July 18, 2009

Jälkistrukturalistinen puppugeneraattori

Kommentti Maalaisen päreeseen Puppulauseita.
*
Puuttumatta sen enempää Maalaisen oman puppugeneraattorin tuotoksiin, totean vain, että lapsi on terve, kun se leikkii.

Puuttumatta myöskään sen enempää Maalaisen viittaukseen puppulauseilla tuotettuun akateemiseen tutkielmaan (oliko kyseessä monikko, vai tarkoitatko mahdollisesti vuoden 1996 Sokal-jupakkaa?), siteeraan erästä postmodernin ajattelun suomalaista kriitikkoa, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä kyseistä ajattelutapaa ja ajoittain myös selvitellä sen perusongelmia uusimmassa kirjassaan.

Valitsin kuivan ja kangertelevan kirjan teksteistä seuraavan, alla olevan, kohdan. - Vieläkin abstraktimpaa kielenkäyttöä olisi löytynyt, mutta tässä ollaan hiukan enemmän kytköksissä myös käytäntöihin, joten se saattaa avautua paremmin mahdolliselle lukijalle.

Siteeraan kohtaa sen vuoksi, että todellinen, postmodernistisen 'puppukirjoituksen' ongelma löytyy kuvatunlaisesta, perimmältään ontologisen ratkaisun paradoksaalisuudesta.

Kyseessä ei ole mikään uusi ongelma vaan mm. mentaalisen ja fysikaalisen välille oletetun dualismin uusi versio, joka tunnetaan myös kielen ja maailman/todellisuuden välisenä kahtiajakona - ontologisena erona.

Post-strukturalismi (ks. linkki alla) halusi siirtää kaiken kritiikin kielen tai laajemmin: diskurssin (kielellisten käytänteiden) sisälle, minkä seurauksena se menetti teoriassa kytköksen (sosiaaliseen) todellisuuteen, jota se kuitenkin yhä (ja vieläpä entistä paremmin) katsoi kykenevänsä kritisoimaan, koska ei enää ollut modernin ajattelun totalisoivien metanarratiivien (valistus, edistys, sosialismi, liberaali kristinusko jne.) sisäänrakennetun ontologian/metafysiikan/politiikan kahleisiin sidoksissa.

Näin tehdessään, etenkin autonomisen kielikäsityksen vuoksi, se kuitenkin itse asiassa menetti kompetenssiaan kritisoida sosiaalista todellisuutta, koska ei ollut sen kanssa enää muka missään tekemisissä (referentiaalisesti).

Todellisuus on jälkistrukturalismille diskurssia/kieltä tai ainakin se ilmenee välittömästi ja palautumattomasti kielessä. Kieli referoi vain itseensä - ei mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tästä seuraa - kuten Foucault kirjoitti, että kieli ei perimmältään puhu yhtään mistään, koska tulkinnat tulkitsevat aina vain omaa tulkintaansa. (Foucault ei suinkaan puhu nyt puppua, jos otamme todesta hänen perusoletuksensa, mutta teemmekö sen?).

Kuitenkin tällainen ajattelutapa johtaa ainakin teorian tasolla wittgensteinilaisen kielipelipluralismin kautta nietzscheläiseen voluntarismiin ja relativismiin, jossa itse asiassa ajaudutaan paradoksaalisesti hyväksymään se, mitä yritetään kritisoida: vallan ja kapitalismin kaikkivoipuus. Siten - käyttäkseni slangitermiä - jälkistrukturalismista tulee kuin tuleekin kritiikin uskottavuuden ja toimivuuden suhteen 'munatonta'.

Sillä kun vallan oletetaan nivoutuvan kielen diskursiivisiin käytäntöihin ja ilmenevän perimmältään niissä, se merkitsee, että valtaa ei voi kritisoida mistään vallan ulkoisesta pisteestä tai lähtökohdasta käsin. Ja kun samalla oletetaan autonomisen kielikäsityksen mukaisesti, että diskurssien ja kielen dekonstruointi on kuitenkin muka paras keino purkaa myös valtarakenteita, ilmenee teoriasta kohtalokas halkeama. Se nimittäin väittää aivan mahdottomia itsestään.

Jos tällaista teoriaa yritetään soveltaa, päädytään kehään - mihin tietenkin päädytään jo pelkästään sen 'kaikki on tulkintaa'-relativisminkin takia.

