Hei - mun viagra on kadonnut sun sinisten lakanoitten sekaan!

Niiltä näkyy napakin.

(Linkkilisäys klo: 14.30)

*

Tämä van Vaarin suosittelema, Tillmanilta löytämänsä, humoristinen mainadilauma saa 'jopa' minut nauramaan:

Minä kysyin, että mikä mättää jumalauta.
Se sanoi, ettei valot tässä paljon enää auta.
Ei pie ostoo lakanaks sinistä pellavvoo,
kun siitä erota ei puonnutta viagroo.
*
Tuhmat Tädit esittää:
Se ei pane joka valkkaa

(You Tube-keikalla kuullaan noin kolme säkeistöä enemmän kuin, mitä tästä sanoituksesta löytyy.)

Ei ollut sillä markkoja taskussa
ja se näkyi kyllä ravintolalaskussa.
Kun osoitteeksi ehdotin mä sossua
se sanoi:”mul on puskassa kossua!”
Enpä ollut sitä vielä ennen tajunnutkaan,
että puistossa jos lempii siitä päätyy aina putkaan.
Synnille jo tuli ihan mukavasti palkkaa,
mutta muista aina: se ei pane joka valkkaa!

Minä törmäsinkin Hanoi Rocksin basistiin,
itsensä se minulle siis esitteli niin.
Illan mittaan oisin ollut Andyakin vailla,
mut sellaista ei lystiä nähty näillä mailla.
Kai olin sille vähän liian kuuma pakkaus,
kun minuuttiakaan ei kestänyt sen rakkaus.
Synnille jo tuli ihan mukavasti palkkaa,
mutta muista aina: se ei pane joka valkkaa!

Mulle sattui sitten vähän toisenlainen juttu.
Hoito oli joku ukin veteraanituttu.
No, pimeässä harmaampikin pantteri on musta,
mut valot piti sytyttää, kun tuli sohellusta.
Minä kysyin, että mikä mättää jumalauta.
Se sanoi, ettei valot tässä paljon enää auta.
Ei pie ostoo lakanaks sinistä pellavvoo,
kun siitä erota ei puonnutta viagroo.
Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla,
aamulla ei oltu enää kyytipoikaa vailla.
Synnille jo tuli ihan mukavasti palkkaa,
mutta muista aina: se ei pane joka valkkaa!
*
Bonuksena miessukukunta panee paremmaksi - vihonviimeisen kerran:
Prätkähiiret: Viagra-humppa
*
http://tuhmattadit.org/eipane.html
http://www.usi.fi/tuhmat%20keikkasivu.htm
http://tuhmattadit.org/biisilista.html

Maistiaisia Slavoj Zizekin ateistisen kristinuskon tulkinnasta

Keskustelu Zizekin (linkki alla) ja John Milbankin uusimman kirjan The Monstrosity of Christ: Paradox Or Dialectic? tiimoilta (ks. alempi linkki).
*
Zizek vs. Milbank: Christianity as the Death and Resurrection of God. (June 19th, 2009)

A very interesting, if complex, debate at the ICA last night between Slavoj Zizek – atheist, Marxist – and John Milbank – ‘radical orthodox’ theologian. Both are clearly fearsome intellects, though doubtless Zizek has the better jokes.

It would be an impossible task (actually, Thomas Lynch does a great job here!) to even attempt a reasonably comprehensive summary of the ground that was covered – Dawkins was swatted away like a fly (haha!/RR) , Jesus’ words about hating your father and mother were hotly debated, and the problems of the limits of materialism were raised with a lovely metaphor about coding of surfaces in computer games.

So, rather than do that, I want to mention one area that, in my perception, seems to be at the heart of what Zizek finds fascinating about Christianity.

Zizek sees Job as ‘the first modern critique of ideology.’ In his terrible suffering, his friends gather round him and attempt to defend various ideals. Job, on the other hand, refuses to do this and simply defends the meaninglessness of suffering. Although he didn’t touch on this last night, in The Monstrosity of Christ Zizek writes about how he sees the Job story not as one in which Job is being put to the test. Rather, it is about God being put to the test, and God failing dramatically. What he did touch on, which I don’t think he did in the book, was the passage at the end of Job where God raises his voice and asks ‘Where were you when…‘ – reeling off a whole list of amazing things in nature. Zizek’s interpretation of this is that God is saying, ‘you think you’ve got it tough? Look at all the crap I’ve got to deal with! This universe is impossible to keep going properly! I’m stressed out here!’

In the book he then goes on to imagine Job looking God in the eye and saying ‘I hope you’re watching, because one day you’ll have to go through this yourself. One day you’ll suffer, and know loss…’

Jumping forward to Jesus, what Zizek sees happening on the cross is a direct line from Job:

‘What dies on the cross is precisely a God who we can directly trust, and the very idea of benevolence. The basic message of Christianity is thus not that we trust in God, but that God comes to trust us.’

The radical kernel that is left at this death, which Zizek sees as the death of God – Father and Son, is the ‘Holy Ghost community.’ Our separation from God, our abandonment by God – in Job and in Christ’s death – means that we end up actually in the same place as God in Christ: ‘My God, my God, why have you forsaken me?’ And, according to Zizek, those who are thus true Christians are those who have embraced this abandonment by God and gathered as the church, the ‘Holy Ghost community’ to live out the radical implications of that death… it is this human community that is the resurrection of God.

This connects with his extension of the old adage that ‘God became man in order that man could become God’ into a completed loop:

‘God became man in order that man could become God in order to become man.‘

The goal of our faith is thus to do as God did, and die to divinity in order that we might become more fully human.

Milbank would want to see more paradox in this: God is both the man who died on the cross; but the man who died on the cross is also God. Either way, what was fascinating about the debate was the absolute confidence both had that Christianity does have something unique to offer in a way that no other religion, or atheism, can match.

Indeed, they were equal in their irritation that so much of philosophy has simply rejected theology as a serious pursuit. I’d agree with this. It’s time for people to stop being so shy of faith – whether arguing about it from a position of agreement or disagreement.

Let’s dismiss our embarrassment about our religious pasts and talk frankly. In particular, we need to talk about what a community living this Zizekian Christianity might look like.
*
http://www.kesterbrewin.com/2009/06/19/zizek-vs-milbank-christianity-as-the-death-and-resurrection-of-god/
http://www.amazon.com/Monstrosity-Christ-Paradox-Dialectic-Circuits/dp/product-description/0262012715
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=slavoj+zizek
http://www.sciy.org/blog/start=2009-06-21

http://mariborchan.wordpress.com/2009/06/20/slavoj-zizek-with-john-milbank-the-return-of-christ/

Laukkanen ja syksy saa, mutta minä en

Rane koputtelemassa (turhaan) Hilman aitan ovea. - - Hilma perkele ei päästä 'kyläilemään' enää kuin Onni Laukkasen! - Ei se vastaa mulle puhelimeenkaan kuin ehkä vahingossa ja näppää kännykän heti kiinni kuullessaan, kuka soittaa...
*
Karu tosikertomus kommentiksi kaikkiin mahdollisiin rakkauspäreisiin ja -keskusteluihin Blogistanissa.
(- - Kyseessä on myös henkilökohtaista kokemushistoriaani etäisesti sivuava - syrämeni tuhansiksi kappaleiksi raastava surullinen, ikävä ja katkera muistelo - ah ja voi!)
*
Jaakko Teppo - Hilma ja Onni
*
Satunnaisen kommentaattorin huomio:
'Ei oo Jaskan voittanutta. Tässä on sellaista tatsia ja herkkyyttä että alta pois... 15-vuotias siskontyttökin kuuntelee tämän ainaki pari kertaa viikossa täältä ;-) vaikka musamaku muuten onkin ihan eri mantereelta..."Laukkanen ja syksy saa vaan minä en". Se on muuten jo musertava lause.'
*
Part 1.
Rantamalla Likolahden Hilma Holokin kanssa kahden yhteisestä rakkauvesta aina haaveiltiin.
Käessä pitelin Hilman kättä aettaan mentiin siitta viivyttelemättä. Tekohampaat samaan lasiin yöksi laitettiin.

CH 1:
Kunnes Hiliman vei multa Onni, Laukkanen, kylän ravattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en.

Part 2.
Poissa lasista on Hilman hampaat, myöty kanat, siat lampaat
Konelypsyyn kantturat täytyi minun totuttaa
Navettaan minä mänen nytkin rikki lypsykoneen kytkin
Miksen Hilima koskaan sua takaisin minä saa

CH 2:
Miksi Hiliman vei multa Onni, Laukkanen kylän ravattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en.

Part 3.
Kynsilakkaa oot sä lyönyt näppiin, aettas oven laetat säppiin
Vällyn väliin painut kanssa Onni Laukkasen
Kumiteräs aetan rappuun nojaa, tuskissain minä kaevan ojaa
Laukkanen ja syksy saa, mutta minä en.

CH 3:
Koska Hiliman vei multa Onni, Laukkanen kylän ravattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kuule nyt en.

Part 4.
Jätitkö mut Hilma ehkä juuri siksi, etten koskaan tullut vänkäriksi.
Lietettä kun luukun läpi mätit lantalaan.
Nyt mä kaikkea kadun vasta, Hilma oottelloo jo Onnin lasta.
Kahen viikon piästä niihen häitä tanssitaan.

CH 4:
Kuokkavierooks meinoon minä päissään, kostan Hilimalle ja pierasen häissään.
Hajanaisten kenkies lotinaa navetalta kun kuule minä en.

The End:
Ihan itekseni kuopan katolla näin sinua muistelen.
*
http://www.jaakkoteppo.fi/discografia/

Kun kaikki kuolevat ikäänkuin vahingossa

(Kielimafian lisäys Shakespearen suuriin tragedioihin - 27.7 - klo:22.45)

*

Gertrude kuolee, Hamlet kostaa - - tietämättä, että äiti kuolee Hamletille tarkoitetusta myrkystä. - - Onko kostolla enää mitään merkitystä, kun kaikki muut paitsi pääsyyllinen - Claudius - ovat kuolleet. - - Onko mitään merkitystä on tappaa paholaista, jos kaikki sen satuttamat ovat jo kuolleet..? Kuka sen koston lunastaa? Kenelle sillä on väliä...

*

Näin loppuu Hamlet. En selittele enempää (enkö - haha).

