Jos haluaa ymmärtää eurokriisiä ja virtuaalivelkaan perustuvaa nykykapitalismia, kannattaa lukea mieluummin Esko Seppästä kuin Karl Marxia.

Kreikkalainen murhenäytelmä

http://areena.yle.fi/radio/1655761

Emumunaus. Politiikkaradiossa haastateltavana on Emumunaus-kirjan kirjoittaja Esko Seppänen. Sakari Sirkkanen on toimittajana - [3.9.2012].

*

Pakkosäästökuri/15.7.2012

Ote kirjasta €mumunaus.

Kirja ilmestyy syyskuun alussa 2012.

  

Saksan vaatimuksesta Eurooppa-neuvosto hyväksyi vuonna 1997 päätöslauselman vakaus- ja kasvusopimuksesta. Sillä vanhalla vakaussopimuksella pohjustettiin Emun syntyä.

  

Joulukuussa 2011 Eurooppa-neuvostossa päätettiin uudesta vakaussopimuksesta. Kyseinen sopimus ”Emun vakaudesta, koordinaatiosta ja hallinnoimisesta”. oli pisin sala-askel kohti liittovaltiota sitten euron käyttöönoton. Toki EU:n perustuslaki eli Lissabonin sopimus oli silkkaa liittovaltiohyminää, mutta se ei ollut sala-askel. Vain sen sisältö oli kirjoitettu salakielellä.

  

Näiden kahden vakaussopimuksen välillä on muodollinen ero.

  

Vanhemman vakaussopimuksen sisältö on kirjoitettu EU:n lainsäädäntöön, ja kaikki jäsenmaat ovat sen hyväksyneet.

  

Kun Englanti ja Tshekki jäivät ulos uudemmasta vakaussopimuksesta, sitä ei ole kirjattu EU:n lainsäädäntöön, vaan se on tehty EU:n ulkopuolelle valtioiden välisenä sopimuksena (käytännössä kuitenkin komission toimeenpantavaksi). Sopimus on niin merkittävä vallansiirto jäsenvaltiolta komissiolle, että Irlannissa se pantiin kansanäänestykseen. Siellä on sellainen demokraattinen käytäntö, että aina siirrettäessä valtaa eli täysivaltaisuutta maasta ulos siitä pitää järjestää kansanäänestys. Irlannin käsityksen mukaan budjettikurisopimus oli sellainen vallansiirto.

  

Vuoden 1996 vakaus- ja kasvusopimuksen nimessä paino oli sanalla ”vakaus” ja sana ”kasvu” oli kosmetiikkaa. Uudessa vakaussopimuksessa taas sana ”vakaus” on kosmetiikkaa, sillä siinä sisältö on kuria ja pakkoa. Kyseessä on budjettikurisopimus, johon sisältyy vallansiirto jäsenmailta EU:n komissiolle.

  

Emu on ollut rahaunioni. Sen nimessä kirjain E eli ”talous” on ollut alisteinen kirjaimelle M eli yhteiselle rahapolitiikalle. Jäsenmaat eivät ole Emussa luovuttaneet EU:lle toimivaltaa ”talouteen” eli finanssipolitiikkaansa, jossa keskeinen työväline on valtion budjetti. Emun kriisi onkin seurausta siitä, että erilaisissa maissa on ollut erilainen finanssipolitiikka ja että sen seurauksena ne eivät ole kasvaneet kymmenen vuoden aikana yhteen vaan erilleen. Kriisi on tietysti seurausta myös finanssikapitalismin ja reaalitalouden eriytymisestä sekä virtuaalitalouden synnystä.

  

Sen jälkeen, kun jäsenmaat ovat ratifioineet budjettikurisopimuksen, on toteutunut pääkomissaari José Manuel Barroson käsitys demokratiasta: ”Vaatimuksella jäsenmaiden yksimielisyydestä ei enää anneta jonkun maan parille idiootille mahdollisuutta painostaa unionia.” Unioni ovat he. Idiootit olemme me. He haluavat vallan siirrettäväksi heille, pois meiltä.

