Pimeä aika 2

Valistuksen tehokkaimmat vartiomiehet eivät uskontoa tarvitse
*
[K-mafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo: 13.15]

Pitkä suomenkielinen lainaus on David Bentley Hart'in kirjasta Ateismin harhat ja se on suoraa jatkoa päreelleni Pimeä aika [ks. linkki].

On kuitenkin kohteliasta aloittaa Hart'in tasoisen lahjakkuuden ansaitsemalla tavalla kansainvälisesti ja korkeatasoisesti 'puolueettoman?' Anthony Kennyn asiallisen asiantuntevan kirja-arvioinnin ensimmäisillä kappaleilla.

Kennyltä vanhana filosofia/teologia[tomismi]-skolaarina löytyy pätevyyttä kommentoida myös kriittisesti esim. Hartin Aristoteles-tuntemuksen tarkkuutta, joskaan ei hän kovin mahdottomia aukkoja  kirjan faktoista löydä [yhden Aristoteleen ensimmäisen liikuttajan määrittelyyn liittyvän kylläkin].

Kenny pitää Hartia erittäin sopivana henkilönä puolustamaan kristinuskoa ['Hart has the gifts of a good advocate'] ottamatta kantaa siihen, mikä on pelitilanne ottelussa Sekularismi vs. Jumala Hartin muutaman läpisyötön [ässän] jälkeen.

Mutta Hart totisesti osaa paitsi argumentoida [vaikka tämä kirja onkin selkeästi kulttuurihistoria-painotteinen] myös kirjoittaa in grand style, kuten myös Kenny kehaisee, enkä voi olla lisäämättä, että Ateismin harhat lienee yksi kaikkein parhaimmista kulttuurihistoriaa käsittelevistä kirjoista tai ylipäätään esseetyylisestä asiaproosasta, mitä koskaan olen lukenut [niin rajoitettua kuin lukeneisuuteni lopulta onkin, jos sitä vertaa 'ammatti-lukukoneisiin'].

Hartin teksti, jonka ainut vika/puute lienee vain siinä, etten minä itse ole sitä kirjoittanut [sillä niin monessa asiassa ajattelen aivan samoin kuin Hart], herättää minussa silti huolekkaan ellei peräti vakavan kysymyksen kantilaisen ajattelun ja sitä kautta myös Zizekin 'projektin' toisen oleellisen perustan [valistus ja transsendentaali-filosofia] pätevyydestä ja uskottavuudesta [toinen perusta on tietenkin lacanisoitu marxilainen kapitalismi-kritiikki].

Se on iso kysymys - melkein maapallon kokoinen. Jään pohdiskelemaan sitä tykönäni, kunhan ensin päästän tämän päreen universumiin.

Niitä, jotka kauhistelevat, olenko lopullisesti päätynyt/ajautunut kristinuskon kanssa flirttailevaan konservatismiin, tulen edelleenkin pitämään jännityksessä. Savolaisittain asia 'voe nimittäin olla näennii, mutta toesaalta se voe olla niinnii' - -. Silti savolaene ei ole skeptikko[?]

1
In the ongoing suit of Secularism vs God, David Bentley Hart is the most able counsel for the defence in recent years. Though confident in the strength of his case, he does not hesitate to abuse the plaintiff’s attorneys, and he does so in grand style. Richard Dawkins is guilty of 'rhetorical recklessness'. Christopher Hitchens’s text 'careens drunkenly across the pages' of a book 'that raises the wild non sequitur almost to the level of a dialectical method'. Daniel Dennett’s theses are 'sustained by classifications that are entirely arbitrary and fortified by arguments that any attentive reader should notice are wholly circular'.

Hart [in his book 'Atheist Delusions: The Christian Revolution and Its Fashionable Enemies'] has the gifts of a good advocate. He writes with clarity and force, and he drives his points home again and again. He exposes his opponents’ errors of fact or logic with ruthless precision. He is generous in making concessions on his own side, provided they leave intact his overarching claims. Above all, he has ensured that his brief is modest and manageable.

Thus, no attempt is made to plead in defence of religion as such. 'Religion in the abstract', Hart says, 'does not actually exist, and almost no one (apart from politicians) would profess any allegiance to it'. This is a sound and fundamental point. The creeds of the major religions are mutually contradictory, so that the one thing we know for certain about religion is that if any religion is true then most religions are false. Hart’s client is not religion in general, it is traditional Christianity. It is this, he claims, that has been misunderstood and slandered by its cultured despisers.

