Strukturalismi eli tieteenfilosofinen ikiliikkuja vailla subjektia ja historiaa

Yläkuvassa tieteenfilosofisten suuntausten 'tsunami'. - Alakuvassa strukturalismin aboriginaalit tropiikissa - vas.. Michel Foucault, Jacques Lacan, Claude Levi-Strauss [tunnetuin ja 'oikeaoppisin' strukturalisti] sekä Ronald Barthes. - Kuva on vuodelta 1967, jolloin Jacques Derrida ja paria vuotta myöhemmin Julia Kristeva aloittivat strukturalismiin kohdistuvan perustavan kritiikin - [näin jälkikätisesti ajatellen kuvaan olisi voinut lisätä Althusserin kurkistelemaan pusikosta ideologia-kriittisine marx-katseineen].
....
Valta-strukturalisti [genealogi] Foucault ja mainio retorikko joskin teoreettisesti labiili verbaali-kameleontti Barthes luokitellaan myöhemmän tuotantonsa perusteella myös jälkistrukturalisteiksi. Lacan sen sijaan psykoanalyytikkona oli väistämättä kiinni subjektin ajallisuudessa, minkä vuoksi [fenomenologian kritiikistään huolimatta] hän ei jättänyt huomiotta Merleau-Pontyn eletyn ruumiin [ruumiillisen subjektin] fenomenologiaa [ei myöskään Heideggerin fundamentaali-ontologiaa eli olevan ja olemisen ontologista eroa].

1
Strukturalismi tarkoittaa tieteenfilosofista suuntausta, joka korostaa rakenteiden tutkimusta ja merkitystä kokonaisuuksien ymmärtämisessä.

[Strukturalismia on joskus pidetty analyyttisen filosofian mannermaisena versiona tai ilmentymänä, joskin myös perimmäiset erot ovat suuria, koska strukturalismi perustuu semiotiikkaan (oppiin merkeistä, niiden logiikasta ja käytöstä), analyyttinen filosofia sen sijaan propositio-logiikkaan ja luonnontieteisiin]. 

*
Strukturalismissa pyritään usein etsimään tutkittavasta kohteesta rakenteellisia muotoja tai malleja tai soveltamaan rakennetta selittäviä muotoja tai malleja tutkimuskohteeseen. Suuntauksessa monimutkaisten kulttuuristen, sosiaalisten ja kielellisten ilmiöiden merkitysten nähdään rakentuvan yksinkertaisimmista elementeistä, jotka toistuvat samantapaisina abstrakteina rakenteina sekä kielessä, taiteessa, kulttuurissa että yleisemmin yhteiskunnassa. Strukturalismia on hyödynnetty eri tavoin eri tieteenaloilla ja erilaisissa tutkimusorientaatioissa. Strukturalismi voidaan nähdä vastakkaisena eksistentialismille. Strukturalistisen ajattelun kritiikkinä on syntynyt jälkistrukturalismin suuntaus.

2
Lainaus kirjasta Francois Dosse: Strukturalismin historia I, Tekijän esipuhe suomenkielisen laitoksen molempiin osiin, 2010 [esipuheen loppu].
*
[...]
Hajanaisella mutta perustavalla tavalla [strukturalistinen] pyrkimys täsmällisyyteen ja merkitsevien kokonaisuuksien ymmärtämiseen elävät myös nykyajattelussa, ja tämä on konkreettinen todiste rakenteellisen pyrkimyksen kiistattomasta sulautumisesta jopa niiden ajatteluun, jotka ovat ilmaisseet halunsa hävittää koko [strukturalistisen paradigman] aikakauden ja julistaa sen lopullista kuolemaa.

Strukturalistinen ohjelma kuitenkin dekonstruoi itsensä, koska se perustui kahteen perustavaan kieltoon, subjektin ja historian kieltämiseen, mikä saattoi vain johtaa aporiaan. Siitä seurasi rakenteen ontologisoiminen, jota Paul Ricoeur on kutsunut 'kantilaisuudeksi ilman transsendentaalista subjektia' ja joka ei voinut olla johtamatta umpikujiin.

Paul Ricoeur on perustellusti varoittanut erottamasta toisistaan ehdottomasti toisiaan täydentäviä tasoja. Nämä ovat selittävä taso, jota edustaa semiologinen analyysi, ja tulkitseva taso, joka muodostuu siitä, että subjekti ymmärtää tekstin mielen. Tämä antaa subjektille pääsyn paitsi mieleen myös merkitykseen.

Semiologisen ja hermeneuttisen lähestymistavan yhdistäminen tekee mahdollisiseksi diskurssin eri osatekijöiden huomioimisen. Ricoeur esittää ne 'diskurssin nelikulmiona': 1] - puhuja puheen ainutkertaisena tapahtumana, 2] - keskustelukumppani, joka tuo esiin diskurssin dialogisen luonteen, 3] - merkitys eli diskurssin teema, joka oli strukturalismin ainoa ulottuvuus ja sulki ulos kolme muuta ulottuvuutta, 4] - viittauskohde eli se, mistä puhutaan.

Tällainen lähestymistapa ei johda käsitykseen läpinäkyvästä subjektista, joka hallitsisi merkityksen vaan se tekee mahdolliseksi avautumisen toiminnan ontologiaan, joka perustuu kolminaiseen suhteeseen, jonka Ricoeur on systematisoinut Sui même comme un autre-teoksessaan ['Itse toisena']: siinä on kyse itsen [itseys], toisen [toiseus] ja institutionaalisen perustan [yhteisö] keskinäisestä suhteuttamisesta.

Tarkoituksena on siis 'jakaa uudelleen' toiminnan metafysiikka, henkilöiden välinen etiikka ja sosiaalisen suhteen ongelma. Tämä tehtävä on hyvin tärkeä sen jälkeen, kun 1900-luvulla ymmärrettiin demokratian 'erehtyväisyys'.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Strukturalismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Structuralism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Semiotiikka
http://en.wikipedia.org/wiki/Semiotics
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=156&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1052
http://fi.wikipedia.org/wiki/Paul_Ric%C5%93ur
http://en.wikipedia.org/wiki/Paul_Ric%C5%93ur
http://fi.wikipedia.org/wiki/Claude_L%C3%A9vi-Strauss
http://en.wikipedia.org/wiki/Claude_L%C3%A9vi-Strauss
http://www.kolumbus.fi/jyrki.papinniemi/da/da-5.html
http://www.emvergeoning.com/?p=4733
https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/menetelmapolkuja/menetelmapolku/tieteenfilosofiset-suuntaukset/strukturalismi

Hiljaisuuden ääni [objekti a] subjektin tietoisuutena itsestään

Näkyvä hiljaisuus, jonka voi kuulla

[Kielimafian lisäys - klo: 18.15]

Asia, ääni ja aika on vuonna 1998 Suomessa vierailleen ranskalaisen filosofin pieni suuri kirja toisen tunnistamisesta ja todellisuuden konstituutiosta.

'Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Niin äänikin, tuo puhdas ääni jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa mitään. Sillä kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta. Aika ei ole mitään muuta kuin tuo puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme tuolle äänettömälle äänelle joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Niinpä äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.'
*
Päreen osa II sisältää sitaatteja filosofin ja lacanilaisen psykoanalyytikon Bernard Baasin pitämästä pikku kirjaseksi nidotusta puheesta Asia, ääni ja aika hänen käydessään Suomessa 10.10 1998 Helsingin Lacan-piirin 10-vuotisjuhlaseminaarissa.

I
1
Tämä teksti/puhe selvensi minulle toistaiseksi parhaiten, mitä Lacan tarkoittaa tärkeimmäksi nimeämällään käsitteellisellä innovaatiollaan eli objekti a:lla. Valitettavasti valikoimani kohdat eivät voi edustaa tekstin yksityiskohtaista kokonaisuutta katkaisematta Baasin tiivistä analyysia ja ajatuksenjuoksua. Mutta jonkinlaisen yleiskäsityksen niistä voinee saada. - Hannu Siveniuksen Baasin esittely: 'Johdannoksi' on myös aihetta selkiyttävää luettavaa.

Jos joku nyt kysyy, mitä tämä teksti oikein on, mitä se tarkoittaa ja mistä se puhuu, niin annan vastaukseksi yksinkertaisen: tässä puhutaan siitä, miten subjekti syntyy tyhjyyden ympärille - tapahtuma, joka ei ole kerrottavissa tai rekonstruoiotavissa uudestaan empiiristen havaintojen, kokemusten tai kokeitten avulla tai redusoitavissa niihin - ikäänkuin olisi olemassa jokin empiirinen tai fenomenologinen fakta nimeltään Subjekti.

On olemassa subjekti objekti a:na [itsereflektio heijasteena tyhjyydestä] ja vuorovaikutuksellinen subjekti [kommunikatiivinen vuorovaikutus kielenä/ssä], mutta ei mitään subjektia alkuperänä tai alkuperää subjektina.

Toki subjekti yksilönä on olemassa, mutta se[kin] syntyy inkorporaation kautta [pienen lapsen sisäistäessä toisen äänen ja katseen]. Inkorporaatiossa ei kuitenkaan ole kyse suorasta kokemuksellisesta introjektiosta eli identifikaatiosta johonkin reaalis-empiiriseen hahmoon vaan fantasiasta, jolla subjekti-yksilöksi kehittyvä vauva omaksuu itsensä toisessa ja toisen kautta eräänlaisena itsen [ideaali-]peilikuvana, jona toimivat aluksi pääosin äiti ja isä [tai isäksi mielletty mikä lie äidin kaveri näin sateenkaari-aikana]. - Myöhemmin tämä samastuminen on myös sosiaalistumisen psyykkinen malli.

Me emme siis voi löytää mitään havaittavaa, kokemuksellista ja tilastollisesti laskettavaa subjektia tai edes psyykkisen rakenteen subjektiivista kykyä etsiessämme minuuden perimmäistä alkua. Subjektin lähtökohtana on se sama halun perimmäinen puute eli tyhjyys, jolla äiti vastaa pienen vauvan refleksinomaiseen huutoon, jolla ei ole mitään valmista kohdetta ja joka ei ilmennä mitään muuta merkitystä ja tarkoitusta kuin biologisen ihmiselämän alkuhetkien puhtaan ja paljaan puutteenalaisuuden [halun} kauhua ja hätää, joka uhkaa jatkuvasti vajota takaisin siihen puutteen tyhjyyteen, josta on alunperin ilmestynytkin [kunnes kuolemassa sinne lopullisesti vajoaakin].

Äiti antaa kyllä varauksettoman huolenpitonsa mutta ei ikäänkuin geneettistä vastetta ja vastausta vauvan itseyden perimmäiseen tyhjyyteen, koska hänen oma subjektiutensakin on puutteen/tyhjyyden ympärille konstituoitunut 'saviruukku'.

Pystymme hahmottamaan subjektin kehitystä vain strukturaalisesti, mikä teorisointi ei kuitenkaan [fiktiona] sorru Lacanin kritisoimaan myyttiin ja etenkin kleinilaiseen myyttiin subjektin kokemuksellis-apriorisesta alkuperästä.

Koska subjekti on alkuperäisen puutteen ympärille konstituoitunut fantasia-rakennelma, sitä ei voida myöskään rekonstruoida uudestaan jonain ajallisena kokemuksena - olkoonkin, että subjekti myös Lacanin mukaaan 'kehkeytyy' ajassa.
Oleellista on, ettei tuo kehkeytyminen ilmennä mitään absoluuttisen, empiiris-geneettisen ytimen teleologisesti määrättyä evoluutiota [Aristoteleen potentiaalista muotoa] vaan on hahmotettavissa vain käsitteellisesti kielessä strukturoituvana imaginaarisena prossessina, jonka redusointi alkuperäänsä on illusorista fiktiota, jolloin heidän reduktionsa jää väistämättä kesken ilmentäen huonosti peiteltyä ja etenkin huonosti tajuttua idealismia.. Tähän illuusioon monet empiirikot kuitenkin retkahtavat.
*
[Edelliseen liittyen: evolutionistit olettavat mm. tilastomatematiikkaan vedoten, että toiston pakon (sukupuolivietti, lisääntyminen) ja funktion (adaptaatio, sopetuminen olosuhteisiin) välillä vallitsee positiivinen korrelaatio (hyvin sopeutuvat lisääntyvät eniten), mutta loogisesti toiston ja funktion välillä on täydellinen katkos, sillä toisto on adaptaation kannalta pelkkä automaatti, kun taas adaptaatio/mukautuminen 'valikoi' ne yksilöt, joiden geenit jatkavat olemassaoloa. Informaation siirtyminen eteenpäin (toisto) on itsessään 'tyhjä prosessi', jolle adaptaatio antaa 'merkityksen']. 
*
Koska on loogisesti mahdotonta ilman kategorista virhettä ja väärinkäsitystä löytää ja osoittaa tietoisuus kokeellisessa havainnossa, pidän [ainakin satiirisessa mielessä] älyllisesti rehellisempää jopa kytkeä subjekti [olemassaolo tietoisuutena] heti suoraan 'jumalalliseen' alkuperään.