Jollette ole - ettekä ehkä haluakaan pysyä mukana, mitä aiempiin jaksoihin tulee, se on täysin teidän asianne. - - Mutta tässä on siis loppuratkaisu, joka alkaa siitä, että kuningatar Gertrude juo vahingossa ('do not drink Gertrude!', huutaa Claudius - mutta Gertude ei usko - eikä Hamlet halua vielä juoda) Hamletille tarkoitetusta myrkkymaljasta.

Hamletin tarkoittamattaan tappaman Poloniuksen (piti olla Claudius; myöhemmin Claudius halusi pimittää murhan, koska pelkäsi valtansa puolesta - kansa rakasti Hamletia kuten hänen äitinsä - ja Hamlet äitiään ('viha-rakkaus'? - no ehkei sentään), mutta lähetti Hamletin kuitenkin varmuuden vuoksi tapettavaksi Englantiin - (ja epäonnistui Hamletin neuvokkuuden sekä kylmäverisyyden takia).

Isänsä oudoille hautajaisille ja oudolle hautaukselle vastausta haluava, hulluksi tulleen sisarensa (Hamletin rakastetun - kyllä - sittenkin) Ofelian veli, Laertes, yrittää lopulta tappaa Hamletin perinteisessä miekkailukilpailussa (Claudiuksen Laerteen kanssa sopima juoni).

Myrkkymaljan oli tarkoitus olla varmistus, mikäli miekkaan sivellyn myrkyn pisto epäonnistuu, mutta tulokset ovat katastrofaaliset - kaikki neljä kuolevat jo muiden kahden ohella + pari muuta.

Eikä ketään (aiemmin tai nyt) kuolevista ollut tarkoitettu murhattavaksi juuri tällä tavoin. Tämä on yksi Hamletin paradokseja tai mielettömyyksiä.

Niin monen oli tarkoitus kuolla, mutta silti kukaan ei kuollut suunnitelmien mukaan vaan tavallaan vahingossa! - - Tai ei ainakaan niistä syistä, joilla heidän kuolemaansa suunnittelevat motivoivat mahdollista, tulevaa tekoaan - ei edes Laertes - ei myöskään pääkonna Claudius, joka sai, mitä ansaitsi - väkivaltaisen kuoleman.

Entä ansaitsiko Hamlet kuoleman? Hänhän oli Poloniuksen tapon suorittaja, vaikkei nimenomaan juuri tämän murhaa intentoinut mies, joka tosin (niinpä) lähetti täysin kylmäverisesti (joskin itsensä pelastaakseen, sillä muutoin hänet olisi murhattu) lapsuuden ja nuoruuden ystävänsä (Claudiusta nuoleskelevat vakoojat) Gyldensternin ja Rosencranzin varmaan kuolemaan, aiheutti (?) Ofelian hulluuden ja oletetun itsemurhan hylkäämällä hänet (ei tosin ihan ilman perusteluja; - - (vrt. muka viaton Ofelia ja muka Othellon viaton Desdemona: - tästä lisää vielä: ei pitäisi olla tyhmän tottelevainen ja tyhmän hyväuskoinen!) sekä viimein Laerteen ja Claudiuksen kuoleman.

Mutta me emme tuomitse Hamletia. Me -- ainakin minä - painan pääni ja mieluummin itken hänen vuokseen kuin tuomitsen hänet. - - Minä en ymmärrä Hamletia. Minä en ymmärrä maailmaa, jossa tällaista voi tapahtua. Minä en siis ehkä ymmärrä elämää...

Sitäpaitsi viimeisen, viidennen näytöksen, Hamlet on aivan jotain muuta kuin neljännen näytöksen lopun nietzschläinen soturi-ritari, jonka ajatuksilla ja teoilla on merkitystä vain, mikäli hän tekee niistä veristä totta kuten (ironisesti) kadehtimansa Norjan prinssi Fortinbras.

Viidennen näytöksen Hamlet on ihanteellisen rauhallinen, vailla kostonhalua retorisoiva - merkillisellä tavalla pragmaattinen stoalainen. Häntä minä arvostan.

Hamlet Act V Scene II (Kenneth Branagh)
*
Hamlet - Act V Scene II (sadness) - Kenneth Branagh
Hamlet ja Horatio vähän ennen ottelua Laerteen kanssa. - - Onko prinssi muuttunut uudelleen melankoliseksi? - Ei - hän on nyt se, mikä hänestä oli tuleva. - - Tämä on Hamletin suulla lausuttu Shakespearen 'uskontunnustus': '- - - The readiness is all. Since no man, of aught he leaves, knows aught, what is't to leave betimes? Let be'.
*
Tämän jälkeen keskityn Othelloon, sen jälkeen Macbethiin ja ainakin jossain määrin myös Antoniukseen ja Kleopatraan. Näin tulisivat kaikki Shakespearen suuret tragediat käytyä läpi. - - - Loppukevennykseksi olen suunnitellut Richardt III:ta - Shakespearen kuningasnäytelmien ehkä suurinta/pahinta sankari-konnaa (hymiö).

PS.
Saattaa olla, että palaan vielä Ofelian hautaamiskohtaukseen ja sitä ennen tapahtuvaan vielä kuuluisampaan Hamletin ja haudankaivajan dialogiin, josta pääkallopuhe on peräisin. Se ei siis kuulu 'ollako vai ei olla'-monologiin.
*
http://www.shakespeare-literature.com/Hamlet/20.html

What does Hamlet mean by "readiness is all"(5.2.218)?

http://www.iwatchstuff.com/2008/09/28-week/
http://www.geraldinemcewan.com/shakespeare.html
http://media.photobucket.com/image/hamlet%20battle%20act%20V%20branagh/alexwh12/KennethBranagh.jpg

http://litofwar.wordpress.com/2008/09/22/the-readiness-is-all/

Kuningas Learin erehdys, hulluus ja mielenmuutos

(Kielimafian viimeisimmät lisäykset - viimeksi 26.7.)

Olipa kerran kuningas, joka oli hallinnut jo niin kauan, että hän - paitsi että luuli kuninkuuden olevan hänen persoonallinen ominaisuutensa, ei ymmärtänyt, että imartelu ja rakkaus ovat täysin eri asioita.

Learin tragedian lähtökohta - ks. videonäyte. (Lear tulee paikalle nuorin tyttärensä Cordelia kainalossaan).

Sir Laurence Olivier in King Lear

*

The key to Olivier's performance is also the key to the play. Lear has been an absolute monarch for so long that he thinks of his royal status as a personal attribute. He therefore takes for granted that he will still be treated as a king (without the burden of royal responsibilities) when he has given up the land and authority that are the basis of his power. His attitude recalls the words of Shakespeare's Richard II: "Not all the waters of the rough rude sea can wash the balm from an anointed king." Events in that play prove how wrong he was.

Lear's position has also isolated him from the realities of everyday life and genuine human emotion. His tragedy is the price he pays for rediscovering those realities. His nobility is shown by his willingness to acknowledge his error and pay the price: "Oh I have ta'en too little care of this..." Olivier's performance, more than any other on film, shows this process of coming to terms with the realities of human life, and the falsity of court life; and being driven insane by the shock until his recognition of Cordelia brings him back. Olivier shows us what Lear is going through with hundreds of small gestures, movements, inflections of voice, and facial expressions. By comparison, he makes other actors in the role seem wooden, and he reveals how an "old fart" can regain his nobility by facing the truth.
*
Tässä kohtauksessa Lear viimein tajuaa, että hänen valtansa on lopullisesti mennyttä perinnön luovutusten mukana. Hän ei voi enää saada, kuten väärin olettaa, samaa kohtelua kuin aiemmin virallisena kuninkaana. Sen vuoksi Learin itsestään selvänä pitämä vaatimus voida pitää seurueenaan 100:a muonitettavaa (ja remuavaa) ritaria on epärealistinen. Tyttäret eivät halua moista kustannuserää ja epäjärjestystä kontolleen.

Niinpä Learin on joko alistuttava toisaalta realististen, toisaalta pahantahtoisesti juonittelevien ja vallanhimoisten tyttäriensä, Reganin ja Gonerilin (joka 'on parempi soturi kuin miehensä'/sanoo Gonerilin hovimarsalkka Oswald)), tahtoon tai - kuten hän tekee - jäätävä taivasalle - heitteille.

Tuskallisesti Learille alkaa selvitä, miten katastrofaaliseen typeryyteen hän on sortunut jätettyään perinnöttömäksi ja hylättyään nuorimman ja rakkaimman tyttärensä Cordelian, joka kieltäytyi imartelmasta isäänsä - rakkaudesta häneen...

Jos joku haluaa tietää milloin, miten ja jopa miksi Lear alkaa tulla hulluksi, niin kyseinen kohtaus (II,4 - ei II,2 kuten tuubinikkari väärin informoi) on avain siihen arvoitukseen.

*
Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: Act 2, scene 2 (pitää olla siis Act 2, Scene 4)

*

"King Lear" (1974) with James Earl Jones, Act II Scene 4 (vertailun vuoksi vastaava kohtaus; - hyvä muttei yllä Olivierin tasolle).

*
King Lear (1983 film)
http://www.imdb.com/title/tt0087561/
http://en.wikipedia.org/wiki/King_Lear
http://www.pbs.org/wnet/gperf/episodes/king-lear/engaging-with-the-play/ways-of-seeing/593/

Portia - Shakespearen 'voimanainen'

(Kielmaffii tek' vähä korjaust' yhtee sulkulausekkeesee - kello ol' sillo kuustoist ja tasa - kaheskymmenestoine päivä.)
I
Kuvassa Portia - nuori, älykäs ja rikas neiti (perii huomattavan omaisuuden).

It is Portia who delivers one of the most famous speeches in The Merchant of Venice:

The quality of mercy is not strain'd,
It droppeth as the gentle rain from heaven
Upon the place beneath: it is twice blest;
It blesseth him that gives and him that takes:
'Tis mightiest in the mightiest: it becomes
The throned monarch better than his crown;
His sceptre shows the force of temporal power,
The attribute to awe and majesty,
Wherein doth sit the dread and fear of kings;
But mercy is above this sceptred sway;
It is enthroned in the hearts of kings,
It is an attribute to God himself;
And earthly power doth then show likest God's
When mercy seasons justice. Therefore, Jew,
Though justice be thy plea, consider this,
That, in the course of justice, none of us
Should see salvation: we do pray for mercy;
And that same prayer doth teach us all to render
The deeds of mercy. I have spoke thus much
To mitigate the justice of thy plea;
Which if thou follow, this strict court of Venice
Must needs give sentence 'gainst the merchant there.