  

Sopimustekstin tärkein lause ja ”kultainen sääntö” (saksalaisittain kuningassääntö ja suomalaisittain kuningasidea) on se, että ”sopimuspuolen julkisen rahoitusaseman on oltava tasapainossa tai ylijäämäinen”. Kun kriisin varjolla oli jo aiemmin hyväksytty kahdeksan EU-lakia itsenäisten valtioiden budjettivallan siirrosta Brysseliin ja kun tässä yhteydessä emumaiden finanssipoliittiselle täysivaltaisuudelle tulee lopullinen niitti, federalistit ovat alkaneet puhua EU:sta talousliittona.

  

Tarkasti ottaen heidän kuuluisi puhua finanssiliitosta, koska sana ”finanssipolitiikka” on ennen muuta budjettipolitiikkaa ja koska nimenomaan sen vallan siirrosta tässä on kysymys. Kun muilla kielillä puhutaan fiskaaliunionista, suomeksi se sana pitää sisällään myös yhteiset verot, mutta niistä ei tässä sopimuksessa ole kysymys.

  

Vakaus- eli budjettikurisopimuksella vaaditaan nyt – ensimmäistä kertaa tosissaan – kaikkia jäsenmaita täyttämään Maastrichtin Emu-kriteerit budjettivajeen ja valtion velkaantumisen enimmäismäärien osalta. Kun Emua tehtiin, niistä ei siinä kiireessä pidetty kiinni. Yksi maista, joille politiikka oli silloin tärkeämpi kuin talous, oli Saksa. Kun Italia olisi halunnut viivästyttää Emun alkua ja kun Ranska sitä siinä komppasi, Saksalle euro oli sen maailmanpoliittinen käyntikortti, eikä se suostunut lykkäykseen. Mieluummin se tulkitsi Italian – ja Kreikan – täyttävän Emu-kriteerit, ja se kiire on nyt tulossa sille maksuun. Silloisesta politiikasta se joutuu nyt maksamaan rahalla, jonka lähettämistä muiden maiden velkojen maksuun Saksan kansa ei ymmärrä eikä hyväksy.

  

Aikaisempiin sopimuksiin oli kirjattu suurimmaksi sallituksi valtion budjettivajeeksi 3 prosenttia maan kansantuotteesta (BKT). Tarkastelukulma muutetaan tässä yhteydessä budjetin perustasapainon mittariksi (= ”primary balance”, budjettivaje ilman korkomenoja). Velkaantuneilla mailla se saa olla enintään 0,5 % BKT:sta ja niillä mailla, joilla velkaa on selvästi vähemmän kuin sallittu 60 % BKT:sta, se saa olla 1 %. Luvut kuvaavat kurinalaisuutta, mutta ne on niin sanotusti vedetty hihasta ja niitä voi tulkita.

  

Perustasapaino on kirjattu sopimukseen huolimatta sen epätarkkuudesta vajeen paljastajana. EU:n ylivelkaantuneista ongelmamaista esimerkiksi Irlannilla, Espanjalla ja Italialla se vaje on ollut pienempi kuin Saksalla. Kriisiä edeltäneinä vuosina Italialla se oli kaiken aikaa plussalla ja Saksa miinuksella, ja kriisin aikanakin Italialla on ollut parempi perustasapaino ilman korkomenoja kuin Saksalla. (Samaan aikaan Saksan Target2-saldo on 700 miljardia euroa plussalla ja Italian saldo 200 miljardia miinuksella, joten hyvään taloudenpitoon on erilaisia tarkastelukulmia.)

 

Valtioiden budjettien leikkauslinjaa edustaa sopimuksen määräys, jonka mukaan julkisen velan osalta Emu-maiden on ruvettava vähentämään 60 prosentin rajan (BKT:sta) ylittävää velkaa 5 prosentin vuosivauhtia.

  

Tähän velkaantumisen vähentämiseen liittyvät kummalliset puheet siitä, että EU:n sisään pitää perustaa yhteisvastuullinen lainanlyhennysrahasto, johon siirrettäisiin ylivelkaantuneiden maiden veloista 60 prosenttia ylittävä osuus. Sellaisten velkojen kokonaismäärä maksettavaksi yhteisvastuullisesti olisi 2,3 biljoonaa eli 2 300 000 000 000 euroa. Jos Suomen maksuosuus siitä summasta olisi normaali 1,8 prosenttia, meidän pitäisi vuosien varrella maksaa muiden (ennen muuta Italian) velkoja yli 40 miljardia euroa eli 6-7 kertaa oman pankkikriisimme verran. Fy fan, ei käy!

