Mitä ajattelu on?

Tässä kommentti Nudistille koskien hänen kommenttiaan edelliseen kommenttipäreeseeni jne. (Lisäyksiä loppukappaleesen klo: 01.45)
*
En oikein ymmärtänyt, mitä kirjoitit Dawkinsista ja uskosta - epäselvää...

Dawkins on toki erinomaisen oppinut tiedemies ja erinomaisen lahjakas evoluutiobiologian popularisoija.

En minä tällaisia - hyvinkin objektiivisia asioita - kiellä.

Minä vain en kerta kaikkiaan pidä hänen TAVASTAAN AJATELLA.

Kaiken lisäksi tiedän, etten ole ainut ihminen, joka näin ajattelee.

Moderni, mannermaisen filosofian perinne (aikansa luonnontieteen hyvin tunteneesta Immanuel Kantista lähtien) on loogista positivismia/empirismiä lukuunottamatta esittänyt jatkuvasti kovaa kritiikkiä sekä luonnontieteellistä että ylipäätään reduktionistista (Marx, Freud) ajattelua kohtaan.

Samalla on saanut osansa analyyttisen filosofian popperilais/quinelainen perinne, jonka voisi ilman, että mikään muuttuu, nimittää luonnontieteen apuriksi tai loiseksi.

Filosofiaa tai ajattelua - niinkuin minä ajattelun "hämärästi oivallan" - siinä ei enää ole rahtuakaan.

*
Ja kuten Richard Dawkins selittää elämän vain yhden periaatteen avulla, niin sanon minäkin perusteluni hyvin lyhykäisesti - sitaateilla.

"Tiede ei ajattele." "Tiedemiehet ovat maailman säälittävimpiä orjia." (Heidegger)

"Täydellistynyt tiede merkitsee katastrofia elämän kannalta." (Nietzsche)

Jos nämä eivät riitä sinulle eli vihjaat, että minun pitäisi todistaa väitteeni jollain propositionaalisella "poppaskonstilla", niin Nietzschen tavoin heitän pallon takaisin siteeraamalla häntä uudestaan: "Mitä minä kumoamisista välitän..."

Ongelma siitä, mitä AJATTELU ON, ei ratkea esim. jotain analyyttista peliteoriaa väsäämällä tai loputtomilla pohdinnoilla ihmisen kognitiivisten kykyjen luotettavuudesta - siinä on kyse jostain aivan muusta!

Ehkä se lopultakin jää arvoitukseksi...Ehkä sen PITÄÄKIN jäädä arvoitukseksi...

*
Wittgenstein julisti Tractatuksensa (lähinnä sen kuvateorian) mielettömäksi eikä etsinyt enää ideaalista kieltä kuten esim. Wienin piirin Carnap.
Niinpä hän päätyi ajattelemaan (mm. contra Russell), että luonnollinen kieli selviytyy aivan hyvin tehtävistään.

Nämä tehtävät ovat toki moninaisia ja niitä Wittgenstein alkoi kutsua kielipeleiksi (Foucault muotoili saman ajatuksen ranskalaisittain diskurssiksi) sekä käsityksensä käsitteiden perheyhtäläisyydestä, mikä ei kuitenkaan ole edes analogiapäättelyn vahvuinen yhdistävä sidos eri kielipelien välillä.

Siten Wittgensteinin kielipelipluralismin vaikeimmaksi ongelmaksi jäi itse asiassa sama vanha ongelma, joka oli häntä vainonnut jo alusta lähtien - solipsismi.

Me käytämme kieltä monin eri tavoin, monenlaisten elämämuotojen, ajattelutapojen ja tieteitten puitteissa. Mutta mikä lopulta yhdistää näitä kielen eri käyttötapoja?
Sillä jos niitä ei yhdistä mikään (ei edes käsitteiden perheyhtäläisyys), pyörimme periaatteessa edelleen Tractatuksen solipsistisessa kehässä, jossa keskustelemme autistisesti vain oman itsemme kanssa...("tikapuuthan" on potkaistu alas..hehheh...)

Minun mielestäni tämä kielipelien kommunikoimattomuuden umpikuja on lopultakin samaa muotoa kuin se Tracatatuksessa esitetty elementaarilauseen ja todellisuuden välinen isomorfia, jota ei kuitenkaan voinut ilmaista...
(Ongelmaa voi kuvata toisestakin perspektiivistä eli kts. alla kohta 2)

Kas siinä pientä pulmaa vasta-alkajille ja hieman edistyneemmillekin...

Kyse on "postmodernin" (mitä se sitten lieneekään?) filosofian ehkä tärkeimmästä ongelmasta.