Kielen autonomisuus ja vallan diskursiivisuus - siltä minusta näyttää - ovat kerrassaan mahdottomia oletuksia ehdottomasti tulkittuina eli loogiseen äärimmäisyyteensä vietyinä, vaikka niitä sinänsä - sopivin muutoksin - voi tosina pitääkin.

1) Ensin mainittu (Derrida) ei voi puhua 'kielen ulkopuolella ei ole mitään'-lähtöhtansa vuoksi lainkaan sosiaalisten toimijoiden käyttämästä, yksilöidystä vallasta.

2) Jälkimmäisessä (Foucault) ei kyetä erottelemaan vallan ja tiedon välistä suhdetta, koska siinä ajaudutaan 'strukturalisoituun' macchiavellistiseen relativismiin siten, että valta upotetaan diskurssiin (struktuuriin) - toisin sanoen irrotetaan yksilöistä/toimijoista. Tällä tavoin kaikelta vakavasti otettavalta etiikalta putoaa pohja pois.

Jäljelle jää avoin ontologinen paradoksi. Autonomisesta kielikäsityksestä käsin on mahdotonta kritisoida muuta kuin kieltä (sekä diskursseja) itseään, ja kun samalla väitetään, että kyseessä on ainoa tehokas tapa horjuttaa totalisoivia ja alistavia valtarakenteita ja siten rakentaa uutta vastarinnan etiikkaa ikäänkuin dekonstruktion perustalle, ei voida välttyä kertakaikkiselta sekaannukselta.

Derridan ja Foucault'n ontologia ei välttämättä sinällään ole lainkaan puppua, mutta mikäli he haluavat rakentaa sen perustalle jotain kollektiivisempaa tai kantilaisempaa etiikkaa (ainoat vakavasti otettavat etiikan perustat), niin silloin he kyllä puhuisivat melkein puppua.

On mahdotonta perustella omaa eettistä vastarintaansa rationaalisesti ja argumentatiivisesti uskottavalla tavalla (toki sitä voi perustella muulla tavoin retorisesti!), jos etiikalta on vedetty matto alta sen oletuksen myötä, että diskurssit ovat perustattomia eikä kieli representoi todellisuutta.

Ihminen (esim. Foucault), joka lähtee vaikka mielenosoitusmarsille homojen oikeuksien puolesta, ei silloin pysty legitimoimaan omaa valintaansa enää muuten kuin anarkistisena toimintana; - eiväthän sellaiseen pysty hänen mukaansa ketkään muutkaan.

Mutta silti väitetään, että diskurssien ja kielen dekonstruointi voi toimia eettisten tavoitteiden ainoana pätevänä lähtökohtana.

Miten? Mihin?
*
Foucault (osaltaan myös Derrida) otti ontologiansa perustaksi Nietzschen 'kaikki on tulkintaa'- nihilismin (perustan, joka tuhoaa kaikki argumentatiiviset perustat), jota Nietzsche ei mielestäni lopulta itsekään olisi halunnut hyväksyä, koska pyrki arvojen uudelleen arviointiin, mutta ilman muuta joutui epäonnistumaan kytkiessään vallantahdon ja relativistisen tulkintaperiaatteen erottamattomasti toisiinsa.

Siten Nietzsche ajautui 'julistamaan' macchiavellistista retoriikkaa myös ontologian tasolla. Valta puhuu subjektiivisen tulkinnan ja psykologiseen egoismiin pohjautuvan preferoinnin äänellä. Tämä on Nietzschen vokabulaarissa perspektivismiä, mikä merkitsee, että epistemologiassa on kyse pelkästään makuarvostelmista, ei argumentatiivisesta todistamisesta. Maltillisesta retoriikasta on tullut subjektivistista estetiikkaa.

Postmoderni ajattelu teki Nietzschen perspektivismistä 'dekonstruktiivisen ideologian' onnistuen samalla pettämään itseään väittämällä olevansa muka aidosti ja onnistuneesti kriittistä.

Tämä on puppupuhetta.
*
Esittämästäni jälkistrukturalismin kritiikistä huolimatta haluan vielä lopuksi huomauttaa Maalaiselle, että luultavasti paras kirjallisuus- ja kommunikaatioteoria perustuu vanhaan kunnon retoriikan oppiaineeseen, joka säilyi aina 1700-luvulle asti yliopistojen kurssinimikkeenä ja joka on noussut uuteen kukoistukseensa aivan viime vuosikymmeninä.

