Kuvassa viimeinen bysanttilainen munkki (Egon Friedellin mukaan).*
Kommentti van Vaarille edelliseen päreeseeni Tolstoi, Dostojevski ja tietoisuuden ristiriidat.
*
(Kielimafia teki hyväksyvästi nyökytellen lisäyksiä kommenttiin Tapsa P:lle ja kolmeen Rikosta ja rangaistusta käsitelevään kappaleeseen - klo: 19.10.)
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.
No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.
Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).
Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).
Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.
Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.
Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.
Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!
Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).
*
Hannu Hekkumoitsija olit joko sinä Vaari - naamioituneena uuden nimimerkin taakse ja haluten tahallisesti ärsyttää minua, tai sitten se oli joku viittä vaille kusipää, joka ei ymmärtänyt Dostojevskista edes omia (tiedostamattomia kun olivat) projektioitaan.
*
Haalean mutta sympaattisen etäinen, nauturalistisen mutta hienostuneen tyylin suurmestari Anton Tsehov ei arvostanut Dostojevskia. Hmm.
No - Anton Pavlovits olikin yleishumanistinen lääkäri, joka käsitteli henkilöitään kuin potilaitaan - luonnontieteellisellä neutraalisuudella käyttäen voimakkaimmillaankin pelkästään melankolisen lempeää joskin ajoittain purevahkoa ironiaa heidän kuvaamisessaan.
Dostojevski sen sijaan käsittelee henkilöitään toisella tavalla. Ikäänkuin väkivaltaisesti. He kaikki ovat osia hänen omasta 'hulluudestaan' ja hän panee heidät tekemään, mitä itse haluaa (siinä määrin kuin luominen on taiteilijan omassa vallassa).
Dostojevski on kuin satiirista oopperaalibrettoa - siis hieman absurdia draamaa - kirjoittava perverssi mafiapäällikkö, joka uhkaa jäädä henkilöittensä 'vangiksi'. (- Me ansaitsemme Dostojevskin. Emmehän ole itsekään mitään sliipattuja silosanojen sankareita tai säädyllisen ja sofistisen hyve-etiikan pitsipukuisia neitsyitä - - paitsi ehkä Tsehov ja Kemppinen (he-he-he...).
Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit.
Se minua kuitenkin ihmetyttää, että niinkin kova nimi kuin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kirjallisuuskriitikkojen guru ja Nietzschen löytäjä - Georg Brandes - väitti, ettei Dostojevski hallinnut muka liian laveaa materiaaliaan ja kirjoitti kaiken ilman suunnitelmaa.
Tämä on silkkaa väärinymmärrystä jo esteettisesti, vaikka D:llä pirunmoinen kiire usein olikin. Sitäpaitsi on jälkeenpäin pystytty muistiinpanoista ja päiväkirjoista osoittamaan, että D. teki paljonkin töitä teostensa suunnittelemiseksi.
Ehkä Brandesin kritiikki sopii Keskenkasvuiseen (1875), jota tosiaan väitetään hieman hajanaiseksi. En kuitenkaan osaa vielä sanoa omaa mielipidettäni kyseisestä kirjasta, koska en ole vielä paneutunut siihen, vaikka kohta onkin tällä erää jo 10 Dostojevskin romaania luettu - puolet uusiksi, puolet ensimmäistä kertaa.
*
Tapsa P syytti Dostojevskin romaanihenkilöitä katu-uskottavuuden puutteesta, mikä oli surkea kirjallinen arviointi. Mitä helvetin tekemistä katu-uskottavuudella on fiktiivisen kirjallisuuden kanssa? Ei mitään!
Mutta jos nyt jotkut runopojat ja -tytöt haluavat 'henkiä' haikuja ja kuitenkin samalla jostain kumman syystä lukea vain katu-uskottavista (mitä ne ovat?) romaanihenkilöistä niin siitä vain. Ei kuulu mulle. En tosin ymmärrä edelleenkään moista vaatimusta (eikö se sisällä sisäisen ristiriidan; - ei kai runo voi koskaan olla nimenomaan katu-uskottava?!).
Tällainen asenne viestii minulle joka tapauksessa jostain hyvin 'vinoutuneesta' - jostain niin syvästi hienopersehumanistisesta, esteettisestä keikailusta, että haluan sanoutua välittömästi irti moisista katu-uskottavista?! eufemistikoista.
Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.
Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.
Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.
Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).
Edelliseen lisäten ja 'Bloom/Kemppistä' alustaen totean Esa Adrianin kirjoittavan osuvasti D:n Kellariloukon jälkisanoissa, että siinä missä Sota ja rauha on mentaalihygienisesti mitä tervehdyttävin teos, siinä Dostojevskin romaanit sen sijaan ovat vaarallisia räjähtäviä kapistuksia.
Harold Bloom ja J. Kemppinen (joka näköjään plagioi H. Bloomin ajatuksia) kokevat Dostojevskin lukemisen (Bloomin esimerkkinä on Lukemisen ylistyksessä Rikos ja rangaistus) miltei fyysisenä koettelemuksena (hieman negatiivisessa mielessä?!), ja sitähän se minullekin on - joskin positiivisessa mielessä.
