May 25, 2009

Sadistista erotiikkaa Jeesus-purilaisella Bataillen voimakkaasti höystämänä

Kielimafian tarkennuksia ja lisäyksiä - viimeksi mm. Foucault- sadismi- ja Hegel-kommentteihin - 26.5 - klo: 17.55. - Päreen uudelleenmuokkaus on vielä kesken.
*
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen "Esineitä".
*
Taas kerran Mummolta tulee erotiikkaa/seksiä ja 'Jeesus-purilaista'.
*
Oletko koskaan pohtinut uhrauksen mieltä ja logiikkaa? Mitä uhri merkitsee? Miksi se on yhteisölle (ja yksilölle, joka kokee uhrin/uhrauksen) niin tärkeä asia - edelleenkin?

Miksi edelleenkin? Siksi, että uhraus, seksuaalisuus, toiseus, ekstaasi, mystiikka, Jumala ja kuolema kytkeytyvät toisiinsa sisäisesti - kokemisen tasolla. Ne ovat itse asiassa ihmisen subjektina olemista määrääviä 'eksistenttisen dramatisaation elementtejä/rr'. - - Kääntäen voisimme sanoa edellisen kuten Foucault, Bataillea mukaillen: Jumalan (pyhän toiseuden, vrt. Lacanin Big('gest') Other) kuolema merkitsee myös subjektin ja siten ihmisen kuolemaa.

Miksi väkivalta ja erotiikka - tai viimein tuo typerä eufemismi 'aikuisviihde' eli vulgaarimmin ja samalla moralistisesti oikeammin: porno - on saanut ylivoimaisesti merkittävimmän sijan länsimaisen, demokraattisen ja liberaalin ihmisen fantasioissa (itse asiassa erotiikka/seksi avoimeksi tullessaan latistuu lähes täysin- siis menettää sublimoivaa voimaansa!)?

Porno (ja väkivalta, joka on seksin perversiivinen joskin aina enemmän tai vähemmän läsnäoleva muoto - sekä aktuaalisesti että fantasiana) kukoistaa, koska se on ottanut lähes täydellisesti kristillisen (ylipäätään uskonnollisen) uhrauksen kokemuksen paikan.

Näin tapahtuu sen vuoksi, että seksi toistaa väkivaltaisen uhrauksen logiikkaa, jossa ihminen yrittää murtaa subjektin ja objektin välisen epäjatkuvuuden - toisin sanoen saada kosketuksen toiseuteen (siten jatkuvuuteen, kaikkeuteen).

Seksi on kommunikatiivista kokemusta välittömän transgression muodossa - subjektin rajojen rikkomista - kuten sanottu: yritys ulottua toiseen/toiseuteen.

Uskontojen väkivaltainen uhrauskultti on kommunikaatioksi ymmärrettyä kokemusta kuten myös seksi joskin dramatisoidummin.
*
Sadismi ja masokismi yhdistyvät. Sadistia ei voi olla ilman masokistia, koska sadisti voi saada tyydytyksen vain samaistumalla masokistin kärsimykseen. Siten myös sadisti on lopulta masokisti.

Pelkkää sadistista aggressiota ei ole - ainakaan sadismin äärimmäisimmissä muodoissa, joihin väistämättä sekoittuu fantasianomaista ainesta, koska täydellinen identifikaatio toiseen ylipäätään on mahdotonta.

Tämä on uhraamisen ja ekstaasin ambivalenssia tai paradoksaalisuutta. Bataille kutsuu sitä uskonnollisiin kuviin sitoutuneena rituaalina/kulttina komediseksi eleeksi transgression kannalta. Hän itse ei hylkää kristillisen mystiikan - negatiivisen teologian - tietä, muttei kuitenkaan sitoudu kristinuskon perustana toimivaan 'ideologiaan', kertomukseen tai vokabulaariin.

Siten esimerkiksi rasistinen väkivalta on psyykkis-ideologisen fantasian sävyttämää masokistisen tyydytyksentunteen perversiota. - - Mutta esim. natsit eivät olleet uhraajina ja siten rikollisena osapuolena (antiikin näytelmien) traagisia hahmoja (kuten kai ajattelivat) vaan markiisi de Saden hirviöitä, Tappaessaan juutalaisia systemaattisesti he tappoivat itsessään kalvavaa - sietämätöntä, ahdistavaa toiseutta, josta oli tullut heille psyykkisen autonomiansa uhka. Siksi juutalaiset piti tappaa.

