Murhattu subjekti kartesiolaisena cogitona

Kuvassa Slavoj Zizek - Ljubljanan jättiläinen ja kulttuuriteorian Elvis.

(Kielimafia tarkensi oleellisesti symbolisen toimintaa reaaliseen nähden kuolemanvietin ilmentymänä. - - - Toinen oleellinen lisäys 2.10 - klo: 14.15)

Pitkässä wikisitaatissani on osuvasti tiivistetty Slavoj Zizekin ehkä tärkein filosofinen eli hegeliläis-lacanilainen lähtökohta: - subjektin muotoutuminen itsestään vieraantumisen kautta - sekä imaginaarisen (peilivaihe) että symbolisen (kieli) prosessissa.

Substanssidualismin välttäen Zizek voikin Lacania uudelleen työstämällä rehabilitoida Descartes'n cogiton - - tosin tavalla, joka luultavasti saisi modernin filosofian isän huokaamaan epätoivosta (ja Nietzschen nyökyttelemään hyväksyvästi).

Tämä uusi cogito on nimittäin ontologiselta statukseltaan jakautunut, minkä seurauksena minuus ei voi milloinkaan tulla identtiseksi itsensä kanssa. Sillä mahdollistuuhan tietoisuus juuri ja vain ontologisen splitin seurauksena.

Zizekin/Lacanin cogito on (olemiseltaan) tyhjä/ilmaisematon (reaalinen). Sen olemassaolo/ilmeneminen on a) kuvitteellisen (imaginaarinen) ja b) kielellis-kieliopillisen (symbolinen) negaation (hegeliläinen vieraantuminen) prosessissa tapahtuvaa a') esikielellisestä vaiheesta kumpuavaa narsistista fetissoitumista (fantasia/peilivaihe) ja b') käsitteellistä rajautumista (symbolinen/Laki).

Subjekti (reaalisena) tulee kuitenkin kontrolloidusti ja luotettavasti ilmaistuksi vain kielessä (symbolisena), sillä (aiempaan viitaten) pelkkä imaginaarivaiheen minuus on pikemminkin fantasiarakennelmaa eli narsistinen/fetissoitunut projektio/introjektio (ks. etenkin interpellaatio) kuin loogisesti koherentti kieliopillinen subjekti.

(Ideologiat ovat syvimmältään imaginaarisen dynamiikan aikaansaamia fantasianomaisia sisäistyksiä.)

Subjektin itseidentiteetin ongelmaa Zizek kuvaa osuvasti. - - Lausumisen subjekti ('I am', minä puhuvana, ajattelevana, reaalinen subjekti) ja lausuttu subjekti (lauseen kieliopillinen minä, 'I think', symbolinen subjekti) eivät ole sama asia, eikä niiden välillä vallitse vastaavuussuhdetta kuin em. negaation, rajautumisen eli vieraantumisen kautta.

Tämä tarkoittaa, että vaikka ainoa 'käsitteellis-ontologinen' (erotuksena taiteeseen/fantasiaan) keino ilmaista subjekti reaalisena on artikuloida se kielellisesti, niin tämä prosessi ei suinkaan lähennä meitä lausumisen subjektiin (reaalinen) vaan siis negeeraa, rajaa, kieltää, vieraannuttaa - lacanilaisttain: murhaa reaalista subjektia jokaisessa kielellis-käsitteellisessä reflektoinnissaan.

Kyseessä on perustavaa laatua oleva, jatkuvasti prosessoituva ontologinen katkos, jota Lacan ja Zizek vertaavat jopa freudilaiseen kuolemanviettiin, koska tietoisuuden täydellistämiseen ja vapauttamiseen pyrkivä luonnon ja ylipäätään todellisuuden (siten myös subjektin reaalisena) haltuunotto kielessä on illusorista ja merkitsee tuon alkuperäisen vapauden - siis vapauden vailla kiinnikettä Sanaan (jälleen subjekti reaalisena) äärimmäisen kontrolloitua pakottamista kielen symbolisen Lain alaisuuteen - prosessi, joka on toiston pakon kaltaista, robottimaista toimintaa.

Ihminen tulee näin kesytetyksi paitsi vaistoistaan (kontrolloimaton aggressiivisuus, kontrolloimaton seksuaalisuus, kokemisen rajaamaton oseaanisuus) myös kokemiseltaan, koska kaikki tapahtuu kielessä - symbolisena mallinnuksena.