Olin äskettäin itse täysin Rikoksen ja rangaistuksen uuden käännöksen lumoissa ja luulin jo välillä, että makuuhuoneestani ilmestyy kohta olohuoneeseen joko psykologiselta oivalluskyvyltään huipputerävä poliisitarkastaja/tutkintatuomari Porfiri Petrovits (ks. PS.), pervertikko-älykkö Svidrigailov, prostituutioon pakon edessä ajautunut 'puolipyhimys' Sonja Marmeladova tai sitten viimein itse tuo 'epäonnistunut?' yli-ihminen - Rodion Raskolnikov-poloinen - kuumeisena ja puoliparanoidisena murhiensa 'vieroitusoireiden' takia.
Sellaista on esteettinen kokemus aidoimmillaan. Romaanihenkilöt ryhtyvät elämään minun kanssani vähän samaan tapaan kuin Hamletin isän haamu puoliksi seonneenTanskan prinssin mielikuvituksessa - jos se nyt oli pelkkää mielikuvitusta (ha-ha).
*
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.
Vastauksena kysymykseesi Vaari: Minulla ei ole ollut krapulaa yli viikkoon. Ja yli viikko menee, että tulee seuraava kankkunen.
*
*
PS.
Rikoskirjallisuuden klassinen hetki: Porfiri Petrovits toteaa Raskolnikoville myötätuntoisesti mutta päättäväisesti: 'Te palaatte. Te ette tule toimeen ilman meitä. ('vapaa' sitaatti).'
11 comments:
Vertaa miten eri lailla suom ja ruots wiki kirjoittaa:
"Harold Bloom
Harold Bloom född 11 juli 1930, är en amerikansk litteraturvetare och litteraturkritiker, känd för att ta 1800-talets engelskspråkiga romantiska poesi i försvar när den inte stod högt i kurs. Bloom förespråkar en rent estetisk bedömning av litteratur i motsats till mer ideologiinriktade trender inom litteraturvetenskapen.
En välkänd studie av Bloom är The Anxiety of Influence, där han beskriver varje författares strävan att befria sig från föregångarnas inflytande som ett grundläggande drag i litteraturens utveckling. Denna strävan mot originalitet och självständighet från litterära förebilder sker genom något Bloom kallar "felläsningens" strategi; först när den potentiella förebilden radikalt har omtolkats av den senare författaren uppstår förutsättningar för nytt skapande. Bloom ser denna originalitetssträvan hos den senare författaren som en litterär motsvarighet till Oidipuskomplexet."--
"Harold Bloom
Harold Bloom (s. 11. heinäkuuta 1930) on yhdysvaltalainen professori, kirjallisuusarvostelija ja kulttuurikriitikko. Bloom puolusti 1800-luvun romanttisia runoja silloin, kun ne eivät vielä olleet kokeneet maineenpalautusta, kehitteli kiisteltyjä teorioita runouden vaikutuksesta ja julkaisi esteettisen ohjelmansa feminististä, marxilaista, postmodernia ja ylipäätään akateemista kirjallisuuskritiikkiä vastaan.
Bloom hoitaa Sterling-professuuria Yalen yliopistossa sekä englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden Berg-professuuria New Yorkin yliopistossa.
[muokkaa]Teoksia
The Western canon: The books and the school of the ages. New York: Harcourt Brace, 1994. ISBN 0-15-195747-9. Liitteet. (englanniksi)
Lukemisen ylistys. (How to read and why, 2001.) Suomentanut Kalevi Nyytäjä. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 952-459-150-2."
Virhelukeminen strategiana.
Oidipus revittiin tännekin. Pitää tietää kehät, se on ainoa asia mistä Popper tajusi todella hyvin. Kaikki on kehiä, pitää vain tietää miten suuria.
HG
Totta puhut tällä kertaa. Ruotsinkielinen info Bloomin eräästä kirjallisuuden kehittymisen perusjatuksesta ja - motiivista ansaitsee kiitosta.
Suomenkielinen wikiesittely on sen rinnalla pelkästään yleisten teemojen luettelointia ilman mitään analyyttisempaa esittelyä.
De nada.
"Itse asiassa Dostojevskin romaanihenkilöt ovat tyyppejä, aatteita, ajatuksia - siis hänen oman hullun psyykensä ajatuksia ja projektioita, kuten olivat esimerkiksi myös kaikki Karamazovit."
Tässä olet varmaan oikeassa. Ison D:n päässä on täytynyt käydä melkoinen vilske ajatusten ja tunteiden hakiessa omia henkilöhahmojaan kirjaa varten.
Kaikissa meissä on tappaja ja parantaja, piru ja enkeli. On tuurissa, mikä niistä pääsee päällimmäiseksi touhuamaan. Kirjoittaminen on hyvä tapa yrittää hallita omia demoneitaan. Jotkut onnistuvat tekemään siitä hyvän elinkeinon.
