Mitä Hamlet lukee: 'Sanoja, sanoja, sanoja!'

Kielimafia kokee olonsa jostain syystä äärimmäisen kotoisaksi ja tekee ahkerasti lisäyksiä. Viimeisin lisäys/tarkennus kursivoituun toiseen kappaleeseen 20.5 - joskus aamuyöllä (koskien ruhtinas Myshkinin ja prinssi Hamletin ilmeisen yllättävää rinnastamista toisiinsa).
*
Lord Polonius: What do you read, my lord?
Hamlet: Words, words, words.
Lord Polonius: What is the matter, my lord?
Hamlet: Between who?
Lord Polonius: I mean, the matter that you read, my lord.
(Hamlet II, ii, 191-195)
*
Onko tämä mies hullu? Jos ei niin miten erottaa hänen persoonastaan hulluus, narrimaisuus ja selväjärkisyys?
*
Ikäänkuin Hamlet ilveillessään vaikuttaisi kuitenkin sisimmältään ihan aidosti olevan perin turhautunut jatkuvaan lukemiseen, jatkuvaan asioitten reflektointiin ja itsereflektointiin. Vain sanoja sanojen perään - todellisuus on pelkkiä sanoja - kuin höpötystä, joka kuitenkin saattaa joskus paljastaa jotain, minkä haluaisimme ehkä pysyvän poissa tietoisuudestamme. - - Mutta silti - paljastavuudestaan huolimatta - sanat aina sekoittuvat toisiinsa, argumentit sotkeutuvat paradokseihin - lukeminen on loputonta sanatulvan järjestämistä ja paradoksien kanssa miekkailemista. - - Kaiken voi nähdä selvästi, mutta samalla kaikki kääntyy yhtäkkiä ylösalaisin. Sen vuoksi: sanoja, sanoja, sanoja ad inf. - - Tuo 'robottimaisuus' siis nähtävästi ajoittain kuvottaa Hamletia syvästi - sanoihin ei voi luottaa - niitä voi vain luetella ja toistaa vaikutusta tavoitellen kuin ohjelmoitu papukaija - kuin näyttelijä. Ja Hamlet on nimenomaan myös näyttelijä.

Hamlet ilmaisee liian raskaan totuuden (vaietun petoksen ja murhan) 'valheen' kautta - siis näyttelemällä tietoa(an)/ajatuksia(an)/runoja(an). - - Mutta hänen retoriikan ja kiertoilmaisujen käyttönsä ei johdu pelkästään moraalisista syistä, sillä Hamlet runoilee ja näyttelee (jopa hullua) lopulta sen loogisen väistämättömyyden vuoksi, että totuus ei ole lausuttavissa kuin 'valheena' (negaationa, paradoksina, erona - vrt. Hegel) - siis runona - näytellen - thus: words words - wooords!

Eräs Shakespearen suurimmista konna-sankareista päättelee Hamletin tyyliin: 'Elämä on vain varjo häilyväinen, vain näyttelijä rukka, joka riehuin lavalla keikkuu aikansa ja häipyy, se kertomus on, hupsun tarinoima, täys ääntä, vimmaa -tarkoitusta vailla.' (Macbeth).

Mutta Hamlet ei ole konna. Ainakaan me emme pidä häntä sellaisena. Silti hän ole oikein 'kunnon' sankarikaan. - - Minun mielestäni Hamlet on antisankarina sukua mm. Dostojevskin Idiootille - ruhtinas Myshkinille (tai pikemminkin Myskin hänelle)! Sillä Myshkin, joka yrittää sanoa kaiken (totuuden) vilpittömästi - ilman mitään retorisia koukeroita - tuhoutuu, sillä hän(kään) ei kykene toimimaan (päättämään) oman naivin totuudellisuutensa takia, samalla kun yhteisö hänen ympärillään elää valheesta ja juonitteluista.

Mutta periaatteessa samoista syistä tuhoutuu myös Hamlet (jota en siis pidä pahana tai psykopaattina - päinvastoin, vaikka hän pohtiikin (liian) intensiivisesti (toimiakseen) 'onnistunutta/oikeutettua' kostoa;- tähän merkilliseen psykologis-filosofiseen 'pattitilanteeseen' palaan myöhemmin), joka yrittää sanoa totuuden juuri täysin päinvastaisella tavalla kuin Myshkin - naamioituna hulluuteen ja näytelmään - ironiseen valheeseen! - - Mutta yhtä kaikki - Myshkinin tavoin Hamlet pyrkii aina ja vain totuuteen...