  

Taloustieteen nobelistin Paul Krugmanin mielestä budjettikurisopimusta kannattavat valtioiden johtajat eivät tiedä, mitä he tekevät. ”Heidän toimintansa on tietoista taloustieteen perusoppien rikkomista”. Oxfordin professori Kevin O´Rourke komppaa Krugmania: ”Jokainen ’talousliiton’ maa sitoutuu siihen, että talouden taantuessa ei elvytetä vaan päinvastoin, sitä leikataan, jotta ei syntyisi liikaa budjettivajetta. Niin tehdään ilman, että muualla talousalueen sisällä yritetään kasvattaa kysyntää.”

  

Näitä puheenvuoroja voidaan pitää keynesiläisten vastaiskuna kuripolitiikan virheisiin. Heidän koulukuntansa haluaa kriisien torjumiseksi taloudellista kasvua, kun taas EU:n politiikalla kriisiä syvennetään vaatimalla jäsenvaltioilta tasapainoisia budjetteja tavalla, josta John Maynard Keynes nimenomaan varoitti: alhaisen kasvun ja korkean työttömyyden oloissa niin ei pidä toimia.

  

Budjettikurisopimus vie emumailta valtaa omaan budjettiinsa tavalla, joka liikkuu monissa maissa vapaaehtoisen EU:n hyväksi toteutettavan vallansiirron ylärajalla. Saksassa sen hyväksymisestä päätettiin poikkeuksellisella kahden kolmasosan enemmistöllä, ja silti se saattaa olla maan perustuslain vastainen. Hyväksymisen jälkeen päätöksestä tehtiin monta kantelua Karlsruhen perustuslakituomioistuimeen. Budjettivallan luovuttaminen EU:lle on sellaisella vallansiirron harmaalla alueella, että sieltä voi tulla päätös, jonka mukaan sopimus on Saksan perustuslain vastainen. Silloin Saksa ei sitä hyväksy. Merkelin liikkumavaraa kaikessa EU:n päätöksenteossa rajoittaa sen perustuslakituomioistuimen kanta, jonka mukaan Saksa ei voi hyväksyä EU-lainsäädäntöä, jolla murennetaan kansakunnan identiteetin eli itsetuntemuksen ydin: kansallinen suvereniteetti. Se on valta käyttää omaa valtiovaltaa omassa maassa.

  

Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta, ja perustuslakia saa vapaasti rikkoa eduskunnan enemmistön poliittisella päätöksellä.

  

Sopimuksen johdannossa, joka ei ole juridisesti sitova, emumaat ilmoittavat suhtautuvansa ymmärtäväisesti suunnitelmiin kuritavoitteiden kirjaamisesta EU:n perustuslakiin ”mahdollisimman pian” ja viiden vuoden sisällä. Samalla ne sitoutuvat kirjaamaan oman budjettivaltansa rajoitukset peruuttamattomalla tavalla kansalliseen lainsäädäntöönsä (ja johdantoon kirjatun suosituksen mukaan perustuslakeihinsa) vuoden sisällä sopimuksen voimaantulosta.

  

Eniten menettävät budjettivaltaansa maat, jotka lipsuvat tasapainoisen budjetin kultaisesta säännöstä. Kun on syntynyt liian suuri poikkeama budjettitavoitteiden ja todellisuuden välillä, käynnistyy korjaustoimien automatiikka, ja asianomaisten maiden on esitettävä komissiolle ja neuvostolle rakenteellisiin uudistuksiin johtava budjetti- ja talouskumppanuusohjelma ”liiallisten vajeiden tehokkaasta ja kestävästä korjaamisesta”. (Rakenteelliset uudistukset ovat – niin kuin edellä on jo esitetty – hyvinvointiyhteiskunnan murentamista.) Komissio ja neuvosto valvovat kyseisten ohjelmien toteutumista. Jos maa ei toteuta korjauksia, sen talous tulee ”liiallisia alijäämiä koskevan menettelyn” piiriin. Siinä komissio ehdottaa oman korjausohjelman ja aikataulun, jotka jäsenmaan pitää – pahempia seurauksia välttääkseen – toteuttaa.

