Showing posts with label oikeisto. Show all posts
Showing posts with label oikeisto. Show all posts

June 1, 2014

‘Death of the Liberal Class’ eli miksi liberaali nykyvasemmisto on menettänyt aiemman innovatiivisuutensa, uskottavuutensa ja jopa toimintakykynsä.

1
Chris Hedges tulkitsee poliittisen ilmapiirin muutosta lähinnä USA:n tilanteen kannalta. Sen sijaan Euroopassa vasemmiston lähtökohdat ovat historiallisesti olleet arvoliberaaliuden ohella paljon valtiokeskeisempiä, ideologisesti kontrolloidumpia ja jopa totalitaarisempia kuin USA:ssa, joskin erot ovat viimeisten 20 vuoden aikana pienentyneet selvästi USA:n ‘hyväksi’ ja eniten siellä, missä vasemmisto on päätynyt omaksumaan globaalin finanssikapitalismin jos ei arvoja niin ainakin sen ‘demokraattis-operationaaliset’ pelisäännöt. Kuitenkin - huolimatta ‘vain’ kapitalismin talouspelisääntöjen omaksumisesta myös vasemmiston arvomaailma on samalla muuttunut ideologisesti. Vasemmiston ‘kollektiivi-liberaalit’ yhteisöarvot ovat ohentuneet ja vääristyneet kaupalliseksi identiteetti-prostituutioksi, jota ‘parittaa’ finanssi-globalisaatio, jolle arvot ovat pelkästään rahalla mitattavia riskejä, optioita ja voittoja, jotka legitimoidaan ja turvataan demokraattisen parlamentarismin päätöksillä. - - Parlamentarismi ja demokraattinen proseduuri itsessään ei siis takaa mahdollisimman laaja-alaisen kollektiivisen oikeudenmukaisuuden toteutumista vaan lähinnä erilaiset vapausoikeudet, ‘omistamisoikeuden’ ja yleisen [viime kädessä eliitin] turvallisuuden. 
.
Entä palautuuko vasemmistonkaan arvojen sisältö pelkästään edellä mainittuihin tekijöihin vai merkitsevätkö arvot niiden 'lisäksi’ jotain aivan muuta, jotain, mitä puolueettomin ja neutraaleinkaan päätösproseduuri ei voi mahdollistaa ja ylläpitää jo senkään vuoksi, että arvot ovat [jopa] oletetusta ja mahdollisesta universaalisuudestaan huolimatta aina myös yksilöllisiä ja paikallisia intressejä eivätkä juuri väistämättömän partikulaarisuutensa vuoksi voi koskaan muuttua globaalisti täysin yhteisiksi [ilman pakottavaa voimaa]. 
.
2
Entä onko tässä kuvattu kehitys välttämätöntä ja väistämätöntä: a] prosessi, joka kautta historian toistuu erilaisten levottomuuksien ja kumousten kautta aina uudestaan vai b] jatkuvasti kehittyvän teknologian mahdollistama tie, jonka päätepiste alkaa jo häämöttää kaukaisessa tulevaisuudessa. Onko se Marxin haaveilema joskin uusliberalistisella kvantti-matematiikalla mallinnettu valtioton ‘laizzes-faire-järjestelmä’, jossa täydellinen kuluttajarobotti ja täydellinen tuotantokone elävät vastavuoroisessa ja sopusointuisessa hyötysuhteessa’ eli ovat ikään kuin yhdistyneet yhdeksi ja samaksi input-output-prosessiksi, joka toistaa biologisen elämän ja evoluution perustoimintojen mukaista peruskaavaa ihmisyhteisöjen tasolla? Tässä tilanteessa puhe sosialismista ja kapitalismista tai niiden eroavuuksista ei tietenkään ole enää tarkoituksenmukaista jos kohta tietoisesti edes mahdollista. - - [Tämä ei tietenkään ole referaatti Hedges’n kirjan sisällöstä vaan ensin omaa tulkintaani vasemmistoliberalismin tilasta ja lopuksi puolittain satiirinen kuvaus utooppisesta ‘anarkom-libertarismista’].
.
II
‘The epigraph to the book is from George Orwell:
At any given moment there is an orthodoxy, a body of ideas which it is assumed that all right-thinking people will accept without question. It is not exactly forbidden to say this, that or the other, but it is “not done” to say it, just as in mid-Victorian times it was “not done” to mention trousers in the presence of a lady. Anyone who challenges the prevailing orthodoxy finds himself silenced with surprising effectiveness. A genuinely unfashionable opinion is almost never given a fair hearing, either in the popular press or in the highbrow periodical.’