- - Mitä ihmettä!? Seuraako edellisestä johtopäätös, että meidän pitäisi selviytyäksemme tässä maailmassa, yhteiskunnassa ja ah! - näiden niin sietämättömän rakkaitten lähimmäistemme joukossa psyykkisesti järjissämme, ryhdyttävä elämään 'oikeasta, ei-ironisesta' valheesta - sellaisesta valheesta, joka ei missään tapauksessa kerro totuutta (kuten sen sijaan tekee Hamletin 'valhe')?!

Ei! - mieluummin valitsen Hamletin hulluuden ja/tai ruhtinas Myshkinin naivin vilpittömyyden. Mieluummin hyppään vaikka kuiluun kuin alan pelata mitään teeskentelevän 'etiketin' mukaista peliä, jotta minut hyväksyttäisiin toistensa ja itsensä pettäjien yhteisöön ('kerhoon' kuten Croucho Marx sanoisi)...
***
Hamlet pilailee Poloniuksen kustannuksella varsin taitavasti. Yksinkertainen 'common sense-Polonius' ('typerys', kirjoittaa Harold Bloom toistaen Hamletin omia sanoja) kun on tullut nimenomaan kyttäämään, onko Hamlet hullu, kuten hänen tyttärensä Ofelia - Hamletin (muka) entinen rakastettu (Hamlet pisti 'hulluuksissaan' välit poikki) - epäilee.

(Polonius yrittää myöhemmin testata Ofelian avulla, onko rakkaus jotenkin sekoittanut epäillyttävästi käyttäytyvän Hamletin pään. Perimmältään kyse on siitä, että kuningas Claudius haluaisi itse asiassa jo nyt päästä eroon Hamletista (kruununperillisestä), joka varsinkin 'uudessa hulluudessaan' vihjailee yhä ikävämmin äitinsä häpeällisestä avioliitosta ja isänsä kuolemasta. Hamlet kuitenkin oivaltaa tämän juonen peilisalissa samoin kuin sen, että hänen aiemmat opiskelutoverinsa Rosencranz ja Guildenstern vakoilevat häntä kuninkaan käskystä).

Mutta Hamletin niin sanottu hulluus on alunperin 'vain?' juoni - vai onko sittenkään? Sekoaako hänen 'aivan liian hyvin ajatteleva', luova mielensä sittenkin hetkittäin ihan 'oikeasti'? Toisin sanoen menevätkö Hamletin oma minä ('siis mikä minä', kysyy nyt buddhalainen) ja hänen hulluusroolinsa kohtalokkaasti sekaisin keskenään oman isänsä haamun kostonhimoon 'langetessaan'.

Kaikkein kohtalokkain kysymys kuitenkin lienee: Entä jos Hamletin 'oikea' minä (siten kaikkien ihmisten 'oikea' minä) onkin perimmältään yhtä lailla näyteltyä kuin Hamletin hullu minä?!

No - - aivan näytelmän lopussa - jo kohtalokkaan, veljenmurhaaja-Claudiuksen (jonka Hamlet viimein tappaa) järjestämän kuoleman edessä - Hamlet ehkä hieman puolustelee itseään. Omituisen käytöksen ja omituiset puheensa hän panee aiemman hulluutensa piikkiin piikkiin.

Hmm....Mutta tällainen tunnustushan tarkoittaa epäsuorasti, ettei hän ollut hullu, koskapa selväjärkisesti tietää ja tiedostaa, että oli hullu! Tarkoittaako hän hulluudellaan siis pelkästään tietoista valintaansa olla hullu? Mutta silloinhan hän on enemmän näyttelijä ja/tai jopa syyntakeinen murhaaja itse! Hmm...
*
Mä olen nyt koukussa tähän Hamletiin, ja Kenneth Branagh saakoon kaiken ihailuni ja kehuni näyttelijänä. Hän ansaitsee ne - ja paljon enemmänkin.
*
What I love about Branagh’s Hamlet is that it is so comprehensive. And while Branagh obviously is aware of his own talent, there’s no denying the way he lives Hamlet’s words.

http://blogs.crikey.com.au/literaryminded/2008/12/02/two-hamlets/
*
http://www.youtube.com/watch?v=j_qRvheXEYk
Hamlet - 'Words Words Words' - Branagh

(Hitto. Voisin tehdä päreen jokaisesta Branaghin Hamlet-youtube-pätkästä.)
*
http://www.clicknotes.com/hamlet/Pap.html (Hamlet Navigator: Hamlet: His Puns and Paradoxes)
http://www.nazg.com/iqrai/index.php/2008/06/20/words-words-words-non-hamlet-edition/