vajoaakin].

Äiti antaa kyllä varauksettoman huolenpitonsa mutta ei ikäänkuin geneettistä vastetta ja vastausta vauvan itseyden perimmäiseen tyhjyyteen, koska hänen oma subjektiutensakin on puutteen/tyhjyyden ympärille konstituoitunut 'saviruukku'.

Pystymme hahmottamaan subjektin kehitystä vain strukturaalisesti, mikä teorisointi ei kuitenkaan [fiktiona] sorru Lacanin kritisoimaan myyttiin ja etenkin kleinilaiseen myyttiin subjektin kokemuksellis-apriorisesta alkuperästä.

Koska subjekti on alkuperäisen puutteen ympärille konstituoitunut fantasia-rakennelma, sitä ei voida myöskään rekonstruoida uudestaan jonain ajallisena kokemuksena - olkoonkin, että subjekti myös Lacanin mukaaan 'kehkeytyy' ajassa.
Oleellista on, ettei tuo kehkeytyminen ilmennä mitään absoluuttisen, empiiris-geneettisen ytimen teleologisesti määrättyä evoluutiota [Aristoteleen potentiaalista muotoa] vaan on hahmotettavissa vain käsitteellisesti kielessä strukturoituvana imaginaarisena prossessina, jonka redusointi alkuperäänsä on illusorista fiktiota, jolloin heidän reduktionsa jää väistämättä kesken ilmentäen huonosti peiteltyä ja etenkin huonosti tajuttua idealismia.. Tähän illuusioon monet empiirikot kuitenkin retkahtavat.
*
[Edelliseen liittyen: evolutionistit olettavat mm. tilastomatematiikkaan vedoten, että toiston pakon (sukupuolivietti, lisääntyminen) ja funktion (adaptaatio, sopetuminen olosuhteisiin) välillä vallitsee positiivinen korrelaatio (hyvin sopeutuvat lisääntyvät eniten), mutta loogisesti toiston ja funktion välillä on täydellinen katkos, sillä toisto on adaptaation kannalta pelkkä automaatti, kun taas adaptaatio/mukautuminen 'valikoi' ne yksilöt, joiden geenit jatkavat olemassaoloa. Informaation siirtyminen eteenpäin (toisto) on itsessään 'tyhjä prosessi', jolle adaptaatio antaa 'merkityksen']. 
*
Koska on loogisesti mahdotonta ilman kategorista virhettä ja väärinkäsitystä löytää ja osoittaa tietoisuus kokeellisessa havainnossa, pidän [ainakin satiirisessa mielessä] älyllisesti rehellisempää jopa kytkeä subjekti [olemassaolo tietoisuutena] heti suoraan 'jumalalliseen' alkuperään.

Olemassaolo [tietoisuus] ei voi loogisesti, ilman katkosta syy-seuraus-ketjun ennalta määräytyneisyydessä, seurata evoluutiosta vaan on itsessään jotain, joka toimii edellytyksenä kaiken materiaalisen tajuamiselle.

Ja vaikka vedottaisiin biologiseen mutaatioon [joka sekin on laskettavissa oleva tilastollis-kausaalinen poikkeama], ei päästä mihinkään siitä käsitteellisestä dilemmasta, että olemassaolo ei ole materiaalisen olion ominaisuus vaan jotain, jonka on jäätävä ikäänkuin 'yli' [objekti a, tietoisuus] materiasta, jotta mitään voitaisiin ajatella olemassaolevana.

2
Objekti a on Lacanilla alkuperäisen tyhjyyden eli reaaliseen 'sisältyvän' Asian [halu puutteena; ei-representoitavissa oleva vietti] läsnäoloa puhtaana Äänenä [analogisesti myös katseena joskin ajallisesti myöhemmin], joka kutsuu subjektin olemassaoloon triviaalista itseydestään ainutlaatuisena minuutena.