THE MERCHANT OF VENICE-RADFORD-2004-PORTIA ON MERCY (Tuubinäytteestä löytyy kohtaus, johon sisältyy valepukuisen 'juristi'-Portian Shylockille kohdistama, edellä siteerattu, filosofinen puhe).

TV1 Klo: 21.00 Pvm: 21.07. 2009
(The Merchant of Venice (2004)/USA 2004, 127') Tähtinäyttelijöiden Shakespeare-tulkinta kauppiaasta, joka joutuu pyytämään lainaa halveksimaltaan juutalaiselta rahanlainaajalta. O: Michael Radford. N: Al Pacino, Jeremy Irons.

II
Orson Welles / Shylock monologue (sekoitus jumalaa ja hirviötä - Orson Welles - lausumassa juutalaisen rahanlainaajan monologin)
*
Shylock, a Jew who has suffered endless discrimination at the hands of his enemy, Antonio, asks why he should not be allowed to exact his revenge now that he has been given the chance.

SHYLOCK:

He hath disgraced me, and hindered me half a million, laughed at my losses, mocked at my gains, scorned my nation, thwarted my bargains, cooled my friends, heated mine enemies; and what's his reason? I am a Jew. Hath not a Jew eyes? Hath not a Jew hands, organs, dimensions, senses, affections, passions? Fed with the same food, hurt with the same weapons, subject to the same means, warmed and cooled by the same winter and summer, as a Christian is? If you prick us, do we not bleed? If you tickle us, do we not laugh? If you poison us, do we not die? And if you wrong us, shall we not revenge?

If we are like you in the rest, we will resemble you in that. If a Jew wrong a Christian, what is his humility? Revenge. If a Christian wrong a Jew, what should his sufferance be by Christian example? Why, revenge. The villainy you teach me I will execute, and it shall go hard but I will better the instruction.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Merchant_of_Venice
http://fi.wikipedia.org/wiki/Venetsian_kauppias
http://www2.hawaii.edu/~lady/lit/shakespeare/portia.html (pohdintaa Portiasta)
http://shakespeare-comedies.suite101.com/article.cfm/the_quality_of_mercy (kommentti Portian puheeseen)
http://www.notmyshoes.net/monologues/shylock.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Orson_Welles
http://www.famous-speeches-and-speech-topics.info/famous-short-speeches/william-shakespeare-speech-the-quality-of-mercy-is-not-straind.htm

http://www.geocities.com/athens/acropolis/7221/
http://www.helium.com/knowledge/31825-character-analysis-shylock-from-shakespeares-the-merchant-of-venice
http://www.press.uchicago.edu/presssite/metadata.epl?mode=synopsis&bookkey=191203

Onko Monsieur Verdoux huvittava?

Kuvassa Monsieur Verdoux lempii leskeä.

(Kielimafia teki lisäyksiä päreen loppuun - klo: 21.30.)
*

Komentti Iineksen kommentiin päreessään Blogipersoonia Blogiseiskassa.
*
Iines kirjoitti:
'Parhaiten farssi-ideologiaa blogeista toteuttaa Lehti-blogi, jonka jokainen juttu on hupaisa tahallisten väärinkäsitysten summa,...'

Eikös Lehti ole enemmän parodiaa kuin farssia (jos kohta siitä farssiakin löytyy)? Sitäpaitsi farssi ei liene mikään täysin itsenäinen tyylilaji puhumattakaan siitä, että se olisi ideologia - ellei sitten anti-ideologia-merkityksessä.

Parodialla on aina enemmän tai vähemmän rajattu esikuvansa, jota ja jolle se irvailee, mutta farssissa ei välttämättä tehdä näin selvää eroa siihen, mitä irvaillaan.

Siten farssin olennainen tehokeino on transgressio (fiktion ja faktan, sovinnaisen ja epäsovinnaisen jne. välisen rajan häilyvyys - eräänlainen rike tai synti) ja jopa henkilöhahmojen 'hallittu psykoottisuus', jolloin näennäisesti asiallisen käyttäytymisen tai ylipäätään legitimoidun toiminnan luonne ilmenee absurdina (farssi ja absurdi teatteri ovat mielestäni 'samaa ainesta hieman eri tavalla käsiteltynä').

Esimerkiksi Jeesuksen ristinkuolema tai jopa juutalaisten systemaattinen joukkomurha voidaan esittää kaikkein äärimmäisimpänä farssina.

Voisin edellistä esimerkkiä vasten kärjistää, että rakenteellinen, systemaattinen ja siten eettisesti hyväksytty pahuus (kuolemanrangaistus, oikeutettu sota) on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden muuttumista farssiksi.

Tulee mieleeni melko äärimmäinen esimerkki - Chaplinin (alunperin Orson Wellesin idea) merkillinen elokuva, black comedy (jota itse kutsun mustaksi farssiksi) ja sen 'sankari' Ritari Siniparta (Monsieur Verdoux ), joka tappaa hurmaamiaan leskiä (rahan takia) ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - savu vain nousee asunnon piipusta. Ja taas lähtee mösjöö uudelle valloituskierrokselle - kunnes jää kiinni.

Tämä on sekä todellisuutta (näin on oikeasti tapahtunut) - ja samalla tuomittavaa että irvokasta - kuitenkin myös hauskaa(?) - Chaplinin tapaan.

Farssi ja musta komedia ovat mielestäni lajityypillisesti läheisempiä kuin wikipedian määrittelyssä annetaan ymmärtää. Farssin hauskuudessa - silloinkin, kun sen tarkoitus on olla mahdollisimman hauskaa, on aina jotain yletöntä ja tasapainotonta. Problemaattisimmillaan farssi voi olla jopa kiusallista ja miltei vastenmielistä kuten ehkä joidenkin mielestä Verdoux'n tapauksessa.

Kaikkein herkullisin ja ehkä myös perimmäisin farssin lähtökohta on kuitenkin uskonnollisen (ylipäätään pyhän tai maailmankatsomuksellisesti äärimmäisen vakavan sekä samalla ikäänkuin itsestään selvän) ja koomisen sekoittaminen keskenään.

Tässä voidaan tietysti mennä helposti parodian puolelle, mutta farssi kuten jo aiemmin hahmottelin, murtaa parodian logiikan eli rinnastuksen ja etäisyyden (eron) parodian kohteesen.

Farssi ilmentää kohteen tahatonta tai jopa perimmäistä koomisuutta eräänlaisesta lausumattomasta metaperspektiivistä käsin. Eikä tuo koomisuus ole suinkaan yksiselitteisesti hauskaa kuten parodiassa. Parodian kohde voi tietysti suuttua, mutta farssi ei välttämättä yksilöi kohteitaan kovin tarkasti - se leikkii ja pelaa tyypeillä ja tapahtumilla. Tämänkään vuoksi emme osaa sanoa, miksi farssi saattaa närkästyttää meitä. Eihän se kohdistunut nimenomaan meidän persoonaamme - joskin ehkä siihen, minkä koemme osaksi identiteettiämme (läheinen viiteryhmä).

Farssi (laajasti käsitettynä) on lausumatonta siksi, että se ei pyri analysoimaan (koska se ei avoimesti intentoi edes omaa pilkantekoaan kuten parodia) kuvaamaansa todellisuutta vaan yrittää samastua siihen samalla kun haluaa ilmentää todellisuuden - esim. uskonnon ja ylipäätään institutionaalisten eli funktionaalisesti järkeviksi koettujen käytäntöjemme, joita pidämme itsestään selvyyksinä - alkuperättömyyden/perustattomuuden ja siten absurdiuden.

Farssi on paljon vaikeampi laji kuin parodia, jos sitä täysin itsenäiseksi tyylilajiksi edes voi sanoa juuri siksi, että me emme siis välttämättä tiedä, mille nauramme, kun nauramme esim. em. Monsieur Verdoux'lle.

Tietenkään kaikki eivät naura farssille, koska paheksuvat tai eivät halua ymmärtää sitä.
Paradoksaalista kyllä - saattaa olla, että juuri silloin - tullessaan paheksutuksi - farssi on saavuttanut olennaisimman tavoitteensa kokijan joutuessa omaksi yllätyksekseen reagoimaan aiheeseen syvällisemmin kuin osasi odottaa (luultuaan esim. tulleensa katsomaan pelkkää parodiaa).

Täydellisimmillään farssin vaikutus olisi tosin silloin, kun yleisö sekä paheksuu että nauraa yhtä aikaa. - Mutta onko kuvatunlainen, kovin ristiriitainen ja ambivalentti tunnerektio mahdollista ihmiselle?

Filosofinen loppumasennus

Edes kreikkalaisten jumalat - nuo ihmisen projektiot - eivät pystyneet sisäistämään sopusointuisesti hyvää ja pahaa. Juutalais-kristillisen, Kaikkivaltiaan ja Hyvän Jumalan siihen kuitenkin pitäisi kyetä, sillä miten hän muuten voisi olla yhtä aikaa kaikkivaltias ja hyvä.

Hyvää ei voi ajatella olemassaolevaksi ilman sen kanssa samanaikaisesti vaikuttavaa pahaa. Siten pahan mahdollisuuden täytyy jollain tavalla sisältyä itse hyvään - mutta ei kuitenkaan dominoivasti, koska silloin alkuperäinen Ykseys rikkoutuu. (Mitä tämä merkitsee? Lukekaa Schellingiä - ks. PS.).

Eikö tällainen oletus hyvän ja pahan 'oikeasta suhteesta' Jumalassa - niin hienosti kuin Schelling sen esittääkin - ole kuitenkin juuri farssin olemus?! Epätasapainoon (ja tuhoon) päätyvä lopputila.

Joka tapauksessa ihminen - Jumalan 'inkarnaatio' - tekee totuudesta väistämättä farssin tekopyhyydessään, ahneudessaan ja valheellisuudessaan. Sen vuoksi farssin katsominen/tajuaminen satuttaa. Farssi kertoo tarinaa meidän oikeamieliseksi naamioituneesta omahyväisyydestämme (vrt. Camus'n Putoaminen) sekä totuudeksi korotetuista ennakkoluuloistamme ja julmuudestamme (vrt. Nietzschen Moraalin alkuperästä).