Puhuminen ja kirjoittaminen on aivan yhtä paljon suostuttelua kuin se on tosiasiaväitteidenkin esittämistä. Miksi tämä ilmeinen tosiasia on niin vaikea hyväksyä? - - Katso peiliin Maalainen, niin näet sieltä retorikon - erittäin tosikkomaisen sellaisen.
***
Bourdieun edustamaan ajatteluun jää siis jännite. Kielen ja todellisuuden välisen vastaavuuden ongelma ei ratkea. On vaikea ymmärtää, miten sosiaalisten ja kognitiivisten rakenteiden välinen vastaavuus olisi sosiaalisen vallan vankin tukipylväs, jos toisaalta strukturalismi ei salli 'ensimmäistäkään viittausta teosten tuottajien tai niiden tuottamisen taloudellisiin tai sosiaalisiin ehtoihin'.

Toisin sanoen sosiologisen jälkistrukturalismin ajatusrakennelma perustuu paradoksin varaan. Vallanpitäjien diskurssit asetetaan kyseenalaisiksi, koska vallan legitimaatioiden ei uskota pätevän. Kyse on ollut vain kielipelistä, jonka avulla on pönkitetty jo olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta. Itse vallan analyysia ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä ilman sosiologista lähtökohtaa. Sen mukaan kielen merkitysrakenne on ehdottomasti sidoksissa todellisuuteen. Mutta paradoksaalisesti vallan diskurssi on mahdollista purkaa ainoastaan vetoamalla siihen, että kielellä ei voi olla minkäänlaista suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen.'

'Kielen vallankumous - kielellinen käänne ja teologian postmodernismit' (Timo Eskola, 2008, s. 48).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalismi

14 comments:

ninni said...

ei jaksais miettii. kolme päivää..mitä voi tehdä kolme päivää?

+ said...

mut tää on kyllä niin mielenkiintonen, etteihän tästä påse. pääse

maalainen said...

Olin välillä jotakin ymmärtävinäni, mutta sitten se lipsahti käsistä. En minä tätä kyllä puppupuheeksi väitäkään.

Anonymous said...

VANHASTA ny ainakaan kritisoida SUOMESA:0

nonni said...

Onhan se kiva, että Sua voi lukea oli sitten missä maaliman kolkasa tahasa..

hehe said...

how is it we cannot make things right. impossibility in an impossible universe-? just work -. some strenght or 'god' doesnt want humans to communicate as freely as they could or would like to between them. the communication is not free, as it should be

Anonymous said...

niin kaikki laitettaan aina jumalan syyks, mutta nii se on

Sedis said...

Uusimmassa Kulttuurintutkimus-lehdessä (26/2009: 1,3-14) on Lois McNayn haastattelu, joka voi valaista Sinuakin hieman Foucaltin ajatusten suhteen.

"Kun Foucault sanoo, että valta on tuottava ja täten positiivinen voima [---] hän tarkoittaa [että] valta on positiivista luodessaan sekä hallinnan kohteeensa että mahdollisesti myös vastustuksensa. [-- --]. Kaiken kaikkiaan Foucault ei kuitenkaan kykene operoimaan tällä teoreettisella näkemyksellä tuottavasta tai synnyttävästä vallasta, sillä hänellä ei ole tarpeeksi tukevaa käsitystä siitä, miten yksilöt välttävät pelkistymästä ulkokätisesti muotoilevan vallan determinaatioiksi. Juuri tätä yksisuuntaista ja yläpainoista mallia vallasta kutsun subjektinmuodostuksen negatiiviseksi paradigmaksi. Se kaventaa jälkistrukturalistista teoriaa, mukaan lukien Foucault'in käsityksiä kurinpitovallasta."

Jatkan seuraavassa kommentissa.

Sedis said...

Myöhemmin Foucault korjasi näkemystään "alustamalla käsitystä autonomisesta yksilöstä ajatuksessaan minäkäytännöistä, jotka itsessään saattavat muodostaa pohjan vastustavalla itsen etiikalle". Hanke jäi kesken F:n kuoleman vuoksi. "Keskeneräisestä luonteesta seuraa, että minäkäytäntö-luomus voi tuntua melko voluntaristiselta ja naiivilta, siinä missä aiempi teelmä kurinalaisuudesta saattoi viettää kohti ylenpalttista determinismiä. Esimerkiksi ei ole todellakaan selvää kuinka individualistinen olemisen estetiikka voi olla tehokasta poliittista vastarintaa suhteessa sellaiseen sosiaalisen kontrollin muotoon, joka toimii nimenomaan julistamalla yksilöllisiä eroja kuluttamisen kehyksessä. Autonominen yksilö näyttää olevan vallan maali, ei sen este." Jne.