[Alkuperäinen tyhjyys [ei-mikään] on tietysti aina jo lopullinen tyhjyys, sillä tuskin voidaan mielekkäästi ajatella tyhjyydellä olevan evoluutiota. Tai ehkä sittenkin - ehkä Kari Enqvist pystyy sellaiseen temppuun laskemalla tyhjyydelle ensin koordinaatiston mukaisen massakeskipisteen ja tämän jälkeen muiden tuohon tyhjyyteen suhteessa olevien ja suhteeseen tulevien massakeskipisteitten vaikutuksen siihen ;/]

Objekti a on subjektiksi tulemisen struktuurin välttämätön ei-empiirinen nimitys. Se ei kuitenkaan ole identtinen [vaikkakin analoginen] Kantin transsendentaalinen apriorin kanssa vaan subjektiivisuuden ja tietoisuuden mahdollisuuden aktualisoiva 'ei-koettu ylimäärä', joka ylittää empiirisen kausaalisuuden toimien sen ehtona: vrt. Jumala, olemassaolo, tietoisuus, Kantin apriorit, Derridan jälki ja differance.

Sama uudelleen hieman toisin sanoen: subjektiksi tuleminen ja subjektina oleminen on kuvattavissa mielekkäästi vain kokemus-tietoisuuden rakenteen ontologisesta halkeamasta [yhdistävä katkos olion olemassaolon ja sen ominaisuuksien välillä] kumpuavana ylimääränä, jota objekti a on. - Objekti a ei siis ole representaatio [jostain perustavammasta, joka voidaan osoittaa] vaan pikemminkin derridalainen jälki/differance, joka kuitenkin differanceen verrattuna sisältää energeettisen latauksen [ollen sillä tavoin ajallinen 'jokin' suhteessa tilaan, mikä merkitsee tangeerausta fenomenlogiaan].

3
RR:n obligatorinen jeremiadi eli lähes jokaiseen päreeseeni kuuluva pakollinen valitus

Tahdon ja valinnan irrationaali vapaus ja halu irrottautua kaikista mahdollisista [niin uskonnollis-metafyysisistä kuin rationaalis-normatiivisista] rajoituksista on pahin katastrofi, mihin ihminen voi riippumattomuutta tavoitellessaan päätyä. Se on paluu eläimelliseen olotilaan - nyt vain ilman vaistoja, jotka ohjaavat eläimen käytöstä.

Täysin vapaan ihmisen vapaus on paradoksaalisesti mielihalujen ja oikkujen orjuutta - eräänlaista itse aiheutettua riippuvuutta impulsseista ja affekteista, joita kapitalismi [pääoma] systeeminä hyödyntää - ruokkien ja kasvattaen 'vapaasta' massakuluttajasta nautinto-fantasioilla stimuloiden optimaalisen talous-subjektin ikäänkuin kyseessä olisi geneettisesti juuri tietynlaiseksi hybridiksi jalostettava teuraseläin [niinkuin itse asiassa onkin].

4
18.1.2011 - Edelliseen [alunperin hyvin strukturalistis-pitoiseen vuodatukseen] olen reilut puoli vuotta sen kirjoittamisen jälkeen tehnyt huomattavia tarkennuksia ja lisäyksiä, jotka ovat nyt enemmän fenomenologiaan päin kallellaan [esim. empiirisen tutkimuksen lähökohdaksi (ei välttämättä täysin parodisesti) suosittamani oletus tietoisuuden 'jumalallisesta' alkuperästä].

Joten - huolimatta siitä, että joudumme puhumaan subjektista aina käsitteellisen konstituution puitteissa, minuus on silti jotain, joka ilmenee itsereflektiivisesti vain yhdelle subjektille eli minulle [muut minuudet ovat havainto-päättelyä - eivät kokemusta] eikä mikään struktuuri voi ilmentää tätä kokemusta kuin abstraktiona, jolla on vain häviävä [joskin välttämättömän] välineellinen arvo silloin, kun sanomme: minä olen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että fenomenologinen hermeneutiikka ei ole strukturalismin aivot, mutta sydän se aivan varmasti on [revi siitä Michel F.].