On loogisesti selvää, että kauheimmaksi natseille olisi muodostunut se - tosin hypoteettinen - tilanne, jossa maailman kaikki juutalaiset olisi saatu tapettua. Nimittäin - tuota ahdistavaa toiseutta ei voi tappaa (aina löytyy 'uusi' toiseus/toinen - on löydyttävä), jos siitä on tullut paranoidisen, projektiivisen identifikaation muodossa osa psyyken ja ylipäätään persoonallisen eksistenssin dynamiikkaa ja rakennetta. (Freud ja Lacan ovat oikeassa näistä asioista kirjoittaessaan.)
###

[Bataille haluaa rikkoa itsetietoisuuden täydellistymisen, kuolemaa kohti suuntautuvan hegeliläisen diskurssin, joka tiedostaessaan kaiken, ajautuu subjektin tuhoutumisen partaalle - kuoleman eteen (tähän päätyminen, sen loogisten ja eksistentiaalisten seurausten tajuaminen, oli Hegelille alunperin todellinen kauhun paikka/hetki!), sillä koska jos/kun kaikki on jo saavutettu, subjektista on silloin tullut Jumala eli ei-subjekti - kokonaan toinen.

Hegeliläisessä historian lopussa vapaus on lopullisesti saavutettu yksilöllisessä ja yhteiskunnallisessa tietoisuudessa, mutta samalla se on tyhjentynyt sisällöstään. Enää ei ole mitään kaipausta tai halua täydellistyä - ei myöskään tarvetta saada tunnustusta toiselta oman yksilöllisen arvonsa 'takeeksi', mikä antaisi tuolle vapaudelle perimmäisen tarkoituksen, merkityksen ja mielen. - - Kaikista on tullut kuoleman ahdistuksesta kärsiviä joskin onnea ja nautintoa tavoittelevia, työteliäitä mutta silti 'vapaita orjia', kun taas herran ylpeä ja kuolemaa uhmaava kunnian tavoittelun halu on nyt siis tarpeetonta - onhan vapaus jo toteutunut kaikkien kohdalla, eikä kenenkään tarvitse enää hakea/saada yksilölliselle ainutlaatuisuudelleen tunnustusta muiden taholta. - Tunnustus on muuttunut 'demokraattiseksi oikeudeksi' - ihmisoikeudeksi.

(Itse asiassa herra ei oikeastaan edes voi olla vapaa samassa mielessä kuin vapautettu/vapautunut orja, koska hänen ihmisarvonsa riippuu aina vapaaehtoisesta, hänen kanssaan tasa-arvoisilta saamastaan tunnustuksesta (kunniasta), eivätkä orjat olleet tasavertaisia. Herra-orja-suhteesta muodostui siten epäsymmetrinen alistussuhde - mitä asiaintilaa Marx tietysti kovin kritisoi).

Mutta jäähän meille Kojeven mukaan tuon triviaalin ja banaalin - täydellisen ja itsetietoisen mutta sisäisesti merkityksettömän vapauden ohella vielä sentään viihdykkeeksemme taide, rakkaus ja leikki - vaikkeivät nekään sisällä enää muuta kuin oman banaalisuutensa. - - Tällaista diskursiivisen tietoisuuden/itsetietoisuuden ja siten yhteiskunnallisen täydellistymisen - siis historian lopun ja subjektin kuoleman jälkeistä, latistunutta - Nietzschen halveksimien, pekästään materiaalista tai ylipäätään onnea (viihdettä ja helppoa nautintoa) etsivien orjamaisten viimeisten ihmisten - maailmaa ei voine pitää kovin ylevänä lopputulemana ihmisen kulttuurisesta kehityksestä (tästä ehkä myöhemmin lisää tarkemmin ja perusteellisemmin)].

Bataillen kritiikki, Kojeven hegeliläisen historian lopun tulkintaa kohtaan, lähtee siitä, että juuri tuo Hegelin kammoama subjektin kuolema on kohdattava loppuun asti ja ilman diskursiivista 'välittäjää' se ei ole pelkästään latistunutta ja banalisoitunutta 'hyvinvointivaltio-estetiikkaa/rr' vaan silloin kohdataan jotain todella erityistä: - kyseessähän on kuoleman kohtaaminen - eikä pelkästään analogisesti (kielikuvallisesti) - ks. PS.
###

Samaistuessamme uhriin olemme sadistin asemassa. Rakastaessamme Jeesusta meidän täytyy ensin tappaa hänet - ja siten kokea hänen kärsimyksensä, joka on hänen toiseutensa läsnäolo meissä.