Sedis said...

Foucault jätti kaiken tämän yleiselle tasolle, koska hän tyylitteli. McNayn mukaan F ei katsonut tarpeelliseksi eikä intellektuaalin tehtäväksi kertoa yksilöille, mitä heidän pitäisi tehdä, vaan hänelle riitti, että me kiinnittäisimme huomiotamme käytäntöjemme ja itsetuntemustemme problemaattisiin elementteihin.

Mainittu McNayn sanoin "negatiivinen paradigma" liitti subjektiviteetin, identiteetit ja toimijuuden diskurssiin. Ongelma on siinä, että pardgima antaa diskurssille subjektia perustavan vallan, mikä usein ylikorostaa "päälle kaatuvaa pakon momenttia, ja subjekti käsitetään suhteellisen passiivisena, kielessä piilevien valtaoperaatioiden aikaansaannoksena. Foucault, Lacan, Butler ym. korostavat tosin kaikki, että subjektin ulkoisen ohjauksen hetkeä ei voi erottaa itsesubjektivaation hetkestä - autonomian parametrit ja kaasiteetti luodaan nimenomaan rajoitusten kautta".

Tästä alamaisuudesta / alaimaisesta tilasta on McNayn mukaan pääästävä irti. Tähän liittyy kokemuksellisuuden arviointi uudestaan. Jälkistrukturalistinen käsitys kokemuksesta joko essentialismina tai subjektivistisena on liian jyrkkä --> käsitykset toimijuudesta tulevat ongelmalliseksi. Marginaalien näkemys korostuu liikaa (hulluus, abjektio). "Kynnyskysymysten politisointi jatkaa strukturalistisen lingvistiikan abstraktia symbolista katsantoa, jonka mukaan merkitys rakentuu symbolististen dualismien avulla (normaali-patologinen, inkluusio-ekskluusio, sama-toinen, identiteetti-ei-identiteetti). Kokemuksellisen näkökannan mukaan näitä symbolisia dualismeja kuitenkin välittävät erilaiset sosiaaliset suhteet, mikä murtaa ja mutkistaa sen tavan, jolla binariteetit eletään." [Marginaalissa / ja esim. homosvähemmistöissä olevat voivat elää ihan hyvin! Hetero-enemmistöllä voi mennä huonosti - esim. luokka- tai gender-aseman vuoksi jne., eikä niitä voi tulkita osaksi dominanttia positiota ]. Kokemukset ovat siis valttia. Ja sosiologinen analyysi.

Sedis said...

Tämä ei siis mennyt vastaan kirjoitustasi, mutta laajentaa perspektiiviä mielestäni järkevään suuntaan.

Rauno Rasanen said...

Sedis,

Ihan asiaa vaikuttaisi olevan Lois McNayn haastattelu.

Foucault tosiaan yritti genealogisen projektinsa osana kehitellä mallin identiteettitekniikoista ikäänkuin vastapainona vallan strukturalistiselle, kaiken nielevälle, ontologialle.

Idea minätekniikoista (= itsestä huolehtiminen(?) pohjautuu antiikin kreikkalaisen hyve-etiikan arkikäytännöille ja yksittäisesti Nietzschen kuuluisaan toteamukseen: 'Luoda tyyliä luonteeseensa - suuri ja harvinainen taide.'

Mielestäni Foucault (varauksin myös Nietzsche) on kuitenkin hieman hampaaton esittäessään yksilöllisen imagorakentamisen yleisellä tasolla subjektiivisen vastarinnan (jos hän juuri/myös tätä tarkoittaa) tehokkaaksi muodoksi, joka pystyisi erottautumaan a) ontologisesta vallan strukturalisoinnista, jolloin valta on yksilöiden saavuttamattomissa ja kontrollomattomissa sen vuoksi, että yksilöt itse ovat tiedostamattaan - sitäpaitsi Suuren Koneiston (Jan Kott: Shakespeare tänään) valtaa ei omista kukaan henkilökohtaisesti - sekä vallan 'subjektivälineitä' että objekteja (vallan kohteita) - tai että he pystyisivät irrottautumaan b) totalitaristisista ja/tai kapitalistisista banalisoimis-, manipuloimis- ja alistamiskoneistoista.

Sillä mitä muuta imagotekniikat käytännössä ovat kuin muotitrendejä, joiden tarkoitus on hyödyttää kapitalistisen voitontavoittelun päämääriä kulutuskysynnän ohjailulla.

