Antiikin aatemaailma ja kristinusko

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Joulu peijakas!".
*
daruma doll'ille
*
Adolf kirjoitti mm.

'Tämän lisäksi kristinusko oli luova lähtökohdat, jotka mahdollistivat vapautumisen antiikin maailmankuvista.'

*
Näin minäkin olen asian nyttemmin ymmärtänyt.

Kreikalla oli yksipuolisen idealistinen teoriakäsitys, Roomalla yksipuolisen hallinnoiva, logistinen organisaatio (jumalat ja teoriat oli peritty Kreikasta).

Kristinusko toi umpikujaan päätyneeseen antiikin aatteelliseen ja käytännölliseen eetokseen ajatukset yhdestä Jumalasta, luomisesta ja (Augustinuksesta lähtien) yksilöllisen tahdon olemassaolosta intentionaalisena realiteettina (joskin vasta Abelard, Ockham ja Descartes sittemmin systematisoivat nämä ideahamotelmat).

Se oli todella radikaali kontribuutio myös myöhempää, uuden ajan alun kokeellis-tieteellisen maailmankuvan kehitystä ajatellen.

***
Väitteeni lähti siitä, että esim. arkkiateistimme Ilkka Niiniluoto pitää antiikin Kreikan aate- ja teoriamaailmaa uuden ajan tieteen mahdollistaneena lähtökohtana.
Asia saattaa olla pikemminkin päinvastoin.

Itse asiassa kreikkalainen eetos - vaikka se lähestulkoon kehittikin teknologiaan tarvittavat teoreettiset valmiudet, oli kuitenkin myös sitoutunut älyllisesti sellaisiin ideoihin, jotka yksinkertaisesti estivät sitä tutkimasta maailmaa avoimesti.

(Estävänä käytännön asenteena toimi tietysti myös fyysisen työteon pitäminen alempiarvoisille
kuuluvana tehtävänä - orjat, naiset. Orjillahan ei ollut mitään muuta kuin välinearvo.)

Kreikkalaisten kosmoksessa kaikki toimi älyllisen harmonian periaatteella, jonka empiirinen testaaminen ja kokeellinen tutkiminen (esim. 'metafyysinen naturalisti' Aristoteleskin 'vain' luetteloi ja arvioi sitten rationaalisesti aineistoaan) käsitettiin ikäänkuin tarpeettomaksi, koska yksinomaan järjellä - ei aisteilla - oli pääsy ja yhteys harmoniaa ilmentävään logokseen.
Ei tällaisella asenteella tehdä kokeellista tutkimusta.

Kristinusko ratkaisi omalla tavallaan kreikkalais-hellenistisen maailman teoreettis-aatteellisen umpikujan, jossa ihminen väistämättä myös aistimaailmaan kuuluvana subjektina vaikutti sekä Platonilla että Aristoteleella ja epikurolaisuuden sekä stoalaisuuden rationaalis-materiaalisessa monismissa 'kutistuvan' yhä vähäpätöisemmäksi tekijäksi suhteessa logokseen/kosmiseen harmoniaan/universaaliin järkeen.

Ihmisestä tuli täydelliseen, harmoniseen ja staattiseen kosmokseeen verrattuna ainakin itselleen kaiken mitta (Protagoras), mutta (kuten meidän aikanammekin) tämänkaltainen 'postmoderni relativismi' jäyti kuin tupajumi subjektin merkityksen ja sisällön täysin ontoksi ja tyhjäksi.

Plotinoksen uusplatonismi vei tämän kehityksen ääripisteeseensä: on vain Yksi, jonka emanaatiota subjekti on. Subjekti materiana häviää mutta voi henkenä palata Yhden eli alkuperänsä 'läheisyyteen'.
Miten? - Tässä asiassa Plotinos vetoaa lähinnä äärimmäiseen askeesiin.

Uusplatonismin rinnalla kehittyi siis kuitenkin osittain samanhenkinen, kilpaileva aate ja uskonto, joka esitti, että pelastus oli mahdollinen ja että pelastaja - ihmiseksi tullut Jumala: Kristus - oli jo hiukan aiemmin antanut opetuksillaan ja esimerkillään: kuolemassaan ja kuolleista heräämisessään meille uskon - ei ainoastaan älyn - kautta aidosti reaalisen mahdollisuuden päästä yhteyteen Jumalan/Logoksen/kosmisen harmonian jne. kanssa.

Luominen ex nihilo yksin Jumalan tahdosta (ei Platonin ikuisista ideoista; eikä maailma myöskään ollut ikuinen kuten Aristoteles ajatteli), mysteeriuskontoja muistuttava 'pelastusmalli' ja kuoleman voittanut, ylösnoussut pelastaja (vrt. Dionysos) olivat kyllä antiikin yhteistä myyttistä ainesta, mutta niin radikaalisti paradoksaalisia mahdollisuuksia, että kreikkalaisille moinen oli järjetöntä ja juutalaisille paheksuttavaa jumalanpilkkaa.

Kristillisestä teologiasta kehkeytyi sittemmin omalaatuinen synteesi kreikkalaisen ja roomalaisen aatemaailman kanssa. Lopputulokseksi saatiin joko 1) väärinkäsitys, 2) 'ihme', 3) aatteellis-poliittis-teknologinen 'katastrofi' - tai kaikki kolme yhtäaikaa.