II
[...] Objekti a on erikoislaatuinen objekti, jossa on kyse vietistä sellaisena kuin se solmuttuu puhuvalle subjektille ominaisessa symbolifunktiossa. Se ei ole mikään empiirinen halun objekti, vaan ikäänkuin objektivoimaton objekti, jonka ansiosta subjektille muodostuu fantasma, jossa sen halu jäsentyy.

Juuri objekti a - kaavani hieman uskalias, mutta pyrkimykseni on sanoa asia mahdollisimman selvästi - juuri objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolisoitavissa. Toisin sanoen - ja nyt otan vielä suuremman riskin! - objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolifunktion sulattamaa, eikä voikaan olla.

Subjekti ei siis ylläpidä objektisuhdetta objekti a:n avulla, vaikka kyseinen objekti ensi näkemältä näyttääkin kuuluvan kokemuksen piiriin, kokemuksiin, joita tarjoavat rinta, ulosteet, katse ja ääni.

Kokemus ei tarjoa meille objekti a:ta, vaan sitä on haettava ja jäljitettävä kaikkien kokemusten takaa ja tuolta puolen; se nimittäin on se, joka jatkuvasti kummittelee niissä tiedostetuissa ja tiedostamattomissa mielteissä ja mielikuvissa, joiden ansiosta subjekteilla on maailma.

Lacanin edeltäjät, ennen muuta Melanie Klein, mutta jo Freudkin, tunsivat toki viettiobjektin tehtävän psykoanalyysissa. He rajoittuivat kuitenkin kahteen ensisijaiseen objektiin: rintaan ja ulosteisiin, mikä johtui siitä, että että he ajattelivat objektin tehtävää subjektin synnyssä, ja se puolestaan johti heidät puhumaan oraalisesta ja anaalisesta vaiheesta.

Lacan taas halusi irrottautua geneettisestä orientaatiosta ja tarkastella sen sijaan strukturaalisesti viettiobjektin suhdetta symbolifunktioon, joka on ominainen ihmiselle puhuvana olentona. Näin tehdessään hän päätyi erottamaan vielä kaksi muuta viettiobjektia: äänen ja katseen. [...]; s. 18-20

[Baasin analyysin yksityiskohtaisempi siteeraaminen vie tässä yhteydessä liikaa tilaa ja on hankalasti ositettavissa, joten ylitän tässä 20:n sivun verran tekstiä, mikä jättää tietysti asioita auki ja epäselviksi/rr]
*
Palaan nyt inkorporaation käsitteeseen ja kertaan vielä Lacanin siitä esittämät kaksi muotoilua: '...meidän on inkorporoitava ääni sen toiseutena, joka sanotaan'; ja 'Ääni ei assimiloidu, vaan inkorporoituu, ja juuri siksi se voikin muokata tyhjyyttämme.'

Inkorporaation käsitettä on tarkasteltava Karl Abrahamin ja Melanie Kleinin pohdintojen avaamasta näkökulmasta. Abraham ja Klein tutkivat introjektiota ruumiillisena modaliteettina ja siis identifikaatio-prosessin prototyyppinä tai alkuperänä.

Sellaiset tavallisesti havaitut piirteet kuin mielihyvän saaminen, objektin tuhoutuminen ja objektin osien sulauttaminen itseen eivät kuitenkaan ole inkorporaatio-prosessissa itsestään selviä, sillä inkorporoitu objekti, josta mainitut Freudin seuraajat puhuvat, ajatellaan halun emiiriseksi objektiksi [joskin inkorporaation identifikaatio-puoli jo viittaa siihen, että kyseessä on jotakin enemmän kuin pelkkä halun tarkoitusperä].

Sitävastoin ääni, josta Lacan sanoo, että se inkorporoituu, ei millään muotoa ole kokemuksessa objektivoitunut ääni vaan objektaalinen ääni, eli ääni objektivoitumattomana objektina, objekti a:na. On siis pyrittävä rekonstruoimaan se, mitä tuo objektin alkuperäinen inkorporaatio on voinut olla lapsen kannalta.

