February 17, 2006

Erilaisia perspektiivejä yhtenäiseen moraaliin

Kommentti Androgyynihullumiehen päreeseen .
(Editoitu)

*
Moraali ei ole ihmisen luonnollinen ominaisuus, vaikka sitä voisikin pitää ihmisen praktisen järjen ominaisuutena.
Kun lupaan jotakin tai sanon "sinun pitää", esitän kielellisesti ehdollisia väittämiä, joita pystyn arvioimaan oman vapaan, autonomisen järkeni puitteissa.

Järkevinkään eläin ei pohdiskele ja ihmettele tällaisia asioita tietoisesti (emme ainakaan voi sellaista suoraan päätellä) vaan toimii hyvin pitkälle ennalta määrättyjen vaistotoimintojen määräämänä.
Siten sillä ei myöskään voi olla mitään moraalia.

Wilsonin käsitys moraalista on siis väärä eli juuri se, jota hän yrittää kömpelösti oikeuttaa linkittämällä toisiinsa luonnollisen, naturalistisen hyvän ja abstraktin, kielellisesti ja argumentatiivisesti reflektoituvan hyvän, jota/ka on vain ihmisen ajatuksissa.

*
Teen vielä olennaisen tarkennuksen.

Saatamme Wilsonin kanssa olla täysin samaa mieltä joistain moraalisista kysymyksistä - esimerkiksi oikeuksista ja hyveistä, mutta tapamme perustella ne, eroavat radikaalisti.

Voidaan tietenkin kysyä, mitä merkitystä moisella perustelujen erolla sitten lopulta on, jos emme ole käytännössä välttämättä eri mieltä? (Tämä on toki ideaalitilanne ja pelkkä esimerkki).

Kysymys on toisaalta hyvä, toisaalta ei.

Hyvä kysymys se on siksi, että se suorastaan pakottaa eksplikoimaan oleellisen eron sosiobiologin ja minun välilläni.
Huono taas siitä syystä, että sen taustaoletuksena on ajatus siitä, että moraali on aina samaa ja annettua - tuli se sitten evoluutiobiologeilta, kognitivisteilta tai agnostikoilta (kuten minulta).

Jos minä agnostikkona olen samaa mieltä sosiobiologin kanssa, en ole sitä kuitenkaan sen vuoksi, että suhtautuisin johonkin moraalisen asenteeseen samalla "tieteellisellä" (tai ylipäätään vakaumuksellisella) mielenlaadulla kuin hän.

Perusteluni häneen verrattuna ovat äärimmäisen niukat ja hatarat.

Sillä jos/kun joku (minä) pitää moraalia/etiikkaa vain yhtenä kielipelinä (joita voi moraalinkin piirissä olla monia!) ei hän voi vaatia moraaliselle mielipiteelleen samanlaista auktoriteettia kuin esim. sosiobiologi Wilson, supranaturalisti Paavi tai esimerkiksi transsendentalisti-kognitivisti Kant.

Kutsuisinkin näin ollen omaa asennettani/näkemystäni hieman pirullisesti vaikkapa vaatimattomuudeksi...

*
Wittgensteinin ohella olen kokenut Albert Camus´n kaikkein läheisimmäksi, mitä tulee moraalikysymyksiin.

Sartre sanoi Camus´n hautajaisissa aivan oikein, että tämä jatkoi 1600-luvun ranskalaisten moralistien perinnettä - esim. François de La Rochefoucauld (writer)

3 comments:

a-kh said...

Allekirjoitan päreesi ensimmäisen kappaleen. Oletko siinä määritellyt agnostisen moraalinäkemyksesi? Agnostismisi mukaan moraali on mahdollista ainakin rajallisesti, ymmärtäisin. Etkö pikemminkin liiku skeptisismin kuin kieltämisen alueella?
Sotkenko turhaan akateemisia käsitteitä pragmaattiseen solipsismiisi, jossa maailma on olemassa vain oman tajuavan minäsi puitteissa. Oikeastaan se antaa pätevyyden melkein kaikelle, mitä sanoo. En aio ruveta kinaamaan. Tarkkailen kiinnostuneena kirjoituksiasi ja toimin yleensä niin kuin Martti Luther raamatunluvusaan: kun tulee kohta, jota en ymmärrä, nostan hattua ja jatkan matkaa.
Olet ehdottomasti blogimaailman piristys.
Kantin tyhjä formaalinen KI postulaatteineen on joiltakin osin todella kurja. Löytyy siitä tosin jotain hyvääkin, nimittäin (pasifistinen) persoonan käsite, jonka mukaan ihmisellä on ehdoton itseisarvo, jota ei saa uhrata milloinkan minkään muun hyvän asian saavuttamiseksi. Menee pitkäksi jos jatkan, sillä tätäkin asiaa voi viruttaa ja vanuttaa.

Rauno Rasanen said...

a-kh.

Erittäin osuva huomio, jota itsekin pohdin aikoen lisätä selvennykseksi, että agnostismi on lopultakin ikäänkuin kohteliasta skeptisismiä(*), mutten sitä nyt tällä kertaa jostain syystä tehnyt, jolloin sinä oitis havaitsit tarkennuksen tarpeen.

Huom. - Minun mielestäni agnostikko kieltää lähinnä moraalisen tiedon olemassaolon, mutta ei moraalisten asenteiden/vakaumusten mielekkyyttä esim. terveen järjen päättelyjen pohjalta.

Silloin kyse (minun mielestäni) ei ole tiedosta (eli väitelauseen totuusarvon määrittelystä) vaan yhteisestä tavasta ja elämänmuodosta/traditiosta, jonka yksilö voi myös subjektiivisesti mielessään tunnustaa, vaikkei hänellä siitä olekaan antaa tiedollisia perusteluja.

*
Entä mitä todellakin voi pitää agnostismin ja skeptisimin dialektisena erona?
Entä miten niiden johtopäätökset eriävät?

Ja samaan tapaan: mikä sitten on agnostismin ja relativismin sekä skeptisimin ja relativismin välinen ero?

Kunhan ensin perhehdyn ystäväni Markus Lammenrannan uunituoreeseen ja pitkään artikkeliin THE PYRRHONIAN PROBLEMATIC -
(The Oxford Handbook of Skepticism, ed. J. Greco (Oxford: Oxford University Press, forthcoming (**)- paneudun asiaan tarkemmin antaessani samalla myös Markukselle kommenttia hänen tekstistään.

(*) Kyseinen "määritelmä" on modifioiti Goethen toteamuksesta, jonka mukaan panteismi on kohteliasta ateismia.

(**) Huom! Tämä julkaisusarja on filosofian alueella eräs kaikkein arvostetuimpia maailmassa.

a-kh said...

Napitit itse tiukkaan sen, mihin halusin hienotunteisesti vähän löysää; nimittäin aioin kyllä kysyä, onko mielestäsi moraalinen tieto lainkaan mahdollista. Agnostismin ja skeptisismin väliin jää vielä jonkinlaisena "harmaana alueena" Peircen fallibilismi, joka on ainakin mahdollistavinaan tiedollisen edistymisen.