Ehkä farssi ei ole huumoria lainkaan käsitteen tavanomaisessa merkityksessä. Ehkä se on jonkilainen 'mielenhäiriö', joka ainakin osittain on tullut tietoiseksi omasta hulluudestaan tässä maailmassa ja elämässä.

PS.
Pauli Pylkkö on kirjoittanut erinomaisen, Schellingiä, Kantia ja ylipäätään saksalaisen idealismin perustoja syvällisesti mutta silti ymmärrettävästi ja luettavasti analysoivan esseen: - Schelling ja panteismikiista”. Teoksessa: Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, 2004 [1809]. Filosofisia tutkimuksia ihmisen vapauden olemuksesta ja muista aiheeseen liittyvistä kysymyksistä. Käännös ja selitykset Saul Boman. Kiel: Uuni Verlag, 141–230 .

PPS.
Tyypilliset farssi-satiirin taitajat Rabelais ja Moliere ansaitsevat oman päreensä. On myös muistettava, että Shakespearella on farssin aineksia mielestäni useissakin näytelmissään (esimerkiksi annetaan usein hänen luultavasti viimeinen näytelmänsä Myrsky/Tempest).
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Comedic_genres
http://en.wikipedia.org/wiki/Literary_genre
http://www.filmsquish.com/guts/?q=node/1695

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=pauli+pylkk%c3%b6

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjallisuuden_sanakirja

Shakespeare ja sanomisen taito: kyynisyys, rehellisyys, huumori ja hulluus

Yläkuvassa Lear ja hänen narrinsa myrskyssä (ensimäinen youtube). - Alakuvassa itsensä seppelöinyt Lear (Ian 'Gandalf' McKellen ja sokeaksi raadeltu Gloucester (jälkimmäinen youtube, jossa Learina on Laurence Olivier).

Kielimafia kuvaili hiukan tarkemmin myrsky-kohtauksen henkilöitä - 20.7 klo:12.05.

I
Muistaakseni en ole koskaan nähnyt Kuningas Learia näyttämöllä, ja jo senkin takia on ollut mielikuvitusta kiihottavaa kuvitella, millainen Learin kolmannen näytöksen myrskykohtaus nummella voisi olla. - Se ylittää ajoittain jopa Hamletin huikean verbaalinerouden vaikuttavuudessaan - - (Tietenkään Hamletin ja Learin kohtaloita eikä luonteita voi vertailla - niin erilaisia nämä kaksi näytelmää ovat - olkoonkin, että myös Hamletilla on hulluutensa ja hysteriansa).

Myskykohtauksen nelikko: mielensä tasapainon menettänyt raivoava Lear, hänen lähes psykoottiselta vaikuttava mutta itse asiassa Learia selväjärkisempi narrinsa, hullua ryysykerjäläistä teeskentevä valepekuinen Tom eli Gloucesterin jaarlin poika Edgar, joka pakenee isänsä vääriin syytöksiin (äpärä-veli Edmundin juoni) perustuvaa ankaraa tuomiota ja rehti sekä suorapuheinen ellei suorastaan teräväkielinen Kentin jaarli, joka hänkin on naamioitunut tuntemattomaksi, koska joutui Learin karkottamaksi (puolustettuaan nuorimman tyttären Cordelian vilpittömyyttä isäänsä kohtaan) mutta haluaa yhä edelleen palvella tätä ja huolehtia hänestä, koskapa Lear on joutunut tai pikemminkin - oman imarrelluksi tulemisen halunsa vuoksi - tehnyt katastrofaalisen väärinarvioinnin tyttäriensä suhteen ja ajanut siten tavallaan itse itsensä heitteille.

Tämä uskomaton nelikko häkellyttävän suorasukaisine ja heti perään häkellyttävän absurdeine repliikkeineen on aivan varmasti yksi maailman näyttämöhistorian hurjimpia kombinaatioita. Se tempaa meidät mukaansa yhtä lailla nykyään kuin sen on täytynyt temmata aikoinaan Lontoon Globe-teatterin katsojat - niin alatasanteen rahvaan kuin yläparvien aatelisetkin. - - Me tunnistamme etenkin Learin ja narrin dialogissa jotain itsestämme - sen ajoittain (näennäisestä) mielettömyydestä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia. Näin irvokas - naurettava ja säälittävä - on ihminen.
*
Pistän tähän linkin, jossa Lear raivoaa myrskyssä ja hänen narrinsa sekä Kent yrittävät kommentoida parhaansa mukaan; - uskomaton narri (Shakespearen omalaatuisin roolihahmo) aivan omintakeisella 'kielellään' - http://shakespeare.mit.edu/lear/lear.3.2.html.

You Tube monipuolistaa, laajentaa ja syventää, päreiden tekemistä elävien äänikuvien muodossa. Niinpä lisään myrskykohtausta elävöittämään äsken löytämäni videopätkän - Shakespeare "King Lear"-(Hordern, 1982 TV)- Storm Scene.

II
Seuraavassa sitaatti Matti Rossin Kuningas Lear-suomennoksen hienosta esipuheesta - 'Syytinkiläisen tragedia' (s. 13-14).

Tästä You Tube-linkistä löytyvät myös nuo alla siteeratut kohtauksen IV,6 Lear-repliikit. Laurence Olivier lienee yksi maailman parhaita Lear-tulkkeja. Niin ihastuttava ja samalla vulgaarin suorapuheinen, hellyttävä ja hieman säälittäväkin, vanha höppänä hän osaa olla - Shakespeare "King Lear"- Laurence Olivier: Act 4, scene 6 - - (King Lear, Act IV, Scene 6 :: Open Source Shakespeare).
*
"Hullun Learin yhteiskuntakritiikillä ei ole mitään tekemistä hänen mielenvikaisuutensa kanssa (kieltämättä Learia voi pitää ajoittain hieman dementtinä; - 'vanhaksi hupsuksi', joka pelkää järkensä puolesta, hän kerran itseään nimittääkin/rr).
Kohdatessaan sokaistun Gloucesterin (Edgarin isä/rr) hän tekee pilaa tämän sokeudesta. Ilman silmiäkin näet, mitä maailmassa tapahtuu:

Sinä siveyden vahti,
verikoura, miksi ruoskit sitä huoraa?
Paljastapa oma selkäsi; kas sinä himoitset
vain käyttää häntä juuri siihen, minkä tähden
häntä piiskaat. Koronkiskuri on tuomari
ja hirttää taskuvarkaan. Ryysyt paljastavat
pienet paheet, kallis turkisviitta kätkee kaiken.
Silaa synti kullalla, niin oikeuden vankka peitsi
särkyy pirstaleiksi; pue synti ryysyihin,
niin haurain heinänkorsi lävistää ne.
(IV,6)

Shakespearelle ei riitä puuttuminen tekopyhyyteen: hän laajentaa syytöksensä oikeuslaitokseen ja vallan ja rahan mahtiin. Pikkurikoksista rangaistaan ankarasti, taskuvaras hirtetäään, mutta raha kätkee suuret rikokset.

Shakespeare saattaa kuvata armottomasti Lontoon katuhuoria, mutta kuvatessaan heidän kohteluaan konstaapelien käsissä hän on huorien puolella. Henrik IV:n kakkososan loppupuolella (V,4-11) katuvahdit retuuttavat Fastaffin lempihuoraa Pupu Antavaista ruoskittavaksi:

ENSIMMÄINEN VAHTI
Minä sain tämän konstaapeleilta, ja nyt sen selkään läiskitään huoranvoidetta niin paksulti, että se tuntuu. On kuulemma mies tai parikin tapettu tämän päällisiä.

PUPU
Valehtelet, oksakoukku, valehtelet! Hellitä, kuulitko, sinä kirottu kurrinaama, juokse mätkimään äitiäsi, mitäs sanot, jos minulta nyt menee lapsi kesken, mitäs sanot, sinä paperipärstäinen sika.

Rangaistus tapahtuu saman tien, kadulla. Pupu yrittää välttää ruoskimisen vaatimalla vahteja viemään hänet tuomarin luo. Ruoskiminen - runsas ja usein verinen, 'a bellyful whipping', 'ruoskaa mahan täydeltä' - oli jokapäiväistä huorankuritusta. Vaikka huoratalot olivat vakiintunut ja tuottoisa liiketoimi Shakespearen ajan Lontoossa, laki suojeli vain palveluksen ostajia, ei ammatin harjoittajia.

Hullujen kuten myös narrien suuhun oli mahdollista panna myös enemmän tai vähemmän karkeita seksuaalivihjeitä ja rivouksia. Hullu Lear läksyttää hurskastelijoita viittaamalla vapaasti parittelevaan eläinkuntaan, lintuihin ja hyönteisiin.

Tuo mies armahdetaan. Mitä olet tehnyt?
Huorin vai? Ei siitä tapeta, ei totisesti;
peukaloiset huoraavat ja pikku kärpäsetkin
naivat ihan julkisesti. Kukoistakoon parittelu:
sinun äpäräsi, Gloucester, on kiltimpi kuin
minun laillisissa lakanoissa alkuunpannut
tyttäreni. Käykää kiinni, paritelkaa sikin sokin!
Minulla on tarve sotilaita. Katsokaapa tuota
typerästi virnuilevaa neitokaista, naama kertoo,
että hän on koskematon ja niin kylmä,
että hänen haarojensa välissä on lunta.
Hän on olevinaan siveä ja nyrpistelee nenäänsä,
kun joku sanoo että naitaisiinko. Mutta niin on,
ettei huora eikä kiimaan tullut tamma käy
sen halukkaammin lemmentyöhön.
(IV,6) "
*
http://www.theaterticketsnow.com/king_lear_tickets.asp
http://noweurope.com/2009/03/
http://www.1st-art-gallery.com/Louis-Boulanger/King-Lear-And-The-Fool-In-The-Storm,-Act-III-Scene-2-From-

Jälkistrukturalistinen puppugeneraattori

Kommentti Maalaisen päreeseen Puppulauseita.
*
Puuttumatta sen enempää Maalaisen oman puppugeneraattorin tuotoksiin, totean vain, että lapsi on terve, kun se leikkii.

Puuttumatta myöskään sen enempää Maalaisen viittaukseen puppulauseilla tuotettuun akateemiseen tutkielmaan (oliko kyseessä monikko, vai tarkoitatko mahdollisesti vuoden 1996 Sokal-jupakkaa?), siteeraan erästä postmodernin ajattelun suomalaista kriitikkoa, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä kyseistä ajattelutapaa ja ajoittain myös selvitellä sen perusongelmia uusimmassa kirjassaan.