On kuitenkin syytä pitää mielessään, että Lacan pysytteli tiukasti erossa kaikista yrityksistä kehitellä subjektin ja halun syntyä lähtien ajatuksesta, että on olemassa jokin pikkulapsen (rintalapsen tai jopa sikiön) oletetusti saama alkuperäinen tyydytyskokemus, jonka lapsi sitten pyrkii löytämään uudelleen sen kerran menetettyään. Kaikki tämäntapainen kehittely on nimittäin välttämättä teoreettista fiktiota, sillä se, mitä nimitetään alkuperäiseksi ei ole muuta kuin seurausta struktuurista, josta käsin se on alkuperäksi rakennettu.

On tärkeää ymmärtää fiktio siksi, mitä se on, eikä luulla, että se on täsmällistä tietoa jostakin, mikä muka on ollut alkuperäistä todellisuutta. Muussa tapauksessa voi langeta siihen, mitä lacan kutsuu myytiksi [ja nimenomaan kleinilaiseksi myytiksi] ja jonka hän määrittelee 'pyrkimykseksi antaa eeppinen muoto sille, mikä toimii strukturaalisesti'.

Näin itseämme varoitettuamme voimmekin nyt ryhtyä rakentamaan fiktiota. [...]; s. 41-43
*
Meidän kokemuksessamme subjektin ääni on tietysti ilmiötason ääni, koska sillä on oma erityinen sävynsä, sointunsa, korkeutensa ja sävellajinsa. Kuitenkin tuo aistein havaittava kuuluva aines, jonka havaitsemínen voi jopa tuottaa nautintoa, on vain siinä äänettömästi ja salaa soivan puhtaan äänen peite. Juuri tämän vuoksi ääni voi kuuluvan aineksensa ansiosta 'muokata tyhjyyttämme'.

Lacanin sana muokata, modeler, on tässä ymmärrettävä 'muovaamiseksi' ja muodon antamiseksi [niin kuin ruukuntekijä muovaa savea kietoakseen sen sisään tyhjyyden, joka on ruukun olennainen sisältö].

Tyhjyyden muovaamista Lacan kuvaa usein sen ääriviivojen piirtämiseksi, sen ympäröimiseksi ja piirittämiseksi. Äänen ilmiötason resonanssi muodostaa siis Asian [reaalinen: vietti/halu puutteena; tätä on mahdotonta artikuloida subjekti-objekti-asetelmassa/rr] ääriviivat, puhtaan puutteen piirin, ja kuitenkaan ääni ei soi sen tyhjyyden sisällä,, jota se näin ympäröi.

Tuossa tyhjyydessä ei soi mikään aistein kuultava ominaissävel, siinä ei soi mikään kuin tuon tyhjyyden puhdas kaje. Toisin sanoen aistein kuultavan äänen ilmiötason resonanssi muovaa tyhjyyttä, jossa puhtaan kajeen asiaääni resonoi, ja tuo puhdas kaje on totuus äänestä ymmärrettynä objekti a:ksi.

Tyhjyys ei silti ole negatiivista ideaalisuutta. Päinvastoin, se on välttämätön puute, jota koko merkitsijöiden järjestelmä kiertää - ja tuo puute syntyy vasta, kun subjektikin syntyy merkitsevän vieraantumisen kautta ja sen sisällä. [...]; s. 45-47
*
[...] Lacan ei myöskään vastustanut ajatusta, että subjekti, kuten Husserl on osoittanut kehkeytyy itsekin ajassa. Lacan täsmensi, ettei subjekti ole koskaan ajassa kiinni itselleen läsnäolevana substanssina, mutta tämäkin varaus vastaa loppujen lopuksi Husserlin teesiä, jonka mukaan subjektia, vaikka se kehkeytyykin omien havaintojensa ja representaatioidensa virrassa, ei voida koskaan vangita jonkin nykyhetken hetkellisyyteen.

