July 20, 2012

CCR at Royal Albert Hall, April 1970

CCR at Royal Albert Hall, April 1970. Complete show!
*
 Creedence Clearwater Revival
Royal Albert Hall
London, England
April 14 1970

1 Born On The Bayou
2 Green River
3 Tombstone Shadow
4 Travelin' Band
5 Fortunate Son
6 Commotion
7 Midnight Special
8 Bad Moon Rising
9 Proud Mary
10 The Night Time is the Right Time
11 Good Golly Miss Molly
12 Keep On Chooglin'

John Fogerty: Guitar and Vocals
Tom Fogerty: Guitar
Stu Cook: Bass
Doug Clifford: Drums
*
Mietin muutaman hetken, minkä aiheen näistä kolmesta valitsisin päreeseeni: BDSM-seksin, Tolstoin vai CCR:n? Nämä kolme teemaa ovat pyörineet tänään[kin] päässäni kuluttaessani aikaa kohti kuolemaa ja tehdessäni fantasiasta elämäni sisältöä. Lopulta päädyin aloittamaan äskettäin tuubista löytämälläni CCR:n Royal Albert Hall-taltioinnilla, jossa nähdään toinen Lontoon 4/1970 keikoista alusta loppuun. Äänen laatu ei ole paras mahdollinen eikä kuvakaan ihan prima, mutta taltiointi on rock-musiikin historian kannalta merkittävä, sillä alkuperäisestä CCR:stä ei ole olemassa kuin enintään muutama pitkä livevideointi.
.
En voi jälleen kerran muuta kuin mieli hyristen ihailla, miten kerta kaikkiaan lahjakas, inspiroitunut ja taitava muusikko, laulaja sekä lauluntekijä John Fogerty oli jo tuolloin. CCR on amerikkalaisen rock-musiikin Beatles ja John Fogerty kuuluukin kirkkaasti samaan sarjaan kuin parivaljakko Paul McCartney ja John Lennon. Kaiken lisäksi hän yksin teki CCR:n hitit, tuotti, sovitti ja esitti ne. Beatlesit saivat sentään suurta tukea levy-yhtiöltään ja etenkin tuottaja George Martinilta sekä manageri Brian Epsteinilta, mutta John Fogerty alkoi itse jopa manageroida bändiään, koska Fantasy Records/Saul Zaentz ei ollut tarpeeksi kiinnostunut muusta kuin CCR:n/Johnin tuottamista levy- ja royalty-tuloista. Tätä karua realiteettia vasten John Fogertyn saavutukset menevät jopa yli Lennonin ja McCartneyn. Elviskään ei ollut muuta kuin loistava tulkitsija, mutta Johnilla sen sijaan oli kaikkea, mitä amerikkalaisen roots-rockin [tulevan megagenren] perustan luomiseen tarvittiin.
.
Ainoa asia, joka jää hieman kaivertamaan tämän keikan suhteen on encore-biisien puuttuminen. John oli nimittäin joskus 1969 syksyllä yllättäen päättänyt, ettei bändi enää soita ylimääräisiä kappaleita [ks. PS.]. Hänestä oli kai alkanut jo tuossa vaiheessa tulla enemmän tai vähemmän katkera mies seuraavien 25-vuoden ajaksi. Rock-yhtyeet saivat keikoista vielä tuolloin prosentuaalisesti paljon pienemmän osuuden kuin nykyään [taloustiedettä opiskellut Mick Jagger ja Rollarit pakotti ensimmäisenä keikkajärjestäjiä muuttamaan käytäntöjä 197o-luvun alussa perustamalla oman levy-yhtiön], vaikka yleisömäärien lisääntyessä rahaa keikkamaailmassa alkoi yhä nopeammin liikkua yhä enemmän. Niinpä John alkoi pitää tiukkaa linjaa kaiken sellaisen suhteen, mikä toisi hänelle ja bändille enemmän palkkioita vähemmällä vaivalla. John alkoi tavallaan harjoittaa samankaltaista busines-politiikkaa kuin Fantasyn Zaentz häntä itseään ja CCR:ää kohtaan. 