Tuon tuntemattoman mutta 'tuntuvan' toiseuden me olemme halunneet kokea tulemalla (haluamalla tulla) syyllisiksi Jeesuksen kärsimyksiin. Tämä on uhrin logiikkaa.

Näin tapahtuu myös erotiikassa, sillä eroottisenkin nautinnon huipentuma on minän (fantisoitu) väkivaltainen kuolema halutun toisen kuolemana/ssa; - se on ekstaasin kokonaan toinen eli ei-mikään.

Sama toisin sanoen:

Erotiikka, seksi on siis sukua mystiikalle, jossa pyritään ekstaattiseen olotilaan - minän (ainakin hetkelliseen) kuolemaan.

Uskonnollinen uhri toteuttaa ekstaasin kokemuksen dramatisaationa - kokemuksena, joka on kuten jo edellä esitettiin kommunikaatiota - toisen/toiseuden kommunikointia (meille) uhrin kuolemassa.

Kysymys:

Voiko erotiikka/seksi korvata meille täydellisesti uskonnollisen uhrin vaikuttavuuden toiseuden kokemisessa, vai onko se lopulta pelkkä pakkomielteenomainen 'paine', joka vapautuessaan kielloista (Laista) banalisoituu pelkäksi kiimaksi, mikäli sitä ei dramatisoida kuten uskonnollista uhria (jo Paavali tajusi, että Laki mahdollistaessaan synnin mahdollistaa myös rakkauden)?

Eikö aikuisviihde jo hieman kyllästytä meitä? Eikö Jeesus sittenkin - 'loppupeleissä' - ole eroottisesti kiihottavampi uhri kuin seksipartneri? Eikö jo olekin aika lähteä nautiskelemaan kristillis-eroottisen uhrauksen väkivallasta? - - Toiseuden nimeen. Yksin - yhdessä. Amen.
*
PS.
Zizek väittää Lacanin (Bataillen tuttavan) hengessä (kriittisesti?), että tämän vuoksi Bataille on 'esimoderni' ajattelija; Bataille ei ymmärrä, että Laki on (modernin) Halun olennoituma ja ylläpitäjä( (joka voidaan menettää - ks Bataille - ks. Zizek. - ks. Lacan. - ks ...), joskin muistaa muistuttaa, ettei Bataille hyväksynyt seksuaalisen vapautumisen näkökantaa ja käytäntöä, koska halu on aina torjutun halua.

Ajatelkaa nyt: ajatteleeko eläin - ajatteleeko eläin, kun se parittelee? Ajatteleeko halu pyrkiessään kohti toteutumistaan yhtään mitään? (ajattelu = torjunta). - - - Minä kysyn sinulta Takkirauta: - ajatteleeko eläin, kun se parittelee?
*
Päreen 'improvisointien' pääasiallisena lähtöhtana toimii Elisa Heinämäen väitöskirja Tyhjä taivas : Georges Bataille ja uskonnon kysymys
*
http://fionnchu.blogspot.com/2007_11_01_archive.html

15 comments:

Mummo said...

No, tuohon kysymykseen ("Voiko erotiikka/seksi korvata meille täydellisesti uskonnollisen uhrin vaikuttavuuden toiseuden kokemisessa, vai onko se lopulta pelkkä pakkomielteenomainen 'paine', joka vapautuessaan kielloista (Laista) banalisoituu pelkäksi kiimaksi, mikäli sitä ei dramatisoida kuten uskonnollista uhria (jo Paavali tajusi, että Laki mahdollistaessaan synnin mahdollistaa myös rakkauden)?") en ihan äkkiseltään osaa vastata.

Muutama mieleen nouseva asia:

1. Uhrausta olen kyllä pohtinut. Ja siinäkin olet oikeassa, että mielelläni työnnän Jeesuksen sämpylänpuolikkaiden väliin, kun seksistä on puhe. Vai onko Hän se sämpylä? En tiedä.

2. En lähtisi siitä, että seksi on jotakin ("Seksi on kommunikatiivista kokemusta välittömän transgression muodossa") sen enempää kuin uskonnollinen kuvastokaan on. Pieni on totuus, joka täten saavutetaan. Onhan seksi myös ihan vain sitä, että tuntuu hyvältä, kylmät väreet kulkevat selkää pitkin, vatsalihakset värisevät, nännit kovettuvat, limakalvot kostuvat. Ei tähän Jeesusta tarvita. Jeesus on suuri esineellistäjä.