  

Pahimpia seurauksia ovat sakot, enimmillään 0,1 % BKT:sta. Suomen osalta sakko olisi maksimissaan 200 miljoonaa euroa. Tästä rangaistusautomatiikasta maa voi saada vapautuksen vain muiden emumaiden määräenemmistöpäätöksellä.

  

Valta kerran pois annettu tai otettu jää helposti sille tielleen. Niin myös päätösvalta valtion budjettiin.

  

Suomen oman perustuslain artiklan 3 mukaan ”lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, joka päättää myös valtiontaloudesta” ja artiklan 83 mukaan ”eduskunta päättää varainhoitovuodeksi kerrallaan valtion talousarvion, joka julkaistaan Suomen säädöskokoelmassa”. Jos eduskunta ei ole vapaa päättämään valtion talousarviosta, vaan joutuu alistamaan sen EU:n komission ja neuvoston tarkastettavaksi ja joutuu tekemään siihen niiden mahdollisesti vaatimat muutokset, herää kysymys, toteutuuko silloin Suomen perustuslaki. Sana ”päättää” merkitsee, että eduskunta päättää, eikä päättäminen voi olla sitä, että eduskunta ei ole vapaa päättämään.

  

EU:n lait ovat ensisijaisia – ylempiä siis – kaikkiin Suomen lakeihin nähden. Jos tässä olisi kysymys EU-lainsäädännöstä, sopimus epäilemättä hyväksyttäisiin hallituspuolueiden äänin muuttamatta Suomen perustuslakia. Mutta tämä sopimus ei ole EU-laki! Sen hyväksymisen perusteluksi ei kelpaa se, että ”Suomi on Euroopan unionin jäsen”. Se on valtioiden välinen sopimus, jolla luovutetaan Suomen perustuslakiin kirjattua eduskunnan budjettivaltaa EU:lle. Se on ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa ja vaatii perustuslain muuttamisen. Se taas vaatii käytännössä kahden eduskunnan päätöksen tai viiden kuudesosan enemmistön, jota se ei saa.

  

Yhteisellä rahalla on valtava symbolinen merkitys. Sillä tuhotaan yksi merkittävimmistä kansallisen itsenäisyyden symboleista: oma raha. Maailmassa ei ole toista vastaavaa yhteisöä, jossa täysivaltaiset valtiot eivät voi vaikuttaa rahansa arvoon.

  Se, että on otettu käyttöön poliittinen raha, on €mumunaus.