Jutellaan joskus lisää, nyt väsyttää niin että maailma keinuu. Ollut tosi raskas päivä. Kun kävelin puistossa, oravat nakkelivat minua kävyillä. Huono enne.
AHM: "jonka tuo toistaiseksi nimetön Nietzsche-esittelijä/+referoija toi esille."
Mitä minä oikein sekoilen? Tietysti Dostojevski-esittelijä. Identifioituuko blogisi näin paljon Nietzscheen?!!
AHM
Milloin minä olen viimeksi kirjoittanut pitempää juttua Nietzschestä? Siitä on jo melko kauan. - - Toki hän 'pyörii tuossa jaloissa' jatkuvasti...
Lue nyt hyvä mies edes Rikos ja rangaistus (uusin käännös Olli Kuukasjärvi, Otava, 2008). Et kadu - ja jos kadut, olet joko säikky hienohelma, yliesteettinen silosäkeitä suosiva hienoperse tai muuten vain laiska.
Tietenkin voit myös pitää Dostojevskia lällärinä ja lukea mieluummin 'luuppina' jotain hevitappoa..;] - mutta mitä kiinnostavaa 'kroonisessa' hevissä on psykologisesti - muuten kuin alan tutkijan kannalta..? (sitäpaitsi Raskolnikovin kirvesmurhat ovat heviä parhaimmillaan'..;]
Myönnän kyllä, että kaikki eivät Dostojevskin aaltopituudelle löydä, mutta se ei ole Dostojevskin vika, sillä persoonallisuuttaan ei voi vaihtaa (taiteilijakaan), sanoivatpa gameabilytyynsä sotkeutuneet anything goes-pöljäkkeet mitä tahansa.
Mutta toki Dostojevskin oma persoonallisuus itsessään sisältää jo niin paljon eri puolia, että hänen henkilöistäänkin on ikäänkuin vara valita suosikkinsa - ja inhokkinsa. Vaihtoehtoja kyllä löytyy.
***
Mutta Hamlet on verraton - maailman älykkäin, omalaatuisin, salaperäisin ja traagisin narri.
Katsoin eilen (meni tämän päivän puolelle) nelituntisen Kenneth Branaghin (hän oli myös Hamletin roolissa) ohjaaman version (en suinkaan euroviisuja!) ja nautin saadessani verrata tätä elokuvaa etenkin Lawrence Olivierin -40-luvun lopulla tekemään, jäykempään ja traditionaalisempaan esitykseen, joka oli mainio sekin.
Emme tuomitse Hamletia, vaikka hän murhaa tai on välillisesti (myös vahingossa ja tahtomattaan!) aiheuttamassa kahdeksan ihmisen kuoleman. - Kummallista - ei tulisi mieleenkään.
Hamlet on syytön, vaikka hän lopussa pyytääkin Horatiota olemaan ottamatta myrkkyä ja jäämään ainoana sisäpiirin jäsenenä (ja joka myös Hamletin uskottuna tiesi ja ymmärsi eniten tapahtumien taustoista) kertomaan jälkipolville hänen tarinansa, jottei hänestä jäisi 'rujoa mainetta' - siis väärinkäsityksiä.
Kumpaa Hamlet oli enemmän: runoilija vai näyttelijä, kysyy Harold Bloom.
Suorastaan metafyysisen vaikea kysymys.
Joka tapauksessa Hamlet näytteli itse myös 'oikeasti', ei ainoastaan ironisesti (hullua - ks. kuitenkin PS.) sekä kirjoitti tekstejä näyttelijäseurueelle. Esimerkiksi:
'Vaan alkuun päätyen niin toisin on
siis suunta tahtomme ja kohtalon
ett' aikeemme se kiista kumoon vei
on aatos vallassamme, päätös ei'
PS.
Ehkä Hamlet kuitenkin on ihan aidosti hullu äitinsä kanssa käydyn hurjan kohtauksen aikana (hän näkee isänsä haamun toistamiseen).
"Lue nyt hyvä mies edes Rikos ja rangaistus (uusin käännös Olli Kuukasjärvi, Otava, 2008). Et kadu - ja jos kadut, olet joko säikky hienohelma, yliesteettinen silosäkeitä suosiva hienoperse tai muuten vain laiska."
RR,
kyllä sun minut täytyy sen verran hyvin tuntea, etten kuulu ainakaan noihin kahteen ensimmäiseen kategoriaan (laiska voin toki joissain asioissa olla). Joo, mutta Rikos ja rangaistus lähti lukulistalle. Saa nähdä meneeko se "väyrys"tyylillä vai ei. Mitä olet muuten mieltä Tolstoista?
AHM: "Mitä olet muuten mieltä Tolstoista?"
Voi minua ADHD-tapausta, edellisessä postauksessa käsittelet häntä. Tosin ehkä voisit tuoda mielipiteesi vielä kattavammin esiin.
Post a Comment