May 25, 2009

Sadistista erotiikkaa Jeesus-purilaisella Bataillen voimakkaasti höystämänä

Kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi mm. Foucault- sadismi- ja Hegel-kommentteihin - 26.5 - klo: 17.55. - Päreen uudelleenmuokkaus on vielä kesken.
*
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen "Esineitä".
*
Taas kerran Mummolta tulee erotiikkaa/seksiä ja 'Jeesus-purilaista'.
*
Oletko koskaan pohtinut uhrauksen mieltä ja logiikkaa? Mitä uhri merkitsee? Miksi se on yhteisölle (ja yksilölle, joka kokee uhrin/uhrauksen) niin tärkeä asia - edelleenkin?

Miksi edelleenkin? Siksi, että uhraus, seksuaalisuus, toiseus, ekstaasi, mystiikka, Jumala ja kuolema kytkeytyvät toisiinsa sisäisesti - kokemisen tasolla. Ne ovat itse asiassa ihmisen subjektina olemista määrääviä 'eksistenttisen dramatisaation elementtejä/rr'. - - Kääntäen voisimme sanoa edellisen kuten Foucault, Bataillea mukaillen: Jumalan (pyhän toiseuden, vrt. Lacanin Big('gest') Other) kuolema merkitsee myös subjektin ja siten ihmisen kuolemaa.

Miksi väkivalta ja erotiikka - tai viimein tuo typerä eufemismi 'aikuisviihde' eli vulgaarimmin ja samalla moralistisesti oikeammin: porno - on saanut ylivoimaisesti merkittävimmän sijan länsimaisen, demokraattisen ja liberaalin ihmisen fantasioissa (itse asiassa erotiikka/seksi avoimeksi tullessaan latistuu lähes täysin- siis menettää sublimoivaa voimaansa!)?

Porno (ja väkivalta, joka on seksin perversiivinen joskin aina enemmän tai vähemmän läsnäoleva muoto - sekä aktuaalisesti että fantasiana) kukoistaa, koska se on ottanut lähes täydellisesti kristillisen (ylipäätään uskonnollisen) uhrauksen kokemuksen paikan.

Näin tapahtuu sen vuoksi, että seksi toistaa väkivaltaisen uhrauksen logiikkaa, jossa ihminen yrittää murtaa subjektin ja objektin välisen epäjatkuvuuden - toisin sanoen saada kosketuksen toiseuteen (siten jatkuvuuteen, kaikkeuteen).

Seksi on kommunikatiivista kokemusta välittömän transgression muodossa - subjektin rajojen rikkomista - kuten sanottu: yritys ulottua toiseen/toiseuteen.

Uskontojen väkivaltainen uhrauskultti on kommunikaatioksi ymmärrettyä kokemusta kuten myös seksi joskin dramatisoidummin.
*
Sadismi ja masokismi yhdistyvät. Sadistia ei voi olla ilman masokistia, koska sadisti voi saada tyydytyksen vain samaistumalla masokistin kärsimykseen. Siten myös sadisti on lopulta masokisti.

Pelkkää sadistista aggressiota ei ole - ainakaan sadismin äärimmäisimmissä muodoissa, joihin väistämättä sekoittuu fantasianomaista ainesta, koska täydellinen identifikaatio toiseen ylipäätään on mahdotonta.

Tämä on uhraamisen ja ekstaasin ambivalenssia tai paradoksaalisuutta. Bataille kutsuu sitä uskonnollisiin kuviin sitoutuneena rituaalina/kulttina komediseksi eleeksi transgression kannalta. Hän itse ei hylkää kristillisen mystiikan - negatiivisen teologian - tietä, muttei kuitenkaan sitoudu kristinuskon perustana toimivaan 'ideologiaan', kertomukseen tai vokabulaariin.

Siten esimerkiksi rasistinen väkivalta on psyykkis-ideologisen fantasian sävyttämää masokistisen tyydytyksentunteen perversiota. - - Mutta esim. natsit eivät olleet uhraajina ja siten rikollisena osapuolena (antiikin näytelmien) traagisia hahmoja (kuten kai ajattelivat) vaan markiisi de Saden hirviöitä, Tappaessaan juutalaisia systemaattisesti he tappoivat itsessään kalvavaa - sietämätöntä, ahdistavaa toiseutta, josta oli tullut heille psyykkisen autonomiansa uhka. Siksi juutalaiset piti tappaa.

On loogisesti selvää, että kauheimmaksi natseille olisi muodostunut se - tosin hypoteettinen - tilanne, jossa maailman kaikki juutalaiset olisi saatu tapettua. Nimittäin - tuota ahdistavaa toiseutta ei voi tappaa (aina löytyy 'uusi' toiseus/toinen - on löydyttävä), jos siitä on tullut paranoidisen, projektiivisen identifikaation muodossa osa psyyken ja ylipäätään persoonallisen eksistenssin dynamiikkaa ja rakennetta. (Freud ja Lacan ovat oikeassa näistä asioista kirjoittaessaan.)
###

[Bataille haluaa rikkoa itsetietoisuuden täydellistymisen, kuolemaa kohti suuntautuvan hegeliläisen diskurssin, joka tiedostaessaan kaiken, ajautuu subjektin tuhoutumisen partaalle - kuoleman eteen (tähän päätyminen, sen loogisten ja eksistentiaalisten seurausten tajuaminen, oli Hegelille alunperin todellinen kauhun paikka/hetki!), sillä koska jos/kun kaikki on jo saavutettu, subjektista on silloin tullut Jumala eli ei-subjekti - kokonaan toinen.

Hegeliläisessä historian lopussa vapaus on lopullisesti saavutettu yksilöllisessä ja yhteiskunnallisessa tietoisuudessa, mutta samalla se on tyhjentynyt sisällöstään. Enää ei ole mitään kaipausta tai halua täydellistyä - ei myöskään tarvetta saada tunnustusta toiselta oman yksilöllisen arvonsa 'takeeksi', mikä antaisi tuolle vapaudelle perimmäisen tarkoituksen, merkityksen ja mielen. - - Kaikista on tullut kuoleman ahdistuksesta kärsiviä joskin onnea ja nautintoa tavoittelevia, työteliäitä mutta silti 'vapaita orjia', kun taas herran ylpeä ja kuolemaa uhmaava kunnian tavoittelun halu on nyt siis tarpeetonta - onhan vapaus jo toteutunut kaikkien kohdalla, eikä kenenkään tarvitse enää hakea/saada yksilölliselle ainutlaatuisuudelleen tunnustusta muiden taholta. - Tunnustus on muuttunut 'demokraattiseksi oikeudeksi' - ihmisoikeudeksi.

(Itse asiassa herra ei oikeastaan edes voi olla vapaa samassa mielessä kuin vapautettu/vapautunut orja, koska hänen ihmisarvonsa riippuu aina vapaaehtoisesta, hänen kanssaan tasa-arvoisilta saamastaan tunnustuksesta (kunniasta), eivätkä orjat olleet tasavertaisia. Herra-orja-suhteesta muodostui siten epäsymmetrinen alistussuhde - mitä asiaintilaa Marx tietysti kovin kritisoi).

Mutta jäähän meille Kojeven mukaan tuon triviaalin ja banaalin - täydellisen ja itsetietoisen mutta sisäisesti merkityksettömän vapauden ohella vielä sentään viihdykkeeksemme taide, rakkaus ja leikki - vaikkeivät nekään sisällä enää muuta kuin oman banaalisuutensa. - - Tällaista diskursiivisen tietoisuuden/itsetietoisuuden ja siten yhteiskunnallisen täydellistymisen - siis historian lopun ja subjektin kuoleman jälkeistä, latistunutta - Nietzschen halveksimien, pekästään materiaalista tai ylipäätään onnea (viihdettä ja helppoa nautintoa) etsivien orjamaisten viimeisten ihmisten - maailmaa ei voine pitää kovin ylevänä lopputulemana ihmisen kulttuurisesta kehityksestä (tästä ehkä myöhemmin lisää tarkemmin ja perusteellisemmin)].

Bataillen kritiikki, Kojeven hegeliläisen historian lopun tulkintaa kohtaan, lähtee siitä, että juuri tuo Hegelin kammoama subjektin kuolema on kohdattava loppuun asti ja ilman diskursiivista 'välittäjää' se ei ole pelkästään latistunutta ja banalisoitunutta 'hyvinvointivaltio-estetiikkaa/rr' vaan silloin kohdataan jotain todella erityistä: - kyseessähän on kuoleman kohtaaminen - eikä pelkästään analogisesti (kielikuvallisesti) - ks. PS.
###

Samaistuessamme uhriin olemme sadistin asemassa. Rakastaessamme Jeesusta meidän täytyy ensin tappaa hänet - ja siten kokea hänen kärsimyksensä, joka on hänen toiseutensa läsnäolo meissä.

Tuon tuntemattoman mutta 'tuntuvan' toiseuden me olemme halunneet kokea tulemalla (haluamalla tulla) syyllisiksi Jeesuksen kärsimyksiin. Tämä on uhrin logiikkaa.

Näin tapahtuu myös erotiikassa, sillä eroottisenkin nautinnon huipentuma on minän (fantisoitu) väkivaltainen kuolema halutun toisen kuolemana/ssa; - se on ekstaasin kokonaan toinen eli ei-mikään.

Sama toisin sanoen:

Erotiikka, seksi on siis sukua mystiikalle, jossa pyritään ekstaattiseen olotilaan - minän (ainakin hetkelliseen) kuolemaan.

Uskonnollinen uhri toteuttaa ekstaasin kokemuksen dramatisaationa - kokemuksena, joka on kuten jo edellä esitettiin kommunikaatiota - toisen/toiseuden kommunikointia (meille) uhrin kuolemassa.

Kysymys:

Voiko erotiikka/seksi korvata meille täydellisesti uskonnollisen uhrin vaikuttavuuden toiseuden kokemisessa, vai onko se lopulta pelkkä pakkomielteenomainen 'paine', joka vapautuessaan kielloista (Laista) banalisoituu pelkäksi kiimaksi, mikäli sitä ei dramatisoida kuten uskonnollista uhria (jo Paavali tajusi, että Laki mahdollistaessaan synnin mahdollistaa myös rakkauden)?

Eikö aikuisviihde jo hieman kyllästytä meitä? Eikö Jeesus sittenkin - 'loppupeleissä' - ole eroottisesti kiihottavampi uhri kuin seksipartneri? Eikö jo olekin aika lähteä nautiskelemaan kristillis-eroottisen uhrauksen väkivallasta? - - Toiseuden nimeen. Yksin - yhdessä. Amen.
*
PS.
Zizek väittää Lacanin (Bataillen tuttavan) hengessä (kriittisesti?), että tämän vuoksi Bataille on 'esimoderni' ajattelija; Bataille ei ymmärrä, että Laki on (modernin) Halun olennoituma ja ylläpitäjä( (joka voidaan menettää - ks Bataille - ks. Zizek. - ks. Lacan. - ks ...), joskin muistaa muistuttaa, ettei Bataille hyväksynyt seksuaalisen vapautumisen näkökantaa ja käytäntöä, koska halu on aina torjutun halua.