Mutta jos Foucault tarkoittaa Nietzschen tavoin, että kyseessä on todella ja ihan oikeasti 'suuri ja harvinainen taide', hän puhuu yksilöistä, jotka nousevat omaa lahjakkuuttaan ja nerouttaan massan yläpuolelle paskaakaan välittämättä (enempää kuin on tarpeen itsensä toteuttamisen turvaamiseksi) muusta kuin omista ideoistaan ja luovuudestaan (esim. Oscar Wilde).

Näin siis hyve, jonka oli tarkoitus muuttua minäkäytäntöjen kautta kaikkien yhteiseksi ja samalla jokaisen yksilöllisesti sisäistämäksi pyrkimykseksi hallita omaa elämäänsä, osoittautuukin luovaksi (individualistis-egoistiseksi) elitismiksi, mitä tasoa massat eivät ikinä saavuta vaan pelkästään matkivat tuota eliittiä jääden passiivis-kuluttavaan ja siten alistettuun asemaan.

(Mutta mikäli muodin apinointi ja orjallinen trendikuluttaminen tyydyttää, niin mikäpä minä olen ketään kritisoimaan!).

Näkemykseni on pessmistinen, mutta sen olennainen pointti ja kysymys on siinä, missä määrin taiteellisesti ja eettis-ideologisesti innovatiiviset ihmiset ovat vastuullisia siitä, minkälaisen esimerkin he heitä imitoivalle massalle antavat.

Oliko Foucalt'lla tähän vastausta? Esittikö hän edes tällaista kysymystä? Oliko kyseisellä - yksilöllisen hyve-etiikan ja 'hyve-estetiikan' sekä kollektiivisen vatuullisuuden keskinäisellä 'synergialla' hänelle mitään - edes heuristista - saati sitten eettisesti perustavaa merkitystä?

Jos ei, niin on turha puhua Foucault'sta minkäänlaisen, vakavasti otettavan (kollektiivisen ja/tai kantilaisen) etiikan uudelleen rakentajana.

Rauno Rasanen said...

Kirjoitin edellä:

' - sitäpaitsi Suuren Koneiston (Jan Kott: Shakespeare tänään) valtaa ei omista kukaan henkilökohtaisesti - '

Voidaan iskulauseenomaisesti, Foucault'n 'voluntaristisen' (vrt. Nietzsche) strukturalismin hengessä sanoa, että kukaan ei omista valtaa, vaan että valta 'omistaa' meidät kaikki.

Jan Kott ei väitä kirjaimellisesti juuri näin, mutta kun hän sanoo, että Shakespearen sankari-konna-kuninkaat, jotka pitävät valtaa hetken aikaa hallussaan tullakseen viimein (joskus hyvin nopeastikin) syöstyksi vallasta ja murhatuiksi, heitä voi perustellusti nimittää vain pieniksi renkaiksi siinä Suuren Koneiston ketjussa, joka on vallan ikuista liikettä struktuurissa, jossa valta ilmenee ihmisluonnon muokkaaman yhteiskunnallisen järjestyksen loputtomaan kiertokulkuun sisältyvässä pyrkimyksessä distinktioon ja dominanssiin.

Mo Vain said...

Minulle tulee mieleen ihmiskunnan suuren projektin katoaminen. Voiko rakentaa kestävää etiikkaa, kun tavoitetila on kateissa? Massalta puuttuu syy tavoitella muuta kuin omaa mielihyvää ja taloudellista selviytymiskykyä varmuuskertoimineen. Eliitin projekti on varmistaa oma luova jalanjälki, vertaa Maslow.

Jäävätkö rakenteet vain yksilöiden ja eturyhmien valtapyrkimysten temmellyskentäksi?

Jääkö länsimaisen yhteiskunnan ainoaksi ideaaliksi vain ihmislajin säilyminen, kuten esim. avaruusohjelmaa perustellaan?

Kiinnostavaa on, voisiko kiinalainen tai intialainen filosofia tarjota jotain näkökulmaa, ovat varmaan seuraavalla vuosisadalla arvossaan... Tapahtuuko koko globaalissa talousjärjestelmässä jonkinkaltainen rappeutuminen arkaaisten kulttuurien noustessa, kuten Roomalle kävi.

Nyt mielestäni tarvittaisiin sitä nietzcheläistä yli-ihmisyyttä, joka arvioisi ja muodostaisi uuden arvopohjan tulevaisuuden varalle, tämä on tietenkin jatkuva prosessi, kuten protestanttisuus uskonnon alueella.