.
Aika outona selityksenä Johnilta voi pitää myös sitä, että bändin vakiolopetusbiisi, pitkä ja hillittömään purkautumiseen päätyvä juntta-boogie Keep on Chooglin’ muka pusertaisi kaikki irti bändistä ja yleisöstä, joten siihen oli hyvä lopettaa. Kaikki muut kyllä tajusivat ja kokivat, että asia oli tasan päinvastoin 45-50-minuutin konsertissa ja että John vain keksi tekosyitä pottumaisille fiiliksilleen. Bändin muut jäsenet eivät siis olleet samaa mieltä Johnin kanssa, mutta tämän sana painoi asiassa eniten, koska hän oli se, jonka varassa koko projekti pyöri.
.
Encoren puuttuminen jonkinlaisena protestina levy-yhtiön [Johnin kannalta surkean royalty-sopimuksen] ja keikkajärjestäjien suuntaan osui valitettavasti väärään maaliin, kuten rumpali Doug Clifford sanoi. Minuuttikaupalla taputtava yleisö, joka oli haltioissaan näkemästään ja kuulemastaan olisi ansainnut ainakin yhden encoren. Sympaattisesti tarinaa iskevällä John Fogertylla on kuitenkin oma pimeä puolensa ja kaiken lisäksi hän on [tai ainakin oli] myös pitkävihaista tyyppiä. Soolourallaan John on toki soittanut aina encoret parin tunnin keikan päälle [tosin omia CCR-biisejään (joihin hänellä ei ollut juurikaan oikeuksia) vuoden 1972 jälkeen vasta vuodesta 1997:stä eteenpäin], mutta eipä hän enää ole samassa mielessä katkerakaan kuin vielä reilut 20 vuotta sitten. 
.
Hieman kärjistäen voidaan silti sanoa, että CCR oli John Fogertylle Green Riveristä lähtien yhä suuremmassa määrin have you ever seen the rain comin’ down on a sunny day: – Pendulum-LP:n biisi, joka kertoo CCR:n hajoamisesta [Tom Fogerty oli ilmoittanut veljelleen eroavansa musiikillisten erimielisyyksien takia]. Bändin sisäisistä [alunperin melko luonnollisista] linjaselvittelyistä [joissa John sai tahtonsa läpi – onneksi] sekä Johnin ja levy-yhtiön välisistä [kymmenien miljoonien dollareitten] erimielisyyksistä huolimatta John loi CCR-tuotannon, jota voi täysin perustellusti pitää The Bandin ohella roots-rockin merkittävimpänä peruslähteenä. Sen todistaa osaltaan jo tämä erinomainen Albert Hallin keikka. 
.
Päättäväisyys [pahimmillaan silkka itsepäisyys], lahjakkuus [tunnistettava oma tyyli ja ääni] ja etenkin onnekas sattuma ihmissuhteessa vuosia myöhemmin [toinen vaimo Julie] estivät John Fogertya vajoamasta lopullisesti siihen katkeruuden suohon, josta Eye of the Zombie-LP:n [1986] eräät kappaleet ovat niin ilmeisiä todisteita.
.
PS.
Alkuaikoinaan CCR soitti aina encoreja - kerran [1968] kaikkien mahdollisten ylimääräisten lisäksi jopa koko setin uudestaan, minkä jälkeen sanfranciscolainen keikkajärjestäjä, joka varta vasten oli vaatinut aina vain pitempää settiä ja paljon encoreja, osti jokaiselle bändin jäsenelle kohtuullisen arvokkaan kellon ja varoitti enää soittamasta liian pitkään [haha]. Muistettakoon. että [toisin kuin nykyään] vielä 1960/1970-luvun vaihteessa 50-60 minuutin kiertuekeikat olivat vakiintunut käytäntö rockissa.
*

15 comments:

Riku Riemu said...

Valitsit sitten kuitenkin kaikki kolme teemaa.