3. Minulla uskonnollinen uhrikuvasto liittyy ehkä kuitenkin pikemmin rakastumiseen. Siihen olen valmis liittämään paljon siitä, mitä sinä nyt tuossa seksiin. Ruumiillista yhdyntää lienee mahdollista harjoittaa myös ilman toiminnan erityistä merkityksellistämistä. Henkistä ei; merkityksellistäminen on sen edellytys. Samoin on Jeesuksen laita. En ottaisi Jeesusta sänkyyni, jos Hänet on mahdollista pitää poissa.

Anonymous said...

Mietin millaiset vaatteet laitan lentokoneeseen..skesikkaatko
uskonnollinen uhrini on uhrattuna anopille.

Homo Garrulus said...

Tämä on ihan tyhjää puhetta - etkö ymmärrä lainkaan tiedon ja informaation eroa ja miksi meitä on viety kuin pässit narussa ja ne pässit vuorostaan ovat toisessa narussa ja niin edelleen; koska narutus on se, mistä lähdettiin kun oltiin tajuttu Gadamer ja tiedon ymmärryksen syvintä olemusta. Hermeneutiikka, joka on samalla olion että universaalin yhtyvät tietyssä kohtaan ja se on heillä tiedossa mutta sitä juutalaisetkaan ei tiedä, mutta juutalaiset ja sosiaalidemokraatit ovat laitettu omistamaan meitä ja heille riittää, että sitovat meidät.

Mutta eivät tajua, että heidät on myös sidottu.

Homo Garrulus said...

Hän on hännennys. Häntä voi syödä yhtä hyin kun voi runoilla. Runolla ja nakkisämpylässä on yhtä paljon tyyliä - sama rakkauden osoitus ja yhtä paljon fantasiaa. Mutta siihen pitää olla scordinolainen idiootti, jotta sen tajuaa: suoraan italiasta.

Homo Garrulus said...

Tuossa kuvassa on minun vartalo!

(se on vain tilapäisesti peitetty - ettei kukaan näkisi minut)

tämä oli runo Harrille, siis Harrylle. Minulla ei ole stayupit koska pyöreys rullaisi ne alas. Olen silti hauskasti, naisellisesti pyöristynyt - muodot ovat olemassa ja pehmeyttä on tullut lisää.
Sitähän ne sanovat, että naisella pitää olla. Pomppulinna on tosin poissa käytöstä. Rullattu jalusiinit eteen: closed for the season.

Arhi Finnsanity said...

Uhrautuminen on ns. yhteisen yhteisö-elämän tunnustamista yli yksilöllisyyden. Tietysti uhrautuvan eksistensin kustannuksella yhteistä eksistenssiä.

Meidän puolestamme.
Yhteisön yhteisyyden fantasian kunniaksi.

Ahdistuneet, häpäistyt ja loukatut fantasioivat vimmatusti yhteisillä keskustelupalstoilla julkisista kostofantasioista - vaikka eivät uskalla sanoa omaa rohkeaa poikkinaista sanaa isälleen tai äidilleen. Kouluampuja ikään kuin lunastaa yhteisen rohkeuden/koston fantasian ja nousee visioista kiihottuneen nimimerkkiyhteisönsä sankariksi.

Hän toteutti meidän fantasiamme ja meidän ei tarvitse sitä toteuttaa, kun kunnioitamme hänen muistoaan ja uhrautumistaan.

Hän antoi henkensä meidän vuoksemme, hän toteutti yhteisön toiveen yksilöllisyytensä ja olemassaolonsa kustannuksella. Hän teki meidät merkittäviksi.

Suur-Suomifantasian takia alkoi epädiplomaattisen ylimielisyyden sytyttämä talvisota ja varsinkin selkeästi Suur-Suomea faktuaalisesti toteuttava jatkosota. Kun Suur-Suomea ei saatukaan kymmenen vuoden uhoamisen ja sitä järjestelmällisesti korostaneen kouluopetuksen jälkeen, suomalaiset halveksivat yleisesti veteraaneja ilkein sanakääntein - kun eivät uskaltaneet poliitikkojaan arvostella perinteisen suomalaisen kansalaisalemmuuden, virkavallalle nöyryyden vuoksi. Veteraanit turvautuivat heroiiniin ja pulloon fantasioittensa ja traumojensa takuutavarana. Veteraanien ihailu syntyi vasta about 1972 kun oli jo unohdettu fasistinen fantasia Neuvostoliiton tuhoamisesta suuren Saksan rinnalla.