Again, Hart concentrates on issues of history rather than philosophy. True, he claims that Dawkins’s philosophical arguments are ones that 'a college freshman midway through his first logic course could dismantle in a trice'. However, the claim that Dawkins is philosophically illiterate is based on an ontology that would be rejected by many a seasoned professor of philosophy [hehheh/rr]. Hart’s own strengths lie elsewhere [Hart ei toki ammattifilosofi olekaan vaan teologi ja historioitsija/klassinen filologi/rr], so he is wise to concentrate on narrative and invective.

http://www.truthdig.com/arts_culture/item/anthony_kenny_on_atheist_delusions_20100514/
Mielestäni Kennyn referaatti/arviointi selventää Hart'in kirjan sisältöä ja intentioita vähintäinkin tyydyttävästi [linkin aukeaminen saattaa vähän odotuttaa itseään, mutta kyllä se siitä].

2
Nykyaika ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut järjestä sinänsä; ajatus, että niin on joskus ollut, on vain yksi sen 'syntymyyteistä'. Nykyaikaisen ajattelun todellinen olemus on, kuten sanottu, sen erityinen käsitys vapaudesta; ja valistuksen ajan puhe 'järjen aikakaudesta' on itse asiasssa vain tuon vapausajatuksen kehystämistä ja esittämistä sinä rationaalisena autonomiana ja moraalisena itsenäisyytenä, joka oli 'irrationaalisen' uskon älyllisen alkukantaisuuden yläpuolella [vrt. Kant/rr].

Nykyajan ihmiset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin rationalisteja, joten enää ei ole tarpeen tarrautua siihen väitteeseen, että järki olisi koskaan ollut aikakauden tärkein tavoite: nykyajan ihminen sitoutuu mieluummin 'omaan totuuteensa' kuin mihinkään yleiseen totuuskäsitykseen riippumatta siitä, mihin tämä saattaa johtaa.

'Valistuksen' myytti kyllä vapautti ihmisen niistä vanhentuneista käsityksistä, että jumalallinen tai luonnollinen laki voisi asettaa hänen tahdolleen epämiellyttäviä rajoituksia, mutta se on nyt tehnyt tehtävänsä ja jäänyt elämään vain jonkunlaisena totunnaisena sanakäänteenä.

Nyt kun rationaalisuuden huippukausi on suurelta osalta ohi, nykyaikaisesta uskosta ihmisen vapautukseen on tullut - jos mitään - kovempi ja taistelevampi. Vapaus on nykyään järjenkin yläpuolella, eikä ihmisen vapauksille katsota enää olevan tarpeen etsiä oikeutusta turvautumalla johonkin vastuullisen rationaalisuuden ensisijaiseen mittapuuhun. Vapaus - joka ymmärretään yksilön tahdon täydellisenä, rajoituksettomana toimintavapautena - on itse oma oikeutuksensa, oma korkein mittapuunsa, kiistämätön totuutensa.

On totta, että nykyajan vapauskäsitys oli jonkin aikaa edelleen sidoksissa johonkin luonnonkäsitykseen; monet valistuksen ja romantiikan ajan kertomukset ihmisen vapautuksesta puhuivat siitä, että ihmisen alkuperäinen olemus tuli pelastaa sitä rajoittavilta laeilta, uskontunnustuksilta, tavoilta ja instituutioilta.

Lopulta kuitenkin jopa ajatus ihmisen muuttumattomasta luonnosta alkoi näyttää jokseenkin mielivaltaiselta ja ulkonaiselta; sitä pidettiin sietämättömänä rajoituksena tahdon vapaudelle, joka nähtiin vielä entistäkin alkuperäisempänä, sisäisempänä, puhtaampana ja määrittelemättömämpänä.

Tavoite ei enää niinkään ole ihmisluonnon vapauttaminen sosiaalisten sääntöjen orjuudesta kuin yksilön vapauttaminen kaikista säännöistä, erityisesti niistä, jotka koskevat luonnollisuuden määritelmää [näin ajattelee mm. filosofoiva kokki, öykkäröivä ateisti-hedonisti ja piilorasistinen anarkisti Michel Onfray/rr].

Ei tietenkään ole olemassa mitään ilmeistä syytä sille, ettei ihmisen tulisi muodostaa itselleen sellaista vapauskäsitystä, jota hänen kaukaiset esi-isänsä eivät tunteneet; mutta on viisasta olla tästä tosiasiasta tietoinen. Ainakin on valaisevaa huomata, että nykyihmisen vapaus voitaisiin hyvin nähdä - tietyistä vanhemmista näkökulmista - eräänlaisena orjuutena: hetken mielijohteille, tyhjille oikuille, mitättömyyksille, epäinhimillisille arvoille.

Ei myöskään ole haitaksi kysyä silloin tällöin, mihin sellainen vapauskäsitys, joka on, kuten sanottu, nihilistinen sanan täsmällisimmässä merkityksessä loppujen lopuksi johtaa. Lisäisin, ettei tämän kysymyksen tulisi kiinnostaa pelkästään konservatiivisia moralisteja, jotka kaipaavat kaihoisasti vanhaa, hyvää aikaa kunnollisine tapoineen, vaan jokaista, jolla on vähänkin tietoa historiasta.