Siten reaalinen voi ilmetä enää vain irvokkaasti, ikäänkuin perversiona - kieleksi muutettuna/muuttuvana, koko ajan murhaamisen kohteena olevana petona kuin Minotauros Theseukselle, sfinksi Oidipukselle tai lohikäärme Yrjölle (reaalinen luonto on aina uhka - myös subjekti reaalisena).

###
Reaalinen 'avautuu' meille symbolisessa murhattuna ja muumioituna.

Tästä analogiasta nousee todella mielenkiintoisia assosiaatioita myös Jumalan kuolemaan ristillä Jeesuksen hahmossa! - - Me tapoimme Jumalan - - siis Reaalisen. Tai paremminkin Reaalinen (meissä) murhasi itse itsensä meidän kauttamme, meidän lankeemuksemme (tietoisuuden ja tahdon vapauden: moraalin synty) sovittaakseen, pelastaakseen meidät Lain ja perimmältään animistisen kultin (mitä oli myös kreikkalainen polyteismi) yksilöllistä kokemista sitovilta kahleilta.

Olemmeko nyt vapaita? Sovitettiinko syntimme? Korvasiko Rakkaus ('oikea' vapaus) Lain? Mitä on Rakkaus..?

Mutta eikö ole niin, että koska Jumala - kuten Johanneksen evankeliumi sanoo - oli Sana, joka tuli lihaksi, niin me tapoimme Jeesuksessa myös sen symbolisen, joka oli muuttunut ihmisessä synniksi eli pelkäksi rituaaliksi vailla henkilökohtaista uskoa.
*
(Zizekin ontologisen (itse asiassa ontologisia sitoumuksia vähentävän) lähtökohdan eli subjektin em. jakautuneisuuden - yhtä lailla kuin tietoisuuden ja havainnon välillä vallitsevan dialektiikan: epäidenttisyyden ja erikaikaisuuden - implikaatioista tai filosofisista seuraannoista riittänee vielä kirjoittamista muutamaan päreeseen.)

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.
*
Kts. myös vanishing mediator, joka on kiinnostavan käyttökelpoinen tekijä selitettäessä yhteiskunnallisten muutosten (dialektisia) siirtymäprosesseja. - - Psykoanalyysissa hysteria voidaan ymmärtää tällaisena välittäjänä - 'oireen performaationa', joka toimii eräänlaisena muutokseen pakottavana kriisireaktiona, kunnes tasapainoisempi tila on saavutettu:

In terms of psychoanalytic theory, when someone is caught in a dilemma they experience Hysteria. The conceptual deadlock, exists until the resulting Hysteric breakdown precipitates some kind of resolution, therefore the Hysteria is a vanishing mediator in this case.[2]
In terms of political history, it refers to social movements, which operate in a particular way to influence politics, until they either are forgotten or change their purpose.[3]
(wikipedia)
*
The formation of the subject

Žižek argues that Descartes' cogito is the basis of the subject. However, whereas most thinkers read the cogito as a substantial, transparent and fully self-conscious "I" which is in complete command of its destiny, Žižek proposes that the cogito is an empty space, what is left when the rest of the world is expelled from itself. The Symbolic Order is what substitutes for the loss of the immediacy of the world and it is where the void of the subject is filled in by the process of subjectivization. The latter is where the subject is given an identity and where that identity is altered by the Self.

Once the Lacanian concepts of the Imaginary, the Symbolic and the Real are grasped, Žižek, in philosophical writings such as his discussion of Schelling, always interprets the work of other philosophers in terms of those concepts. This is so because "the core of my entire work is the endeavour to use Lacan as a privileged intellectual tool to reactualize German idealism". (See The Žižek Reader) The reason Žižek thinks German idealism (the work of Hegel, Kant, Fichte and Schelling) needs reactualizing is that we are thought to understand it in one way, whereas the truth of it is something else.

The term "reactualizing" refers to the fact that there are different possible ways to interpret German idealism, and Žižek wishes to make "actual" one of those possibilities in distinction to the way it is currently realized. At its most basic, German idealism believes that the truth of something could be found in itself. For Žižek, the fundamental insight of German idealism is that the truth of something is always outside it. So the truth of our experience lies outside ourselves, in the Symbolic and the Real, rather than being buried deep within us. We cannot look into our selves and find out who we truly are, because who we truly are is always elsewhere.