Kristinuskon sairaalloinen kidutetun ja kuolleen Jeesuskuvan romanttinen fantasiointi on valtafantasia. Jumala on minun hallussani ja toimii minun tahtoni mukaan. Jumala alistuu minulle ja muille viheliäisille. Alkuseurakunnan Jeesus-kuva ei kuitenkaan ollut lainkaan uhrautumisessa vaan yhteisten hetkien, sosiaalisten raja-aitojen kumoamisessa ja kumouksellisten opetusten inhimillisen jumalakuvan muistelussa.

Vaativa ja realismiin kannustava vuorisaarna on helppo unohtaa kun vaipuu uskonnolliseen Kristus-romantiikan narkoosiin uhrautuvasta ja mitään vaatimattomasta, avuttomasta Jeesuksesta.

Arhi Finnsanity said...

Uhrauksessa rikotaan aina pysyvyden lakia. Yhteisön lait ovat pysyvyyden, rajojen ja staattisuuden jäykkiä lakeja. Elämän ja kuoleman rajoja rikotaan rituaaleissa hetkellisesti ja kuolemaa sekoitetaan annosteltuna elämänmaun boostauksen rituaaliin.

Elämä maistuu kuolemankosketuksen jälkeen niin elävältä.

Lain rajat uhkaavat elämän dynaamisuutta, yksilön mielekkyyttä nöyrtyvän yhteisön jäsenenä ja niin uhraus rikkoo mukavasti tämän lain ja tabu-säädösten tunnottomuden.

Tuo ihmeellistä tuntua ja merkitystä transsendenttisesta - voimaa tuonpuoleudesta, painoa uskomuksien yliajallisesta voimasta. Rajojen mysteerinen ylittäminen on kuoleman ja ajan ylittämistä, yhdistymistä yliajallisiin myytteihin. Kuolleille elävän uhraaminen tuo kontaktia esi-isiin, vaativien, lain luoneiden esi-isien korvaamatonta hyväksyntää kirousta ja riittämättömyyttä pelkääville lapsille.

Uhrikulttuureissa on tunnettu aina hurmosta mm. eläinuhreista.

Uhrattu luovuttaa elämänsä yhteisön hyväksi ja jopa ravinnoksi.

Uhrattu sulautuu yhteisöön täydellisesti menettäessään yksilöllisen olemassaolonsa.

Yhteisö kiittää uhreja ja tuntee niin ollen olevansa uhrauksien arvoinen ihmeellinen yhteisö. Yksilö tuhotaan mutta häneen yhdistytään. Uhrautuva yksilö on paradoksaalisesti yhteisön muita yksilöitä tärkeämpi - lakeja kumoava kuolemassaan, hän tulee muille eläväksi kuollessaan. Uhrauksessa yhdytään jumalallisesti uhrautuvaan olentoon ja se pyhittää yhteisön materiaalisesta määrittelystä henkiseen tasoon uhrautumisen jaloudessa.

Palvonta-sana tulee karhun lihan palvomisesta tulella, ruuaksi valmistamiseksi. Äiti-Karhua palvotaan hetki, maustetaan ja sitten se syödään. Kiitos, Äiti!

Time to send someone away.
Seksuaaliaktissa ja uhrauksessa on melkein aina myös aggression vapaan ilmaisun akti. Yhteinen turhautumien vapauttamisen juhlahetki.

Rakkaushan on usein uhrautumista monella mielletasolla.

Ihminen luopuu suurelta osin yksilöllisyydestä ja rehellisyydestä saavuttaakseen kitkattoman ja ihaillun, romanttisen symbioosin, rakastumisen ja me-tilan. Kun rakastumme, oletamme myös (ja varsinkin) toisen ihmisen uhrautuvan ja jättävän entisen elämänsä juuri ihanan minun takiani. Se antaa merkittävyyden painoarvoa romanttiselle toteutumiselle ja elämän täyttymykselle.

Romanttisessa sanastossa ja kirjoissa "antautuminen" on varsin keskeinen sana ja semanttinen apparaatti.

Homo Garrulus said...