Ajatelkaa nyt: ajatteleeko eläin - ajatteleeko eläin, kun se parittelee? Ajatteleeko halu pyrkiessään kohti toteutumistaan yhtään mitään? (ajattelu = torjunta). - - - Minä kysyn sinulta Takkirauta: - ajatteleeko eläin, kun se parittelee?
*
Päreen 'improvisointien' pääasiallisena lähtöhtana toimii Elisa Heinämäen väitöskirja Tyhjä taivas : Georges Bataille ja uskonnon kysymys
*
http://fionnchu.blogspot.com/2007_11_01_archive.html

On aika sijoiltaan; miks synnyinkään minä kurja paikoilleen sen siirtämään!

Kielimafia teki - pyöritellen taas kolmea päätään (sehän on hirviö) - lisäyksiä - viimeksi klo: 17.17.
*
I
http://www.youtube.com/watch?v=deNtt_YGnOU
Hamlet: Act I Scene V (The Ghost)
En voi taas kerran kuin haukkoa henkeäni - niin vakuuttavaa ja vaikuttavaa on Branaghin näytteleminen ja replikointi.
*
Tässä videonäytteessä Hamlet kohtaa ensimmäisen kerran isänsä haamun, joka toteaa heti aluksi, että hänet (kuningas Hamlet) on petollisesti murhattu ja vaatii:

Ghost: Revenge his foul and unnatural murder.
Hamlet: Murder!


Hamlet ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut, mutta haamun selvitettyä murhapetoksen ja vaimonsa avioitumisen veljenmurhaajan - nykyisen kuningas Claudiuksen - kanssa, Hamlet vannoo kostavansa. - Mutta huomatkaa jälleen - haamu ei nimenomaan vaadi Claudiuksen murhaamista, vaikka se kaikkein selvimmältä meistä ja Hamletistakin tuntuu.
*
Kumpikaan alla olevista sitaateista ei kuitenkaan sisälly videopätkään vaan ne tulevat miltei heti sen jälkeen.

Ensimmäisen sitaatin haluan osoittaa kaikille filosofeille - kaikille niille hemmetin pilkunviilaajille, jotka kehittelevät propositioista muka mahdollisimman kestäviä, argumentatiivisia korttitaloja, ja joihin itsekin ajoittain koen lukeutuvani.

Filosofia ja ylipäätään maailman 'semanttinen haltuunotto' on kuitenkin Prokrusteen vuode. Filosofia - kuten kaikki maailman konstituoitumisen (jäsentymisen/jäsentämisen) tavat - typistää ja tuhoaa maailmaa luodessaan sen diskursiivisessa negatiivisuudessaan: - ilmaistessaan ontologisen eron kautta - käsitteisiin sisällytettyjen merkitys-implikaatioiden muodossa - sen, mitä on (tietoisuuden dialektiikka toimii näin). - -Mutta kuten Hamlet sanoo - taivaassa ja maan päällä on asioita, joista filosofia ei pysty edes uneksimaan...
*
Hamlet vannottaa Horatiusta vaikenemaan visusti siitä, mitä hän on äsken nähnyt ja kuullut - siis Hamletin ja haamun tapaamisesta.

Hamlet: ...Swear by my sword
Never to speak of this that you have heard.

Horatio: O day and night, but this is wondrous strange!

Hamlet: And therefore as a stranger, give it welcome.
There are more things in heaven and earth, Horatio,
Than are dreamt of in your philosophy.

II
Hamlet:
The time is out of joint. O cursèd spite
That I was ever born to set it right!
*

Jotakuinkin näihin sanoihin loppuu ensimmäinen näytöksen viimeinen eli haamukohtaus. - Hamletin mieli on horjunut. Psykoottinen hän ei ole, mutta totuuden ja koston vaatimuksen raskaus muuttaa hänen synkkyytensä nyt miltei räjähdysalttiudeksi. Hamletista tulee 'hullu narri' omasta tahdostaan - - ja ehkä hieman tahtomattaankin.

III
Mihin on vain ensimmäisessä Hamlet-päreessäni nähty Ofelia kadonnut?, kysyy ehkä joku ihmeissään. - Ei hän ole mihinkään kadonnut. Hän on edelleen ja tulee vielä. - - Ja niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin, Hamlet on minun Pathokseni, Doris Häkkinen on minun Gertrudeni ja S. minun Ofeliani (tai päinvastoin)! - - Mutta kuka on minun haamuni? van Vaari, Tapsa P, Jukka Kemppinen!? Ei - he ovat Claudiuksia (vaativa rooli ;]. - Minun haamuni on Nietzsche!

Soittakaa psykiatrille - - hahhaa! - ks. mm. Välisoitto ja Doriksen olohuoneessa).
*
http://www.brightlightsfilm.com/51/hamlet.htm

May 24, 2009

Veijari Hamlet - Buzz Buzz!

Kielimafia teki lisäyksiä ja tarkennuksia - klo: 17.55.
*
Polonius: My lord, I have news to tell you.

Hamlet: My lord, I have news to tell you. When Roscius was an actor in Rome -.

Polonius: The actors come hither, my lord.

Hamlet: Buzz, buzz.

Polonius: Upon my honor -

Hamlet: Then came each actor on his ass.

*
http://www.youtube.com/watch?v=3PJM7Txg-RQ

Tässä kohtauksessa Hamlet osoittaa hallitsevansa komedianäyttelemisen ja narrin roolinsa täysin suvereenisti, sillä niin taidokkasti ja samalla hävyttömästi hän koukuttaa jälleen mennen tullen Ofelian ja Larteen isää, kuninkaan neuvonantajaa, Poloniusta, joka ilmoittaa näyttelijäseurueen tulosta.

- Hamlet viittaa Rosciuksella Rooman ajan komedianäyttelijään. (- Polonius kertoo Hamletille olleensa nuorena kehuttu!? amatöörinäyttelijä: hän näytteli Julius Caesaria, jonka Brutus surmasi Capitoliumilla; - kuvitelkaa nyt: Polonius Julius Caesarina! Se tieto luultavasti huvitti prinssiämme suuresti.

Sitäpaitsi Poloniuksen uutiset eivät ole enää uusia Hamletille - eivät siten myöskään news about Roscius ;] - Shakespearea lukiessa tarvitaan totisesti ymmärrystä englannin kielen erityisluonteesta - sen idiomeista jne. - (ks. esim. PS.) - ja tämä lienee joskus melkein ylivoimainen tehtävä jopa 'aboriginaalille' englantilaiselle!

- Buzz buzz lienee Shakespearen omaa 'sitcomia' - (do you have heard the latest news - buzz buzz?).

- Hamletin viimeinen sanaleikki on ilkeä - Poloniuksen kunnia (honor) muutuu aasiksi (ass)!
*
Rosencranz ja Guildenstern - Hamletin entiset, varsin värittömät ja keskinkertaiset, opiskelutoverit Wittenbergissä (jotka kuningas on suostutellut vakoilemaan Hamletia - Hamlet saa heidät tunnustamaan asian), kuuntelevat tämän melko hillitöntä menoa hiukan ihmeissään.

Muistutettakoon kuitenkin, ettei Polonius nyt sentään ihan niin tyhmä ole kuin, miksi Hamlet hänet 'tekee'. Polonius vain on hieman vanhahtavasti mutta ajoittain perin viisaasti (joskin juonittelevasti) ajatteleva vanhan koulun 'pedagogi'.

Mutta Hamletin rinnalla melkein kuka tahansa tietysti vaikuttaa joko pahaiselta tolvanalta tai pahantahtoisesti teeskentelevältä juonittelijalta.
***
- [F]or look here my abridgement comes. - Näyttelijäseurue, jolle Hamlet vaatii painokkaasti toistaen Poloniukselta erityiskohtelua linnassa, saapuu. Onhan hän itse kirjoittanut skandaalimaisia lisäyksiä esitettävään näytelmään (näytelmä on hänen 'juonensa tai kikkansa' petoksen paljastamiseksi). - Hamlet siis dramaturgisoi koko hoville kuninkaan murhan ja tämän lesken naimisen! - Esityksen aikana Claudiuksen hermot pettävät ja päreet palavat, joskin myös hänen omatuntonsa kolkuttaa entistä pahemmin (etsin löytyisikö tuubista kyseinen kohtaus).
*
http://internet-classroom.tripod.com/literaryhumor.html
*
PS.
Annan yhdeksi lisäesimerkiksi Hamletin lukemattomista 'wit'eistä aiemman päreen viedopätkän loppurepliikit - Mitä Hamlet lukee: 'Sanoja, sanoja, sanoja!

Polonius: - My honorable lord, I will most humbly take my leave of you.
Hamlet: You cannot, sir, take from me anything that I will more willingly part withal - except my life - except my life - except my life.

But break my heart, for I must hold my tongue

Jo ennen isän haamun näkemistä Hamlet kokee syvää tuskaa äitinsä uudesta - ennen aikojaan solmitusta, 'sukurutsaisesta', avioliitosta sekä äidin uuden aviomiehen, Hamletin isän veljen, valtaannousun johdosta. - - Tässä yksinpuhelussa kuulemme Hamletin synkkyyden psykologiset syyt niin konkreettisesti kuin ne vain voi ilmaista. Tässä monologissa Hamletin emotionaalinen tuska lienee äärirajoillaan...
*
(Ollako vai eikö olla-monologi puolestaan sisältää Hamletin eksistentiaalisen sekä tunteen, tahdon ja järjen välillä vallitseviin ristiriitoihin - siten koko ajattelumme paradoksaaliseen dialektiikkaan - liittyvän huolen ytimen. - Samalla Hamlet ilmaisee inhonsa kaikkea valheellista juonittelua ja paheellisuutta kohtaan kysyen lopulta voiko elämä tällaisessa maailmassa, jossa päätökset ovat a) joko liian moniselitteisiä, jotta voisimme edetä niiden toteuttamiseen asti tai b) pelkkää itsekästä valhetta, olla elämisen arvoista..? - On aatos vallassamme, päätös ei).
*
http://www.youtube.com/watch?v=OCBVmiVkzTM&feature=related
Hamlet: Act 1 Scene 2 Soliloquy (1996)

May 20, 2009

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta?

Kielimafia teki huomattavia lisäyksiä Hamletin päätöstä (jättää päätös otollisempaan, perustellumpaan hetkeen) ja ylipäätään hänen luonteensa arvoitusta pohdiskellen. Viimeisin tarkennus koskien käännöstä - palkkion ja koston pohdintaa - 30.5.

Jatkoa aiemman päreeni - Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa? - teemaan. - En etene tarkalleen aika-tapahtumajärjestyksessä näissä Hamlet-päreissäni vaan lähinnä 'opiskelen' tätä näytelmää - niin kokonaisvaltaisesti kuin pystyn; - youtube-linkit ja Hamlet (Fully annotated edition, 2003) antavat siihen oivallisen mahdollisuuden.

Miksi Hamlet ei tapa Claudiusta nähdessään tämän linnan 'rippikopissa' rukoilemassa ja katumassa veljensä murhaa (Hamlet on matkalla tapaamaan äitiään)? Hamletin, joka kuuntelee salaa, olisi helppo pistää ohut miekka Claudiuksen aivoihin ristikon läpi.