Jürgen Habermas on antanut siihen kommunikaatioteoriassaan aivan erityyppisen ratkaisun kuin strategisen ajattelun valtateoreetikko Michel Foucault tai "käsitteellisen palapelin hajottaja" Jaques Derrida - puhumattakaan nyt traditiouskollisesta Gadamerista.

Ja näinä aikoina, kun läntinen sananvapaus ja islamilainen lakiuskonnollisuus ovat jälleen kerran toistensa kimpussa, tämän - alunperin Wittgensteinilta periytyneen - ongelman vaikeus tulee ilmi myös perin juurin käytännöllisesti - ei ainoastaan logiikan ja filosofian neron merkillisinä aivoituksina...

Väitän, että lopulta siinä on kyse kahdesta täysin erityyppisestä TAVASTA AJATELLA.

Joku voi äkkipäätään kysyä, että tarkoitanko nyt humanistisen ja luonnontieteellisen eroa tai laadullisen ja määrällisen tutkimuksen eroa tai intentionaalisen ja reduktionistisen metodin eroa tvs. jne?

Siihen kysymykseen en tässä päreessäni vastaa. Asiaa pitää pohtia - tai pikemminkin märehtiä kuten Nietzsche kirjoitti.

*
Heideggeria ja Wittgensteinia yhdistää kaksi asiaa.

1) Kumpikaan ei kirjoittanut etiikasta juuri mitään ja kumpikin katsoi etiikan sisältyvän ikäänkuin automaattisesti (implisiittisesti) filosofiaansa.
Myöhempi Wittgenstein tosin ilmeisesti piti etiikkaa omana kielipelinään.

2) Kummankaan mielestä ihminen ei pääse kielen ulkopuolelle. (Samoin ajatteli muuten modernin logiikan isä Gottlob Frege).

Kieli on kuin valokuvakamera: se pystyy kuvaamaan kaiken "näkemänsä" tarkasti, mutta itseään se ei pysty "näkemään tai kuvaamaan."
Se joka ajattelee, että kieli pystyy reflektoimaan itsensä ikäänkuin jokun korkeamman tason metakielen avulla tai kokeellisen havainnon avulla - lankeaa sekä kategoriavirheeseen että perusteitten regressioon.

Väittävät, että tällainen käsitys kielestä on antirealismia (esim. Ilkka Niiniluoto), mutta entä sitten?
Vain kieli mahdollistaa ajattelun - ei mikään geeni, ellemme nyt välttämättä halua skientistisesti mystifioida havaintoja ja antaa niille merkityksiä, joita niillä ei ole kuin kielellisessä teoriamaailmassa eli mielikuvituksessamme!

Tämän mystifioinnin reduktionisti tekee yhtä lailla kuin fenomenologi-hermeneutikko, mutta koska hän tekee sen - ei vain hypoteesinsa vaan koko AJATELTAVAN KOHTEEN suhteen - kielestä riippumattomia muuttujia ja regressioanalyyseja käyttäen - hän AJATTELEE VÄÄRIN.

Hän luulee saaneensa todellisuuden haltuunsa, toisin kuin fenomenologi-hermeneutikko, joka tyytyy tulkinallisen merkityksen hyvinkin sattumanvaraiseen asteeseen, jota kehitellään eteenpäin kohteen eri aspektien välisten välittömien ja moninaisten vuorovaikutussuhteitten kehässä, ei niiden strukturoidun korrespondenssin asteen tilastollisen määrittelyn prosessissa.

Fenomenologi-hermeneutikko kysyy mieltä ja merkitystä, reduktionisti kysyy, onko strukturoidulle hypoteesille kyetty saamaan empiiristä tukea ja jos on, niin korrelaation astetta pyritään hypoteesin todistusvoiman takaamiseksi lisäämään - jos mahdollista - kausaatioon asti.

Kyse EI ole siitä, että reduktionisti nimenomaan välttämättä todistaisi väärin, mutta koska hän luulee päässeensä KÄSIKSI ITSE ASIAAN palauttamalla todellisuuden pienimpiin tai suurimpiin mahdollisiin yksiköihin, pakenee todellisuus nimenomaan AJATELTUNA hänen ulottumattomiinsa juuri tämän informaatio=tieto analogian takia.

Informaatio saattaa toki lisätä soveltavaa tietoamme (tekniset keksinnöt) selkeästi rajatulla alueella, mutta koska kyse perimmältään on aina jo entistä tarkemman informaation lisääntymisestä, sitä vähemmän silloin voidaan puhua AJATTELUSTA YMMÄRRYKSEN LISÄÄNTYMISENÄ.

*
Mitä ajattelu on, liittyy minulla muun muassa näihin pohdintoihin.