Hyvä kirjoitus AS. Minua on tulkittu uhriksi mutta minä olin tietoinen ns. uhriasetelmasta ennen sitä kuin ryhdyin olemaan avoin. Mutta kaikki (jotka Sarasvuo oli ehtinyt kouluttaa) löysivät minusta ihka oikean uhrin ja pyysivät säälivästi, että voisin vain antaa itselleni anteeksi. Tätä jatkui vaikka sanoin, että olin jo vuosia sitten antanut anteeksi myös vanhemmille ja olin täysin emasipasoitunut n. 35 vuotiaana. Mutta se ei kelvannut heille vastaukseksi koska he kokivat itsensä heti paikallaan minun yläpuolelle ja näin herättivät kaikki ne pahat asiat henkiin, joista olin joutunut puhumaan. Miten olin tuntenut itseni koulussa kiusatuksi, olin hiljainen ja ahdistunut tai räväkkä ja tupakkaa polttava rääväsuu. Miten minua oli oma turvaton ja parjattu lapsuus vaivannut kunnes tajusin omien lasten jälkeen etten halua olla mukana sirkuksessa olevinaan-olemisen merkeillä. Minusta ei tehty tusina-hienosto-ämmää joka matkien ylläpitää samaa tarinaa jota äveriäät edellä. Miten en halunnut vain olla olevinaan koska olin tajunnut whats all about, lasten jälkeen. Miten tajusin ,että oleminen on se oikea olemisen muoto mutta jokaisessa olemisessa on aina ennakkoluulot osana. Ja niitä sitten ryhdyin tarkastelemaan ja tulin siihen, että Popper ei tätä ottanut mielestäni oikein mukaan. Siitä on kylläkin saksaksi kirjoitettu: prejudice/prejudicement (en muista sanaa, löytyy Gadamerilta) eli jokainen "oleminen" sen autenttisessa muodossa on aina samalla ei-objektiivista ennakkoluuloa. Mitään muuta ei voi olla mutta hermeneutiikka auttaa näkemään omat ja muiden praxis/froinesis episteemestä. Voi siis havaita sokeutta kun tuntee kulttuurin tavat ja liikkeet ja ihanteiden merkitys.

Kuuleminen on minulla jo syvällä; kuulen jo siksi, että puhun niin paljon jokaisen ihmisen kanssa: liiankin paljon. Nyt alan näkemään miten mansikka ei ole ollenkaan mansikan näköinen eikä oloinen ja silti ovat luokassa mansikat.

Ovat kuin yöt ja päivät mutta kulttuuri junnaa, pakottaa, syöttää, suostuttelee ja kaikista tehokkaimmillaan; maksaa siitä, että vedättää muita samaan veneeseen.

Siitä on tullut lähes ehto. Olla vain kulttuurissa eikä liikkua kulttuurin mukana (kuten tämän päivän HS kolumnissa ulkolainen USA:n tilanteesta) on vaikeaa jos auktoriteetit ohjautuvat idealismista. Ja sen opettaminen ei silti käy niin, että se sanotaan koska se olisi silloin jo tajuttu. Onhan ns. selvä ollut mukamas selvä ennenkin: sitähän sinä kirjoitat.
Mutta miten yksilö saataisiin mukaan, oikeuksilla ja ilolla on aina toinen asia. Nyt se on Suomessa melkein niin, että sosiaalidemokraatit (valtapuolueet ainakin) ovat keksineet sementoida omat tarkistukset ja kontrollimekanismit sadismiin asti eli heikentävät minunlaisen ihmisen olemista jos aion kertoa miten kulttuuri syöttää pajunköyttä.

Rankaisevat, hylkivät ja asettavat ystävät vastakkaisiin puolueisiin joten aiheuttavat sitä mitä Lucifer Efect sanoo: rikkovat ettei voi jatkaa elämää. Ja vätykset ovat tässä pääasiallisena sotilaana: vaikka itsekin siitä heikkenevät mutta sitä heidän fantasia ei jaksa tajuta.

On niin kiire olla kiltti poika.

Ja tyttökin: aivan-sanalla eteenpäin, Aivan aivan -

Rauno Rasanen said...

Merkillistä. Nyt tämä värkki ei julkaissut pitkää kommenttiani Finnsanitylle. Onneksi tallensin sen.

Arhi Finnsanity said...
This comment has been removed by the author.
Homo Garrulus said...

Minäkin osoitin sen AF:lle, en siis AS:lle. Mutta virhe oli oma.

;) nice to have you here (again)
- en syö sinua, puren vain ja siksi viihdyn actus-purusen sivuilla.

Rauno Rasanen said...