Tämä on Shakespearen näytelmän eräänlainen käännekohta - peripetia. Hamlet vitkuttelee ja menettää loputkin tilaisuutensa, mutta hänellä on mielestään hyvin perustellut, katumukseen ja sen kristilliseen tulkintaan - siten moraaliseen vakaumukseen - liittyvät syyt tekonsa lykkäämiseen. - - Tai sitten hän ei sisimmässään todellakaan halua tappaa tai pikemminkin pysty tappamaan Claudiusta kuten psykoanalyytikot Hamletin oidipaaliahdistukseen (lyhyesti: insestisiin syyllisyydentunteisiin) vedoten väittävät.

Hamlet kysyy itseltään yllättävästi (mikä osittain tukee psykoanalyyttista tulkintaa) - mikäli hän tappaisi Claudiuksen juuri nyt:'...and am I then revenged, to take him in the purging of his soul.'

Hamlet ajattelee, että Claudius pääsisi taivaaseen, mikäli kuolee syntejään katuessaan, ja sitä hän EI halua. Claudius pitää tappaa toisenlaisessa, arkisemmassa ja 'syntisemmässä'/rr tilanteessa - mutta sitä ei tule kuin vasta viimeisessä näytöksessä Hamletin Enganninmatkan jälkeen - ja tavallaan Hamletista itsestään riippumatta (tästä myöhemmin).

Mutta miten on? Mikä siis lopulta estää Hamletia tappamasta? - - Koska hän ajatteleekin yhtäkkiä, että Claudiuksen tappaminen tässä tilanteessa ei ole mikään kosto vaan palkkio (tavallaan kummallekin - näin tulkitsen): - O, this is hire and salary, not revenge.

Hamlet tekee siis jälleen kuuluisan 'virheensä' - hän ryhtyy ajattelemaan! - Claudiushan rukoilee syntejään anteeksi katumuksen tai ainakin syvän pahan olon vallassa (vaikka lopussa toteaakin rehellisesti: Words without thought never to heaven go.)

Ja niin Hamlet pohtii edelleen:

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Tilaisuus menee ohi. Vasta viidennen näytöksen katastrofaalisessa loppuratkaisussa Claudiuksen(kin) surmaaminen toteutuu - myös Hamletin itsensä kuollessa myrkytettynä.

Edelleen voi kysyä: miksi Hamlet perääntyy? Hän ei osoita olevansa liiemmin uskonnollinen, joten päätös ei voi syntyä puhtaasti uskonnollis-eettisestä vakaumuksesta vaan jotenkin praktisesta moraalikäsityksestä, joka toki on kristinuskon leimaama. Hän on oppinut älykkö, sanataituri ja luova esiintyjä (runoilija ja näyttelijä), vaikkei hovin kuninkaallisesta julkisuudesta, jossa joutuu prinssiytensä takia väistämättä elämään, välitäkään - pikemminkin on siitä hieman kiusaantunut.

Hamlet on myöhäiskeskiajan uuden, humanistisen sukupolven - siis itse asiassa jo lähes kokonaan uuden ajan eetoksen ihminen, jos häntä vertaa sotasankari ja valloittaja-isäänsä tai vaikka näytelmän lopussa Tanskan valtaistuimelle (hovin koko sisäpiiri Horatiusta lukuunottamatta on kuollut) nousevaan Norjan nuoreen ja 'pelkän' sotilasmaineen perässä kuohuavaan prinssi Fortinbrasiin (jonka 'mitätöntä' valloitusretkeä Puolaan Hamlet ambivalentisti yhtä aikaa sekä halveksuu että ihailee - koska häneltä puuttuu juuri tuota Fortinbrasin 'typerän' päättävää tahtoa valloittaa ja tappaa tapattaen jonkun turhanpäiväisen pikku alueen takia jossain ties missä samalla tuhansia sotilaitaan).

Hamlet on siis opiskellut paljon (Wittenbergissä), eikä hänen voi tämänkään vuoksi olettaa sitoutuneen perinteisiin, sotilas-aatelisen säädyn maskuliinisiin hyveisiin (vaikka myös niihin hän on toki saanut kasvatusta kuninkaallista sukua kun on) - siis taistelija-sankaruuteen, ja joka pitää sotilaallisia kunniakäsityksiä - esim. kaksintaistelua ja kostoa - miehisen tunnustetetuksi tulemisen vaatimuksen viimeisinä testeinä.

Loppukohtauksen kaksintaisteluun hän lähtee vain siksi, että myöntyy kohtaloonsa - Let be - hän sanoo Horatiukselle. Antaa aiemman kostonhimon Claudiusta kohtaan olla. - Koska sovintoa Laerteen (joka haluaa kostaa isänsä Poloniuksen kuoleman ja sisarensa - Hamletin aiemman rakastetun - Ofelian itsemurhan, joihin kumpaankin Hamlet on syyllinen - joskin monimutkaisella ja ei-intentoidulla tavalla) kanssa ei saada aikaan diplomaattisesti (Claudius tukee Laertesta petoksella) - antaa sitten, pohtii Hamlet, tulla se, mikä tulee (vaikka kuolema, jota hän ounastelee), jos se on tullakseen.

Ehkä Hamlet ei todellakaan sisimmässään vain yksinkertaisesti halua tappaa Claudiusta - ja se siitä - ilman mitään psykoanalyyttisia selityksiä. Ehkä hän kaikesta hurjuudestaan ja hulluudestaan huolimatta todella on - aivan aidosti ja syvimmiltään - myös eettisesti moderni humanisti, joka ei yksinkertaisesti siis vain halua ratkaista tällaisia petoskiistoja miekalla. - - Juuri viimeisen näytöksen muuttunut ja sisimmältään rauhoittunut Hamlet antaisi perusteltua aihetta puolustaa tätä väitettä.

Tällaisesta 'yksinkertaistuksesta' huolimatta emme voi kieltää ja olla ihmettelemättä - usein ihaillen, joskus nauraen joskus miltei itkien - viimein jopa kauhistellen - Hamletin nerokasta 'kameleonttimaisuutta', joka vaikuttaa hetkellisesti kerrassaan käsittämätömältä ellei peräti mahdottomalta roolien ja identiteettien sekoitukselta: - Hamlet on kuin kävelevä, maailmatuskasta kärsivä ilotulitusraketti: - sisimmältään sympaattinen nuori opiskelija, melankolinen ja syvämietteinen ajattelija - sitten - yhtäkkiä - aivan hervoton stand up-koomikko ja showmies (buzz buzz!), miltei hysteerinen narri, oikukkaan kostonhimoinen ja mustasukkainen tappaja - jopa - kaikesta mustasukkaisuudesta huolimatta tai juuri sen takia - kuin pieni poika äidilleen - - kaikkea tätä hän on - samassa näytelmässä ilman, että tuo Shakespearen esiin taikoma hahmo hajoaisi pirstaleiksi tai vaikuttaisi meistä täysin epäuskottavalta!

Hamlet pääsee aina karkuun selityksiämme. Hän elää ikäänkuin omaa elämäänsä tuossa Shakespearen näytelmässä. - Mutta ennenkaikkea hän on lopulta eräs näyttämötaiteen historian kaikkein traagisimpia - ellei traagisin (anti-) sankari - ja kuten on väitetty - myös perinteisen kreikkalaisperäisen tragedianäytelmän ylittävä ja jopa sen lopettava huipentuma.

http://www.youtube.com/watch?v=uMXB5zbWLcQ (Hamlet: - Now I could drink hot blood)

HAMLET

'Tis now the very witching time of night

When churchyards yawn and hell itself breathes out

Contagion to this world. Now I could drink hot blood

And do such a bitter business as the day

Would quake to look on. Now to my mother.

O, heart, lose not thy nature Let not ever

The soul of Nero enter this firm bosom

Let me be cruel, not unnatural.

I will speak daggers to her, but use none.

My tongue and soul in this be hypocrites

How in my words somewhere she be shent,

To give them seals - never my soul, consent!

.....

KING CLAUDIUS

My offence is rank it smells to heaven;

It hath the primal eldest curse upon't,

A brother's murder. Pray can I not,

Though inclination be as sharp as will:

My stronger guilt defeats my strong intent;

And, like a man to double business bound,

I stand in pause where I shall first begin,

And both neglect. What if this cursed hand

Were thicker than itself with brother's blood,

Is there not rain enough in the sweet heavens

To wash it white as snow? Whereto serves mercy

But to confront the visage of offence?

And what's in prayer but this two-fold force,

To be forestalled ere we come to fall,

Or pardon'd being down? Then I'll look up;

My fault is past. But, O, what form of prayer

Can serve my turn? 'Forgive me my foul murder'?

That cannot be; since I am still possess'd

Of those effects for which I did the murder,

My crown, mine own ambition and my queen.

May one be pardon'd and retain the offence?

In the corrupted currents of this world

Offence's gilded hand may shove by justice,

And oft 'tis seen the wicked prize itself

Buys out the law: but 'tis not so above;

There is no shuffling, there the action lies

In his true nature; and we ourselves compell'd,

Even to the teeth and forehead of our faults,

To give in evidence. What then? what rests?

Try what repentance can: what can it not?

Yet what can it when one can not repent?

O wretched state! O bosom black as death!

O limed soul, that, struggling to be free,

Art more engaged! Help, angels! Make assay!

Bow, stubborn knees; and, heart with strings of steel,

Be soft as sinews of the newborn babe!

All may be well.

HAMLET

Now might I do it pat, now he is praying;

And now I'll do't. And so he goes to heaven;

And so am I revenged. That would be scann'd:

A villain kills my father; and for that,

I, his sole son, do this same villain send

To heaven.

O, this is hire and salary, not revenge.

He took my father grossly, full of bread;

With all his crimes broad blown, as flush as May;

And how his audit stands who knows save heaven?

But in our circumstance and course of thought,

'Tis heavy with him: and am I then revenged,

To take him in the purging of his soul,

When he is fit and season'd for his passage?

No!

Up, sword; and know thou a more horrid hent:

When he is drunk asleep, or in his rage,

Or in the incestuous pleasure of his bed;

At gaming, swearing, or about some act

That has no relish of salvation in't;

Then trip him, that his heels may kick at heaven,

And that his soul may be as damn'd and black

As hell, whereto it goes. My mother stays:

This physic but prolongs thy sickly days.

KING CLAUDIUS

My words fly up, my thoughts remain below:

Words without thoughts never to heaven go.

http://shakespeare.mit.edu/hamlet/hamlet.3.3.html

wikimedia.org/wiki/File:Claudius_at_Prayer_Hamlet_3-3_Delacroix_1844.JPG

(To be continued; - kts. ensimmäinen Hamlet-päre - On aatos vallassamme, päätös ei)

May 19, 2009

Välisoitto Hamletille uutta pärettä valmistellessa


Alkuperäinen ja manipuloitu kuva William Shakespearesta
*
http://www.youtube.com/watch?v=tE52aqoxszY
Juice Leskinen: Yölamppu palaa, 1987
Samaistuin jo kauan sitten tuohon tyyppiin, josta kappaleen sanat kertovat. Omituinen yöhiippari. - - Niille, jotka eivät tiedä, mitä biisin lopun paikannimillä tarkoitetaan, kerrottakoon, että tyyppi on (vuonna 1987) Juicen 'diagnoosin' mukaan matkalla kohti kahtakin Tampereen seudun mielisairaalaa - 'kohti Pitkäniemeä tai Hattelmalaa'. - Hattelmala tosin lopetti mielisairaanhoidollisen toimintansa jo 1995, jolloin viimeinen potilas sai niin sanotusti kenkää ko. vuoden lopussa. Mutta näinhän on käynyt monille muillekin mielisairaaloille tässä maassa viimeisten 20 vuoden aikana. - No - ei hätää - 'avohoidossa' riittää ainakin tilaa kaikille...

Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa?




Hamletin isän haamu











Hamlet tuijottaa katoavaa haamua äidin yrittäessä selittää näyn 'houreeksi' (ecstasy).
Claudiuksen ja Gertruden miltei heti entisen kuninkaan kuoleman jälkeen pidetyt häät merkitsevät Hamletille isän muiston häpäisemistä.
*
Korjaus käännökseen 31.5
*
*
Hamletin synkkyys ja suru isän kuoleman johdosta on käsin kosketeltavaa, vaikka Claudius yrittääkin pitää häneen hyviä suhteita yllä ja toivoo, ettei tämä enää palaisi opiskelemaan Wittenbergiin vaan pysyisi Tanskassa ja hovissa julistaen samalla Hamletin kruununperilliseksi, mistä kaikki iloitsevat. - Hamlet on paitsi äitinsä palvoma myös paljon suositumpi kansan keskuudessa kuin Claudius, jolla ei ole oikeastaan varaa syrjiä 'arveluttavaa' prinssiä.
Alla näyte videopätkään sisältyvästä Hamletin kahdesta vastauksesta, jotka ilmentävät mainiosti paitsi hänen luonnettaan ja älyään myös Shakespearen huikeaa, lähes maagista, sanojen kaksois- ja kolmoismerkityksillä (jopa vielä useammilla) leikittelyä.
Hamlet vastaa Claudiukselle tämän kysyessä. vieläkö synkät pilvet riippuvat hänen yllään:- - 'Not so, my lord, I am too much in the sun', mikä tarkoittaa, ettei hän pidä kuninkaallisen julkisuuden valosta, ja että hän on myös liikaa son - (kuolleen isänsä) poika.
Gertrudelle surumielisen lakonisesti toistettu 'Ay madam, it is common' myöntää kuolemisen universaalisuuden lisäksi myös sen vulgaarisuuden ja banaaliuden ('niinhän siinä yleensä käy'; - miltei koomillinen vastaus). - Tämä trivialiteetti (kuten sun/son-kytkentäkin miltei jo vihjaavat vakavaan epäilyyn isän kuoleman luonnollisuudesta. - - Hiukan myöhemmin Hamlet saa tietää totuuden kohdatessaan isän haamun ensimmäisen kerran.
*
Claudius: How is it that the clouds still hang on you?
Hamlet: Not so, my lord, I am too much i' the sun.
Gertrude: Good Hamlet, cast your nighted color off,
And let thine eye look like a friend on Denmark.
Do not for ever with the vailèd lids
Seek the noble father in the dust.
Thou know 'st 'tis common; all that lives must die,
Passing through nature to eternity.
Hamlet: Ay madam, it is common.
*
*
Hamletin hurjuus hänen mennessään tapaamaan äitiään ja sättiessään tätä (lähes fyysisesti) vaikuttaa hysteeriseltä ylireagoinnilta (Hamletin suomentaneen Veijo Meren mukaan Hamlet on tempoileva hysteerikko (?!)) - jopa harhaisuudelta, kun hän jälleen näkee haamun.
Verhon taakse salakuuntelemaan piiloutununeen Poloniuksen Hamlet tappaa täysin malttinsa menettäneenä vahingossa, mutta hänen intentionsa murhata Claudius oli mielestäni teon kaikesta affektiivisuudesta huolimatta selvä (olkoonkin, että hän oli tullessaan äitinsä luokse nähnyt Claudiuksen rukoilemassa linnan 'rippikopissa'), vaikka Hamlet huutaakin vihastuksissaan tappavansa, olipa verhon takana kuka/mikä (rotta?) tahansa -'How now! A rat? Dead for a ducat, dead!
Joka tapauksessa - tässä kohtaa Hamlet tekee tunnekontrollinsa menettäneenä virheen. Tosin hän teki vielä fataalimman virheen jo hetkeä aiemmin, kun ei tappanut Claudiusta rippituoliin, vaikka siihen tarjoutui oivallinen tilaisuus; - todistajia ei olisi ollut paikalla ainoatakaan. (- Tästä - näytelmän ehkä merkittävimmästä käännekohdasta (peripetia) lisää seuraavassa päreessä.)
Väärän miehen tappoa seuraa isän haamun ilmestyminen, ja tämän jälkeen Hamlet kauhustaan selvittyään käyttäytyy ja puhuu jo paljon asiallisemmin äidilleen - (ks. seuraava videopätkä ja teksti) - väittäen jopa - mikä selvitys Gertruden pitää tiedottaa kuninkaalle ja hoville - että hän on vain näytellyt hullua.
Ja silti - tai sitten juuri Hamletin rauhoittumisen vuoksi - ei voi olla ihmettelemättä, että Polonius-parka makaa Hamletin selvitysten aikana yhä verhoon sotkeutuneena makuuhuoneen lattialla verissään, kuolleena, - ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - tai ikäänkuin kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin! - 'Thou wretched, rash, intruding fool, farewell, I took thee for your better. Take your fortune'- tokaisee prinssi heti nähtyään kenet tuli tappaneeksi - lainkaan yllättymättä tai järkyttymättä.
Hamlet on tosiaan yllättävän välinpitämätön tapettuaan Poloniuksen. Lopuksi hän sanoo äidilleen kuskaavansa ruumiin pois kuin puhuisi tapetusta eläimestä - I'll lug the guts into the neighbor room', vaikka tiedostaakin, että tämän jälkeen hän joutuu todella rankkaan valvontaan, mutta - paradoksaalista ja ristiriitaista kyllä, mitä tulee hänen äsken äidilleen sanomaansa - jatkamaan omaa vehkeilyään luultavasti entistä hullummin. - -'When in one line two crafts directly meet, this man shall set me packing.
Myöhemmin hän sanoo äidilleen: For this same lord (pointing to Polonius), I do repent, but heaven hath pleased. - Taivas (kohtalo jne.) on siis valinnut tai halunnut sen, mitä tapahtui - ei Hamlet itse.
Tämän videopätkän lopussa näemme (hienosti kuvattuna), kuinka isän haamu ilmestyy ikkunan eteen Hamletin ja Gertruden tuijottaessa kiintyneinä toisiaan melkein nenäkkäin.
*
*
Hamlet on kauhuissaan ja melkein uikuttaa kuin pikku lapsi. Mahtava, pelottava, kunnioitettu, jalo ja rakastettu isä ilmestyy toisen kerran hänelle kesken äidin kanssa käydyn rajun riidan. - Haamu toteaa ensin, että Hamletin toimet ovat lähes epäonnistuneet (Poloniuksen tappaminen erehdyksessä) mutta kehottaa tätä sitten puhumaan (petokseen mahdollisesti jossain määrin osallisen) äitinsä kanssa, johon haamu kuitenkin vaikuttaa suhtautuvan vihjailevasta puheestaan huolimatta jotenkin ymmärtäväisesti: - O, step between her and her fighting soul!, conceit in weakest bodies strongest works, speak to her Hamlet.
(Ensimmäisessä kohtaamisessa haamu vetoaa Hamletiin hillitsemään suuttumustaan Gertrudea kohtaan: Taint not thy mind nor let thy soul contrive against thy mother aught. Leave her to heaven and to those thorns that in her bosom lodge.)
Ja kas - Hamlet rauhoittuu hieman, vaikka aiempi puheenaihe jatkuu yhä - nyt vain hienostuneemmin ja ystävällisemmin - silti todella purevasti! Mutta miten (jopa hellyttävän ja huvittavan) läheisesti ja naivin intiimisti hän viimein neuvookaan (?!) äitiä suhtautautumaan pidättyvästi petolliseen surkimus-mieheensä sängyssä (saadakseen hänet eroon tästä (!?), jotta voisi sitten kertoa tälle hienovaraisesti, ettei Hamlet ole hullu vaan temppuilee vain.
Gertrude kuuntelee hymyillen kuin hiukan höppänää lastaan rakastava äiti kuuntelee tämän elämää vakavampia - mustasukkaisia ja jopa moralistisia - pohdintoja asioista, jotka eivät Hamletille oikeastaan kuulu lainkaan. Sillä mikä hän on neuvomaan äitiään tämän sänkyhommissa - paitsi tietysti haamun eli isänsä käskystä - voihan Freud sentään! - Onko Hamlet paitsi kostonhimoinen myös oidipaalisen insesti-problematiikan pauloissa/vallassa?
- Hamlet kuitenkin pyytää Gertrudea ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen temppunsa ja puheensa ovat hulluuden aikaansaannosta - eivät 'viekkaudella näyteltyjä' - 'That I essentially am [not] in madness, but mad in craft (or cunning). (Tämä käännöstulkinta pitää vielä tarkistaa, koska käänsin sen päinvastaiseksi alunperin esittämästäni.)
- Ja silti Hamlet sanoo aiemmin: - - It is not madness that I have uttered; ja Mother, for love of grace, lay not that flattering unction, that not your trespass (sin), but my madness speaks. - Hamlet siis ilmoittaa äidilleen, että hän puhuu tämän syntien, ei oman hulluutensa vuoksi.
II
Olen lukenut hieman psykoanalyyttista tulkintaa Hamletin oidipaalisesta traumasta ynnä muista psykoanalyysin 'pyhistä dogmeista'. Toki Hamletin käyttäytymistä ja repliikkejä voi selittää ihan osuvasti monella tavalla ja teorialla, mutta yhteenkään niistä hän ei tyhjene lopullisesti. Mies on moninainen, monisyinen ja moniulotteinen.

On Shakespearen neroutta, että näytelmä melankolisesta, ailahtelevasta, ajoittain ehkä aidosti hullusta, Wittenbergissä opiskelleesta Tanskan kruununprinssistä (joka ei ole luontojaan enää mikään entisten aikojen sotapäällikkö ja tappaja-taistelija vaan älykkö humanisti), pysyy kuitenkin erinomaisesti kasassa.
*
Voi tosiaan olla niin, että Hamlet jossain kohtaa sekoittaa hullua näytellessään (voidakseen ikäänkuin syyntakeettomana sanoa totuuden Claudiuksesta, sillä avoimesti se on mahdotonta - hänellähän ei ole muita todisteita kuin kuin isänsä haamun paljastus ja 'delegointi') hetkeksi keskenään isäfantasiansa ja realiteetit; esim. näkee isänsä haamun kaksi kertaa.
Toisen kerran haamu (jota muuten alunperin näytteli itse Shakespeare Globe-tatterissa, Lontoossa) ilmestyy hänelle kuningatar-äitinsä makuuhuoneessa, vaikka Gertrude puolestaan ei näe eikä kuule mitään, kun Hamlet kysyy ja osoittaa kohti ikkunaa. - Hamlet soimaa äitiään sukurutsaisesta avioliitosta petollisen ja muutenkin luonteeltaan kyseenalaisen kuningas Claudiuksen, isänsä (jonka siis Claudius murhasi) veljen kanssa.