Olemassaolo [tietoisuus] ei voi loogisesti, ilman katkosta syy-seuraus-ketjun ennalta määräytyneisyydessä, seurata evoluutiosta vaan on itsessään jotain, joka toimii edellytyksenä kaiken materiaalisen tajuamiselle.

Ja vaikka vedottaisiin biologiseen mutaatioon [joka sekin on laskettavissa oleva tilastollis-kausaalinen poikkeama], ei päästä mihinkään siitä käsitteellisestä dilemmasta, että olemassaolo ei ole materiaalisen olion ominaisuus vaan jotain, jonka on jäätävä ikäänkuin 'yli' [objekti a, tietoisuus] materiasta, jotta mitään voitaisiin ajatella olemassaolevana.

2
Objekti a on Lacanilla alkuperäisen tyhjyyden eli reaaliseen 'sisältyvän' Asian [halu puutteena; ei-representoitavissa oleva vietti] läsnäoloa puhtaana Äänenä [analogisesti myös katseena joskin ajallisesti myöhemmin], joka kutsuu subjektin olemassaoloon triviaalista itseydestään ainutlaatuisena minuutena.

[Alkuperäinen tyhjyys [ei-mikään] on tietysti aina jo lopullinen tyhjyys, sillä tuskin voidaan mielekkäästi ajatella tyhjyydellä olevan evoluutiota. Tai ehkä sittenkin - ehkä Kari Enqvist pystyy sellaiseen temppuun laskemalla tyhjyydelle ensin koordinaatiston mukaisen massakeskipisteen ja tämän jälkeen muiden tuohon tyhjyyteen suhteessa olevien ja suhteeseen tulevien massakeskipisteitten vaikutuksen siihen ;/]

Objekti a on subjektiksi tulemisen struktuurin välttämätön ei-empiirinen nimitys. Se ei kuitenkaan ole identtinen [vaikkakin analoginen] Kantin transsendentaalinen apriorin kanssa vaan subjektiivisuuden ja tietoisuuden mahdollisuuden aktualisoiva 'ei-koettu ylimäärä', joka ylittää empiirisen kausaalisuuden toimien sen ehtona: vrt. Jumala, olemassaolo, tietoisuus, Kantin apriorit, Derridan jälki ja differance.

Sama uudelleen hieman toisin sanoen: subjektiksi tuleminen ja subjektina oleminen on kuvattavissa mielekkäästi vain kokemus-tietoisuuden rakenteen ontologisesta halkeamasta [yhdistävä katkos olion olemassaolon ja sen ominaisuuksien välillä] kumpuavana ylimääränä, jota objekti a on. - Objekti a ei siis ole representaatio [jostain perustavammasta, joka voidaan osoittaa] vaan pikemminkin derridalainen jälki/differance, joka kuitenkin differanceen verrattuna sisältää energeettisen latauksen [ollen sillä tavoin ajallinen 'jokin' suhteessa tilaan, mikä merkitsee tangeerausta fenomenlogiaan].

3
RR:n obligatorinen jeremiadi eli lähes jokaiseen päreeseeni kuuluva pakollinen valitus

Tahdon ja valinnan irrationaali vapaus ja halu irrottautua kaikista mahdollisista [niin uskonnollis-metafyysisistä kuin rationaalis-normatiivisista] rajoituksista on pahin katastrofi, mihin ihminen voi riippumattomuutta tavoitellessaan päätyä. Se on paluu eläimelliseen olotilaan - nyt vain ilman vaistoja, jotka ohjaavat eläimen käytöstä.

Täysin vapaan ihmisen vapaus on paradoksaalisesti mielihalujen ja oikkujen orjuutta - eräänlaista itse aiheutettua riippuvuutta impulsseista ja affekteista, joita kapitalismi [pääoma] systeeminä hyödyntää - ruokkien ja kasvattaen 'vapaasta' massakuluttajasta nautinto-fantasioilla stimuloiden optimaalisen talous-subjektin ikäänkuin kyseessä olisi geneettisesti juuri tietynlaiseksi hybridiksi jalostettava teuraseläin [niinkuin itse asiassa onkin].

4
18.1.2011 - Edelliseen [alunperin hyvin strukturalistis-pitoiseen vuodatukseen] olen reilut puoli vuotta sen kirjoittamisen jälkeen tehnyt huomattavia tarkennuksia ja lisäyksiä, jotka ovat nyt enemmän fenomenologiaan päin kallellaan [esim. empiirisen tutkimuksen lähökohdaksi (ei välttämättä täysin parodisesti) suosittamani oletus tietoisuuden 'jumalallisesta' alkuperästä].

Joten - huolimatta siitä, että joudumme puhumaan subjektista aina käsitteellisen konstituution puitteissa, minuus on silti jotain, joka ilmenee itsereflektiivisesti vain yhdelle subjektille eli minulle [muut minuudet ovat havainto-päättelyä - eivät kokemusta] eikä mikään struktuuri voi ilmentää tätä kokemusta kuin abstraktiona, jolla on vain häviävä [joskin välttämättömän] välineellinen arvo silloin, kun sanomme: minä olen.

Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että fenomenologinen hermeneutiikka ei ole strukturalismin aivot, mutta sydän se aivan varmasti on [revi siitä Michel F.].

II
[...] Objekti a on erikoislaatuinen objekti, jossa on kyse vietistä sellaisena kuin se solmuttuu puhuvalle subjektille ominaisessa symbolifunktiossa. Se ei ole mikään empiirinen halun objekti, vaan ikäänkuin objektivoimaton objekti, jonka ansiosta subjektille muodostuu fantasma, jossa sen halu jäsentyy.

Juuri objekti a - kaavani hieman uskalias, mutta pyrkimykseni on sanoa asia mahdollisimman selvästi - juuri objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolisoitavissa. Toisin sanoen - ja nyt otan vielä suuremman riskin! - objekti a on se, mikä ruumiista ei ole symbolifunktion sulattamaa, eikä voikaan olla.

Subjekti ei siis ylläpidä objektisuhdetta objekti a:n avulla, vaikka kyseinen objekti ensi näkemältä näyttääkin kuuluvan kokemuksen piiriin, kokemuksiin, joita tarjoavat rinta, ulosteet, katse ja ääni.