Valitsin kuivan ja kangertelevan kirjan teksteistä seuraavan, alla olevan, kohdan. - Vieläkin abstraktimpaa kielenkäyttöä olisi löytynyt, mutta tässä ollaan hiukan enemmän kytköksissä myös käytäntöihin, joten se saattaa avautua paremmin mahdolliselle lukijalle.

Siteeraan kohtaa sen vuoksi, että todellinen, postmodernistisen 'puppukirjoituksen' ongelma löytyy kuvatunlaisesta, perimmältään ontologisen ratkaisun paradoksaalisuudesta.

Kyseessä ei ole mikään uusi ongelma vaan mm. mentaalisen ja fysikaalisen välille oletetun dualismin uusi versio, joka tunnetaan myös kielen ja maailman/todellisuuden välisenä kahtiajakona - ontologisena erona.

Post-strukturalismi (ks. linkki alla) halusi siirtää kaiken kritiikin kielen tai laajemmin: diskurssin (kielellisten käytänteiden) sisälle, minkä seurauksena se menetti teoriassa kytköksen (sosiaaliseen) todellisuuteen, jota se kuitenkin yhä (ja vieläpä entistä paremmin) katsoi kykenevänsä kritisoimaan, koska ei enää ollut modernin ajattelun totalisoivien metanarratiivien (valistus, edistys, sosialismi, liberaali kristinusko jne.) sisäänrakennetun ontologian/metafysiikan/politiikan kahleisiin sidoksissa.

Näin tehdessään, etenkin autonomisen kielikäsityksen vuoksi, se kuitenkin itse asiassa menetti kompetenssiaan kritisoida sosiaalista todellisuutta, koska ei ollut sen kanssa enää muka missään tekemisissä (referentiaalisesti).

Todellisuus on jälkistrukturalismille diskurssia/kieltä tai ainakin se ilmenee välittömästi ja palautumattomasti kielessä. Kieli referoi vain itseensä - ei mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tästä seuraa - kuten Foucault kirjoitti, että kieli ei perimmältään puhu yhtään mistään, koska tulkinnat tulkitsevat aina vain omaa tulkintaansa. (Foucault ei suinkaan puhu nyt puppua, jos otamme todesta hänen perusoletuksensa, mutta teemmekö sen?).

Kuitenkin tällainen ajattelutapa johtaa ainakin teorian tasolla wittgensteinilaisen kielipelipluralismin kautta nietzscheläiseen voluntarismiin ja relativismiin, jossa itse asiassa ajaudutaan paradoksaalisesti hyväksymään se, mitä yritetään kritisoida: vallan ja kapitalismin kaikkivoipuus. Siten - käyttäkseni slangitermiä - jälkistrukturalismista tulee kuin tuleekin kritiikin uskottavuuden ja toimivuuden suhteen 'munatonta'.

Sillä kun vallan oletetaan nivoutuvan kielen diskursiivisiin käytäntöihin ja ilmenevän perimmältään niissä, se merkitsee, että valtaa ei voi kritisoida mistään vallan ulkoisesta pisteestä tai lähtökohdasta käsin. Ja kun samalla oletetaan autonomisen kielikäsityksen mukaisesti, että diskurssien ja kielen dekonstruointi on kuitenkin muka paras keino purkaa myös valtarakenteita, ilmenee teoriasta kohtalokas halkeama. Se nimittäin väittää aivan mahdottomia itsestään.

Jos tällaista teoriaa yritetään soveltaa, päädytään kehään - mihin tietenkin päädytään jo pelkästään sen 'kaikki on tulkintaa'-relativisminkin takia.

Kielen autonomisuus ja vallan diskursiivisuus - siltä minusta näyttää - ovat kerrassaan mahdottomia oletuksia ehdottomasti tulkittuina eli loogiseen äärimmäisyyteensä vietyinä, vaikka niitä sinänsä - sopivin muutoksin - voi tosina pitääkin.

1) Ensin mainittu (Derrida) ei voi puhua 'kielen ulkopuolella ei ole mitään'-lähtöhtansa vuoksi lainkaan sosiaalisten toimijoiden käyttämästä, yksilöidystä vallasta.

2) Jälkimmäisessä (Foucault) ei kyetä erottelemaan vallan ja tiedon välistä suhdetta, koska siinä ajaudutaan 'strukturalisoituun' macchiavellistiseen relativismiin siten, että valta upotetaan diskurssiin (struktuuriin) - toisin sanoen irrotetaan yksilöistä/toimijoista. Tällä tavoin kaikelta vakavasti otettavalta etiikalta putoaa pohja pois.

Jäljelle jää avoin ontologinen paradoksi. Autonomisesta kielikäsityksestä käsin on mahdotonta kritisoida muuta kuin kieltä (sekä diskursseja) itseään, ja kun samalla väitetään, että kyseessä on ainoa tehokas tapa horjuttaa totalisoivia ja alistavia valtarakenteita ja siten rakentaa uutta vastarinnan etiikkaa ikäänkuin dekonstruktion perustalle, ei voida välttyä kertakaikkiselta sekaannukselta.

Derridan ja Foucault'n ontologia ei välttämättä sinällään ole lainkaan puppua, mutta mikäli he haluavat rakentaa sen perustalle jotain kollektiivisempaa tai kantilaisempaa etiikkaa (ainoat vakavasti otettavat etiikan perustat), niin silloin he kyllä puhuisivat melkein puppua.

On mahdotonta perustella omaa eettistä vastarintaansa rationaalisesti ja argumentatiivisesti uskottavalla tavalla (toki sitä voi perustella muulla tavoin retorisesti!), jos etiikalta on vedetty matto alta sen oletuksen myötä, että diskurssit ovat perustattomia eikä kieli representoi todellisuutta.

Ihminen (esim. Foucault), joka lähtee vaikka mielenosoitusmarsille homojen oikeuksien puolesta, ei silloin pysty legitimoimaan omaa valintaansa enää muuten kuin anarkistisena toimintana; - eiväthän sellaiseen pysty hänen mukaansa ketkään muutkaan.

Mutta silti väitetään, että diskurssien ja kielen dekonstruointi voi toimia eettisten tavoitteiden ainoana pätevänä lähtökohtana.

Miten? Mihin?
*
Foucault (osaltaan myös Derrida) otti ontologiansa perustaksi Nietzschen 'kaikki on tulkintaa'- nihilismin (perustan, joka tuhoaa kaikki argumentatiiviset perustat), jota Nietzsche ei mielestäni lopulta itsekään olisi halunnut hyväksyä, koska pyrki arvojen uudelleen arviointiin, mutta ilman muuta joutui epäonnistumaan kytkiessään vallantahdon ja relativistisen tulkintaperiaatteen erottamattomasti toisiinsa.

Siten Nietzsche ajautui 'julistamaan' macchiavellistista retoriikkaa myös ontologian tasolla. Valta puhuu subjektiivisen tulkinnan ja psykologiseen egoismiin pohjautuvan preferoinnin äänellä. Tämä on Nietzschen vokabulaarissa perspektivismiä, mikä merkitsee, että epistemologiassa on kyse pelkästään makuarvostelmista, ei argumentatiivisesta todistamisesta. Maltillisesta retoriikasta on tullut subjektivistista estetiikkaa.

Postmoderni ajattelu teki Nietzschen perspektivismistä 'dekonstruktiivisen ideologian' onnistuen samalla pettämään itseään väittämällä olevansa muka aidosti ja onnistuneesti kriittistä.

Tämä on puppupuhetta.
*
Esittämästäni jälkistrukturalismin kritiikistä huolimatta haluan vielä lopuksi huomauttaa Maalaiselle, että luultavasti paras kirjallisuus- ja kommunikaatioteoria perustuu vanhaan kunnon retoriikan oppiaineeseen, joka säilyi aina 1700-luvulle asti yliopistojen kurssinimikkeenä ja joka on noussut uuteen kukoistukseensa aivan viime vuosikymmeninä.

Puhuminen ja kirjoittaminen on aivan yhtä paljon suostuttelua kuin se on tosiasiaväitteidenkin esittämistä. Miksi tämä ilmeinen tosiasia on niin vaikea hyväksyä? - - Katso peiliin Maalainen, niin näet sieltä retorikon - erittäin tosikkomaisen sellaisen.
***
Bourdieun edustamaan ajatteluun jää siis jännite. Kielen ja todellisuuden välisen vastaavuuden ongelma ei ratkea. On vaikea ymmärtää, miten sosiaalisten ja kognitiivisten rakenteiden välinen vastaavuus olisi sosiaalisen vallan vankin tukipylväs, jos toisaalta strukturalismi ei salli 'ensimmäistäkään viittausta teosten tuottajien tai niiden tuottamisen taloudellisiin tai sosiaalisiin ehtoihin'.

Toisin sanoen sosiologisen jälkistrukturalismin ajatusrakennelma perustuu paradoksin varaan. Vallanpitäjien diskurssit asetetaan kyseenalaisiksi, koska vallan legitimaatioiden ei uskota pätevän. Kyse on ollut vain kielipelistä, jonka avulla on pönkitetty jo olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta. Itse vallan analyysia ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä ilman sosiologista lähtökohtaa. Sen mukaan kielen merkitysrakenne on ehdottomasti sidoksissa todellisuuteen. Mutta paradoksaalisesti vallan diskurssi on mahdollista purkaa ainoastaan vetoamalla siihen, että kielellä ei voi olla minkäänlaista suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen.'

'Kielen vallankumous - kielellinen käänne ja teologian postmodernismit' (Timo Eskola, 2008, s. 48).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalismi

Oman Lihansa Kurittajat

Salaa otettu kuvan OLK:n iltameetingistä. (Älä sekoita OLK:ta OKL:ään - äläkä myöskään OKL:ään, vaikka houkutus siihen olisikin suuri ja perusteltu).
*

Jos koettelet (!?) ja kuritat ruumiillista lihaasi tarpeeksi pitkään ja jopa ankarasti meidän kanssamme, niin jonain päivänä tulet kokemaan niin järisyttävän Ilmestyksen, ettei siinä ole mitään määrää eikä pienintäkään tolkun häivää.