*
Death of the Liberal Class is a non-fiction book by American author and journalist Chris Hedges published in October 2010 by Nation Books. It falls into the literary genre of the jeremiad, which has a long tradition in the United States. According to Hedges, it is a book that chronicles the destruction of populist and radical movements within society, particularly in the United States.[1] The destruction of popular movements, particularly within a functioning liberal democracy, has baleful consequences for its polity because, as Hedges explains at some length, these movements are the mechanism by which a democratic society can "open up," thereby maintaining their status as a real and operative "open society," borrowing this latter concept from the work of Karl Popper.
Therefore, Death of the Liberal Class argues that social movements, having up until now provided "all the true correctives to American democracy," have been undercut by those very same liberal institutions that had once, just a few generations ago, provided both tacit and direct support. This role reversal occurred as a consequence of what Hedges sees as the corporate takeover, management, and co-opting of the traditional liberal institutions in the USA, notably the labor unions, press, churches, universities and the Democratic Party. The "liberal class" consists of the people who fill the ranks of these institutions, i.e., union bosses, journalists, clergy, teachers, politicians, as well as the bureaucrats and technocrats who fill the various intermediary and functionary roles.
*
Overview
Falling into the long American tradition of the jeremiad, Death of the Liberal Class makes a number of sustained arguments. As a critique of the so-called "liberal class", its main argument is that a breach has now occurred between the liberal class and the radical social and political movements it once supported or sympathized with. This rupture is a fatal wound from which the liberal class cannot recover because these movements are the repository of new ideas. The "death" of the liberal class naturally follows from, and is the direct consequence, of this dearth of new ideas. Now the situation is such that the "liberal class" is cut-off from the sustained energy and life-blood that new ideas provide. Hedges shows in the book how, in the United States, movements such as the anti-slavery movement, the suffrage and Civil Rights movement were able to have a significant influence on the historical, political, and social landscape of their own time. But furthermore, what had been their initial phase of birth and growth, moves now into an "older" mature phase that continues to resonate to this day. It joins and circulates in the "common" parlance and civil discourse amidst the citizenry.
This central argument is sustained by various secondary arguments and themes in the book. One of these themes is an examination of how it is even possible (in the first place) for popular movements to have real and lasting influence. Death of the Liberal Class argues that such movements must start from the "bottom" of any social structure. It is here at the "bottom" that a populist spirit can take hold and begin to have a grass roots appeal before its dynamic moves on to having mainstream appeal. The role of liberal institutions is to sort out, and finally chooose, from amongst the welter of dynamic social and political forces moving and vying for position within the culture-at-large, which of those movements they, finally, will support. And furthermore, these same liberal institutions will convince the various elites within the society, to lend credence to the various popular causes and allow them to gain institutional access.
Hedges goes to great pains to show that real changes for a society may, or may not, be "vertical": that is, come from the "top" where the Power Elite operate (a concept Hedges borrows from C. Wright Mills and whose ideas he makes ample use of in this book). Rather, healthy change for a society is real and sustainable because the most significant populist and social movements never achieve "formal positions of power".[1] And this is crucial to any movement having long term viability. A movement has the ability to both sustain itself and have real influence because it avoids bowing to the dictates of what Hedges calls statecraft, which are the formal mechanisms that any state uses to manage power while maintaining the support of the masses.
Instead, popular movements (or any movement for social and political change) embrace what Hedges calls "nonhistorical values", a term he borrows from Dwight Macdonald. According to Macdonald, nonhistorical values include ideas such as truth, justice, and love and it is to these values that real social and political movements must "pay fealty". Instead, a movement's influence erodes when it jettisons these "nonhistoric" values in favor of "historical values." Historical values are defined as a belief that human progress comes through science, technology, and mass production. This is another theme examined by Hedges in the sustained polemic of Death of the Liberal Class, that embracing this kind of belief in human progress has eroded these other nonhistorical values. Finally, the "liberal class" is always faced with a choice, Hedges argues, and that
choice was between serving human beings and serving history, between thinking ethically and thinking strategically.[3]
By serving history and power, the "liberal class" surrendered their power and moral authority to the state. It's an authority they cannot get back, because when the State holds these powers, it will not give them up without a mass movement making such demands. This restates an overarching theme of Death of the Liberal Class. According to Hedges, capitulation by the "liberal class" has allowed the takeover of "statecraft" by corporations who, now unchecked by an independent intellectual class and the popular movements that gave them viability, wield enormous influence in the legal, legislative, and financial centers of power. This corporate coup d'etat was accomplished in the United States, says Hedges, because corporations have no loyalty to a nation-state, especially those corporations that are multinational.