Finnsanity kirjoitti:

'Uhrauksessa rikotaan aina pysyvyden lakia.'

Bataillen mukaan asia on pikemminkin päinvastoin, joskin ontologisemmassa kontekstissa kuin, mitä sinä - tosin aivan perustellusti - käytät.

Itse asiassa joissain kohtaa vaikuttaisit jopa olevan päinvastaista mieltä kuin, mitä itse väität tuossa alkulauseessasi.

Bataille(kin) yrittää kurottautua kuoleman, ekstaasin, ei-tiedon - siis absoluuttisen toiseuden, jonka minä tulkitsen pysyvyydeksi - puolelle.

Mutta tuosta ei-tiedon puolella olevasta ei voi sanoa mitään kuin ehkä pelkästään kuvallisesti - Mirkka Rekolan tapaan, jonka runot eivät ole mielestäni enää edes kielikuvia vaan nimenomaan katseltavia, koettavia - ei ymmärrettävissä olevia - kuvia! Jonkinlaista mystiikkaa...

Ihmisen subjektiivinen tietoisuus ja itsetietoisuus on epäjatkuvaa tietoisuuden dialektiikan (ontologisen eron) takia - silloinkin, kun tuo hegeliläisen itsetietoisuuden täydellistyminen on muka jo tapahtunut.

Tällainen täydellistyminen ei kuitenkaan liene mahdollista historiallisessa ajassa - siten myös aikaan sidotussa tietoisuuden kehityksessä; - - ellemme sitten Kojeven lailla usko, että vapauden (ja tiedon) täydellistyminen on yhtä kuin kaiken merkityksellisen latistumista ja banalisoitumista - olkoonkin, että meille siis jää vielä sentään leikki, rakkaus ja taide.

Entä kuka ottaa silloin (historian ja merkityksen sekä kaipaavan itsetietoisuuden loputtua) enää edes leikin, rakkauden ja taiteen lopultakaan tosissaan?

Eikö meille jää pikemminkin zizekiläisittäin sanottuna 'vain' yhä ovelammin fantasiaan (totuudeksi) naamioitunut ideologia; - - jota on kuitenkin vielä mahdollista analysoida (etenkin Lacanin) psykoanalyysin kautta.

Kuolemassa (uhraamisessa), täydellisessä eroottisessa samaistumisessa (jossa on nautinnollisen väkivallan elementtejä) ja ekstaattisessa mystiikassa täydellistyminen, jatkuvuus, pysyvyys, toiseuden kohtaaminen - siten ikuisuus! - kuitenkin toteutuu ja uhraaminen merkitsee Bataillelle juuri tätä toiseuden=kuoleman=pysyvyyden performanssia.

Kyseessä on kommunikaatioksi ymmärretyn kokemuksen dramatisaatio - subjektin tuhon eläminen (subjektin sulautuminen toiseuteen) yhteisen, ekstaattis-mystisen näytelmän kokemisessa ja katselemisessa - siihen jopa joskus interaktiivisesti osallistuen.

Rauno Rasanen said...

(jatkoa edelliseen kommenttiini)

PS.
Rene Girardin käsitys uhrista poikkeaa Bataillen projektista.

Girardin mimeettisen halun 'lopettaminen' syntipukin uhraamisen kautta jättää auki kysymyksen siitä, onko mimeettisen halun dynamiikka lainkaan voitettavissa.

Sillä se, joka haluaa kateellisena samaistua toiseen häntä imitoimalla, jää yhä vielä matkivan 'orjan' asemaan, mikäli hän ei voi samastua tuohon toiseen täydellisesti eli ottaa hänen rooliaan, paikkaansa ja asemaansa - lyhyesti: hänen identiteettiään - itselleen.

Tämä merkitsee, että hänen - saavuttaakseen täydellisen imitaation tilan, pitää välttämättä tuhota imitaation kohde!

Mutta mitä tämän jälkeen? Eikö tällainen prosessi tee meistä kaikista tyranneja, jotka aivan oikeutetusti - vainoharhan vallassa - pelkäävät niitä, jotka pyrkivät meihin tyranneihin samastumaan?

Näin ollen Jeesus ei ratkaissut väkivallan ongelmaa käskemällä seuraamaan itseään (imitaatio Christi). Hänhän itse sanoo vastoin Vuorisaarnaansa, ettei tullut tuomaan rauhaa vaan miekan!

