Saako profeetalle nauraa?

Tämä päre on saanut aiheensa viime aikoina mieliä kuohuttaneesta episodista, jossa Tanskaa uhataan islamilaisten valtioitten taholta diplomaattisella boikotilla erään tanskalaisen pilapiiroksen takia, jossa profeetta Muhammedia kuvattiin muslimien mielestä loukkaavalla tavalla.

Lähes sama teksti on kirjoitettu myös kommentiksi Vääräuskoisen 30.1 juttuun Ystävämme palestiinalaiset, osa II.

*
Suuntaan seuraavan kysymyksen muiden muassa Holy Landiin ja Kemppiselle, jotka ovat aihetta ainakin sivunneet.

"Eikö muslimeilla ole huumorintajua?"

Juutalaiset ja kristityt ovat aina saaneet murjoa vitsejä Jumalastaan älykkään ironian puitteissa (niinkuin hyvään huumorintajuun kuuluukin).

("Jumalan ainoa puolustus on, ettei häntä ole olemassa." Tämä oli se Ecce Homo-biografian vitsi, jota Nietzsche kadehti, ja jonka hän olisi itse halunnut keksiä.)

Mutta muslimi tuntuu elävän kuin Jeremy Benthamin kehittämässä ja Michel Foucault`n soveltamassa ("Tarkkailla ja rangaista") vankilassa, jossa hän on koko ajan Jumalansa tarkkailun alaisena, eikä näin ollen uskalla edes pyllistää vankilansa keskustaan päin, jossa Vartija eli Jumala häntä kontrolloi (*).

Kumartaa kyllä sopii niin monta kertaa kuin selkä antaa periksi.

Tällainen Jumala-suhde on parhaimmillaan nöyrää ja ehdotonta uskollisuutta - ikäänkuin koiran täydellistä uskollisuutta isäntäänsä kohtaan: sinänsä hieno islamilainen vertaus muslimista (**).

Valitettavasti vain näin ehdoton uskollisuus, joka siis perustuu varsin joustamattomaan Jumalan lain kunnioitukseen/pelkoon, saattaa varsinkin uhatuksi tai pilailun kohteeksi joutuessaan (mikä ei välttämättä ole objektiivinen arvio uhkaajan tai pilalijan tarkoitusperistä!) muuntua ihmispsyykessä fanatismiksi - jopa paranoiaksi.

Silti juutalaiskristityillä ja muslimeilla pitäisi kuitenkin olla sama Jumala eli hyvin samantyyppinen itseymmärrys (usko) Pyhästä eli moraalin perustasta, mutta usein vaikuttaa siltä, ettei niin ehkä ollutkaan?

Deontologista moraalia (Raamattu, sääntöetiikka, Kant) tarvitaan joka tapauksessa jo pelkästään dialektisena vastineena utilitarismille (seurausetiikka, Bentham), sillä nämä molemmat ajattelutavat kuuluvat ihmisluontoon eli ihmisen itseymmärrykseen ja hänen käytännöllisen järkensä rakenteisiin.

Toinen ilman toista johtaa harhaan.

*

Sääntö- ja seurausetiikan esittelyn jälkeen päädymmekin luontevasti hyve-etiikan pohdintaan, ja hyveethän tunnetusti ovat moninaisia. Ne voivat perustua niin Aristoteleen teleologiseen (päämäärähakuiseen) etiikkaan kuin Raamattuunkin (alkuperäisen Pyhän kunnioitus).

Kyseinen aihe vaatii kuitenkin jo oman päreensä.

*
Paras tapa testata moraalitajumme yksipuolisuutta, rajoittuneisuutta tai älyllistä rehellisyyttä on joka tapauksessa pureva, ironinen huumori (esim. Sokrates, Nietzsche ja Wittgenstein).

Entä olivatko Islamin historian suurimmat filosofit - Avicenna ja Averroes humoristeja? Ehkäpä myös sitä, sillä heitäkin vainottiin muslimifundamentalismien taholta mielipiteittensä vuoksi.

Mutta niin toki vainottiin Sokratestakin...aina kuolemantuomioon asti. Eikä juutalaisuudella tai kristinuskolla ole tässä asiassa yhtään puhtaampia jauhoja pussissa...

*
(*) Panoptikon-tyyppisessä vankilassa vartija näkee aina vangin, mutta vanki ei koskaan näe vartijaansa.

(**) En muista, mistä tämän vertauksen luin, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen.

Isäntä kulkee autiomaassa kohti äärettömän kaukana olevaa kohdetta. Hänen koiransa on janoissaan ja väsynyt. Se haluaisi jäädä keitaalle, mutta isäntä jatkaa...ja niin jatkaa isäntänsä perässä aina myös koira, koska se rakastaa tätä ja tottelee häntä kuolemaansa saakka...