Kokemus ei tarjoa meille objekti a:ta, vaan sitä on haettava ja jäljitettävä kaikkien kokemusten takaa ja tuolta puolen; se nimittäin on se, joka jatkuvasti kummittelee niissä tiedostetuissa ja tiedostamattomissa mielteissä ja mielikuvissa, joiden ansiosta subjekteilla on maailma.

Lacanin edeltäjät, ennen muuta Melanie Klein, mutta jo Freudkin, tunsivat toki viettiobjektin tehtävän psykoanalyysissa. He rajoittuivat kuitenkin kahteen ensisijaiseen objektiin: rintaan ja ulosteisiin, mikä johtui siitä, että että he ajattelivat objektin tehtävää subjektin synnyssä, ja se puolestaan johti heidät puhumaan oraalisesta ja anaalisesta vaiheesta.

Lacan taas halusi irrottautua geneettisestä orientaatiosta ja tarkastella sen sijaan strukturaalisesti viettiobjektin suhdetta symbolifunktioon, joka on ominainen ihmiselle puhuvana olentona. Näin tehdessään hän päätyi erottamaan vielä kaksi muuta viettiobjektia: äänen ja katseen. [...]; s. 18-20

[Baasin analyysin yksityiskohtaisempi siteeraaminen vie tässä yhteydessä liikaa tilaa ja on hankalasti ositettavissa, joten ylitän tässä 20:n sivun verran tekstiä, mikä jättää tietysti asioita auki ja epäselviksi/rr]
*
Palaan nyt inkorporaation käsitteeseen ja kertaan vielä Lacanin siitä esittämät kaksi muotoilua: '...meidän on inkorporoitava ääni sen toiseutena, joka sanotaan'; ja 'Ääni ei assimiloidu, vaan inkorporoituu, ja juuri siksi se voikin muokata tyhjyyttämme.'

Inkorporaation käsitettä on tarkasteltava Karl Abrahamin ja Melanie Kleinin pohdintojen avaamasta näkökulmasta. Abraham ja Klein tutkivat introjektiota ruumiillisena modaliteettina ja siis identifikaatio-prosessin prototyyppinä tai alkuperänä.

Sellaiset tavallisesti havaitut piirteet kuin mielihyvän saaminen, objektin tuhoutuminen ja objektin osien sulauttaminen itseen eivät kuitenkaan ole inkorporaatio-prosessissa itsestään selviä, sillä inkorporoitu objekti, josta mainitut Freudin seuraajat puhuvat, ajatellaan halun emiiriseksi objektiksi [joskin inkorporaation identifikaatio-puoli jo viittaa siihen, että kyseessä on jotakin enemmän kuin pelkkä halun tarkoitusperä].

Sitävastoin ääni, josta Lacan sanoo, että se inkorporoituu, ei millään muotoa ole kokemuksessa objektivoitunut ääni vaan objektaalinen ääni, eli ääni objektivoitumattomana objektina, objekti a:na. On siis pyrittävä rekonstruoimaan se, mitä tuo objektin alkuperäinen inkorporaatio on voinut olla lapsen kannalta.

On kuitenkin syytä pitää mielessään, että Lacan pysytteli tiukasti erossa kaikista yrityksistä kehitellä subjektin ja halun syntyä lähtien ajatuksesta, että on olemassa jokin pikkulapsen (rintalapsen tai jopa sikiön) oletetusti saama alkuperäinen tyydytyskokemus, jonka lapsi sitten pyrkii löytämään uudelleen sen kerran menetettyään. Kaikki tämäntapainen kehittely on nimittäin välttämättä teoreettista fiktiota, sillä se, mitä nimitetään alkuperäiseksi ei ole muuta kuin seurausta struktuurista, josta käsin se on alkuperäksi rakennettu.

On tärkeää ymmärtää fiktio siksi, mitä se on, eikä luulla, että se on täsmällistä tietoa jostakin, mikä muka on ollut alkuperäistä todellisuutta. Muussa tapauksessa voi langeta siihen, mitä lacan kutsuu myytiksi [ja nimenomaan kleinilaiseksi myytiksi] ja jonka hän määrittelee 'pyrkimykseksi antaa eeppinen muoto sille, mikä toimii strukturaalisesti'.

Näin itseämme varoitettuamme voimmekin nyt ryhtyä rakentamaan fiktiota. [...]; s. 41-43
*
Meidän kokemuksessamme subjektin ääni on tietysti ilmiötason ääni, koska sillä on oma erityinen sävynsä, sointunsa, korkeutensa ja sävellajinsa. Kuitenkin tuo aistein havaittava kuuluva aines, jonka havaitsemínen voi jopa tuottaa nautintoa, on vain siinä äänettömästi ja salaa soivan puhtaan äänen peite. Juuri tämän vuoksi ääni voi kuuluvan aineksensa ansiosta 'muokata tyhjyyttämme'.

Lacanin sana muokata, modeler, on tässä ymmärrettävä 'muovaamiseksi' ja muodon antamiseksi [niin kuin ruukuntekijä muovaa savea kietoakseen sen sisään tyhjyyden, joka on ruukun olennainen sisältö].

Tyhjyyden muovaamista Lacan kuvaa usein sen ääriviivojen piirtämiseksi, sen ympäröimiseksi ja piirittämiseksi. Äänen ilmiötason resonanssi muodostaa siis Asian [reaalinen: vietti/halu puutteena; tätä on mahdotonta artikuloida subjekti-objekti-asetelmassa/rr] ääriviivat, puhtaan puutteen piirin, ja kuitenkaan ääni ei soi sen tyhjyyden sisällä,, jota se näin ympäröi.

Tuossa tyhjyydessä ei soi mikään aistein kuultava ominaissävel, siinä ei soi mikään kuin tuon tyhjyyden puhdas kaje. Toisin sanoen aistein kuultavan äänen ilmiötason resonanssi muovaa tyhjyyttä, jossa puhtaan kajeen asiaääni resonoi, ja tuo puhdas kaje on totuus äänestä ymmärrettynä objekti a:ksi.

Tyhjyys ei silti ole negatiivista ideaalisuutta. Päinvastoin, se on välttämätön puute, jota koko merkitsijöiden järjestelmä kiertää - ja tuo puute syntyy vasta, kun subjektikin syntyy merkitsevän vieraantumisen kautta ja sen sisällä. [...]; s. 45-47
*
[...] Lacan ei myöskään vastustanut ajatusta, että subjekti, kuten Husserl on osoittanut kehkeytyy itsekin ajassa. Lacan täsmensi, ettei subjekti ole koskaan ajassa kiinni itselleen läsnäolevana substanssina, mutta tämäkin varaus vastaa loppujen lopuksi Husserlin teesiä, jonka mukaan subjektia, vaikka se kehkeytyykin omien havaintojensa ja representaatioidensa virrassa, ei voida koskaan vangita jonkin nykyhetken hetkellisyyteen.