Sillä kirjoitettu on:

Rakas uskova ystävä, jos kuulut tähän Oman Lihansa Kurittajien (OLK) yhteisöön, sinäkin tulet pian ymmärtämään syyt nykyisiin, ankariin koettelemuksiisi. Jumala aikoo saattaa sinut lupaukseen, jonka Hän on antanut sinulle - ja äkkiä kaikki onkin järkevää ja selvää. Näet, ettei Hän ole ikinä hylännyt sinua. Hänen oli pakko suhtautua sinuun näin - sillä Hän on kasvattanut sinut, valmistanut sinua, opettanut sinut luottamaan Häneen kaikessa. Hän on suunnitellut ajan, jolloin aikoo käyttää sinua - ja se aika on aivan edessä!
...
Pian on tuleva aika, jolloin vallitsee hengellinen nälänhätä, jollaista maailma ei ole vielä koskaan nähnyt. Ihmiset nääntyvät hengellisesti nälkään joka puolella. Mutta murtuneet ja nälän uuvuttamat otetaan yksi kerrallaan ja heille sanotaan: "Tule mukaan - tiedän ihmisen, joka on täyttynyt Jeesuksessa. Heidät on koeteltu, he ovat kulkeneet tulen läpi ja he ovat täynnä Pyhää Henkeä. Heillä on totinen pelastuksen sana sinulle!"
....
Miten sinä aiot suhtautua Jumalan salaperäisiin yhteydenottoihin? Oletko täysin vakuuttunut siitä, että Jumala toimii kaikessa, täyttää sinulle antamansa lupaukset? Voitko sanoa: "Minulle riittää nyt, kun tiedän, että Jeesus on minun kanssani - ja Hän ruokkii minun henkeäni"?

Pidä kiinni uskosta! Älä pelkää - sillä olet Kristuksen koulussa. Kaikki on Hänen valvonnassaan. Äkkiä tulee aika, jolloin taistelusi päättyy, ja voitostasi tulee tosi. Astut esiin tulesta kunnian kantajana - tekemään Hänen tahtonsa Oman Lihansa Kurittajien-yhteisön jäsenenä!
*
http://www.tscpulpitseries.org/finnish/ts921221.htm

http://vallankumous.blogsome.com/category/dg/page/2/

Kohti ikuista ja pysyvää nautintoa - kohti reaalista alkutilaa, kohti kuolemaa

Kuvassa Eeva 'keksii' käärmeen vaikutuksesta, että nautinto - aivan oikein - on reaalisen olemus. Tämän 'innovaation' jälkeen mikään ei jäänyt entiselleen, sillä tietoisuus ja kieli - imaginaarinen ja symbolinen - eivät pysty olemisen perimmäistä energeettisyyttä eli nautintoa 'kesyttämään'. Ne vain muuntavat sen fantasiaksi ja siten mystifioivat reaalisen. Paratiisin portit eivät enää aukene meille kuin kuolemassa, jolloin imaginaarinen ja symbolinen lakkaavat.

(Loppuluku on rakennettu melkein kokonaan uusiksi sisällöllisesti. Kyseessä on erittäin oleellinen ja tärkeä lisäys. Viimeisin editointi em. kappaleeseen+ PS.- 14.7 - klo: 14.45.)

I
Kirjoitettu kommentiksi Maalaisen päreeseen Kuumana päivänä.

Maalainen

Tiedätkö, mikä on ollut jo muutaman viimeksi kuluneen vuoden ajan kuuminta hottia kulttuurifilosofisissa keskusteluissa - ja on sitä yhä edelleen?

Vastaus: uskonto ja teologia (mm. Zizek, Terry Eagleton, McGrath vastaan Christopher Hitchens, Dawkins, Dennet jne.)

Eikä nyt pidä kavahtaa sitä, että Zizek (Eagletonin kaveri) on vakaumuksellinen ateisti, joka on julkaissut tai ollut toimittajana jo muutamassa uskontoa ja teologiaa käsittelevässä kirjassa pitäen uskontoa erittäin selitysvoimaisena ja syvällisenä ideologia-systeeminä yritettäessä ymmärtää syvällisemmin ihmistä ja kulttuuria.
*
Kun jälkistrukturalismin nimellä tunnetun 'metodin' (dekonstruktio = kielen merkitysketjujen purkaminen ja osoittaminen sattumanvaraisiksi ja perustattomiksi (antifoundationalismi) ja sitä heijastelevan anything goes-asenteen kulttuuriin tajuttiin - vastoin alkuperäisiä tavoitteita (joka oli totaliteettien purkamisesta seuraava emansipaatio) - ajautuvan antifoundationalismissaan pluralismista relativismiin ja sitä kautta nihilismiin (jo Nietzsche - tuo postmodenin isä - osoitti kyseisen logiikan) ja pikemminkin sulautuvan eettisessä relativismissaan kapitalistisen kulutusfetisismin ideologiaksi kuin pystyvän vakavasti vastustamaan sitä; - kun siis tämä lopulta sisäistettiin laajemmin (viimeisinä vuosinaan marxilaisuudesta ja uskonnosta kirjoittanut 'dekonstruktio-Derrida'-vainaakin näki osaltaan itse alulle panemiensa asioiden 'kohtalokkaan' kulun) - on lopulta ja jälleen kerran päädytty sinne, mistä perimmäiset eettiset arvot voivat syntyä ja missä ne voivat elää ja kukoistaa (toki myös pervertoitua) - uskontoon.

II
Kerron tämän sinulle ikäänkuin salaisena tietona ja olen suunnittelemassa laajempaa katsausta aiheeseen.

Ajan hermolla pitää olla - vai mitä. Olethan sinäkin - Maalainen? - Harjoitat tutkivaa journalismia eli yrität tunnistaa nimimerkkien takana olevia ihmisiä. - - Joten jotakin 'suurta tuntematonta' sinäkin kai etsit...(eikö?).
***
'Ennen kuolemaa varmaan Sinut (Tuntemattoman) kohdata saan' olkoon toivekappaleemme, joka viestii syvimmästä joskin täysin mahdottomasta ja paradoksaalisesta halustamme reaaliseen (Lacan).
*
Yhteiskunnallisissa toimissa ja diskursseissa elämme ikäänkuin Suuren Toisen käskystä, johon vastaamme imaginaarisella tasolla samaistuen (ks. Ideologiset valtiokoneistot/Althusser).

Ajattelen, että Jumala tulee käsittää kaikkein Suurimmaksi Toiseksi, joka symbolisessa järjestyksessä heijastelee reaalisen mahdotonta tuntemattomuutta; - mahdotonta siksi, että juuri symbolinen (yleisemmin: kieli) on meidät erottanut reaalisesta.

Reaalinen voidaan ymmärtää tiedostamattomaksi, jonka/jota symbolinen kuten sanottu pyrkii hahmottamaan (ja kielellisenä erontekona hahmottaessaan siis kadottaa). Tällä tavoin pystyn ymmärtämään Lacanin ajatuksen siitä, että tiedostamaton toimii kielen tavoin.
*
Halumme reaaliseen on seksuaalisuudessaan kuitenkin samalla itsetuhoista - Eroksen (jouissancen) ja Thanatoksen (kuolemanvietin eli 'lopullisen pysähtymisen tai/eli toiston') yhtäaikaista prosessia.

Reaalisesta (jota voimme kutsua myös biologiseksi luonnoksi) kumpuava seksuaalinen halu orgasmiin (jouissance) luo puutteen, joka ei täyty koskaan lopullisesti vaan merkitsee, että elämme aina halun riivauksessa - kyltymättömän orgastisen toiston pakon kehässä.

Aika ennen syntymää on olomuoto, jossa symbolisen tavoittamattomissa oleva mutta symbolisen 'tiedostama' ja imaginaarisena fantasiana ilmenevä ('halun kohtalot') reaalinen ilmenee sellaisenaan (mahdottomana kuten Lacan sanoo; voimme vain antaa sille nimiä mutta emme tiedä siitä mitään). - - Syntymämme jälkeen vasta kuoleman olomuoto on lopullisen toiston viimeinen päätepysäkki ja siten reaalinen an sich. Olemme silloin palanneet alkuun (ashes to ashes eli 'Maasta sinä olet tullut. Maaksi sinun pitää jälleen tuleman').
*
Raamattu sanoo: se joka joutuu elävän Jumalan (reaalisen) käsiin, ei selviä hengissä.

Ja sittenkin - miksi pelätä - antaa mennä vain - towards eternal jouissance. joka - vielä kerran sanottuna - on reaalisen olemus ja jota symbolinen järjestys (Suuri Toinen) heijastaa. Sinne me kuitenkin aina lopulta halussamme päädymme - reaaliseen (kuolemassa).
*
PS.
Ikuinen ja pysyvä nautinto merkitsee loogisesti ja empiirisesti samaa kuin nautinnon (halun) loppuminen.
*
http://www.enotes.com/psychoanalysis-encyclopedia/imaginary-lacan
http://nosubject.com/Symbolic
http://www.enotes.com/psychoanalysis-encyclopedia/real-lacan
http://csmt.uchicago.edu/glossary2004/symbolicrealimaginary.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Jacques_Lacan

http://larvalsubjects.wordpress.com/2008/12/page/2/

Rakkauden panttivangit

Kuva: 'Rakkauslukkoja' sillan kaiteessa.

Pari lisäystä 12.3

I
Olen lukinnut sinut sydämeeni niinkuin sinäkin olet minut sisimpääsi sulkenut. Ongelmaksi jää, mitä tehdä avaimille, jotka annoimme toisillemme? Nehän ovat jatkuva muistutus epäilyn mahdollisuudesta.

Mutta jos hävitämme avaimet, saatamme pahimmassa tapauksessa jäädä toistemme orjiksi. Rakkaus ei kuitenkaan ole epäilyä sen enempää kuin orjuutta vaan intohimon ja kuuliaisuuden - Halun sekä Lain - ylittävä ja yhdistävä sidos.

Me tarvitsemme ne avaimet, sillä rakkaus ei - kuten ei usko ja toivokaan - elä kahleissa, vaikka kihloissa oltaisiinkin (kihla merkitsee alunperin panttivankia). Entä olemmeko me itse oikeita henkilöitä toistemme lukkojen avaimia säilyttämään? Jos emme, niin kuka sitten on? (Jälleen se kuuluisa, tuntematon, 'yhdistävä kolmasko'? Rakkaus, Jumala, Kohtalo jne.?)

II
Alla olevassa jutussa kuvattu tapa vaikuttaa toki romanttiselta ja taikauskoiselta (kuten kaikki symbolinen viime kädessä aina), mutta sisältyy siihen muutakin kuin pelkkää tunteikasta hömpötystä.