*

Kreikkalainen murhenäytelmä Kreikkalainen murhenäytelmä /16.06.2012 Olen valmistelemassa syksyn alkuun kirjaa ”Emumunaus”, jonka työversiosta tässä tulee muutamia poimintoja ajankohtaisesta Kreikan alasajosta, joka on kreikkalaisille ihmisille aivan sietämätöntä menoa. Tilanne elää, ja niin elävät kirjan tekstitkin. Sisäinen pakkodevalvaatio on EU:n ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) yleislääke kaikkiin mahdollisiin taloudellisiin sairauksiin. Lääke tappaa sekä talossa että puutarhassa. Kun sillä on hoidettu Kreikkaan tarttunutta hullun rahan tautia, se synnytti taloudellisen laman, jolle ei ole loppua näkyvissä. Tämä kaikki on ylivelkaantuneille maille viheliäistä politiikkaa, nobelisti Joseph Stiglitzin mielestä itsemurhapolitiikkaa. Björn Wahlroos, joka tanssii eurojen kanssa ja joka keväällä 2012 voitti Alex Stubbin jakaman Suomen Idols-palkinnon, on samaa mieltä, mutta Wahlroosin tapauksessa kyseessä ei ole enemmistön vaan vähemmistön tyrannia, markkinoiden hirmuvalta kansallisvaltioiden politiikkaan. Markkinoilla on mediassa ja taloustieteessä täyshegemonia, eikä niitä syytetä kriisistä. Markkinoiden toimitsijat ovat kansalaisille kasvottomia, ja heidän syytesuojansa on se, ettei heitä tunneta. Niin ollen kreikkalaiset voivat syyttää ahdingostaan vain tuntemiaan kasvollisia henkilöitä. Heille Angela Merkel on rouva Göbbels ja sen poliittisen miehittäjävaltion edustaja, jolle Kreikka on vain neljännen valtakunnan eteläeurooppalainen protektoraatti. He näkevät Saksan kurittavan heidän maataan EU:n ja Euroopan keskuspankin (EKP) talouspolitiikalla. EKP on monille sen Reichsbankin perillinen, jonka Bismarck perusti yhdistettyään Saksan 1870-luvulla Ranskaa vastaan käydyn sodan jälkeen ”raudalla ja verellä”. (Euroopan parlamentin toinen kotipaikka Strasbourg on sillä tavalla Euroopan rauhan symboli, että kaupunki on sen Bismarckin voittaman sodan jälkeen vaihtanut isäntävaltiota neljä kertaa, mutta ei vaihda enää.) Syyllisiä haetaan mielellään maan rajojen ulkopuolelta, mutta löytyy niitä maan sisältäkin. Seuraavat luvut ovat paljastavia. Vuosina 1995-2008 Saksassa valmistettujen tavaroiden hinnat nousivat 9 %, kun taas kreikkalaistuotteiden hinnat nousivat 67 % (ja ongelmamaista espanjalaisten tavaroiden hinnat 56 %, portugalilaisten 47 % ja italialaisten 41 %). Nämä luvut ovat Emun kriisin tausta. Eurostatin tilastoista on edelleen laskettavissa, että euron olemassaolon aikana on saksalaisen työn hinta noussut vain 26 %, mutta kreikkalaisen 50 %, irlantilaisen 52 %, italialaisen 57 %, portugalilaisen 69 % ja espanjalaisen 72 %. Ei ole mahdollista, että nämä muut maat voivat jatkaa elämää entiseen tapaan samassa rahaliitossa Saksan kanssa. Hintakilpailukykynsä säilyttäneelle Saksalle ja sen menettäneille maille ei sovi sama rahapolitiikka. Ilman muiden EU-maiden pakkosolidaarisuutta ja raha-apua Kreikan valtion ylivelkaantuneisuus nousisi nopeasti Japanin tasolle 200 prosenttiin kansantuotteesta – paitsi että Kreikka ei enää saisi sellaiseen velan kasvuun rahaa lainaksi. Japanin – ja Yhdysvaltojen – on helpompi hoitaa velkaansa, joka on kotimaahan, kun taas Kreikan velasta suurin osa on ulkomaille. Kun yksinomaan korkojen maksaminen lainanantajille vaatisi Kreikan budjetin nykyisen 10 prosentin alijäämän kääntämistä 15–20 prosentin ylijäämäksi, pienintäkään toivoa velkojen maksusta ei ole. Emuun sisäänrakennetusta sisäisestä devalvaatiosta ei ole luvassa kuolleista herääminen eikä ylösnousemus. Kreikan lama on niin pitkä ja niin syvä, että se on aivan ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen koko maailmassa. Aave kummittelee Euroopassa, sisäisen devalvaation aave. Se on pukenut ylleen ”rakenteellisten uudistusten” kaavun. Kyseinen sanapari on sitä epämääräistä abrakadabraa, joka pitää kääntää aaveiden kieleltä kansan kielelle. Silloin selviää, että kyse on hyvinvointivaltion purkamisesta. Hyvinvoinnin ”uudistaminen” on sen huonontamista. Se on pahoinvoinnin kasvua? Uudistus on jatkumon keskeytys, muutos olemassa olevaan. Se on ensi kuulemalta myönteinen