Francoise Dastur kiteyttää kirjoituksessaan Husserlin teoksesta 'Luentoja sisäisen aikatajunnan fenomenologiasta' seuraavasti: 'subjekti tulee jollakin tapaa aina esittää myöhässä, sitä edeltää aina jo ajan virta itse. Lacanilla ei ollut mitään tätä vastaan. Hän vain täsmensi, että subjektia edeltää aino jo ääni.

Lacanin fenomenologiasta saamalla innoituksella on kuitenkin rajansa. Ja tuo raja on nimenomaan objekti a:n käsite. Subjektin strukturoiminen objektivoitumattoman ja siis itse asiassa poissaolevan objektin ympärille ei johdu mistään tietoisuuden tai psyyken sisäisestä rakenteellisesta kyvystä. Se johtuu siitä, että subjekti itse on merkitsijän seuraus.

Subjekti on subjekti nimenomaan puhuvana, ja sellaisena se ei voi tukeutua mihinkään muuhun eikä 'saada ravintoaan' mistään muusta kuin piiloon jäävästä objektista, jota symbolinen järjestys strukturaalisista syistä edellyttää.

Tämä pätee objekti a:han yleensä ja erityisesti se pätee ääniobjektiin, joka kutsuu subjektia ainoastaan puhuvana subjektina. Tämän takia Lacan ei ole fenomenologi, vakka koko hänen ajattelunsa onkin ikäänkuin jatkuvaa kissanhännän vetoa fenomenologian kanssa. s. 55-57
*
Kaikki on siis jo alkanut Toisesta. Myös ääni, tuo puhdas ääni, jota ei voi sanoa, mutta jota ilman ei voisi sanoa, että mitään on alkanut Toisesta. Kaikki sanominen, kaikki puhe on ajallistumista, joka taas on mahdollista ainoastaan äänen inkorporaation kautta.

Aika ei ole muuta kuin puhdas ääni, ääni objekti a:na. Ajallehan me vastaamme, kun vastaamme äänettömälle äänelle, joka antaa meille käskyn puhua. Vaikkemme tiedä siitä mitään, vastaamme sille joka kerta kun avaamme suumme puhuaksemme. Äänemme, merkitsevä, ilmiötason äänemme suojelee meitä katoamasta äänen puhtaaseen kajeeseen ja ajan kammottavaan hiljaisuuteen.

Kerron tähän loppuun esimerkin. Se on Georg Bühnerin tunnetusta novellista, joka kertoo Lenzistä ja hänen käynnistään Elsassissa. Koko tarinan yllä leijuu alusta loppuun pelottava hiljaisuus, joka vetää runoilijaa vastustamattomasti puoleensa [eikä ole sattuma, että kyseessä on runoilija, sillä juuri runon puhe luultavasti aina liikkuu kaikkein tarkimmin sillä rajalla, joka erottaa toisistaan puheen ja ajan äänettömän äänen].

Kertomuksen alussa ilmiötason äänet ja merkitsevät äänet ovat edelleen sen verran kiehtovia, että Lenz pääsee ahdistuksestaan ja pystyy jatkamaan puhujien yhteisössä. Loppupuolella kaikki on kuitenkin toisin. Aika seisahtuu, kun kuulemme vaikuttavan loppurepliikin: 'Katsokaahan kirkkoherra, jos vain pääsisin kuulemasta sitä, olisin pelastettu'. Niin mitä, ystäväni' 'Ettekö kuule sitä? Ettekö kuule hirveää ääntä, joka huutaa pitkin taivaanrantaa ja jota tavallisesti kutsutaan hiljaisuudeksi?...'; s. 62-64
*
http://www.lokikirjat.fi/baasasia.html
http://www.suomalainen.com/sk/servlets/ProductServlet?action=getAuthorProducts&authorid=402486
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan
http://filosofia.fi/node/2427
http://en.wikipedia.org/wiki/Structuralism
http://en.wikipedia.org/wiki/Phenomenology
http://fi.wikipedia.org/wiki/Fenomenologia
http://www.ppcolorado.com/printawards/2009.html
http://natalieshell.com/2008/01/24/the-sounds-of-silence/

A Subject To Truth

Ei ole sattumia - on vain välttämättömiä sattumia [kuten subjekti]/rr.
I
Kommentteja edellisen päreeni kommentteihin [uusi lyhyempi luonnostelma].

[Kielimafian tarkennus - viimeksi klo: 21.40]
1
Tapani,

nuorena olin stalinisti-tuttavieni mielestä joko revari tai jopa demari eli oikeistolainen. Sen sijaan nykyään saan helposti anarko-vasemmistoleiman otsaani. Ajat ovat siis muuttuneet jyrkästi oikeistolaisemmiksi. Mutta kiitos vain kaikille poliittisille kriitikoilleni - tasapuolisesti [you can't catch me anyway].

Mitä Tapani sinuun tulee, niin olet mielestäni esimerkillinen porvari-pintaliitäjä sekä moralisti-herrasmies, jonka ajattelu liikkuu käytännöllisten itsestään selvyyksien turvallisella maankamaralla.

Taidat jopa luulla, että syy-yhteys on jotain metafyysisesti annettua ja luonnossa itsessään olevaa, eikä sinua näin ollen lohduta, että modernille fysiikalle [erotuksena newtonilaiseen kolmen ulottuvuuden mekaniikkaan] kausaliteetti on pelkästään sopimuksenvarainen [konstruktiivinen] täsmäliima eikä mikään todellisuutta koossapitävä universaali rakennussementti-/betoni.

Todellisuuden tapahtuminen [tuleminen] on kuin lapsi-jumala heittämässä noppaa leikeissään [Herakleitos, Nietzsche, Deleuze]. Ei siinä leikissä paljon syy-yhteyksiä mietitä tai lasketa. Juuri tästä myös karman laissa on kysymys: sännöllisestä sattumasta, josta päätellään matematiikalla mahdollinen välttämättömyys [luonnonlait].

Silloin kun kaikki on kosmologisesti välttämätöntä sattumaa, myös käsityksemme kausaliteetista joudutaan rakentamaan aina uudestaan, sillä alkuehdot eivät pysy ehdottomasti samoina [vaikka ne voidaankin aina laskea] massakeskusten muuttuessa ulottuvuuksiensa suhteen esim. hajotettaessa ainetta kaikkein pienimpiin olomuotoihinsa (hiukkaskiihdyttimet].