Jokainen merkki ja symbolinen ele henkilökohtaisen sitoutumisen ilmaisemiseksi on nimittäin kuin sakramentti, jota tarvitaan uskon (toivon ja rakkauden) sinetöimiseksi. Ei enempää eikä vähempää. Sitäpaitsi mitä muuta ovat kihlasormukset kuin sitoutumisen ja sitomisen symboleja (kihla siis merkitsee alunperin panttivankia).

Lukon kiinnittäminen on kuin hevosenkenkä oven yläpuolella tuottamassa onnea. Ajatellaan, että se saattaa vaikuttaa, vaikkei siihen tosissaan uskoisikaan. - - Ja kuitenkin tähän merkkiin ja performaatioon jollain tavalla uskotaan - ehkä jopa syvästi, koska se epäilyistä huolimatta halutaan esittää julkisesti. Leikkimielinen - ei-tosissaan otettu - taikausko on tällä tavoin muuttunut ideologiaksi, joka säätelee suhtautumistamme itseen, toisiin ja maailmaan yleensä.

Täytyy korostaen toistaa, että kyseinen merkki ja sen käyttö on osoitus kahden ihmisen välillä vallitsevasta epätavallisen vahvasta ja intiimistä suhteesta, jota halutaan suojata ja jonka kesto halutaan varmistaa.

Mutta - kuten edellä totesin - emmekö me tarvitse sakramenttejakin juuri sen ilmaisemiseksi, että suhteemme Jumalaan on tiivis ja pysyvä - nyt ja aina. Psykologisesti lukon kiinnittäminen ja mahdollinen avaimen heittäminen jonnekin huitsin nevadaan on siis uskontunnustus (samaan tapaan kuin ristinmerkin tekeminen katolisilla tai ortodokseilla), jonka toisena osapuolena on lacanilaisittain The Biggest Other - Jumala.

Luterilaiset ovat tässä suhteessa melko tylsää ja mielikuvituksetonta porukkaa, mutta eivät hekään ihan ilman sakramentteihin verrattavia merkkejä tai performaatioita kirkossaan pärjää - kielestä ja kommunikaatiosta yleensä nyt puhumattakaan.

Allegorisesti ilmaisten haluaisin väittää, että ihminen vailla merkkejä (laajemmin: kieltä) on kuin majakka ilman valoa. Kukaan ei silloin näe sitä, eikä se näe ketään muita. Miten sellainen voisi olla edes olemassa?

III
Romantikkojen lukot kismittävät kaupunginisiä ympäri maailmaa

RIIKA. Tiesitkö, että lukkosepällä käynti on yhtä tärkeä osa häävalmisteluja kuin kultasepällä käynti?

Näin ainakin Latvian pääkaupungissa Riiassa, jossa tuore aviopari siirtyy kirkosta lähipuistoon ja napsauttaa sillankaiteeseen oman nimikkolukkonsa. Lukko symboloi avioliiton kestävyyttä. Riian vanhankaupungin puistoissa matkailija ei voi olla huomaamatta lukkoja pursuavia siltoja.

Riika ei ole ainoa rakastavaisten lukkokaupunki: kuuluisia ovat muun muassa Unkarin Pécs, Italian Firenze ja Rooma, Uruguayn Montevideo, Japanin Mihama ja Etelä-Korean Soul.

Tradition alkuperä on hämärän peitossa, mutta sen leviämiseen ovat vaikuttaneet ainakin romanttiset kirjat ja elokuvat.

Lukkoseppienkin huhutaan levittäneen tahallaan tapaa omiin kaupunkeihinsa.
Riiassa viranomaiset suhtautuvat lukkoihin yleensä suopeasti, mutta muualla saa olla varovainen mihin lukkonsa kiinnittää.

Italiassa Firenzen kuuluisa Ponte Vecchio -silta oli ollut lukotuksen kohteena noin vuosikymmenen, kunnes pari vuotta sitten lukot alkoivat muuttaa keskiaikaisen sillan ilmettä liiaksi.

Viranomaiset irrottivat 5 500 lukkoa ja määräsivät lukon laittamisesta 50 euron sakon.
Lukot levisivät Roomaan, jossa Ponte Milvio -sillan valotolpat saivat lukkokuorrutuksen. Viime vuonna lukkoja alkoi ilmestyä kirkon porttiin, joka sijaitsee matkailijoiden suosiman Trevin suihkulähteen aukiolla.

Lukot saivat kuitenkin pikaisen häädön kiivaan kirkkoherran toimesta.

Unkarissa lukkojen vaivaamissa kaupungeissa on ehdotettu ratkaisuksi pelkästään lukkoja varten pystytettyjä erikoisaitoja, vähän samaan tapaan kuin moni kaupunki on pystyttänyt aitoja graffititaiteilijoiden käyttöön.

Onnelliset pariskunnat voivat myös aiheuttaa onnettomuuksia. Japanissa ainakin yhden lukkoaidan tiedetään kaatuneen lukkojen painosta.

Etelä-Korean Soulissa lukkoja kiinnitetään tv-tornin näköalatasanteella, josta avain heitetään alas – satojen metrien pudotuksen jälkeen se voi olla ikävä yllätys tornin juurella tähyilevälle.

Riiassa avain heitetään sillankaiteen yli kanavaan. Plups. Veden pinta väreilee vain hetken, mutta tuoreen avioparin hymy näyttää kestävän ikuisesti.

*

http://uutiset.msn.hs.fi/matkailu/artikkeli/Romantikkojen%20lukot%20kismittävät%20kaupunginisiä%20ympäri%20maailmaa/1135247584387?ref=msn

Vähän ennen kuolemaa, kuolemassa ja sen jälkeen

Miksi linkkaan näytteen - Lacrimosa - Mozartin Requiemistä? - Tähän on olemassa enemmän tai vähemmän suora syy, jonka saatan paljastaa vielä joskus, mutta juuri nyt en siihen pysty. Kyseessä on liian järkyttävä kokemus kerrottavaksi ilman tarpeellista etäisyyttä ja pohdintaa. Kuolemaan se joka tapauksessa liittyy.

Väitän uhkarohkeasti, että tämä osa Mozartin Requiemia yltää sielukkuudessaan kevyesti Bachin Passioiden (Matteus-, Johannes-) tasolle - ehkä jopa ylikin.
*
http://www.youtube.com/watch?v=gqPz5B-TA1w&feature=related
Mozart - Requiem - Lacrimosa
*
http://livesensible.com/main/2009/01/18/grief-and-the-loss-of-a-loved-one/

Anne Sofie meets William

Kielmafia tuli, vaati kahvia ja teki lisäyksiä - klo: 16.55.

Pitkästä aikaa tapasin jälleen mitä suurimman ja vastustamattomimman ihailuni kohteen - Anne Sofie von Otterin. Hän on ihana. - - Täytyy vain yrittää erottaa arvostelussaan ihailu, joka kohdistuu hänen taiteeseensa - lauluun - ja ihailu, joka on 'altistunut' hänen ulkoiselle tykövedolleen - etten sanoisi tenhovoimalleen - toisin sanoen - vulgaaristi - sex-appealilleen.

No - nämähän ovat tietysti niitä makuasioita, joten jääköön sen enempi hehkuttaminen tänne ruudun toiselle puolelle.

Mutta nauttikaapa nyt kaikki kynnelle kykenevät (ja teitähän ei näissä asioissa ole monta) Annen ja Williamin kohtaamisesta setä Erichin sävelten siivittämänä.
*

Sanottakoon kuitenkin vielä, että minulle nämä ovat jotenkin aavemaisen kauniita ja samalla pirteän suruisia/suruisen pirteitä lauluja - viimeinen on toki myös hauska. Shakespearen pelkistetty mutta erinomaisen osuva kuvakieli tunneilmaisun käytössä on saanut Korngoldista hienostuneen tulkin.

Anne Sofieta en ryhdy enempää kehumaan. Joka ei ymmärrä hänen suurta taitavuuttaan ja lahjakkuuttaan aistinvaraisesti on ilmeisesti juuri nyt Tangomarkkinoilla.

Tällä kertaa erittäin kielitaitoinen, ruotsalaisen diplomaatin tytär ja hovsångerskan laulaa englanniksi, kun taas näytteeksi (minulla on tästäkin erillinen päre viime vuodelta) annettakoon ikäänkuin bonuksena von Otterin saksaksi esittämä, Schubertin Goethen runoon säveltämä lied Erlkönig. Henkeäsalpaava tulkinta. Jäävät hevibändien naislaulajat toiseksi Anne Sofien tuskan rinnalla.
*
Anne-Sofie von Otter sings Songs to Words by William Shakespeare Op 31
Mezzo-soprano Anne Sofie von Otter sings songs to words by William Shakespeare composed by Erich Wolfgang Korngold. Pianist: Bengt Forsberg.
*

Lisään taustoja selventävän linkin videon ensimmäisestä, sydäntä sykähdyttävästä laulusta, Desdemona's Song (Othello ) sekä sen tekstin - http://www.recmusic.org/lieder/get_text.html?TextId=14898.

*
http://en.wikipedia.org/wiki/Anne_Sofie_von_Otter
http://en.wikipedia.org/wiki/Erich_Wolfgang_Korngold

http://www.kuhmofestival.fi/maanantai25.html

Oscar Peterson: Hymn to Freedom

Linkkilisäys - Cakewalk - klo: 20.30.

Esitelläänpä taas yksi nuoruuteni - 70-luvun alun - suuria musiikillisia elämyksiä: - Oscar Petersonin säveltämä Hymni vapaudelle. Vai pitäisikö puhua pikemminkin Petersonin transcriptiosta, sillä kappale suorastaan huokuu traditionaalisten kirkkohymnien ja gospelien aineksia. Jostain luin, että että sen pohjana olisi osaltaan toiminut myös Django Reinhardtin kuuluisa Nuages (Pilvet). - - No joo - ehkä niinkin. En ole pätevä arvioimaan asiaa, mutta jotain samanhenkistä olen kuulevinani...

Djangoon tämä esitys liittyy minulla kuitenkin siten, että (kuulo-) muistini mukaan sävellys olisi tehty alunperin Reinhardtin hautajaisiin 1953, mutta tämä tieto on noin 35-vuotta vanha muistijälki, johon en löytänyt äkkiseltään faktaperustaa googlesta. Wikipediakin väittää, että kyseessä on 1960-luvun teos.

