Mitä sota tekee ihmiselle

Tämä päre on alunperin kirjoitettu kommentiksi Kemppisen "julkaisemaan" Joel Lehtosen novelliin Muttisen Aapeli sodassa.

*
Sota tekee ihmisistä raakalaisia.

Se murtaa nopeasti lopultakin melko ohuen "henkisen" sivistyneisyyden ja moraalisten periaatteitten "maskin tai kosmetiikan", jolla viestimme "vaarattomuuttammme" eli yhteisöllistä lojaalisuutta muille ihmisille.

*
Lordi muuten käänsi tämän kulttuurisesti kanonisoidun fasadi-ajattelun mainiosti päälaelleen. Hirviömaskin takaa löytyykin varsin miellyttävä yksityinen olento ja yhtye.

Saisivat Lordin arvostelijat - esim. isä Mitro, Jari Sarasvuo, Esa Saarinen, Lenita Airisto, Jukka Paarma ja Pirkko Lahti - mennä vakavasti itseensä ja pohtia närkästyksensä todellisia motiiveja.

Näiden motiivien ja niihin pohjaavien väittämien välillä vallitsee mielestäni paha sekaannus.

*
Mutta Joel Lehtosen kuvaus on järkyttävä siinäkin mielessä, että sen voi yleistää.

Se sopii kaiken vihanlietsonnan, uhkailun, aggression ja lopulta tappamisen arkkityyppiseksi kuvaukseksi nimenomaan yhden yksilön sisäisen myllerryksen kautta katsottuna.

Tämä "pelkuri" Muttinen ajatuu lopulta saman, primitiivisen raivon valtaan kuin kaikki muutkin punaisia vihaavat, kostonhimoiset ihmiset.

Lehtonen yhdistää nerokkaasti Muttisen silmittömän tappamisraivon ja hänen hermoromahduksensa.
Haulikon piipun tai piippujen lauetessa laukeaa myös jotain Muttisen psyykessä. Hän menee ikäänkuin rikki eikä kykene ainakaan heti palaamaan normaaliin tilannekoordinaatioon.

Saatamme kuitenkin kysyä, kenen psyyke tällaisessa tilanteessa lopultakin reagoi tavalla, jota voi pitää "normaalina"?
Verta himoavien teloittajienko, jotka sielunsa paaduttaneena kokevat tekojensa olevan ei ainoastaan oikeutettuja vaan välttämättömiä, ja jotka toimivat ikäänkuin he edustaisivat jotain "ylempää" ihmisyyttä?

Itse asiassa nämä teloittajat aiheuttivat sieluunsa vamman, joka ei varmasti koskaan parantunut, mutta jota he kantoivat ulospäin itsevarmoina ja kunnioitettuinakin - silti sisäisesti rampatuneina.

Jos hyväksymme edellisen - hieman retorisen päättelyn, niin Muttisen hermoromahdus on täysin analoginen järjissään pysyneitten mutta sielunsa paaduttaneitten ihmisten tilan kanssa.

Ehkäpä näillä järjissään pysyneillä oli ainutlaatuinen kyky unohtaa - mitä en kyllä usko.

En millään muotoa halua halveerata rintamamiehiä, mutta jotain kauhistuttavaa on siinä, että tappamisesta voi saada elinikäisen kunnian. Eli että tappaminen voi olla oikeutettua - jopa hyve!

Sanon tämän Erno Paasilinnan - Suomen teräväjärkisimmän pasifistin - hengessä.

*
Ystävättäreni kertoi aikoinaan, miten hän saattoi löytää isänsä, joka joutui antamaan teloitusmääräyksen kahdelle rintamakarkurille (taisivat olla epätoivoisesta puolustustaistelusta kieltäytyviä) jatkosodan loppuvaiheessa, itkemästä saunaa lämmittäessä tai jossain kesämökin metsän reunamilla.
(Tämä ahdisti kovin pientä tyttöä).

Miehen hermot olivat menneet. Tappamiskäskyn, jota hän ei halunnut antaa, mutta johon hänet - ilmeisesti kuolemanrangaistuksen uhalla pakotettiin, muisto oli osaltaan murtanut hänen sielunsa vakauden.

Maailmanluokan mestarihiihtäjänä häntä kaiken lisäksi käytettiin taistelulähettinä, joka oli yksi kaikkein vaarallisimpia tehtäviä rintamalla.
(On ihme, että hän jäi henkiin eikä edes haavoittunut).

Hänen vaimonsa sanoi, että jos olisi tiennyt, minkälainen mies talvi- ja jatkosodan jälkeen palaa siviiliin, juuri ennen sotaa solmittua avioliittoa olisi harkittu ainakin kaksi kertaa.

Iloisesta veikkosesta oli tullut hiljainen ja depressiivinen - toisaalta ärtyisä hermokimppu.

*
Joel Lehtosen novelli on isku vasten homeerista ja siten myös nietzscheläistä hyve- ja kunniakäsitystä.

Nietzsche oli kyllä itse ehtinyt muutaman viikon ajan toimia vapaaehtoisena(!) sairaankuljetusjoukoissa Saksan- Ranskan sodassa (1870) ennen sairastumistaan punatautiin.

Tämä lyhyt kokemus haavoittuneiden, kuolevien ja kuolleiden keskellä tosin viilensi aivan ratkaisevasti Nietzschen nuoruuden nationalismia, muttei hänen käsitystään hyveellisyydestä.

Osuvimmin taisi todeta Wagnerin toinen vaimo, Cosima, joka kirjoitti Nietzschelle ja sanoi, ettei tämän pitäisi mennä rintamalle, koska sota on niin täysin vastakkaista hänen oman sisimmän luonteensa kanssa.

Ajatelkaamme sotaan osallistumista kunnian ohella (joka oli antiikin sotilaiden perusmotiivi) niinkin äärimmäisestä syystä kuin itsensä karaisu ja itseterapia.

Nietzschen motiivi vapaaehtoisuuteen saattoi olla myös tämä, eli hän halusi osoittaa itselleen ja muille olevansa muutakin kuin hempeämielinen ja kohtelias professori.

Ehkäpä hänen olisi sittenkin pitänyt joutua aivan etulinjaan alusta lähtien - ja jäädä henkiin.

Ehkä vasta se olisi hillinnyt hänen myöhempää fanaattisuuttaan homeeristen ihanteiden suhteen.

Toisaalta - Nietzschestäkin olisi voinut karaistua sodassa kylmä tappaja - vaalea peto, jonka hän lähes perverssiä, joskin provokatorista ihailua osoittaen nostaa "vapaan moraalin" ihanteeksi "Moraalin alkuperästä" pamletissaan.

Mutta kuten tiedämme - Nietzschessä(kin) oli se toinen luonto - hellämielinen ja toisten emootiot herkästi aistiva.
Se oli jopa niin voimakas luonto, että Nietzsche kirjoittaa koko elämänsä ajan kärsineensä taipuksestaan sääliin ja yrittäneensä taistella sitä vastaan.

Hän ei onnistunut vaan tuli hulluksi. Aivan kuten Muttinenkin.

Lehtonen kirjoitti Muttista kuvatessaan "pelkurista", ja vaikka Nietzsche ei ollutkaan samanlainen pelkuri, hän oli yhtä herkkä väkivallalle.

Miksipä Nietzsche muuten olisi 3.1.1889 syöksynyt Torinossa ajurinsa piiskaamien hevosten kaulaan.
Myötätunto voitti sankarillisen hybriksen, ja jotain - ainakin analogisesti - tämäkaltaista tapahtui myös Joel Lehtosen novellissa Aapeli Muttiselle.