Osa järjen aikakauden kiehtovaa lupausta oli ainakin aluksi ajatus aidosti rationaalisesta etiikasta, joka ei olisi sidoksissa tämän tai tuon kansan paikallisiin tai heimotapoihin eikä rajoittuisi minkään tietyn uskontunnustuksen moraalisiin sääntöhin, vaan olisi jokaisen ajattelevan ihmisen ulottuvissa kulttuurista riippumatta ja vetoaisi - kun se ensin olisi tunnistettu - välittömästi rationaaliseen tahtoon [vrt. Kant/rr].

Onko tämän epätoivoisempaa kuvitelmaa ollut koskaan olemassa? Takanamme on ihmiskunnan historian hirvittävin vuosisata, jonka aikana uskonnon vallasta vapautunut sekulaari yhteiskuntajärjestelmä [sekä poliittinen oikeisto että vasemmisto] osoitti olevansa valmis tappamaan ennennäkemättömissä mittasuhteissa ja niin täysin ilman tunnonvaivoja, että kyseessä oli jotain pahempaa kuin turmeltuneisuus.

Jos mitään aikakautta voidaan oikeutetusti kutsua pimeäksi, niin varmasti omaamme. Saattaisipa melkein päätellä, että sekulaari hallinto on ainoa hallintomuoto, joka on osoittautunut niin väkivaltaiseksi, oikukkaaksi ja periaatteettomaksi, ettei siihen voi luottaa.

Ainakaan ei ole enää mahdollista uskoa valistuksen naiviin tapaan, että moraalinen totuus olisi jotain sellaista, mistä kaikki ajattelevat ihmiset voivat olla samaa mieltä, tai että se vetoaisi vastaansanomattomasti ihmisen tahtoon, kun se ensin on ymmärretty ['hyvästi' siis Kant/rr].

Kukaan ei myöskään voi enää pettää itseään ajattelemalla, että uskonnollisesta vallasta vapaa ihmiskunta edistyisi väistämättä kohti elämän korkeampia ilmaisumuotoja sen sijaan, että se taantuisi pikkumaisuuteen tai julmuuteen tai barbariaan.

Ihmisen järki joko heijastaa jumalallisen totuuden objektiivista järjestystä, joka herättää tahdon täyttämään syvintä tarkoitustaan ja saa sen kuuliaiseksi itselleen, tai järki on pelkästään tahdon väline ja palvelija, tahdon, jonka ei loppujen lopuksi ole pakko valita armoa, 'rationaalista omaa etua', myötätuntoa tai rauhaa.

Kun Nietzsche - nihilismin selvänäköisin filosofi - pohti niitä mahdollisuuksia, joita länsimaiselle ihmiskunnalle oli epäuskon aikakaudella avautunut, hirvein tulevaisuus, jonka hän pystyi kuvittelemaan, oli maailma, jota hallitsivat 'viimeiset ihmiset', joukko tyhjiä, itserakkaita narsisteja, jotka olivat vajonneet arkipäiväisyyteen, itseriittoisuuteen, yhdenmukaisuuteen, kyynisyyteen ja itseihailuun.

Hän näki nihilistisen kulttuurin vakavimpana vaarana kaikkien sellaisten suurten pyrkimysten puuttumisen, jotka voisivat innostaa ihmiskuntaa suuremmoisiin tekoihin ja loistaviin saavutuksiin ja valtaviin suorituksiin.

Nietzschen profeetallisista kyvyistä voitaisiin epäilemättä sanoa paljonkin: näyttäähän nykykulttuuri todella loistavan masentavalla keskinkertaisuudellaan ja mukavuudenhaluisella sovinnaisuudellaan. Mutta rehellisesti sanoen Nietzschen pelot näyttävät nyt melkein viehättävän vanhanaikaisilta, kun otetaan huomioon, kuinka paljon nihilistisempää tiedämme vakavan nihilismin todella voivan olla.

Kristitty yhteiskunta ei tosin koskaan kokonaan puhdistautunut julmuudesta ja väkivallasta, mutta se ei myöskään koskaan viljellyt pahuutta, jonka kiihkeys, laajuus, järjestelmällinen tarkkuus ja armottomuus olisi vetänyt vertoja kuolemanleireille, keinotekoisille nälänhädille tai nykyaikaisen sodankäynnin kohtuuttomalle julmuudelle.

Kun 1900-lukua tarkastellaan jälkeenpäin, on vaikea olla tulematta siihen johtopäätökseen, että nykyaikaa leimaa yhtäaikaa vertaansa vailla oleva latteus ja ennennäkemättömän hirveä julmuus, ja että nämä ovat saman kulttuurisen todellisuuden kaksi puolta.