Miksei siis kaikki voisi olla yhtä hyvin etukäteen määrättyä [predestinaatio}, koska emme pysty todistamaan, että aika olisi liikkeessä/matkalla lähtien [alkuräjähdys-]pisteestä A kohti hypoteettista pistettä/pistehajontaa [multiversum] B1, B2, B3 jne., ja että ihminen sijoittuu vaikka jonnekin A:n ja B:n väliin.

Ehkä huomaat, että tällainen ajan liikkeestä laskettu usko evoluutioteoriaan implikoi samalla uskon jonkinlaiseen jumalaan - ei välttämättä kristilliseen mutta sellaiseen, joka toimii tuon kaihoamasi kausaliteetin takuumiehenä.

Jo Descartes tätä pohti (etenkin: Jumala fysikaalis-biologisen ja mentaalis-kognitiivisen intentionaalis-kausaalisena yhdistäjänä], muttei päässyt tolkulliseen ratkaisuun.

Descartes'n filosofiaa dualismista monismiksi muokannut Spinoza sen sijaan ratkaisi attribuuttien eron parallellismilla [eli trivialisoi tuon eron ja samalla myös Jumalan: luonto ja tietoisuus ovatkin panteistille yhtä ja samaa (deus sive natura), joka redusoituu matemaattisiin mallintamis-kaavoihin].

PS.
Ymmärrän syy-yhteyden ontologisesti [ei-representoitavissa olevana liikkeenä, jossa todellisuus konstituoituu] - en niinkään teknisenä käsitteenä tai lakina [konstruoituna/representoituna sääntönä, jolla todellisuus konstituoidaan].

2
Ironmistress,

minustako olisi ollut insinööriksi? Älä unta näe. Vaikka -90-luvun lopulla osoittautuikin, että myös luonnontieteelliset aineet ja matematiikka menevät kaaliini vähintäin yhtä kohtuullisesti kuin kielet, filosofia, teologia ja historia - itse asiassa ehkä paremminkin.

Minun maailmankatsomukseni eroaa kuitenkin insinööristä yhtä paljon kuin fyysikon maailmankuva romantiikan ajan runoilijasta [esim. Keats]. - Mutta kuten olette varmasti havainneet, minä en ole mikään hienoperse-humanisti ja/tai vihreä vasemmisto-idealisti [annan tehtävän: yrittäkää keksiä, mitä maailmankuvaa minä oikein edustan].

3
Anti-Platon,

mitä etääntymiseeni Nietzschestä tulee, niin [jos otan oikein kriittisen linjan] hämmästelen, miten vähän olen loppujen lopuksi saanut irti mitään rationaalisesti pysyvää hänen filosofiastaan - jostain älyllisestä kiinnekohdasta nyt puhumattakaan. Kiinnekohtaa ei yksinkertaisesti ole.

[Tämä kiinnekohdan puuttumisen tosiasia tietysti osaltaan kuvaa osuvasti nietzscheläistä valta-ontologiaa, joka todella on eron, identiteetin ja toistumisen [Deleuze] sekä sopivin varauksin differancen eli eron ja lykkäyksen [Derrida] käsitteiden kautta ymmärrettävissä].

Pahimmillaan Nietzsche on esteettinen sekopää, joka yrittää imitoida fyysikoita: runoilija leikkimässä fyysikkoa.- Tällainen kombinaatio johtaa pahimmillaan pikemminkin hämärään terminologiaan ja vakaviin teoreettisiin epäselvyyksiin kuin rationaalis-dialektisesti tiukkaan käsitteelliseen analyysiin/synteesiin.

Kohdistan Nietzscheen samankaltaisen kritiikin kuin Deleuzeen, joka on yrittänyt systematisoida ja yhdistää Nietzschen vallantahdon Spinozan subjektittomaan monistiseen systeemiin.

Myös Foucault'n Deleuzen filosofiaa jossain määrin komppaava nietzscheläisyys jää kärjistäen sanottuna mystiseksi sulauttaessaan subjektin kaikkialta tulevan vallan ja tiedon yhteenkietoutumisen prosessiksi [tiedontahto ja vallantahto ovat valtadiskurssin toisistaan erottamattomia dispositiiveja - ikäänkuin paradigmaattisia struktuureja tai historiallisia a-prioreja eli episteemejä].

Subjekti jää Foucault'lla passiiviseksi imagoksi [identiteettitekniikat], joka muuttuu paradoksaalisesti  kapitalistisen biovaltakoneiston ideaaliksi, mikä tarkoittaa itsekontrolliksi ja esteettiseksi velvoitteeksi muuttunutta 'persoonallista' kulutusnautintoa [persoonallinen on tässä Orwellin double-talkia - sota on rauhaa, vapaus on orjuutta jne.].

Foucault epäonnistuu tai on pelkästään toivottoman skeptinen suhteessa ihmisen vapautumiseen siitä intellektuaalisen ja poliittisen alaikäisyyden tilasta [josta aikuistumiseen Valistus Kantin mukaan pyrki], johon hän kapitalistisessa myllyssä ajautuu.

Biovalta pastoraalisena valtana moderneissa markkina-demokraattissa [= oxymoron?, kontradiktio?] länsimaissa merkitsee suvereenin toimeenpaneman kurivallan yhä synkronisempaa [yhteiskuntahierarkian kaikilla tasoilla tapahtuvaa] modifioitumista normalisaatioksi eli kulutusnautinnollisen statuksen velvoitteeksi, minkä valta-vaateen ihminen lopulta itse toimeenpanee mainos- ja viihdemaailmaan sopeutuessaan ja sen osaksi reifikoituessaan.

[Nietzschen 'luoda tyyliä luonteeseensa, suuri ja harvinainen taide' on biovalta-normaalistamisessa muuttunut kauhistuttavaksi irvikuvakseen esteettisestä ihmisestä, sillä mitä onkaan pelkästään kaupallisuuden ehdoilla toteutettujen talent- ja idols-kisojen tai reality-teeveiden taso verrattuna Goetheen, Schilleriin tai Nietzscheen itseensä - se on kuvottavan säälittävää idiotiaa, jos minulta kysytään!].

Nietzschen vahvuus ja heikkous on siinä, että häntä voidaan lukea/tulkita niin monella eri tavalla. - Esimerkiksi edellisen päreeni kommentissa mainitsemani 'ikuisen paluun' ajatus näyttäisi todellakin olevan nietzscheläisen affirmaation välttämätön [dialektinen] vastapooli, joka estää vallantahdon ja yli-ihmisen idean ajautumisen pelkkään psykologiseen egoismiin ja fasismiin [ikuisesta paluusta luultavasti lisää päremuodossa].