Summary

Summarizing this book's trajectory: The liberal class plays a vital role in a democracy, and posits itself as the conscience of the nation. It permits us to define ourselves as a good and noble people. Most importantly, the liberal class offers a safety valve for popular frustrations and discontentment by discrediting those who talk of profound structural change. Once this class loses its role, then democracy breaks down and the liberal class becomes an object of ridicule and hatred. The Death of the Liberal Class examines the failure of the liberal class to confront the rise of the corporate state and the consequences of a bankrupt liberalism, making the liberal class irrelevant to society at large and ultimately the corporate power elite they once served.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Death_of_the_Liberal_Class
http://en.wikipedia.org/wiki/Chris_Hedges

May 4, 2013

Poliittinen pilkkapäre [itsekriittisin maustein]

Kuvion erilaiset ja ristiriitaiset ajatelmat ja määritykset osoittavat hyvin, kuinka vellovaa politiikkakeskustelu on. Jotkut korostavat politiikan ilmiön harkinnanvaraisuutta, sopimuksellisuutta ja rauhallisuutta, jotkut taas pitävät sitä taisteluna. Mediayhteiskunnassa politiikka määrittyy usein likaisena pelinä tai välttämättömänä pahana, kun taas idealistisina aikakausina politiikka voi olla kansalaishyve ja maailmanparantamisen mahdollisuus. Myös politiikan toimijat voivat vaihdella: joskus vain valtion instituutiot hoitavat yhteisiä asioita; radikaalifeministit taas uskovat vain henkilökohtaisten tekojen ja tasa-arvon merkitykseen maailman muuttamisessa. Voidaan perustellen esittää määritelmiä, jotka lyövät toisiaan korville. Politiikan tutkijoidenkin keskuudessa uskotaan hyvin erilaisiin politiikan määrityksiin. Kansalaiskeskustelusta poiketen tutkijat ovat kuitenkin tietoisia omista perinteistään ja perspektiiveistään politiikkaan.(Berndtson 1991,17-23.)
*
Tämä päästö oli alunperin tarkoitus kirjoittaa kommentiksi Ironmistressin kommenttiin edellisessä päreessäni.
*
Miten sinä Ironmistress yhdistät matematiikan ja politiikan? Et näköjään mitenkään. Vai sanotko vain taikasanat eli kaavan ja simbsalabim - yhtäkkiä kaikki muuttuu hyväksi! - - Ei ei. Tarvitaan kokonainen ajattelujärjestelmä eikä pelkkää matemaattista peliä. - - Analyyttiselta puolelta tällaisesta kokonaisvaltaisuudesta käy esimerkiksi amerikkalainen John Rawls, joka ei ollut sosialisti vaan maltillinen [vasemmisto?] liberaali.
.
Mutta liberaali analyyttinen yhteiskuntafilosofia [kuten analyyttinen filosofia ylipäätään] jää aina puolitiehen [se jämähtää pelkkään argumentaatio-peliin, vaikka varsinainen ‘totuus’ tapahtuu aina sekä ennen että jälkeen argumentaation] – toisin kuin konservatiivinen protofasismi, jonka mukaan jotkut ovat ‘luonnostaan’ vapaampia kuin toiset [kykyjensä, ansioittensa ja/tai rahan antaman ‘legitimaation’ vuoksi] tai vasemmistolainen vakaumus, jonka mukaan kaikki ovat samanarvoisia [ei kuitenkaan absoluuttisen tasa-arvoisia, koska tasa-arvo ja vapaus ovat pelkkiä teoreettisia abstraktioita] ja jolloin hierarkioita tarvitaan vain proseduurina, joka takaa periaatteellisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen yhteiskunnassa.
.