asia; kaikkihan me kuolaamme uuden ja uudistusten perään. Muutos on mahdollisuus, sanovat. Se on mahdollisuus myös siihen, että asiat ovat tulevaisuudessa huonommin kuin tänään. Työelämän ja sosiaaliturvan Emu-ajan uudistuksissa on kysymys nimenomaan siitä. Emu näyttää kriisitilanteessa todellisen luontonsa, joka on sisäisen devalvaation pakkovaltaa ihmisiin. Emun luonteen paljastumiseen liittyy myös englannin kielen sanan ”austerity” suomenkielinen käännös. Adjektiivina se on kitkerää, katkeraa ja karvasta. Substantiivina sitä ehkä eniten ja kuvaannollisimmin vastaa sana ”säästö”, ja siihen liittyvää positiivista mielikuvaa taas kuvaa hyvin ruotsalainen sananlasku ”Den som spar, den har” (Joka säästää, sillä on). Sitä mieli, mitä kieli. EU:n yhdessä Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) kanssa ongelmamaille määräämissä säästöohjelmissa ei ole kyse vain säästämisestä vaan ennen muuta pakkosäästämisestä, ja siinä asiassa ne toteuttavat suomalaista sananlaskua ”Sääli on sairautta”. EU ei vitsaansa säästä kurittaessaan ”säästöohjelmilla” ylivelkamaiden eurokansalaisia. Säästöt ovat leikkauksia, poisottamisia, alasajamisia, supistuksia, ulkoistamisia ja privatisointeja. Entisen laulun sanoin ”menee huonosti: ensin täällä tehdään sairaita, sitten sairaala”. Kun Kreikkaan iski hullun rahan tauti, sille ei ollut valmista kulkutautisairaalaa. EU-tohtorit määräsivät lääkkeeksi sisäisen devalvaation, jonka hirvittäviin sivuoireisiin ei EU:lla ollut vastalääkettä. Jos ei tauti tapa, lääke tappaa. Kreikka sai yhteisvaluutasta näkösuojan velkaantumiselleen. Se oli käyttänyt suruttomasti tilaisuutta hyväksi ja ottanut velkaa velan päälle. Sillä tavalla se maalasi itsensä velalla nurkkaan vähän samalla tavalla kuin kävi Suomelle 1980-luvun lopussa Rolf Kullbergin klikin avattua tuontirahaikkunat ja -ovet sepposen selälleen lainarahan tulla sisään ja velkaannuttaa Suomi. Kreikan oikeistolaiset ja sosialidemokraattiset hallitukset jakoivat vuorollaan tuontirahalla kustannettuja perusteettomia etuja kansalaisille, jotka vähitellen tottuivat niitä saamaan.   Kun Suomi oli sairas 20 vuotta sitten, maa pelastettiin markan ulkoisen arvon heikentämisellä eli devalvaatiolla. Suomen palkka- ja hintataso palautettiin synkroniin verrokkimaiden kanssa. Devalvaatio oli puolen miljoonan työttömän maassa uuden kasvun käynnistin. Kreikkakin olisi tarvinnut oman valuutan ja devalvaation. Käytössä on kuitenkin ollut väärä kolhoosiraha, eikä euro jousta yksittäisten maiden tarpeisiin. Sisäinen devalvaatio, joka upottaa Kreikan, on kuria ja pakkoa ilman kasvun käynnistimiä ja katalyyttejä. Kreikassa kansantuote laskee viidettä vuotta peräkkäin ja vuoteen 2008 nähden kansantuotteesta (BKT) on menetetty viidennes. Jotta Kreikka saisi ulkomailta rahaa konkurssipesän hoitoon, sen on itse ajettava itsensä alas, deflatoitava talous, räjäytettävä vanhat rakenteet ja aloitettava jälleenrakennus talouden jätteiden raunioilta.   Yhteistä ylivelkamailta vaadituissa rakenteellisissa uudistuksissa on se, että uudistamista vaaditaan työelämän asioissa, joista näihin aikoihin asti on päätetty työehtosopimuksissa, ja että hyvinvointivaltion sosiaaliturva on niille liian kallis ja siis liian hyvä. Sisäinen devalvaatio on poliittinen automaatti sellaisten rakenteellisten uudistusten toteuttamiselle, joilla pannaan toimeen nämä ”uudistukset”.   Pakkosäästöohjelmilla Kreikkaan kohdistetaan täystuho. Kansalaisyhteiskunta taistelee, mutta EU on sille ylivoimainen vastustaja. EU pitää kiinni siitä päästä valtanarua, jossa on raha, kun taas sen toisessa päässä kansa. Kreikan velkaantuminen on sen omien poliitikkojen aiheuttama, ja suurena apuna toimi Goldman Sachs, mutta hirmuinen on se puhdistustyö, jonka kohteeksi on joutunut kriisisyytön kansa.

*

http://www.eskoseppanen.net/index.php?option=com_content&view=article&id=753:pakkosaeaestoekuri-1572012&catid=17:talous&Itemid=31

 http://www.eskoseppanen.net/index.php?option=com_content&view=article&id=749:kreikkalainen-murhenaeytelmae&catid=17:talous&Itemid=31
http://www.nejtillemu.com/spricker.htm