Francoise Dastur kiteyttää kirjoituksessaan Husserlin teoksesta 'Luentoja sisäisen aikatajunnan fenomenologiasta' seuraavasti: 'subjekti tulee jollakin tapaa aina esittää myöhässä, sitä edeltää aina jo ajan virta itse. Lacanilla ei ollut mitään tätä vastaan. Hän vain täsmensi, että subjektia edeltää aino jo ääni.

Lacanin fenomenologiasta saamalla innoituksella on kuitenkin rajansa. Ja tuo raja on nimenomaan objekti a:n käsite. Subjektin strukturoiminen objektivoitumattoman ja siis itse asiassa poissaolevan objektin ympärille ei johdu mistään tietoisuuden tai psyyken sisäisestä rakenteellisesta kyvystä. Se johtuu siitä, että subjekti itse on merkitsijän seuraus.

Subjekti on subjekti nimenomaan puhuvana, ja sellaisena se ei voi tukeutua mihinkään muuhun eikä 'saada ravintoaan' mistään muusta kuin piiloon jäävästä objektista, jota symbolinen järjestys strukturaalisista syistä edellyttää.

Tämä pätee objekti a:han yleensä ja erityisesti se pätee ääniobjektiin, joka kutsuu subjektia ainoastaan puhuvana subjektina. Tämän takia Lacan ei ole fenomenologi, vakka koko hänen ajattelunsa onkin ikäänkuin jatkuvaa kissanhännän vetoa fenomenologian kanssa. s. 55-57
*
Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Myös ääni, tuo puhdas ääni, jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa, että mitään on alkanut Toisesta. Kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta.

Aika ei ole muuta kuin puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme äänettömälle äänelle, joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.

Kerron tähän loppuun esimerkin. Se on Georg Bühnerin tunnetusta novellista, joka kertoo Lenzistä ja hänen käynnistään Elsassissa. Koko tarinan yllä leijuu alusta loppuun pelottava hiljaisuus, joka vetää runoilijaa vastustamattomasti puoleensa [eikä ole sattuma, että kyseessä on runoilija, sillä juuri runon puhe luultavasti aina liikkuu kaikkein tarkimmin sillä rajalla, joka erottaa toisistaan puheen ja ajan äänettömän äänen].

Kertomuksen alussa ilmiötason äänet ja merkitsevät äänet ovat edelleen sen verran kiehtovia, että Lenz pääsee ahdistuksestaan ja pystyy jatkamaan puhujien yhteisössä. Loppupuolella kaikki on kuitenkin toisin. Aika seisahtuu, kun kuulemme vaikuttavan loppurepliikin: 'Katsokaahan kirkkoherra, jos vain pääsisin kuulemasta sitä, olisin pelastettu'. Niin mitä, ystäväni' 'Ettekö kuule sitä? Ettekö kuule hirveää ääntä, joka huutaa pitkin taivaanrantaa ja jota tavallisesti kutsutaan hiljaisuudeksi?...'; s. 62-64
*
http://www.lokikirjat.fi/baasasia.html
http://www.suomalainen.com/sk/servlets/ProductServlet?action=getAuthorProducts&authorid=402486
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://filosofia.fi/node/2427
http://en.wikipedia.org/wiki/Structuralism
http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://www.ppcolorado.com/printawards/2009.html
http://natalieshell.com/2008/01/24/the-sounds-of-silence/

3 comments:

ninni said...

beautiful TEXT!!!!!! this is the best. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme tuolle äänettömälle äänelle joka antaa meille käskyn puhua.u seem to have an answer for the why theres no freedom. i dont. Why is the degree of freedom the sample size minus 1? #stats #statistics

hg said...

Minäkin pidän tätä tekstiä helvetin hyvänä. Kiitos jälleen ja nyt voisit tehdä kirjan jonka omistat mm garrulle.

Anonymous said...

parasp
äreesi alku