Ja miksi näin ei olisi? Jos nykyajan olennaisin myytti on se, että todellinen vapaus on luonnon - inhimillisen tai kosmisen - alistamista tahdon valtaan ja että jokaisella on vapaus tulla sellaiseksi kuin haluaa, silloin yksilön tahtoa ei välttämättä tarvitse asettaa 'lajin tahdon' yläpuolelle.

Jos ei ole olemassa määrättyä inhimillistä luontoa eikä jumalallista lakia, johon vapauden käyttötarkoitukset olisi sidottu, on täysin johdonmukaista, että jotkut pitävät jalona kutsumuksenaan muovata ihmiskunnan savesta jotakin vahvempaa, parempaa, rationaalisempaa, tehokkaampaa, täydellisempää.

Pyrkimys muovata ihmiskunnan sisintä olemusta - yhteiskunnallista, poliittista, taloudellista, moraalista, psykologista - oli mahdoton ajatus aikana, jolloin ihmisiä pidettiin Jumalan luomina, mutta kun tuonpuoleinen ja sen houkutus ja määräysvalta häviävät, ihmiskunnan tulevaisuus on mahdollista muovata tahdon avulla minkä tahansa ihanteiden mukaiseksi.

Siksi on oikein sanoa, että jälkikristillisessä yhteiskunnallisessa idealismissa ilmenevä silkka säälimättömyys nousee jossakin mielessä juuri samasta vapauskäsityksestä, johon nykyajan tarkimmin vaalitut arvot perustuvat.

Voittoisan jakobiinilaisuuden julmuus, klassisen sosialistisen rotyhygienian kylmä sydämettömyys, natsismi, stalinismi - kaikki nykyajan suuret utopistiset hankkeet, jotka ovat suoraan tai epäsuorasti vuodattaneet käsittämättömän määrän ihmisverta - ovat yhtä lailla valistuksen vapausmyytin tuloksia kuin liberaali demokraattinen valtio tai myöhäiskapitalismin mauton kulutushysteria tai pikkumaisen keskiluokkainen individualismi.

Ne nykyajan historian hallitusjärjestelmät, joiden väkivaltaisuus on ollut säälimättömintä ja omahyväisintä - lännessä tai niissä maailman osissa, jotka länsi on pahimmilla aatteillaan saastuttanut - ovat olleet niitä, jotka ovat kaikkein avoimimmin luopuneet kristillisestä maailmankuvasta ja pyrkineet korvaamaan sen 'inhimillisemmillä' arvoilla.

Mikään historiallinen suuntaus - mikään uskonto, imperiaalinen pyrkimys, sotilaallinen uhkayritys - ei ole tuhonnut yhtä paljon ihmishenkiä yhtä luottavaisella innolla kuin 'ihmisen veljeyden' jälkiuskonnollisen utopian tai rodullisen kehityksen aate. Tämän tosiasian kieltäminen olisi niiden miljoonien ihmisten muiston häpäisemistä, jotka ovat joutuneet sekulaarin järjen äärimmäisimpien ilmenemismuotojen uhreiksi.

Uuden ajan koko hämmästyttävä väkivaltaisuus - Euroopan varhaisimpien kansallisvaltioiden sodista alkaen - on aivan yhtä todellinen ilmaus nykyajan vapausihanteesta [ja sen mitta] kuin ne erilaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset liikkeet, joiden tuloksena on syntynyt nykyaikaisille länsimaille tyypillinen yhdistelmä yleistä vapautta, aineellista runsautta, kulttuurista keskinkertaisuutta ja hengellistä köyhyyttä.

Tämän tosiasian kieltäminen olisi silmien sulkemista siltä, mitä mahdollisuuksia länsimainen historia on avannut ihmisen pahuudelle niiden arvojen kautta, joita nykyään pidetään kaikkein tärkeimpinä ja niiden 'totuuksien' avulla, joita nykyään ihaillaan kaikkein kiihkeimmin.
*
David Bentley Hart: Ateismin harhat, ss. 156-160 luvusta Pimeä aikakausi [kappalejako rr].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/01/pimea-aika.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://en.wikipedia.org/wiki/Anthony_Kenny
http://grammar.about.com/od/fh/g/grandstyleterm.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Atheist_Delusions
http://www.nettikirjakauppa.com/fin/tuotekategoriat/?id=33&selProduct=2737&selGroup=77

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Onfray
Onfray'hin palaan vielä. Minun todellisuus-kertomuksessani tämä populistisen filosofian pohjanoteeraus kuuluu ehdottomasti [konservatiivisen antipodinsa Bernard-Henri Levyn kanssa] intellektuelleiksi väärinkäsitettyjen stupido-pahisten kärkiryhmään [hänhän on pahempi kuin minä tai jopa Takkirauta].

http://modernsocieties.wordpress.com/2007/10/29/seminar-two-classical-modernity-late-modernity/