Konservatiivien ihanne on siis perimmältään aina aristokraattis-rasistis-fasistinen, kuten kaikki ‘luonnolliseen (darwinistiseen) ihmiskäsitykseen’ ja staattisen, agraarin yhteiskunnan traditioon vetoavat tekevät. Konservatiiveilla on silti/juuri näin ollen yksi merkittävä vahvuus vasemmistoon verrattuna: he pystyvät perinteeseen, arvojen yhdenmukaisuuteen ja moraaliseen kuriin vetoamalla ilmaisemaan yhteiskunnallisen ajattelunsa sisällöllisen ulottuvuuden [‘hyvän/t’] paljon selkeämmin kuin vasemmistolainen tasa-arvo-liberalismi pystyy koskaan tekemään sen jälkeen, kun yleinen elintaso on noussut niin paljon, että köyhäkin ihminen tässä maassa on rikas verrattuna Afrikan köyhien absoluuttiseen köyhyyteen.
.
Vasemmistolle jää pelkkä muodollisen tasa-arvon [oikeudenmukaisuutena], muodollisen vapauden [oikeudenmukaisuutena] osoittaminen, vaatiminen ja ylläpitäminen, mutta arvojen suhteen vallitsee [etenkin nykyään] pluralismi [tämä arvio pätee myös Rawlsin ‘reflektiiviseen tasapainoon ja modus vivendiin’]. Sisällöllisten ‘hyvien’ määrittelyssä vanha ja edesmennyt puoluevasemmisto oli omituinen sekoitus konservatiivisuutta ja liberaali-anarkismia, mutta nykyiseltä anarko-vihervasemmistolta sen sijaan näyttäisi puuttuvan sisällöllisen hyvän käsitys lähes kokonaan - [nykyisistä ‘kommunisteista’ (lainausmerkit, koska en täysin ymmärrä, mitä kommunismi Z:lle ja B:lle lopulta merkitsee) vain Zizek ja Badiou näyttäisivät (kumpikin hiukan omalla tavallaan) avoimesti ja tietoisesti jääneen ristiriitaan konservatiivisten ja liberaalisten arvojen suhteen].
.
Kunhan vain annetaan kaikkien kukkien kukkia ja luullaan, että anarkososialismi on ei ainoastaan muodollisessa [negatiivinen vapaus] vaan myös sisällöllisessä mielessä positiivista vapautta. Tällainen ajattelutapa ei itse asiassa eroa uusliberalistien yleisestä laissez faire’stä’ juuri lainkaan. Uusliberalisteilla tosin on aina hallussaan se ‘luonnollinen darwinistinen arvolähtökohta/-päämäärä’, jonka mukaan raha ratkaisee eli mahdollisimman suuri voitto on perimmäinen ‘arvo’, kun taas anarko-liberaalin vasemmiston arvomaailma hajoaa savuna ilmaan kuin dadaistisen taiteen substanssi.
.
Dadaismissahan ei ole mitään mielekästä sisältöä ja juuri tuo sisällöttömyys on sen ainoa ‘positiivinen’ sisältö. Ellei sitten myönnetä sisällön tuottamiseksi esim. surrealisti Salvador Dalin pyrkimystä ensisijaisesti myydä [eikä niinkään luoda] julkkis-imagoaan ja shokeeraavaa ‘taidettaan’ mahdollisimman kovaan hintaan kuten kaikki kunnon kapitalistit tekevät. Sittemmin Andy Warhol vei tämän kusetuksen aina tappiin asti.
.
Niinpä dadaismi kuten lähes koko nykyvihervasemmistokin ilmentää arvopluralismissaan silkkaa romanttis-libertaristista, globaalin kapitalistisen brändäyksen siivittämää narsismia ja ego-performanssia – emotionaalisesti ja intellektuaalisesti häilyvää, järjestäytymätöntä ja esipuberteettista laumaa, joka iloitsee pelkästä bailauksesta an sich [bailaajat siis toimivat tajuamattaan ja tahtomattaan brändi-mainonnan mannekiineina].
.
Tällaisesta ‘globaali-ideologiasta’ ei löydy vahvaa ja omaleimaista yhteisöllis-yhteiskunnallista arvopohjaa, jos sitä nyt koskaan on edes ollut muuten kuin tavoitteena parantaa työläisten elintasoa ja yhteiskunnallisia oikeuksia [siis perimmältään sama noidankehämäinen kasvuajattelun projekti kuin kapitalismissakin]. Mutta tämä tavoite on Suomessa jo pääosin saavutettu ja sitä voidaan enää vain yrittää ylläpitää ja kontrolloida – jopa niin hyvin, että vasemmiston kannatti mennä oikeistohallitukseenkin pelkän valtajulkisuuden takia [toki asia ei ole ihan näin yksinkertainen, myönnän].
.