Miten tällainen mies voisikaan lopettaa uhraamisen kierteen, jossa samaistujasta tulee kerta toisensa jälkeen uusi tyranni, jonka uusi samaistuja viimein tappaa jne ad inf.?

Girard ymmärtääkseni pohtii tätäkin ongelmaa, mutta en tiedä tarkkaan ottaen, pystyykö hän sen ratkaisemaan.

Joka tapauksessa Jeesuksen uhri on 'mallikelpoisesti' ristiriitainen itse väkivallan torjunnan suhteen. - - Se yhtä aikaa säilyttää väkivallan siemenen meissä (ehtoollisen kautta) ja sanoo kuitenkin lunastavansa meidän väkivaltamme tuossa veressä ja ruumiissa, jonka tapoimme ja tapamme kerta toisensa jälkeen.

Jos uskomme, saatamme tietysti rauhoittaa itseämme, koska meidän on lupa tappaa Jeesus, kärsiä hirveästä rikoksestamme syyllisyyttä ja tulla siis kuitenkin uskossamme pelastetuiksi: Joten ilman muuta 'kannattaa' uskoa! - jos pystyy...

Arhi Finnsanity said...

Kun rituaalissa tai koulukiusaamistilanteessa,
'Uhrauksessa rikotaan aina pysyvyden lakia.', niin se on tietysti uskontotieteellisesti "itsestäänselvää" pysyvyyden vuoksi suoritettu.

Rajojen sosiaalisesti painotetut ylittämiset tapahtuvat yksinkertaistettuna uteliaisuuden, verenhimon, rajojen spektaakkelimaisena käyttönä ja todentamisena, rajojen "lataamisena", turhautumisen purkamisena ja rajojen hierarkiaa luovan painottamisen takia. Alistuva sopeutuu, yhteisesti omaksuttu yhdistää.

Sosiaalinen paine vaatii sirkushuveja. Nautinto liitetään pelkoon, armo Jeesuksen kiduttamiseen.

- Hän huusi "Hii hoo! " ja vespaa polkaisi ja jäi junan alle.
"Kuolen...", huusi Pii Poo, "...liian aikaisin!"
Hän huusi; "Hii hoo!" ja kuoli myöhemmin. (Kirsi Kunnas 1956)


Uhrikulttuuri, hallittu rituaalitrauma, liittyy hyvin kiinteästi ihmisen traumapsykologiaan, toistamispakkoon.

Neuroottiset ihmiset ovat usein hyvin uskollisesti/uskonnollisesti neuroottisia. Toistamisella, neuroottisilla ajatusmalleilla ja rituaaleilla pyritään luomaan luonnonlakeja, hallinnan tuntua.

Traumaa hallitaan traumaa toistamalla.

Maailma ei olekaan paha, jos Jeesuksen tappamisella saatiinkin aikaan hyvää. Käänteistämisen pelastuslogiikkaa. Teidän edestänne vuodatettu.

Fasismissa luvataan kirkon yms instituutitouskontojen opetusten tapaan ja esimerkin kautta veren kautta rauhaa, uhrin kautta täyttymys, sodan kautta rauhaa.

Jeesuksen kuolema ei olekaan todiste ihmisten kyvyttömydestä rauhaan vaan Jumalan tahdon tapahtumiseen väkivallan kautta - kts Toora/Vanha testamentti.

Kapinallinen Jeesus muuttui nöyryytetyksi alistujaksi, jonka merkitys kirkolle oli äärimmäisessä sopeutumisessa, ei suinkaan kapinassa ja hierarkian purkamisessa Jumalan valtakunnaksi.

Tämän tulkinnan painotus tuli samaan aikaan kun kirkkoisät saivat huikeasti valtaa valtiokirkkona - ja luvan vainota veri lentäen toisinajattelevia kristittyjä.

Alkukirkosta tuli alkufasismi.

Arhi Finnsanity said...

Herra Pii Poo

No niin,
Herra Pii Poo oli taikuri,
hän huusi: hiihoo! ja maata polkaisi
ja taikoi:

rusinoita,
mansikoita,
omenoita,
perunoita
porkkanoita,
prinsessoita,
makkaroita

Siis,
herra Pii Poo oli noita.

Kerran herra Pii Poo kulki Espalla;
Hän huusi: "Hiihoo!" ja maata polkaisi
ja sitten vespalla hän ajeli.
Se oli herra Pii Poon suuri erehdys.

Näes, noidan mahti
ei pysty koneisiin



(Kirsi Kunnas 1956)

.