Myöhäiskeskiajalla lesken avioliitto kuolleen aviomiehen veljen kanssa saatettiin leimata sukurutsaiseksi ihan oikeasti, mutta Hamletin hurjistunut närkästys (vähän ajan kuluttua hän kuitenkin puhuu äidilleen kuin pikku poika - hieman naivin opettavaisesti siitä, miten tämän tulee suhtautua Claudiukseen pidättyvästi sängyssä!) on psykologisesti jotenkin syvempää kuin pelkkää juridiikkaan vetoamista. Häntä riivaa ylettömästi esim. se, että häät pidettiin miltei heti vanhan kuninkaan hautajaisten jälkeen. Mitään ajan tapoihin kuuluvaa suruaikaa ei siten oikeastaan vietetty.

Mikä onkaan Hamletin suhde äitiinsä - - ? Siitä freudilaisilla psykoanalyytikoilla on sanottavaa, jonka voimme jo ennalta arvata. - Tosin erittäin syvä aggressio (ei pelkkä oidipaalinen mustasukkaisuus uudesta avioliitosta) juuri äitiä kohtaan (Frederic Wertham: The matricidal impulse: Critique of Freud's interpretation of Hamlet) on myös tulkittu näytelmän perusmotiiviksi (se oli mulle uutta joskin heti ymmärrettävää) osaltaan myös psykoanalyyttisin perustein - ja ihan johdonmukaisesti - ainakin ko. teoriakehyksen puitteissa.

(Gertrudehan kuolee näytelmän lopussa (ensimmäisenä viidestä muusta juotuaan yllättäen Claudiuksen vain Hamletille tarkoittamasta maljasta myrkyttettyä viiniä - Claudiuksen kykenemättä häntä estämään.)
Murhatun isän haamu siis vaatii salamurhansa ja insestisen, uuden avioliiton (Claudius, Gertrude) kostoa, mutta ei missään kohtaa vaadi Hamletia nimenomaan tappamaan Claudiusta vaan puhuu kirjaimellisesti pelkästään kostosta. Ja huom! - kahteen otteeseen tuo murhatun kuninkaan haamu hillitsee (vaikka pitääkin Gertrudea petollisena) Hamletin suuttumusta äitiään kohtaan. (Gertrude jumaloi poikaansa (ainoa lapsi - muista sisaruksista ei ole ainakaan mitään mainintaa); - nyt hän selittää Hamletin näyn tämän aivojen 'houreeksi' (This is the very coinage of your brain, this bodiless creation ecstasy, is very cunning in).

Shakespeare siis jättää Gertruden mahdollisen osuuden Claudiuksen tekoon (mielestäni aika yllättävästi) täysin avoimeksi (hänellä tosin on täytynyt olla suhde Claudiukseen jo ennen tämän suorittamaa kuninkaan tappamista). Mutta tiesikö Gertrude asiasta...Shakespeare ei tosiaankaan kerro mitään tästä mahdollisuudesta.

Jotkut tutkijat ovat mielestään löytäneet täysin varman todisteen Hamletin hulluudesta, kun hän puhuu Ofelialle perin oudosti ja ristiriitaisesti sen jälkeen, kun on suuttunut tähän ja katkaissut suhteen (sisimmässään Hamlet kuitenkin rakastaa Ofeliaa).
Hamlet nimittäin tajusi Ofelian torjuvasta käytöksestä (tämä palauttaa hänelle Hamletin antamat runot ja ajatelmat: - isä Poloniuksen delegointi), että Ofelia ei ole rehellinen (kuninkaan neuvonantaja Polonius, jonka mielestä Hamlet käyttäytyy hovirooliinsa kuulumattomalla tavalla, käyttää tässä tytärtään välineenä Hamletin 'hulluuden' syyn testaamiseen - johtuisiko se siitä, että Ofelia yhä vain torjuu hänet). - Hamlet raivostuu Ofelialle tajutessaan, että häntä salakuunnellaan huutaen, ettei heidän häistään tule mitään ja kehottaa Ofeliaa menemään luostariin.
Tämän jälkeen - osittain itse kirjoittamansa teatteriesityksen katsomossa, Elsinoren linnassa, Hamlet kuitenkin leikittelee hämmentyneen Ofelian tunteilla melko bisarria ja aiempiin tapahtumiin nähden täysin ristiriitaista sanaleikkiä (myös äitiinsä viitaten), vaikka on siis muka jo pannut välit Ofeliaan täysin poikki. - - - Hullu mikä hullu - vai?
*
Hamlet on kieltämättä paradoksien, metaforien, sanaleikkien - ja 'ristiriitojen' mestari - myös äärimmäisen paatoksellinen, melankolinen joskin narrimainen älykkö, joka kokee olemassaolonsa ja tilanteensa peruskysymykset erittäin voimakkaasti sekä intellektuaalisella että emotionaalisella tasolla.

Hamlet on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen sankari ja vielä siinä mielessä, että hänen ahdistuksensa ei perimmältään kytkeydy uskonnolliseen viitekehykseen (mitä luultavimmin Shakespeare oli sisimmässään Montaignea lukenut skeptikko) vaan oman minän, identiteetin ja ajattelun (sinänsä) ristiriitaisuuteen (Nietzschelle Hamlet on sukulaissielu) sekä ylenkatseelliseen haluttomuuteen hyväksyä se juonittelujen ilmapiiri, joka hovissa ja politiikassa ylipäätään vallitsee. Jne. - - Voisin kirjoittaa loputtomiin tästä tyypistä. Ehkä kirjoitankin...
*

May 18, 2009

Hamlet - ihminen, jumala vai hirviö?

Kielimafia teki lisäyksen tarkentaen Bataille-sitaattia ja pohtien jatkoa varten Hamletin äärirajoilla liikkuvan järjen/päättelyn irtiottoa argumentaation kehästä - sen voluntaristista päätöstä: 'My thoughts be bloody, or be nothing worth!' - - Tämä on kuin Nietzschen kynästä - tai pikemminkin, totta kai - Nietzschen vallantahtoinen uho on Hamletia - mutta hieman väärintulkittua Hamletia, sillä kansan suosiossa oleva kruununprinssi ei etsi valtaa vaan rauhaa sieluunsa. Valta ei nimittäin rauhoita vaan riivaa! - 20.5 - klo: 15.30.
*
Hamletin äidin nainut kuningas Claudius karkottaa isänsä murhan kostoa hautovan Hamletin lopulta Englantiin. Tällä matkalla hänen (kuten myrkytetyn isänsä) on määrä joutua salamurhan uhriksi, mutta niin ei tule käymään.

Tosiaan - kun katselen ja kuuntelen Kenneth Branaghia lausumassa tätä neljännen näytöksen neljännen kohtauksen viimeistä repliikkiä - yksinpuhelua - nousee väistämättä - sekä tunteenomaisesti että jopa järjen kautta mieleen epäily siitä, että mikään mahti maailmassa voisi kyetä tappamaan näin vihaista nuorta miestä, jolla on ainakin kaksi ylivertaista etua kaltaisiinsa verrattuna: luontainen karismaattisuus ja sympaattisuus sekä loistava ajattelukyky ja sanataituruus.

Silti Hamlet on - joskin ehkä 'nipin napin' - ihminen - ei jumala eikä hirviö, vaikka joskus hän vaikuttaakin kerta kaikkiaan toiselta - omituiselta ja täysin ainutlaatuiselta - kuin joltain yli-ihmiseltä - meihin tavallisiin tallaajiin verrattuna. - - Veikkaan, että jos Nietzsche olisi nähnyt Branaghin Hamletin, hän olisi retkahtanut tähän näytelmään jopa vielä syvemmin kuin eläessään - 18oo-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Nietzsche kirjoittaa - sanottakoon tämä vielä kerran, että Hamletin pahanolon tunne ei johdu siitä, että hän ajattelee liikaa vaan siitä, että hän ajattelee aivan liian hyvin - suorastaan musertavan hyvin - jopa niin, että on itse murtua ja ajautua hulluuteen (jonka kanssa 'flirttailee') tietoisuutensa ja itsetietoisuutensa läpäisemänä.

Sillä ei meitä muserra lopultakaan se, mitä me emme tiedä vaan se, että me tiedämme - kaiken! Georges Bataille kirjoittaa kuin suoraan Hamletin monologista:

'olettakaamme, että tiedän kaiken, tiedän, miten yksittäiset asiat historiassa palvelevat kaikki tiedon täydellistymisen päämäärää -

'juuri sillä hetkellä muotoutuu kysymys, joka johdattaa inhimillisen, jumalallisen elämän syvimmälle pimeyteen, josta ei ole paluuta: miksi on oltava se, mitä tiedän? Miksi se on välttämättömyys? Tähän kysymykseen kätkeytyy - heti sitä ei voi nähdä - äärimmäinen repeämä, niin syvä, että vain ekstaasin hiljaisuus vastaa siihen.'

Tämä miksi-kysymys on Bataillelle kauhun hetki: tietävä subjekti kohtaa asoluuttisen rajansa, jonka toisella puolella sitä odottaa vain pimeys. Bataille lisää, että hänen miksi-kysymyksensä eroaa Heideggerin (Leibnizilta perimästä ja ontologista ihmetystä ilmentävästä) kysymyksestä - 'miksi on jotain sen sijaan, ettei olisi mitään?' - siinä, että kohtaamme sen vasta, kun kaikki vastaukset on jo annettu' - ks. PS.
*
Juuri tämänkaltainen on Hamletin tilanne filosofin näkökulmasta katsottuna.
*
Yksinpuhelu itsessään kertoo kostonhimoisesta miehestä, joka voittaa epäröintinsä (filosofointinsa) ja noudattaa vain tahtoaan - toimii tahtonsa mukaisesti. - - Sitä suuremmin ihmetyttää, että viidennessä eli viimeisessä näytöksessä me kohtaamme aivan toisenlaisen Hamletin. - 'Let be' - antaa olla, hän sanoo. Tämä mies ei ole enää kostonhimoinen. Hän on itse valmis kuolemaan.

Mitä ihmettä onkaan tapahtunut sinä aikana, jolloin Hamlet oli Englannissa? Siitä Shakespeare ei paljoa kerro.

Näytelmän loppuratkaisu on joka tapauksessa tavallaan Hamletista riippumaton katastrofi, jonka Claudiuksen juonittelujen traaginen paljastuminen aiheuttaa - alkaen siitä, että kuningatar (siis Hamletin äiti) Gertrude juo yllättäen Hamletille tarkoitetusta maljasta, jossa on myrkytettyä viiniä. - Claudius yrittää estää häntä, mutta ei ehdi eikä voisikaan, koska silloin hänen petoksensa paljastuisi välittömästi. Petos kuitenkin paljastuu - vääjäämättä - nyt vain muutamia hetkiä myöhemmin. Claudius on näytelmän todellinen konna - ilman sankaruutta.
*
http://www.youtube.com/watch?v=DM75cYXuiWY&NR=1
Hamlet Act 4 Scene 4 Soliloquy - Kenneth Branagh
*
Minun täytyy tässä yhteydessä paljastaa, että vasta nyt minulle on ollut muutama vuosi sitten tavallaan erehdyksessä ostamastani Hamletista (piti tulla Harold Bloomin laajahko essee Hamletista - tulikin itse Hamlet selityksineen ja Bloomin artikkeli) todellista hyötyä.