Our selves are somewhere else in the Symbolic formations which always precede us and in the Real which we have to disavow if we are to enter the Symbolic order.
To Žižek, Lacan's proposition that self-identity is impossible becomes central in structuration of the subject. The identity of something, its singularity or "oneness", is always split. There is always too much of something, and indivisible remainder, or a bit left-over which means that it cannot be self-identical (e.g., the meaning of a word can never be found in the word itself, but rather in other words; its meaning therefore is not self-identical). This principle of the impossibility of self-identity is what informs Žižek's reading of the German idealists. In reading Schelling, for example, the Beginning is not actually the beginning at all - the truth of the Beginning lies elsewhere, it is split or not identical to itself.

How, precisely, does the Word discharge the tension of the rotary motion, how does it mediate the antagonism between the contractive and the expansive force? The Word is a contraction in the guise of its very opposite of an expansion - that is, in pronouncing a word, the subject contracts his being outside himself; he "coagulates" the core of his being in an external sign. In the (verbal) sign, I - as it were - find myself outside myself, I posit my unity outside myself, in a signifier which represents me ("The Indivisible Remainder: An Essay on Schelling and Related Matters").

The subject of enunciation is the "I" who speaks, the individual doing the speaking; the subject of the enunciated is the "I" of the sentence. "I" is not identical to itself - it is split between the individual "I" (the subject of enunciation) and the grammatical "I" (the subject of the enunciated). Although we may experience them as unified, this is merely an Imaginary illusion, for the pronoun "I" is actually a substitute for the "I" of the subject. It does not account for me in my full specificity; it is, rather, a general term I share with everyone else. In order to do so, my empirical reality must be annihilated or, as Lacan avers, "the symbol manifests itself first of all as the murder of the thing".

The subject can only enter language by negating the Real, murdering or substituting the blood-and-sinew reality of self for the concept of self expressed in words. For Lacan and Žižek, every word is a gravestone, marking the absence or corpse of the thing it represents and standing in for it. It is partly in the light of this that Lacan is able to refashion Descartes' maxim "I think, therefore I am" as "I think where I am not, therefore I am where I think not".

The "I think" here is the subject of the enunciated (the Symbolic subject) whereas the "I am" is the subject of the enunciation (the Real subject). What Lacan aims to disclose by rewriting the Cartesian cogito in this way is that the subject is irrevocably split, torn asunder by language.

The concept of vanishing mediator is one that Žižek has consistently employed since For They Know Not What They Do. A vanishing mediator is a concept which somehow negotiates and settles - hence mediating - the transition between two opposed concepts and thereafter disappears. Žižek draws attention to the fact that a vanishing mediator is produced by an asymmetry of content and form.

As with Marx's analysis of revolution, form lags behind content, in the sense that content changes within the parameters of an existing form, until the logic of that content works its way out of the latter and throws off its husk, revealing a new form in its stead. "The passage from feudalism to Protestantism is not of the same nature as the passage from Protestantism to bourgeois everyday life with its privatized religion. The first passage concerns "content" (under the guise of preserving the religious form or even its strengthening, the crucial shift - the assertion of the ascetic acquisitive stance in economic activity as the domain of manifestation of Grace - takes place), whereas the second passage is a purely formal act, a change of form (as soon as Protestantism is realized as the ascetic acquisitive stance, it can fall off as form)" (For They Know Not What They Do: Enjoyment as a Political Factor).

Žižek sees in this process evidence of Hegel's "negation of the negation", the third moment of the dialectic. The first negation is the mutation of the content within and in the name of the old form. The second negation is the obsolescence of the form itself. In this way, something becomes the opposite of itself, paradoxically, by seeming to strengthen itself. In the case of Protestantism, the universalization of religious attitudes ultimately led to its being sidelined as a matter of private contemplation. Which is to say that Protestantism, as a negation of feudalism, was itself negated by capitalism.
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek

//dgeramifard.wordpress.com/http://www.3quarksdaily.com/
http://www.3quarksdaily.com/3quarksdaily/2008/09/page/2/