Olen tosin jo pitempään ajatellut ikuisesta paluusta tällä tavoin, mutta nyt sain siihen dialektisesti uuden otteen [ikuinen paluu eksistentiaalisena imperatiivina kohtaa siinä Lutherin ristin teologian!].

II
Subjekti ontologisen tyhjyyden rakenteellisena välttämättömyytenä

Vain sen, joka ymmärtää ja myöntää subjektin rakenteellisen olemisen välttämättömyyden tietoisuuden inkorporoimana [asettamana] vapautena, on mahdollista osoittaa subjektin perimmäinen ontologinen tyhjyys.

Lacan ja etenkin Zizek ovat oikeassa tietoisuuden ontologian suhteen korostaessaan 'heikkoa' kartesiolais-kantilais-hegeliläistä, transendentaalis-dialektista subjektia - erotuksena esim. buddhalaisten suhteelliseen (mitä se ikinä sitten merkitseekään) 'harha-subjektiin'.

Spinozan moodi, Nietzschen temperamenttis-perspektivistinen yksilö, Deleuzen nomadi, Foucault'n imago ja Derridan differance ovat eräänlaisia suhteellisen subjektin sukulaismääritelmiä.

Kyseinen subjektin uudelleen asettaminen on ehkä suurin filosofisessa ajattelussani tapahtunut siirtymä/muutos viime aikoina ja siten myös merkittävin minua Nietzschestä etäännyttävä rationaalis-filosofisen position uudelleensuuntaaminen.

Kaikki positiiviset yritykset meditoida, kokea ja havainnoida [tai mitata] subjektin ei-oleminen [tyhjyys] ovat väärinkäsityksiä eli tietoisuuden mahdollisuuksien obskuranttia sekä loogisesti virheellistä yliarviointia ja metafyysisia oletuksia, jotka kieltäessään päinvastoin implikoivat juuri sen subjektin, jonka ne kieltävät säilyttäen siis edelleen idealistisen näkemyksen subjektista.

Käsitys subjektista pelkkänä harhana ja/tai suhteellisena identiteettinä sopii kapitalistiseen 'kaikki-yhdeksi-ja-samaksi-tekevän-kulutusnautinto-myllyn ontologiaksi erinomaisesti. Tärkeintä on, että subjekti pystyy muuntautumaan näennäisen aktiivisesti millaiseksi tahansa, jolloin se ei pysty vastustamaan sulautumistaan viihdekulttuuriin vaan päinvastoin haluaa sitä.

Pitää oivaltaa, että markkina-demokraattisten mainostotuuksien [= tupla-oxymoron?, tupla-kontradiktio?] modernismissa myös vähemmistöjen protesti joutuu perustelemaan itsensä tällaisesta [ontologisesti heikosta mutta strukturaalisesti vahvasta] subjekti-käsityksestä käsin, mikäli aikoo lunastaa itselleen autenttisuuden nimen, sillä mitäpä voi merkitä mikään identiteetti kulttuurissa, joka kaupan vapauden nimissä johtaa nimenomaan kaikkien identiteettien tuhoamiseen itsenäisinä eli itseään määräävinä 'persoonina'.

Yksittäisten identiteettien katoaminen on kapitalismin voittokulun edellytys ja seuraus. Jäljelle jää vain biovallan subjekti eli oman itsensä normalisaatioon pyrkivä minä. - Tämä kehityskulku on sitäkin irvokkaapaa, koska kapitalismi perustuu julkisesti/virallisesti nimenomaan yksilölliselle, rationaaliselle valinnalle, jossa autonomiset ihmiset tekevät itsenäisiä valintoja omaa identiteettiään toteuttaen/performoiden.

[Orwellin 1984 tulee toteutumaan lopullisesti mutta ei kommunistisen totalitarismin vaan kapitalistisen normalisaation käytännöissä].
*
http://www.amazon.com/Badiou-Subject-Truth-Peter-Hallward/dp/0816634610
http://www.bungie.net/Forums/posts.aspx?postID=37562464&postRepeater1-p=2#37564811
http://takkirauta.blogspot.com/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kausaliteetti
http://en.wikipedia.org/wiki/Causality
http://www.tieteessatapahtuu.fi/007/martikainen.htm
http://www.kohttp//geckolab.lclark.edu/Dissertation/Fig.1.1_Causality_Model.gif
http://nakokulma.net/arkisto/index.php?topic=4842.0
http://rajapinta.tut.fi/blogit/kirjoitukset/Mahdottoman%2520toimen%2520%25E4%25E4relt%25E4/Rehellinen_matematiikka
http://blog.iqmatrix.com/mind-map/universal-law-cause-effect-mind-map

Kommentointia blogikommenteista

Kommentteja kommentoijille (mm.) päreessäni "Nettiyhteisöjen/-keskusteluryhmien yhteiskuntakritiikin mahdollisuuksista ja umpikujista.
(Lisäyksiä klo: 08:20)

*
Kiitos Catulux

Olen kyllä havainnut kohdallasi (kuten kai moni muukin) tunne-elämän voimakasta mutta myös syvällistä ailahtelevuutta, minkä ilman muuta koen sukulaissieluisuudeksi.
Kommenttisi ovat aina tervetulleita kuten toki kaikkien muittenkin.

*
Veli A-K. H on monessa liemessä keitetty journalisti, ja hänen intentioittensa oivaltamiseen ei aina riitä pelkkä lukutaito - kuten ei Catuluxenkaan kohdalla.

Teitä on opittava lukemaan 'dramaturgeina' eikä pelkästään antihumanistisina strukturalisteina a la Louis Althusser - tai Ronald Barthes tai osittain jopa nuorempi Foucault.

(Tämä kommentti/kysymys suuntautuu epäsuorasti myös Leevi Lehdolle - Suomen Althusser-spesialistille.
Oheinen osuvasti tiivistävä Niin&Näin 2/95:ssä julkaistu artikkeli, joka perustuu filosofian historian dosentin Vesa Oittisen lectio praecursorialle, joka luettiin Oulussa 10. syyskuuta 1994, oli minulle melkoisen valaiseva toisella lukemalla - http://www.netn.fi/295/netn_295_oitti.html.

Samoin tämä lyhyt polemiikki Deleuzen 'ohjelmallista huijausta' kohtaan - http://www.helsinki.fi/~jtakala/oittinen.1996.html).