Kun kuuntelee esimerkiksi Hamletin yksinpuheluja lukien samalla alkuperäistekstiä, on mahdollista saada - jos ei optimaalinen niin ainakin niin paljossa kuin se vain itselle on mahdollista - sellainen esteettinen elämys Shakespearen ajatuksista, että pelkkä oma, joskus hyvinkin kyseenalainen, kuullun ymmärtäminen ei sitä yksistään anna.
*
Hamlet (The Annotated Shakespeare) by William Shakespeare and Professor Burton Raffel (Paperback - Oct 1, 2003), With an Essay by Harold Bloom.

PS.
Sitaatti: TYHJÄ TAIVAS - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (Elisa Heinämäki) s. 109-110.
*
http://www.shakespeare-online.com/playanalysis/hamletchar.html
http://www.faculty.fairfield.edu/rjregan/rr356s04.htm

Mitä Hamlet lukee: 'Sanoja, sanoja, sanoja!'

Kielimafia kokee olonsa jostain syystä äärimmäisen kotoisaksi ja tekee ahkerasti lisäyksiä. Viimeisin lisäys/tarkennus kursivoituun toiseen kappaleeseen 20.5 - joskus aamuyöllä (koskien ruhtinas Myshkinin ja prinssi Hamletin ilmeisen yllättävää rinnastamista toisiinsa).
*
Lord Polonius: What do you read, my lord?
Hamlet: Words, words, words.
Lord Polonius: What is the matter, my lord?
Hamlet: Between who?
Lord Polonius: I mean, the matter that you read, my lord.
(Hamlet II, ii, 191-195)
*
Onko tämä mies hullu? Jos ei niin miten erottaa hänen persoonastaan hulluus, narrimaisuus ja selväjärkisyys?
*
Ikäänkuin Hamlet ilveillessään vaikuttaisi kuitenkin sisimmältään ihan aidosti olevan perin turhautunut jatkuvaan lukemiseen, jatkuvaan asioitten reflektointiin ja itsereflektointiin. Vain sanoja sanojen perään - todellisuus on pelkkiä sanoja - kuin höpötystä, joka kuitenkin saattaa joskus paljastaa jotain, minkä haluaisimme ehkä pysyvän poissa tietoisuudestamme. - - Mutta silti - paljastavuudestaan huolimatta - sanat aina sekoittuvat toisiinsa, argumentit sotkeutuvat paradokseihin - lukeminen on loputonta sanatulvan järjestämistä ja paradoksien kanssa miekkailemista. - - Kaiken voi nähdä selvästi, mutta samalla kaikki kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Sen vuoksi: sanoja, sanoja, sanoja ad inf. - - Tuo 'robottimaisuus' siis nähtävästi ajoittain kuvottaa Hamletia syvästi - sanoihin ei voi luottaa - niitä voi vain luetella ja toistaa vaikutusta tavoitellen kuin ohjelmoitu papukaija - kuin näyttelijä. Ja Hamlet on nimenomaan myös näyttelijä.

Hamlet ilmaisee liian raskaan totuuden (vaietun petoksen ja murhan) 'valheen' kautta - siis näyttelemällä tietoa(an)/ajatuksia(an)/runoja(an). - - Mutta hänen retoriikan ja kiertoilmaisujen käyttönsä ei johdu pelkästään moraalisista syistä, sillä Hamlet runoilee ja näyttelee (jopa hullua) lopulta sen loogisen väistämättömyyden vuoksi, että totuus ei ole lausuttavissa kuin 'valheena' (negaationa, paradoksina, erona - vrt. Hegel) - siis runona - näytellen - thus: words words - wooords!

Eräs Shakespearen suurimmista konna-sankareista päättelee Hamletin tyyliin: 'Elämä on vain varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy, se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -tarkoitusta vailla.' (Macbeth).

Mutta Hamlet ei ole konna. Ainakaan me emme pidä häntä sellaisena. Silti hän ole oikein 'kunnon' sankarikaan. - - Minun mielestäni Hamlet on antisankarina sukua mm. Dostojevskin Idiootille - ruhtinas Myshkinille (tai pikemminkin Myskin hänelle)! Sillä Myshkin, joka yrittää sanoa kaiken (totuuden) vilpittömästi - ilman mitään retorisia koukeroita - tuhoutuu, sillä hän(kään) ei kykene toimimaan (päättämään) oman naivin totuudellisuutensa takia, samalla kun yhteisö hänen ympärillään elää valheesta ja juonitteluista.

Mutta periaatteessa samoista syistä tuhoutuu myös Hamlet (jota en siis pidä pahana tai psykopaattina - päinvastoin, vaikka hän pohtiikin (liian) intensiivisesti (toimiakseen) 'onnistunutta/oikeutettua' kostoa;- tähän merkilliseen psykologis-filosofiseen 'pattitilanteeseen' palaan myöhemmin), joka yrittää sanoa totuuden juuri täysin päinvastaisella tavalla kuin Myshkin - naamioituna hulluuteen ja näytelmään - ironiseen valheeseen! - - Mutta yhtä kaikki - Myshkinin tavoin Hamlet pyrkii aina ja vain totuuteen...

- - Mitä ihmettä!? Seuraako edellisestä johtopäätös, että meidän pitäisi selviytyäksemme tässä maailmassa, yhteiskunnassa ja ah! - näiden niin sietämättömän rakkaitten lähimmäistemme joukossa psyykkisesti järjissämme, ryhdyttävä elämään 'oikeasta, ei-ironisesta' valheesta - sellaisesta valheesta, joka ei missään tapauksessa kerro totuutta (kuten sen sijaan tekee Hamletin 'valhe')?!

Ei! - mieluummin valitsen Hamletin hulluuden ja/tai ruhtinas Myshkinin naivin vilpittömyyden. Mieluummin hyppään vaikka kuiluun kuin alan pelata mitään teeskentelevän 'etiketin' mukaista peliä, jotta minut hyväksyttäisiin toistensa ja itsensä pettäjien yhteisöön ('kerhoon' kuten Croucho Marx sanoisi)...
***
Hamlet pilailee Poloniuksen kustannuksella varsin taitavasti. Yksinkertainen 'common sense-Polonius' ('typerys', kirjoittaa Harold Bloom toistaen Hamletin omia sanoja) kun on tullut nimenomaan kyttäämään, onko Hamlet hullu, kuten hänen tyttärensä Ofelia - Hamletin (muka) entinen rakastettu (Hamlet pisti 'hulluuksissaan' välit poikki) - epäilee.

(Polonius yrittää myöhemmin testata Ofelian avulla, onko rakkaus jotenkin sekoittanut epäillyttävästi käyttäytyvän Hamletin pään. Perimmältään kyse on siitä, että kuningas Claudius haluaisi itse asiassa jo nyt päästä eroon Hamletista (kruununperillisestä), joka varsinkin 'uudessa hulluudessaan' vihjailee yhä ikävämmin äitinsä häpeällisestä avioliitosta ja isänsä kuolemasta. Hamlet kuitenkin oivaltaa tämän juonen peilisalissa samoin kuin sen, että hänen aiemmat opiskelutoverinsa Rosencranz ja Guildenstern vakoilevat häntä kuninkaan käskystä).

Mutta Hamletin niin sanottu hulluus on alunperin 'vain?' juoni - vai onko sittenkään? Sekoaako hänen 'aivan liian hyvin ajatteleva', luova mielensä sittenkin hetkittäin ihan 'oikeasti'? Toisin sanoen menevätkö Hamletin oma minä ('siis mikä minä', kysyy nyt buddhalainen) ja hänen hulluusroolinsa kohtalokkaasti sekaisin keskenään oman isänsä haamun kostonhimoon 'langetessaan'.

Kaikkein kohtalokkain kysymys kuitenkin lienee: Entä jos Hamletin 'oikea' minä (siten kaikkien ihmisten 'oikea' minä) onkin perimmältään yhtä lailla näyteltyä kuin Hamletin hullu minä?!

No - - aivan näytelmän lopussa - jo kohtalokkaan, veljenmurhaaja-Claudiuksen (jonka Hamlet viimein tappaa) järjestämän kuoleman edessä - Hamlet ehkä hieman puolustelee itseään. Omituisen käytöksen ja omituiset puheensa hän panee aiemman hulluutensa piikkiin piikkiin.

Hmm....Mutta tällainen tunnustushan tarkoittaa epäsuorasti, ettei hän ollut hullu, koskapa selväjärkisesti tietää ja tiedostaa, että oli hullu! Tarkoittaako hän hulluudellaan siis pelkästään tietoista valintaansa olla hullu? Mutta silloinhan hän on enemmän näyttelijä ja/tai jopa syyntakeinen murhaaja itse! Hmm...
*
Mä olen nyt koukussa tähän Hamletiin, ja Kenneth Branagh saakoon kaiken ihailuni ja kehuni näyttelijänä. Hän ansaitsee ne - ja paljon enemmänkin.
*
What I love about Branagh’s Hamlet is that it is so comprehensive. And while Branagh obviously is aware of his own talent, there’s no denying the way he lives Hamlet’s words.

http://blogs.crikey.com.au/literaryminded/2008/12/02/two-hamlets/
*
http://www.youtube.com/watch?v=j_qRvheXEYk
Hamlet - 'Words Words Words' - Branagh

(Hitto. Voisin tehdä päreen jokaisesta Branaghin Hamlet-youtube-pätkästä.)
*
http://www.clicknotes.com/hamlet/Pap.html (Hamlet Navigator: Hamlet: His Puns and Paradoxes)
http://www.nazg.com/iqrai/index.php/2008/06/20/words-words-words-non-hamlet-edition/

On aatos vallassamme, päätös ei


Jälkimmäinen linkki on uusittu 24.5
Nähtyään isänsä haamun, joka käskee kostamaan karmean kuolemansa, Tanskan prinssi Hamlet ryhtyy näyttelemään hullua hämätäkseen hovia ja etenkin isänsä murhaajaa, tämän veljeä Claudiusta (saadakseen hänet tapettua), joka nousi valtaistuimelle ja meni naimisiin myrkytetyn kuninkaan vaimon eli Hamletin äidin kanssa heti kuningas Claudiuksen kuoleman jälkeen.

Isän haamu ilmestyy Hamletille toistamiseen äidin kanssa käydyn hurjan välienselvittelyn yhteydessä, emmekä me voi tietää, onko hän juuri niinä kertoina aivan oikeasti hulluuden tilassa. - Äiti Gertrude pitää Hamletia seonneena ainakin tuona hetkenä, koskapa ei itse näe miehensä haamua ikkunaverhojen edessä kuten Hamlet, joka kuulee isänsä jopa puhuvan itselleen. - Mutta Gertrude jumaloi poikaansa, ja sisimmässään hän ikäänkuin ymmärtää tämän hulluuden katuen itse sopimattoman nopeasti solmittua avioliittoa miehensä veljen kanssa.

