Tityros soittaa syrinxiä, mutta Amaryllis ei vastaa...

(Tarkennuksia, lisäyksiä klo. 18.40)

Kiivaana jatkuu taidefilosofinen kommentointi. Teemu Manninen soittelee jo syrinxiä, mutta kun se ei tehoa, oletan hänen kohtapuoliin ryhtyvän laulamaan seireenien tavoin...

Kommenttia päreeseen "Semiotiikka ja strukturalismi taiteen "katoamisen" diskursseina"

*
TM

Tästä saa nyt sen käsityksen, että mielestäsi taiteen pitää olla kaunista ollakseen totuudellista tai täyttääkseen funktionsa. En tiedä, tarkoitatko sitä, pidän sinua sen verran viisaana ettet varmastikaan tarkoita asiaa niin, mutta olisi mukava tarkentaa ajatusta. Sillä: eikö taide voi olla myös traagista - tai koomista (haloo, Rabelais)? Onko esimerkiksi "Kuningas Lear" kaunis?

Onko Oidipuksen kohtalo kaunis? Ei: ne ovat traagisia teoksia - niiden aihe on filian ja ekhtroksen ristiriita - kuten niin usein, nykyään, meidänkin maailmassamme. En tarkoita tätä kritiikkinä enkä provokaationa - yritän nyt luoda filiaa välillemme, en ekhtrosta - mutta vaikka kuinka Tityroksena soitan syrinksiä, ei Amaryllis aina vastaa: joskus vain Tartaroksen hirviöt ryömivät varjoista...ja se on aika surkeaa ja surettavaa, ymmärrätkö?

RR

" mutta vaikka Tityroksena soitan syrinksiä, ei Amaryllis aina vastaa:..."

Heh! Tuo oli mainio...(ehkä siis ymmärsin)

*
Kauneus on tässä yhteydessä tarpeeksi suppea/laaja kategoria tekstini tarpeisiin.
Taiteen eri ilmenemismuodoista kirjoittaminen ei ollut tarkoitukseni.

Tarkoitus on kritisoida yleisesti ottaen tilannetta, jossa estetiikka on kaapannut taiteen itselleen ja tehnyt siitä analyyttisen objektin - tieteellistänyt sen.

Mutta toisaalta - jos taide ei enää perimmältään pyri kauneuteen - myös ristiriitaa ja ilmeistä vääryyttä ilmaistessaan (esim. Antigone), se on muuttunut dokumentiksi, - mikä ei ole lainkaan huono asia dokumentille.

Taiteelle tämä sen sijaan merkitsee kuoliniskua.

Itse asiassa Nietzsche esitti juuri tämän saman kritiikin Euripidestä kohtaan "Tragedian synnyssä".

Euripides on "latistunut" Sokrateen älyllisen yksipuolisuuden vaikutuksesta.

Nietzsche tuskin pystyy todistamaan väitteensä historiallisesti, mutta olennaista tässä on (minun termeilläni), että Aiskhyloksen ja Sofokleen traagiset sankarit kykenivät vielä luomaan myytin (uskonnon) ja yhteisöllisyyden - traagisen ja kauniin välille pysyvän ja katsojia universaalisti integroivan sidoksen.

Euripideen psykologisointi taas merkitsee Nietzschelle samaa kuin meidän aikamme sivilisaatiossamme tosi-TV pahimmillaan, jos nyt "hiukan" saa taas kärjistää.

Näin tulkiten myös kauneuden ja taiteen välillä vallitsee erottamaton kytkös. (Tästä kirjoitan lisää myöhemmin).
Kauneus on itseisarvo, joka ei kuitenkaan määrää itse taiteen ilmaisemiseen tai lopulta edes sisältöön liittyviä seikkoja.
(Jes. Tämä on platonista puhetta...)

*
Aivan varmasti Nietzsche kärjistää, mutta hänen kritiikkinsä ydin on tavoitettavissa ja ymmärrettävissä. Kyse on kulttuurikritiikistä kuten tiedämme.

Nietzschen mukaan Kreikan tragediakirjoituksen kehitys ilmentää samalla kyseisen kulttuurin tilassa tapahtuvia muutoksia.

Varhaisen tragedian pessimistinen katharsis oli elämänhaluisen ja optimistisen kulttuurin tuotos.
Euripideen arkipsykologisoinnin ja Sokrateen yksipuolisen älyllisen (tieto=hyve=onni) optimismin taustalla sen sijaan vaikuttaa oman olemassaolonsa kyseenalaistava kulttuuripessimismi - itseensä väsynyt ihminen, joka pyrkii ratkaisemaan kaikki ongelmat vain informaation ja tiedon avulla.