Hymn to Freedom (Civil Rights) with lyrics by Harriette Hamilton, and music composed in the 1960s by Oscar Peterson in honor of the civil rights movement.

Joka tapauksessa sävellys on virtuoosimaisen sekä mitä musikaalisimman Petersonin aikaansaannos ja sellaisenaan sykähdyttävän koskettava - kuten yhteistä tunnetta viestivät laulut ja sävellykset monesti ovat. Ihan tulee aidosti harras olo, vaikkei kirkossa istuisikaan.
*
Muun muassa Michael Jacksonin kuuluisimpien albumien - Off the Wall, Thriller ja Bad - tuottajana toiminut Quincy Jones sanoi kerran Petersonista, että tämä on one of the greatest musicians on the planet.’
*
Oscar Peterson - Hymn to Freedom
Oscar Peterson livenä Münchenissä vanhemmilla päivillään.

Hymn To Freedom by Oscar Peterson
Vaikuttava soolopianistin amatööriesitys samasta kappaleesta.
*
Aivan pakko on vielä lisätä Cakewalk, jossa Peterson näyttää mm. huippukitaristi Joe Passin kanssa, että soittonopeutta ja drivea löytyy tarvittaessa mielin määrin. Hillitöntä menoa koko bändiltä, mutta etenkin Peterson tekee sormillaan pianolle ihan mitä ikinä haluaa!

Oscar Peterson Quartet with Joe Pass, live, in "Cakewalk".
*
Hymn to Freedom Lyrics

When every heart joins every heart and together yearns for liberty, That's when we'll be free.
When every hand joins every hand and together molds our destiny, That's when we'll be free.
Any hour any day, the time soon will come when men will live in dignity, That's when we'll be free, we will be.
When every man joins in our song and together singing harmony, That's when we'll be free.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Oscar_Peterson
http://en.wikipedia.org/wiki/Django_Reinhardt
http://blog.tilos.hu/bossabomdia/archives/008190.html
http://jollyjoke.blogspot.com/2009/06/oscar-peterson-night-in-vienna-dvdrip.html

Valentina Igoshina: Chopinin Surumarssisonaatti

Kielimafia teki/tekee lisäyksiä tekstiin - viimeksi klo: 22.15.
*
http://www.dailymotion.com/video/xq5dq_igoshina-chopin-valse-brillante_music

Igoshina - Chopin - Valse brillante

Valentina Igoshina on viehättävän näköinen nainen. Keuhkotautinen mutta melko uljaan olemuksen omaava kotkannenäinen Chopin sen sijaan lienee jo tässä maalauksessa aika huonossa hapessa.

Lisäsin alkuun ikäänkuin bonusraidan - Valse brillante'n - Chopinin kepeämmästä ja iloisemmasta tuotannosta vastapainoksi pääaiheelleni eli Surumarssisonaatille.

Tämä sävellys - Sonata funèbre'ko - on minun 'iloisin suruni/surullisin iloni' klassisen musiikin alueella? - Ainakin se on erittäin hyvä ehdokas sellaiseksi. Täysin surullista musiikkia ei nimittäin ole edes olemassa, vaikka kaikki todella hyvät sävellykset sisältävätkin aivan väistämättä surullisen elementin - mikäli ei sitten puhuta esim. bagatelleista, koomisesta oopperasta, tietynkaltaisesta iskelmägenrestä ja lastenlauluista. - - Soitto on kyllä suruista tehty, mutta musiikin surullisuus on merkillistä: se antaa meille voimaa ja uskoa itseemme ja elämään. Siten musiikin sisältämän surullisuuden voima nostaa jopa pessimistisessä melankolisuudessaan mieleemme jonkinlaisen ylevän optimismin - siis ilontunteen!

Kyseinen ihmismielen ja -ajattelun sisältämä voluntaaris-emotionaalinen paradoksaalisuus, sen 'henkiin herättäminen' ja ymmärtäminen oli Nietzschen mukaan kreikkalaisen tragedian tärkein ominaisuus - sen ydin, joka katharsiksessaan yhdisti kuulijoita - hiukan samaan tapaan kuin uskonto tekee. - Mutta niin tekee myös hyvä musiikki. - Usko elämään on vielä mahdollista - esteettisesti - etenkin musiikin hengessä ja hengestä, kirjoitti Nietzsche. - - Minä uskon, että hän oli täysin oikeassa.

Samalla hieman kritisoin Slavoj Zizekin negaation puitteissa emootioihin sovellettavaa rationalismia. Vitsit negatiivisena metodina ja tällä tavoin 'sanomattoman/torjutun' purkavina, selittävinä ilmentyminä ovat psykologisesti sekä kulttuurikriittisesti ihan OK, mutta musiikki ei välttämättä tarvitse selityksiä eikä ketään selittäjäkseen. Musiikki on itsessään kuin vapauttava vitsi ja sen oivallus - vailla alkua tai loppua. Se elää, vaikka tuhat huipputason musiikkirationalistia yrittäisi paljastaa sen syvintä olemusta joko musiikkiteoreettisesti, -historiallisesti tai psykoanalyyttisesti.

Kaikki kunnia silti etenkin Wagneria diggaavalle Zizekille. Hän on rohkea, älykäs, luova ja tuottelias, mutta taiteilija hän on - hieman ehkä pisteliäästi joskin samalla rehellisesti todettuna - pelkästään (tämä ei ole vähättelyä vaan 'ilmiön Zizek rajaamista') filosofisen stand-up-komiikan - puheilmaisullisen performancen alueella - aivan kuten olivat muun muassa Sokrates ja Kierkegaard - jopa itsensä buffooniksi (ilveilijäksi) nimittänyt Nietzsche. - Eikä kuivaksi ja vaikeaksi leimatun Hegelinkään huumorintajussa vikaa ollut - päinvastoin. Me vain emme tunne Hegeliä likimainkaan niin hyvin kuin Zizek.

Ehkä filosofia siis onkin lopulta syvällistä komedian taitoa ja sillä tavoin taidetta. Joka tapauksessa dialektinen ja negatiivinen logiikka muistuttaa joskus innovatiivisen muusikon soitinta. Umpikujaan joutuessaan ajattelija joutuu nimittäin rikkomaan ja purkamaan eräitä logiikan etukäteen annettuja päättelysopimuksia päästäkseen eteenpäin - ehkä hän jopa hetkeksi heittää konventionaalisen logiikan 'roskikseen' - kaivaakseen sen jälleen esille, kun kokee sitä tarvitsevansa. - Logiikka on 'vain' välttämätön - mutta ei suinkaan aina riittävä - instrumentti (joskus jopa este!) luovalle ajattelulle samalla tavoin kuin viulu tai piano ovat usein välttämättömiä mutta eivät riittäviä välineitä emootion ja tahdon ilmaisemiseksi.

Mutta minä olen taas kerran poikennut aiheestani, joten nyt - kuunnelkaamme Chopinin Surumarssisonaatti Valentina Igoshinan tulkintana, jota monet pitävät kerta kaikkiaan ensiluokkaisena.

*

http://www.youtube.com/watch?v=K4da5zExuk8&NR=1
Chopin Piano Sonata No.2 Op.35 - Marche Funèbre, Valentina Igoshina

Valentina osaa soittaa myös hitaasti, pieteetillä, silloin kun kappaleen sisäinen tunnelma niin vaatii. Vetoan mielipiteeni perusteluiksi kolmeen satunnaiseen YouTube-kommentaattoriin, jotka luultavasti ovat kuunnelleet ja ymmärtävät klassista musiikkia moninkertaisesti paremmin ja syvällisemmin kuin minä.

Kommentaattori nro. 1

I have been watching many different interpretations of this piece. I must say, I think Chopin would prefer this over all other versions, which use too much emotion. Some try to almost kill the piano, haha, and Chopin hated over-emotion. This version was fantastic! Thanks for sharing!

Kommentaattori nro. 2

Extraordinary pianist. This is really way above the general standards. This is true art. This pianist is a real artist and few people do feel Chopin with such intense musicality and depth of feeling. I am impressed, and I am not easily impressed, not at all.

Kommentaattori nro. 3

Wow! Best interpretation of Chopins Marche Funébre... by far! She's adjusting the speed and the intensiveness perfectly throughout the sonata (many pianists usually play some parts too fast!) and therefore it retains its purpose of being a real melancholic masterpiece!

II
Tässä linkissä tehdään yleiskatsaus Chopinin elämään ja ajoittain syvempikin musiikillinen analyysi hänen tuotannostaan - myös kyseisestä Surumarssisonaatista. - - Kannattaa lukea koko artikkeli, jos mielenkiintoa riittää. Alla Surumarssisonaatin esittely).

http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/rom_piano5?s
*
"Pianosonaatti nro 2, b-molli (Sonata funèbre, Surumarssisonaatti), op. 35 (1839) on Chopinin sonaateista suosituin ja romantiikan keskeisimpiä sonaatteja ylipäätään, vaikka Schumannin arvio siitä oli murskaava. Hänen mukaansa se oli “säveltäjän neljä kaikkein kurittominta lasta saman katon alla”.

Sonaatista oli alun perin valmiina surumarssiosa (1837), johon Chopin myöhemmin lisäsi muut osat. Hengästyneen avausosan kertauksessa tullaan suoraan laulavaan sivuteemaan. Scherzo etenee es-mollista trion muistuman myötä osan lopussa Ges-duuriin. Kuuluisa surumarssi sisältää nokturno-tyyppisen keskivaiheen. Sonaatti päättyy omituiseen, lyhyeen ja nopeaan, etydimäis-preludimaiseen oktaaviunisono-finaalin, jota A. Rubinstein on kuvannut "myrsky-yöksi hautausmaalla". Osa jatkaa moto perpetuo -perinnettä (vrt. Paganini ja Weber).

Analyytikot ovat löytäneet yhteyksiä scherzon trion ja surumarssin ostinato-säestysten sekä sonaatin grave-johdannon ja finaalin välillä. Ehkä tärkein kolmea ensimmäistä osaa yhdistävä tekijä on laulavan karakterin toistuminen avausosan sivuteemassa, scherzon triossa ja surumarssin keskijaksossa."
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=chopin
Valentina Igoshina - Wikipedia, the free encyclopedia
http://www.warnerclassicsandjazz.com/artistconcert.php?artist=8017
http://library.thinkquest.org/4004/cgi-bin/chopin.htm