Hyvästi siis vasemmisto ja vasemmiston uskottavuus. Bailatkaa, ostakaa ilokaasua, mutta muistakaa säästää sitä pahan päivän varalle. Tulette nimittäin tarvitsemaan synteettistä stimulanssia kaikkein eniten juuri silloin, kun usko omaan moniarvoiseen bailaukseen alkaa vakavasti horjua. Toisin sanoen aina, kun yritätte edes hiukan syvällisemmin miettiä arvomaailmanne perimmäisiä lähtökohtia. Ja jos ette vielä siinäkään vaiheessa tajua, että pelkkä hyväntahtoisuus ja universalismi eivät ole kestäviä yhteiskunnallisia arvoja ilman yhdenmukaisuuden ja traditioitten niille antamaa sisältöä, olette älyllisesti ja psykologisesti tuuliajolla ja täysin eksyksissä politiikan filosofioissanne. Mutta jos uskallatte avoimesti kohdata tämän peräti ristiriitaisen ja ahdistavan totuuden, nousette eettisesti ja jopa ihmisyydessä [hehheh] korkeammalle kuin yksikään Ironmistressin kaltainen ‘kaava-konservatiivi’ tai jopa taantumuksen litterääristä kärkeä edustava Timo Hännikäinen.
.
Ystäviään ei voi valita, mutta vihollisensa kai voi – ainakin tiettyyn rajaan asti. Niinpä Timo Hännikäinen saakoon markkeerata minulle suomalaisen konservatismin sivistyksellistä huippua. Sellaista vihollista voi kunnioittaa paljon enemmän kuin jotain monikulttuurisuuden hypettämiseen dogmatisoitunutta suvaitsevaisuus-kloonia ja arvo-löperö-pluralismin ideologisista sisällöistä tyhjentämää laissez faire-eetikkoa, joka löytää luonnollisimman poliittisen petikaverinsa uusliberaalista sijoituskonsultista.
*
Moniarvoinen sekoilu ajautuu lopulta aina rahan vallan marionetiksi, koska arvopluralismi on aseeton [se tavallaan antautuu] finanssimarkkinoitten saalistuskoneiston edessä. Monoliittinen yksiarvoisuus [Puolue tai Führer/Il Duce idolina] sen sijaan johtaa pahimmillaan joko stalinistiseen puoluekommunismiin tai fasistiseen mafia-organisaatioon. Valitkaa vasemmistolaiset näistä kolmesta, mutta varatkaa tosiaan pari ylimääräistä patruunaa ilokaasua käden ulottuville. Ettei pääse suuri hämmennys ja ankara ahdistus yllättämään kesken iloisten anarko-bailujen. Tulee itku pitkästä ilosta [sillä mies se tulee räkänokastakin muttei tyhjän naurajasta].
*
Vasemmiston perimmäinen ongelma on aina ollut hajaannus. Kommunistit, anarko-sosialistit, vasemmisto- ja oikeisto-sosiaalidemokraatit [samassa puolueessa] jne.. On ylipäätään jonkinlainen ihme, että näin hajaantunut porukka pystyi vastustamaan kapitalismin saatanallista myllyä ja saamaan jopa merkittävästi parannuksia työläisten asemaan viime vuosisadalla.
.
Nykyään jäljelle jääneestä vasemmistosta voidaan siirtää parlamentaarisen plutokratian leiriin kuuluviksi niin oikeisto-sosiaalidemokraatit kuin anarko-sosialistitkin. Oikeistodemarit [Giddensin/Blairin ‘kolmas tie’] ovat selvästi kapitalismin asialla, kun taas anarko-sosialistit elävät täydessä utopiassa, kukin oman napansa ympärillä [libertarismi], vailla kykyä tehokkaaseen organisoitumiseen. Jäljelle siis jää [1960-luvun lopun poliittista vokabulaaria päivittääkseni] joko stalinistinen dogmatismi, saarislainen ‘peruskommunismi’, aleniuslainen eli kommunistiseen puolueeseen kuulumaton SKDL [‘fiksu’ sosialismi] tai vasemmisto-demarit [yhtä kaikki demaripuolue]. Jos anakronismiin langeten eläisin nyt 1960-luvulla valitsisin luultavasti SKDL:n. Mutta en edelleenkään liittyisi puolueeseen.
.
Perimmäinen poliittinen ongelmani ei ole se, olenko vasemmistolainen vai oikeistolainen vaan se, missä asioissa olen liberaali ja missä konservatiivi, koska vaikuttaa epärealistiselta ellei mahdottomalta olla yksipuolisesti vain jompaa kumpaa.
*