Realistinen repliikki absurdista näytelmästä

‘Tuosta vain mitään kysymättä minut heitettiin tähän maailmaan himoitsemaan ja touhuilemaan muiden elollisten olioiden tavoin ja heidän kanssaan. Tulin nopeasti havaitsemaan, että elämä on sekava ja outo kaaos. Ihmiset tulevat ja menevät. Puhua pulputtavat. En ole varma, oliko heillä asiaa, jota kannattaisi pohtia pitempään vai puhuvatko he vain siksi, että vaikeneminen on niin ahdistavaa. Kohta en kuitenkaan muista edes heidän nimiään. Vain taivas ja hiljaisuus jää. Se oli siinä. Koko olemassaolo. Ilman valaistumista. Ilman pelastusta. Ilman yhtään mitään. En osaa kiittää elämääni ei-mistään. Kun tulee jostain, elää kaaoksessa ja katoaa ei-mihinkään, on absurdia sanoa hyvästejä kenellekään tai millekään. Ja niin on hyvä, koska niin vain on eikä jotenkin toisin - paitsi tietenkin kuvitelmissa, joissa kaikki on aina toisin. Mutta minä en ole kuvittelija – ja jos olenkin, en usko kuvitelmiini. Kaikki kuvitelmani ovat olleet yhtä hauraita kuin uskoni niihin. En oppinut kaikkein tärkeintä eli sitä, mitä toivorikkaaseen ja joskus jopa onnelliseen elämään välttämättä tarvitaan: en oppinut uskomaan, jotta ymmärtäisin.’

*

http://en.wikipedia.org/wiki/Credo_ut_intelligam