*
Varsinkin Catuluxen suhteen tarvitaan intuitiivisesti oivaltavaa ja siksi (epäanalyyttisuudessaan) kovin 'hämäränoloista' kykyä kirjoittajan persoonallisuuden motivaatioiden ja intentioiden tajuamiseen hänen ylläpitämänsä persoonan eli naamion läpi.

Tällainen 'pehmeitten eli yksilöllisyyttä painottavien metodien ja arvojen' perspektiivi ilmentää strukturalistit contra eksistentialismi ja fenomenologia-asetelmaa, jota strukturalistit pitävät pelkkänä subjektifilosofian luomana romanttiskantilaisena harha-askeleena.

Etenkin Derridan ja Deleuzen poststrukturalismia ilmentävä dekonstruktionismi ja nomadinen differenssi- eli erojen filosofia (myös Foucault'n siirtymä arkeologisesta genealogiseen (nietzscheläiseen) tukimuspositioon ei palaa enää eksistentialismin/fenomenologian subjektikeskeisyyteen vaan pikemminkin kyseenalaistaa entisestään yhteiskunnallisten/todellisuuden struktuurien metafyysisesti perustavan merkityksen.

Derrida de- ja rekonstruoi tulkitsevat ja tulkittavat rakenteet, Deleuze puolestaan perustaa filosofiansa eroihin ja riippumattomaan nomadiin väittäen, että kyseinen riippumattomuus ilmentäisi spinozalaisia moodeja.

Tässä Deleuze ei vakuuta, koska moodit (fysiologisten ja mentaalisten attribuuttien aksidentaaliset piirteet (esim. ajatukset!) ovat aina! yhteen substanssiin sidottuja sekä siitä lähteviä - miten ne siis voisivat olla metafyysisesti ( ja muka nietzscheläisittäin?!) ontologisesti riippumattomia alkuperästään?

Tästä seuraa muitakin pahoja ongelmia etenkin Spinozan passio-ja conatusopin suhteen verrattuna Nietzschen 'itsensä luovaan/itsensä valitsevaan yli-ihmiseen', joka ei kuitenkaan ole enää mikään metafyysinen perusta (kuten Kantilla sekä mutatis mutandis Hobbesilla ja Lockella), mutta joka kuitenkin yhä vielä jää - ikäänkuin 'virtuaalinomaisesti' Nietzschen ainoaksi psykologiseksi 'päämaaliksi' - olkoonpa tuo päämaali sitten enää vaikka vain pelkkä pseudometafyysinen FIKTIO, eräänlainen paroni munchausenmainen nomadi (älä sekoita Leibnizin monadiin - ainakaan tässä yhteydessä), joka vetää itse itsensä ylös juuri sen metafysiikan suosta, joka on 'nielaissut' metafyysisen cogiton (tietoisuus, autonominen subjekti, vapaa tahto) ja ylipäätään koko subjektifilosofian lopullisen epäuskottavuuden ja lopullisen unohduksen syvyyksiin.

*
Viittaan edellisellä, varsin komplisoidulla vastauksella hyvin epäsuorasti myös Leonooran tähän kohtaan sopivaan 'Syksykesän aamussa' esittämäänsä' pohdintaan persoonan eli naamion yhteisöllisestä merkityksestä ja huom! - pohdintaan ainakin sen hetkittäisestä merkityksettömyydestä, kun yritetään kohdata ennekaikkea oma surunsa, kaipuunsa tai rakkautensa.

Strukturalisteja voi perustellusti, joskaan ei tietysti yksi yhteen, pitää mannermaisen filosofian positivisteina ja reduktionisteina.
(Esim. Foucault - ranskalaisen sosiaalisen (re- ja de-) konstruktivismin Darwin, Marx ja Nietzsche (samassa persoonassa) kutsuu itseään positiviksiksi ja nominalistiksi!)

*
Kiitos myös Jussille. Olet varsin kokeileva kommentaattori, etkä kaikesta anarkistisuudestasi ja tunteitten 'vuoristoradoistasi' huolimatta ole vielä koskaan kirjoittanut täysin sekavaa juttua, josta ei olisi löydettävissä ainakin tietyn perspektiivin muodossa 'punaista lankaa.'

*
Ripsan ja kafkaesquen 'maailmankuvaa' luulen jo pikkuhiljaa oppineeni oivaltamaan auttavasti. Enempää en 'paljasta'.

*
Ja on hienoa, että Pälli näyttää taas palanneen kuvioihin mukaan. Saas nähdä milloin lyömme Pällin kanssa 'kovat päämme' yhteen etenkin teologisista kysymyksistä.
Oletan kyllä pikkasen edenneeni siitä, kun viimeksi (yli vuosi sitten?) väittelimme niistä...En tosin väitä, että suunta olisi 'parempi'...

*
Toivon tietysti, että etappisika intoutuisi tekemään lisää 'pika-analyyseja' tässä pikakulttuurissamme ennenkaikkea 'pikatoimeksiantoja silmälläpitäen...(meinasin kirjoittaa 'pikateloituksia ajatellen..;).

*
Kiitos myös niille, joita en nyt maininnut. Mutta kaikilla on paikkansa kommentaattoreina, vaikka ihan vilpittömästi toivoisin joihinkin kommentteihin kirjattavan muutakin kuin ne pari kolme 'maagista hieroglyfiä', joita tuskin pystyy ymmärtämään ilman pientä sananselityksen kaltaista lisäselvitystä...

*
Kemppiselle suosittelisin vähintäin kuukauden mittaista täydellistä taukoa blogijuttujen kirjoittamisessa.
Tekisi psykkisesti että journalistisesti oikein hyvää vaieta yli kuukaudeksi..;) - ja ihan vain kokeeksi...
Sen jälkeen voisi keskittyä täysillä sekä omiin että muiden reaktioihin ja ratkaisuihin 'Kemppisettömän elämän' kestämiseksi.

Puhelinvastaajansa toistaisi toistamisen perään: 'En juuri nyt bloggaa vaan vedän henkeä eli sikarinsavua ja happea - vuorotellen - eli lataan pattereitani'...

Tosin Kemppisen patterit eivät taida lopahtaa edes haudassa...Ne kun toimivat maasäteilyllä.

*
Samanlainen kokeilu saattaisi päteä samantyyppisin perustein myös minuun itseeni. Tulisi nollattua kertakaikkisesti koko bloggaamiskäytäntö. Olen varma, että se osoittautuisi 'puhdistavaksi' elämykseksi...