Mutta hullu tai ei - niin saatanallisen oivallisesti - kuin peilin läpi nähden - tämä nuori aatelismies ajattelee ja etenkin ajatuksensa loihe lausumaan, että se panee lähes haukkomaan henkeä - kerta kerran jälkeen.

Hamlet on merkillisen moniulotteinen persoona, josta löytää jatkuvasti jotain uutta.
Yleisesti ottaen saattaisin sanoa, että Hamlet on:

1) Alunperin ja sisimmältään varsin tasapainoinen ja rauhallinen, filosofiaa, kirjallisuutta ja etenkin runoutta, näytelmiä sekä näyttelemistä rakastava nuori mies (nuori ainakin neljän ensimmäisen näytöksen aikana; - viidennessä - Englannista (jonne Claudius hänet karkotti tapettavaksi, mutta Hamlet vältti salamurhayrityksen) palattuaan Hamlet on hieman vanhentunut ja myös muuttunut: hän ei elä enää kosto mielessään) , 2) hullua näyttelevä (on kuten sanottu ajoittain ehkä oikeasti? hullu, koska uskoo todella näkevänsä murhatun isänsä haamun), 3) miltei sadisti ja julmuri (etenkin yhä rakastamaansa morsiantaan Ofeliaa kohtaan, jonka 'hulluudessaan' hylkää ja käskee tämän yhtäkkiä mennä luostariin - tappaen myöhemmin tarkoittamattaan vahingossa Ofelian isän, koska luulee tätä verhon takana salakuuntelevaksi Claudiukseksi), 4) huippuälykkö, joka ajattelee aivan liian hyvin (ja kärsii sieluntuskia tästä asiasta, koska se estää häntä toimimasta; - Hamlet ei voi tehdä (paitsi aivan lopussa ja silloinkin ikäänkuin kohtalonomaisen pakon sanelemana, koska tietää jo kuolevansa Claudiuksen juonittelun seurauksena) lopullista päätöstä kostosta/murhasta (ainoa yrityskin meni pieleen! - hän tappoi Poloniuksen - siis Ofelian isän), koska hän ymmärtää asioitten monimutkaisen luonteen niin selkeästi), 5) narri (joka nousee jopa itseironian yläpuolelle pilkkaamaan omaa intellektuaalista nerouttaan; - toista Hamletin veroista tragikoomikkoa ei kirjallisuudenhistoria tunne), 6) kostonhimoinen hurjimus, jonka suhde äitiinsä hipoo miltei insestistä mustasukkaisuutta (väittää Freud, vaikkei Harold Bloom tuohon väitteeseen oikein uskokaan Hamletin kuolleelle äidilleen kohdistamien asiallisten - tuossa tilanteessa lähes kyynisten - viimeisten repliikkien takia), 7) runoilija (joka sepittää hovissa esiintyvälle - ikäänkuin 'omalle' - näyttelijäseurueelleen (Claudiuksen teon paljastavia!) tekstejä sekä merkillisiä pikku lauluja), 8) näyttelijä (joka vetää yhtä aikaa ainakin kolmea roolia) jne.
*
Loistava Kenneth Branagh Prinssi Hamletina ohjaamassaan elokuvassa Hamlet.
*
http://www.youtube.com/watch?v=-JD6gOrARk4
Hamlet Act3, Scene1 Soliloquy - 'To be or not to be'.

http://www.youtube.com/watch?v=U8WKtVHBXBg (uusi linkki, joka loppuu tapahtumajärjestystä noudattaen Ofelian yksinpuheluun)
'Hamlet' by Kenneth Branagh and William Shakespeare.
Laajempi näyte, johon sisältyy myös edellinen yksinpuhelu. - - Huomatkaa, että Claudius ja Polonius ovat piiloutuneet juuri sen peilin taakse, jolle Hamlet puhuu. He nimittäin haluavat todisteita Hamletin oletetusta hulluudesta ja sen syistä. - Ja tässähän niitä kyllä tuleekin - roppakaupalla! - ha-ha ;] - - Hamlet ei itse ole tietoinen, että peilin takana luuraa salakuuntelijoita. Hän on siis 'tietoisesti täysissä järjissään' eikä esitä mitään roolia tai hulluutta - hmm - ellei sitten kysyessään itseltään - eli peilikuvaltaan (nerokas näyttämöllinen keksintö!) - näitä 'viimeisiä' kysymyksiä...).
*
To be or not to be, that is the question;
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing, end them. To die, to sleep;
No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to — 'tis a consummation
Devoutly to be wish'd. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there's the rub,
For in that sleep of death what dreams may come,
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause. There's the respect
That makes calamity of so long life,
For who would bear the whips and scorns of time,
Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely,
The pangs of despised love, the law's delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th'unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o'er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pitch[1] and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.[2]
*

May 16, 2009

Dostojevskista - ilkeillen ja syljeskellen...

Kuvassa viimeinen bysanttilainen munkki (Egon Friedellin mukaan).
*
Kommentti van Vaarille edelliseen päreeseeni Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat.
*
(Kielimafia teki hyväksyvästi nyökytellen lisäyksiä kommenttiin Tapsa P:lle ja kolmeen Rikosta ja rangaistusta käsitelevään kappaleeseen - klo: 19.10.)
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.

No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.

Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).

Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).

Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.

Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.

Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.

Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!

Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).
Tällainen asenne viestii minulle joka tapauksessa jostain hyvin 'vinoutuneesta' - jostain niin syvästi hienopersehumanistisesta, esteettisestä keikailusta, että haluan sanoutua välittömästi irti moisista katu-uskottavista?! eufemistikoista.

Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.

Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.

Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.

Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).
*
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.
*
*
PS.
Rikoskirjallisuuden klassinen hetki: Porfiri Petrovits toteaa Raskolnikoville myötätuntoisesti mutta päättäväisesti: 'Te palaatte. Te ette tule toimeen ilman meitä. ('vapaa' sitaatti).'

May 15, 2009

Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat

Pushkin, Tolstoi, Tsehov, Dostojevski, Turgenjev (näin väittää amazon-linkin teksti, mutta eikö tuo pienin nukke ole Dostojevski?)
*
(Kielimafia teki tarkistuksiaan ja lisäyksiään viimeksi klo: 23.45.)
*
Kommentti van Vaarille edellisessä päreessäni Varo talo - puu kaatuu!
*
van Vaari kirjoitti:
'Kuinka jaksaa oma Malthus-voimistelusi?'

Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat, vaikka toki voin arvailla.
*
Luen paraikaa miltei fyysis-kokemuksellisesti koettelevan Rikoksen ja rangaistuksen (johon palaan) jälkeen (Olli Kuukasjärven erinomainen uusi käännös, Otava, 2008) Dostojevskin pienoisromaanien (Pelurit, Ikuinen aviomies, genreltään uutta luova Kirjoituksia kellarista ym.) ohella mm. Elisa Heinämäen hienoa väitöskirjaa Tyhjä taivas - Georges Bataille ja uskonnon kysymys (ks. alempi linkki). Siinä saamme rautaisannoksen myös Hegelin hengen fenomenologiaa Kojeven luentojen pohjalta (logiikka/tietoisuus on aina negatiivista, subjekti ja substanssi ovat saman asian/ilmiön toisistaan peruuttamattomasti riippuvaisia puolia).

Ja kohtapuoleen Vaari - kohtapuoleen alan lukea ensi kertaa elämässäni Tolstoin Sotaa ja rauhaa (ensimmäinen, lyhyempi versio, 1140:n sivun laitos). Sitten olen Tolstoilta sen lisäksi lukenut (vain) Hadzi-Muratin ja Anna Kareninan, jotka ovat loistavia.
Olen joskus nuoruudessani saattanut yrittää lukea jotain muutakin Tolstoilta; en vain enää muista kunnolla mitä (Ivan Iljitsin kuolema varmasti, samoin Kreuzer-sonaatti). Tolstoin käsitykset estetiikasta ovat joka tapauksessa esteettisen elämyksen ja taiteen luomisen suhteen periaatteessa selkeän yksinkertaisia ja täysin järkeviä (taiteen luominen lähtee tunteesta ja on tämän tunteen siirtämistä tai 'tartuttamista' taideteoksessa sen kokijaan), vaikka hän aatteellisessa, kansaa ihannoivassa fanatismissaan ajatuukin lopulta hieman naurettavasti tuomitsemaan 'joutilaan luokan' taiteen - siis myös eräät omat teoksensa.

Veikkaan etukäteen, että Sodan ja rauhan lukuelämys tulee olemaan todella antoisa.
*
Yritin oikein tosissani kritisoida Tolstoita viimeksi eilen, koska en voi aina sietää hänen säälimoraaliaan, jossa vaistoan ajoittain nöyristelevää ylhäisaatelisen kreivin tekopyhyyttä (Tolstoihan oli antiklerikaalinen, kristillis-sosialistinen narodnikki - ei kuitenkaan mikään vallankumouksellinen), mutta toisaalta enhän voi herrajumala sentään ymmärtää sitäkään, miksi Dostojevski (tuo hullu, jonka koen sukulaissielukseni) käänsi vanhemmiten kelkkansa lähes täysin ja ryhtyi patataantumukselliseksi venäläisen eli/tai panslavistisen imperialismin puolestapuhujaksi - kristillisyyden nimissä (ks. kuitenkin PPS.)!

Mutta siis Tolstoi. Kysymys kuuluu: Miten/miksi arrogantti, itsekäs, ylpeä - jopa lähimmilleen röyhkeä (kuten Schopenhauer) ihminen voi kannattaa säälimoraalia? Sitä en voi ymmärtää etenkään Tolstoin askeesia saarnaavan ihanteen eli Schopenhauerin suhteen.

Ainoa järkeenkäypä selitys olisi kai, että sisimmässään tällaiset ihmiset tiedostavat syvästi oman psykologisen egoisminsa yhteisöllisen turmiollisuuden - myös lähimmissä ihmissuhteissaan - ja katuvat.

Entä miksi sitten Nietzsche - kiltti ja kohtelias Hamletimme - ryhtyi ihannoimaan sankarillisia, ajoittain jopa brutaaleja homeerisia hyveitä ja alkoi julistaa jotain aivan muuta ihmistyyppiä kuin, mitä itse oli käytännössä? (- Toki Nietzsche kuitenkin yritti yhdistää mainitut kaksi luontoaan: 'Caesar, jolla on Kristuksen sydän', on hänen ihanneihmisen tyyppinsä.)

Tästä paradoksaalisesta sielunliikkeestä täytyy löytyä joku ihmisen persoonallisuuteen liittyvä särö, halkeama tai vastaava 'negatiivinen logiikka'. Muuten en voi sitä ymmärtää. Pelkkä diskurssiin (positiiviseen johdonmukaisuuteen) tuijottaminen ei nyt riitä. Hegel ja psykoanalyysi sen sijaan saattavat hyvinkin auttaa ymmärtämään tätä merkillistä, usein tiedostamatonta joskin perin yleistä psyykkistä 'ilmiötä' (Zizek ymmärtää ko. problematiikkaa).

