Track Listing
01 00:00 "Jumpin' Jack Flash"
02 03:41 "Carol"
03 07:42 "Stray Cat Blues"
04 11:28 "Love In Vain"
05 16:25 "Midnight Rambler" -
06 25:30 "Sympathy For The Devil"
07 32:12 "Live With Me"
08 35:18 "Little Queenie"
09 39:45 "Honky Tonk Women"
10 43"15 "Street Fighting Man"
.
Kappaleajoitukset eivät näytä pelaavan bloggerissa - youtubessa kylläkin.
*
Tätä Rolling Stonesien live-albumia kuuntelin 'puolisalaa' kellarikämpässä omakotitalomme 'betonijalassa' 1970-71, koska sattuneesta syystä kuuluin Ari A:n kanssa 'CCR-puolueen' kannattajiin, kun taas eräät muut kaverini kuten Arto A. [Arin veli; äänitin veljesten uusista laatustereoista levyjä neliraitakelamankalleni] ja Harri K. hypettivät Rollareita, vaikka CCR:kin heille kyllä kelpasi. Toki puolestaan Rolling Stones kelpasi myös Arille ja minulle, mutta ei sitä voinut kovin suureen ääneen sanoa, ettei joku alkaisi epäillä CCR-lojaalisuuttani ja saanut siitä naurun aihetta [miten (muka) vapaita ja silti ehdottomia silloin joskus oltiinkaan].
Live-albumia [äänitettiin 11/1969, julkaistiin 9/1970] edeltänyt studio-Lp Let It Bleed [12/1969], kuulosti kuitenkin jo yllättävän hyvältä, mutta 'Ya Yas' pisti vielä paremmaksi. Niinpä siitä tuli CCR:n jälkeen yksi eniten diggaamistani levyistä, ja yhä vielä se kuulostaa parhaimmillaan hillittömän vetävältä rhythm&bluesilta. Esimerkiksi Jumpin' Jack Flash, Midnight Rambler ja Honky Tonk Women ovat Jaggerin/Richardsin klassikkoja. Muita tämän USA:n keikoilta [New York, Maryland] äänitetyn setin rock- ja blues-ikiklassikkoja ovat Chuck Berryn Carol ja Little Queenie sekä Robert Johnsonin Love In Vain.
CCR:n/John Fogertyn lahjakkuuteen ja originaalisuuteen biisinteossa ja esittämisessä Rolling Stones ei kuitenkaan ole koskaan yltänyt. Jaggerhan on äänialaltaan aivan sietämättömän kapea-alainen laulaja, jolla kuitenkin on karismaattinen stage-presence ja svengaava kyky tulkita kappaleita. Keith Richards taas on parhaimmillaan loistava riffien kehittelijä [mitä John Fogertykin kehuu], mutta huonoimmillaan peräti kehno soolokitaristi. Silti Rolling Stones on populaarimusiikillisena instituutiona monessakin [myös huonossa] mielessä todella suuri rock-yhtye. Erinomaisten pastissien ja rock-kukkomaisen poseerauksen suurmestari. Yksi brittiläisen öykkäröinnin ja narriuden kaupallistuneimpia projekteja [kiitos ekonomisti Jaggerin].
No - onneksi Rollareita ei tarvitse ajatella kuin pelkästään sen musiikin kautta, joka kuuluu heidän parhaimpaan kauteensa. Get Yer Ya Yas Out [1970] on tuon kauden ensimmäinen huipentuma ja Exile on Main Street [1972] toinen. Yleisesti ottaen voi sanoa, että Rolling Stones ei Exilea ehkä lukuunottamatta ole tehnyt Let it Bleedin jälkeen yhtään todella vakuuttavaa studio-albumia. Pysyvän musiikillisen arvostuksen ylläpitämiseen ei nimittäin riitä, että levyiltä löytyy vain yksi huippubiisi/hitti loppujen ollessa ammatitaitoista mutta keskinkertaista täytetavaraa.
PS.
Huom. Soolokitaraa soittaa yhtyeestä 1969 kesäkuussa erotetun ja heinäkuussa uima-altaaseensa hukkuneen [?] Brian Jonesin tilalle otettu John Mayallin blues-korkeakoulun nuori huippunimi Mick Taylor [ja sen kyllä kuulee, niin hienoa on esim. slide-soitantansa].
*
4 comments:
Tuo rock-keekoilu on Rollareilla ollut aivan ylittämätöntä.
Sinä taisit linkata tämän, jo vanhojen herrojen, esityksen Honky Tonk Womanista. - Olen kuunnellut ja katsellut sen sen jälkeen monia ja monia kertoja, katsokaa alun Ritskaardin kitaraeleitä: Siinä se on ROCK´N ROLL!
Nyt linkkaamasi kuuntelen...
Uh! Mä sekoon tuosta Live With Me'stä vielä tänäänkin. Alkaa tosin olla ihan kirjaimellisesti ja konkreettisesti vaarallisia liian kovat hypetykset tässä iässä ja kunnossa.
Aivan tavatonta visuaalisuuden ja mainosmaailman ymmärtämistäkin yhtyeellä on, Ritskaard jossain sanoi, kuinka nykyajan lapset sanovat, kun Rollareista eivät ole koskaan kuulleetkaan; "katsokaa, tuolla menee Johnny Deppin faija!" (näytteli piraateissa vanhempaa merirosvoa)
Kuinka helkkarissa se vielä elää, vaikka monet opetuslapset ovat jo pitkään olleet manan majoilla Johnny Walkeria juomassa?
Aika mielenkiintoinen oli joskus Teemalla esitetty elokuva, jossa toimi Chuck Berryn orkesterinjohtajana ja yritti Chuckleberryn ailahtelevaisuutta saada ruotuun. (juutuubista löytyy vain pieniä pätkiä, tässä yksi musiikkiesitys, jossa Keith sanoo "no, no", kun Chuckilla yllättäin on taas uusi idea)
Chuckleberry on ollut melkoinen kapinallinen.
Yritin jälkeenpäin pohtia, mitä mahdollisesti tarkotin jälkimmäisellä kommentillani. En aivan ymmärtänyt, mutta vakuutan että kivaa oli!
Post a Comment