Dostojevskista voimme kuitenkin tässä yhteydessä oppia paljon, ja Nietzsche ehtikin oivaltaa Dostojevskin ristiriitaisen ja näennäisesti kaoottisen 'draamaromaanitaiteen' (jota Bahtin nimitti oivallisesti karnevalistiseksi polyfoniaksi) valaisevan psyykkistä ambivalenssiamme (sekä ihmissuhteissamme että omassa psyykessämme) nerokkaasti, vaikkei hän Dostojevskia kovin paljon ehtinytkään lukea.

Näin ollen Tolstoin (ja Schopenhauerin) sääli käy ymmärrettäväksi, jos sovellamme siihen Hegeliä, psykoanalyysia ja Dostojevskia. - - Ajattelumme, tietoisuutemme ei ole lineaarista, kausaalista, positiivista ja tällä tavoin johdonmukaista vaan elämme omien fantasioittemme usein tiedostamattomassa verkostossa. Näin ollen kaikkea tulee ajatella vastakohtansa kautta ja vastakohdat tietoisuuteen sisällyttäen. - - Niin pirun vaikeaa kuin tämä käytännössä onkin...
*
PS.
Mikä kirja kerrotaan löytyneen Tolstoin kuolinvuoteen viereltä hänen viimeisellä (neljännellä) pakomatkallaan kotoaan Jasnaja Poljanan tilalta 1910 (Tolstoi sairastui ja eräs lääkäri sai vanhan kirjailijan poistumaan junasta jollain asemalla, jonka asemapäällikkö majoitti hänet luokseen)? Vastaus: Karamazovin veljekset.

PPS.
Hannu Hekkumoitsijalle vielä:

Dostojevski ei totisesti ollut pelkuri niinkuin pöyristyttävän poleemisesti ja vailla uskottavia faktoja tai intuitiivista ymmärrystä Dostojevskin tietyistä romaaneista aiemmin väitit vaan ääri-ihminen vähän kaikessa. Mutta äärimmäisyyksistään huolimatta hänen poliittista suunnanmuutostaan ei tule pitää aivan niin radikaalina kuin väitetään (ja kuten itsekin annoin tässä ymmärtää, vaikka melko rankalta ja ristiriitaiselta se kyllä vaikuttaa), koska Dostojevski ei milloinkaan nuoruudessaan ollut varsinainen sosialisti; - nihilisti hän ehkä vähän aikaa oli aivan kuten nihilistiryhmästä eronnut Riivaajien (1872) Satov, jonka yksi kirjallisuuden historian inhottavimmista ja epämiellyttävimmistä (mm. Othellon Jagon ohella) hahmoista - em. ryhmän johtaja Pjotr Stepanovits Verhovenski - murhaa/murhauttaa syyttäen Satovia valheellisesti ilmiannoista (vrt. Stalinin 60 vuotta myöhemmin alkaneet näytösoikeudenkäynnit).

D. oli myös kostonhimoinen kritisoijiaan - etenkin häntä nuorempana raaasti ivannutta Turgenjevia (tuo Riivaajien feminiininen, 'muka-venäläinen', kirjailija Karmazinov) kohtaan. Riivaajat oli Dostojevskin nemesis. Varsin kammottava kirja lopputulemassaan - ja silti ajoittain, alkupuolella, pirullisen hauska satiiri mutta myös profetia, joka toteutui sisällisotavaiheen ja Leninin jälkeen stalinismissa.
Entä olisiko vanhan Dostojevskin 'teokraattis-kristillis-imperialistinen tsarismi' ollut sen parempi vaihtoehto? Siitä tuskin kannattaa enää spekuloida, koska anarkistis-nihilistis-kommunistinen terrori olisi jossain vaiheessa tehnyt varmasti selvää jälkeä Venäjän vanhasta monarkiasta I maailmansodan myllerryksessä.
En siis pidä tuota mallia edes mahdollisena, vaikka se historiallis-filosofisen faktion ja fiktion tasolla tuntuisikin jälkeenpäin maltillisemmalta ja vähemmän ruumiita tuottavalta kuin trotskilais-leninistinen jatkuvan vallankumouksen ja viimein 'porvarillisen kommunismin' eli Stalinin status quohon pyrkivä hirmuhallinto. - - Mutta vielä kerran: - Dostojevski ennusti Riivaajissa, mihin nihilisti-sosialistien projekti toteutuessaan johtaa/johti.

PPPS.
Kysymys: Mitä Dostojevskin kirjaa Tolstoi, joka ei noteerannut tätä kirjailijana kovin korkealle, ja joka ihmetteli kerran Turgenjevin kanssa, miksi Dostojevskia oikein luetaan niin paljon, arvosti eniten (myös D:n vihamies Turgenjev arvosti kyseistä teosta)? Vastaus: Muistelmia kuolleesta talosta.
*
https://oa.doria.fi/handle/10024/42552 (Tyhjä taivas : Georges Bataille ja uskonnon kysymys)

May 13, 2009

Varo talo - puu kaatuu!

Ilouutinen.

van Vaari näyttää jälleen kuntotuvan kuin nuori orhi (videon 'uroteko' lienee osa kuntoutusprojektia?), ja hänellä onkin miltei täysi häkä päässä/llä, kuten osuva sanonta kuuluu. Vaimo/naisystävä/tytär? ei kuitenkaan taida olla oikein tyytyväinen Vaarin intoutuneen mutta yli-ikäisen machoilun seurauksiin, sillä ilmansuuntien hallinnnan 'koordinaatio-kom-potenssi' alkaa näköjään Vaarilla pettää jo aika pahasti. - - Etelä on nimittäin aivan toisessa suunnassa kuin, mihin puu kaatuu.
*
How to Make a...

Kissamaailman Hamlet

Veikkaanpa, että tämä Hamletin tavoin ehkä hieman vinksahtanut ja mahdollisesti filosofiaa harrastava katti etsii tyhjästä paperipussista isänsä haamua varmistaakseen tältä, pitikö hänen nimenomaan tappaa isänsä murhaaja eli setänsä (isän veli) Claudius, joka meni murhan jälkeen naimisiin Hamletin äidin, Gertruden, kanssa (murhan syy oli juuri Claudiuksen (ja Gertruden) intohimo).

Mutta minähän vain arvailen. Ei tuo katti pirulainen muuta kuin naukuu minulle, kun siltä jotain kysytään. Ei siitä ota tolkkua. - - Ilmetty Hamlet siis tässäkin mielessä...
*
Cat In A Sack

May 12, 2009

Filosofiaa

Kommentti suiit suiit summelle edellisessä päreessäni (kertausta ja tiivistystä ('toistoa') eräisiin aiemmin kirjoittamiini filosofisiin teksteihin).
*
suiit suiit summe kirjoitti:
@zizekspeaks: Philosophy is not a matter of asking "what is true," but of asking "what do you MEAN when you say, 'this is true.'"
*
Aivan niin. Filosofiassa kysytään perimmältään sitä, miten järkeä tulee kulloinkin (vaarallinen, terminologinen myönnytys ;] - tiedostan kyllä tämän termin hankalat, nominalistiselle relativismille avoinna olevat, antikantilaiset ja antihegeliläiset implikaatiot) käyttää (eli mm. kuten Zizek sanoo: mitä sinä tiedolla ja totuudella ylipäätään tarkoitat) - ei niinkään, mitä tuloksia järjen avulla saavutetaan.

Tuloksellisuus ja sovellettavuus ovat talousmiesten, poliitikkojen ja ylipäätään pragmaatikkojen asia, vaikka ilman muuta pragmatismi liittyy totuuteen ikäänkuin 'loisena' tai 'parasiittina' ja jopa vielä siten, että juuri tuo loismaisuus on IDEOLOGIAA, joka kätkee totuuden).

Päättelyn ja tutkimuksen tulokset ovat aina lopulta sovellutuksia, joista on jotain praktista hyötyä (etenkin rahallisesti niille, jotka omistavat tulosten oikeudet). Totuus sen sijaan filosofisesti on yleensä sellaisenaan ja sinänsä täysin hyödytön käsite/asia - jotain 'ylimääräistä', mutta yhtä kaikki: se ON Totuus ja pysyy Totuutena, mikäli se todella on Totuus!

Mutta tiedollisesti emme pysty tätä totuudellisuuden asiaintilaa dialektisesti saavuttamaan/oikeuttamaan/todistamaan (sillä dialektiikka on paradoksaalisesti aina itsensä kumoavaa eli negatiivista) . Voimme vain ikäänkuin 'vihjata' totuuteen ja saavuttaa pelkästään 1) varmuuden (Mooren itsestään selvä, aina olemassa ollut, oma käsi) ja 2) uskon (Jumala) tai 3) induktiivisen (tieteellisen) uskonvarmuuden (esim. evoluutiobiologia), joiden kautta meillä voi olla jotain tietoon rinnastettavaa.

Tieto itsessään on pelkkä muodollinen tapa (de jure) todistaa uskomukset oikeiksi tai vääriksi, eikä se onnistu koskaan ilman 1) kehää, 2) auktoriteettia (joka on eräs kehän muoto) tai 3) premissien (perusteluiden) regressiota (= etenkin induktiivisen näytön loputon sarja).

Tieto de facto (induktiopäättely) on aina hypoteettinen oletus, joka korotetaan induktiiviseksi yleistykseksi eli tiedeyhteisön sen hetkiseksi totuudeksi = 'uskonvarmuudeksi', jota täysin väärin perustein ja harhaanjohtavasti aletaan yleensä kutsua 'tiedoksi'.

Näin ollen - unohtakaamme jo viimein tieto! Sellaista meillä ei lopultakaan ole olemassa kuin formaalis-loogisena tautologiana (kuten analyyttiset totuudet - esim.: kaikki poikamiehet ovat naimattomia), joka ei tuo mitään uutta tietoa väitteeseen/propositioon vaan toistaa saman asian metonymisesti/synonymisesti.

Miksi tuhlata muka tiedon nimissä paukkuja moiseen papukaijamaiseen, loogisten toistojen sarjaan (erotuksena empiiristen havaintonäyttöjen loputtomaan sarjaan; - tosin tiedollisesti kummastakaan ei ole meille oleellista hyötyä). Sama kritiikki pätee myös syllogismeihin. Nekään eivät tuo mitään uutta itse intuitioon, joka pyritään todistamaan.

Jos muutamme formaalilogiikan sääntöjä, voimme tietysti kikkailla loputtomiin totuuden ja tiedon kanssa kuten matemaatikotkin, mutta se tie on eräänlaista verbaaliakrobatiaa -verrattavissa palindromeihin, anagrammeihin tai vastaaviin.

Siis tyhjää leikittelyä merkeillä ja merkkisarjojen matemaattisilla muunnoksilla - vaikka lopputulos näyttäisikin tuottavan ikäänkuin ratkaisun. - - Mutta tämä ratkaisu on yhtä tyhjä kuin itse arbitraarinen merkkisarjan näennäislooginen muuntelu.

Viimein nolla - mahdollistaessaan matematiikan sekä kokeellisten tieteitten (etenkin kosmologia ja kvanttifysiikka sekä molekyylibiologia) kehityksen - kuitenkin tuhoaa (ainakin se jatkuvasti uhkaa tuhota) koko matematiikan ja fysiikan tuhoamalla niiden loogiset perusteet! - Näin on todistettu jo antiikissa (Kannattaa lukea Nollan elämäkerta : Charles Seife ymmärtääkseen, mistä puhun...)