Konserttia kuunnellessani, muistutan että hiljattaisesta esiintymisestään Puistobluesissa on juutuubissa monia tallenteita. Huonotasoisia käännykkäotoksia tietysti, mutta näkee niistä, että äijä on vedossa!

Kymmenen tai kaksikymmentä vuotta enää, kun Jagger rahtaa rikkaiden kunnaliskotiin kaksikymppisiä naisia, mutta ei muista enää mitä niiden kanssa puuhailla. Turhanpäiten kompastelee alahuuleensa.

Rauno Rasanen said...

Juu. Valitsin ne kaikki. Oivalsit oikein.

Muutaman videopätkän olen tuubista tsekannut. Mies on vedossa. Sen tiesi jo etukäteen mm. New Yorkin Beacon teatterin Green River ja Cosmo's Factory-keikoista viime marraskuulta. Green Riveristähän mä tein päre-sarjan.

Jagger on laskelmoinnin ja himoilun kinkki. Fogertylle sen sijaan on riittänyt 'se oikea' varsinkin kun se ihan oikeasti on ollut se oikea ainakin tällä toisella kertaa. Näin uskon eli oletan vakaasti tietäväni.

Riku Riemu said...

Minä oletan vakaasti tietäväni, että <a href="http://www.youtube.com/watch?v=_OpRU8ZpyCs&feature=relmfu>tässä</a> Puistoblues-otoksessa ääni ja kuva ovat aika lailla kohillaan.

Riku Riemu said...

Linkitys meni poskelleen, onnistuuko nyt.

Rokkia yli maailman.

Rauno Rasanen said...

Toimii. - Mutta montaa vuotta ei 'John-poika' enää lavalla ainakaan juoksentele. Ikääntyminen ei tunne armoa, vaikka kyseessä olisi 67-vuotiaan Fogertyn kaltainen supermies, jolla kunto on rautaa ja jalat pelaa yhä erinomaisesti.

Mutta entäs vahvasti ylipainoinen B.B King, joka täyttää syyskuussa 87 ja keikkailee kai edelleenkin? Uhhuh. En muuta sano.

Riku Riemu said...

B.B:n olen nähnyt kulttuuritalolla silloin, kun vielä seisoi konserteissaan.

Vuodet vierivät.

Tässä on aivan hurja meininki, kun Steve Ray, äskettäin edesmennyt Etta James ja muut ovat mukana.

Vaughanin komppaus on sanoilla kuvaamatonta.

Rauno Rasanen said...

Hieman provosoivasti mutta slti vakavissani haluan sanoa: jos minä olisin nainen, pitäisin tuota Royal Albert Hallin nuorta John Fogertya aivan helkkarin seksikkäänä otuksena. Mieshän suorastaan tihkuu maskuliinista erotiikkaa tiukoissa nahkahousuissan. Wautsiwau!

Riku Riemu said...

Toki toki, mutta huomioi nyt sentään, että olet arvokkaassa iässä oleva äijä.

Rauno Rasanen said...

Tuttu video.

Maailmassa on muutama jumalaksi nostettava blues-kitaristi. Ensin tulevat sukulaissielut B.B King ja Peter Green, sitten Steve Ray Vaughan ja Albert King. Albert Collinsin, Freddy Kingin ja Buddy Guyn voin myös vaivatta lisätä listaani, mutta Claptonin kanssa hieman tökkii, vaikka hän erinomainen blues-kitaristi onkin.

Listaa voisi jatkaa, mutta jääköön myöhempään ajankohtaan.

Rauno Rasanen said...

Arvokkaassa iässä? Hitto - en ole milloinkaan päästänyt mielikuvitustani lentämään niin lujaa kuin nykyään. Eikä siinä lennossa paljon arvokkuudesta piitata, mikäli sellainen asenne asettuu vapaasti lentävän ajattelun esteeksi.

Mutta toki minä osaan arvokaskin olla. En esimerkiksi piereskele julkisesti ihmisten läsnäollessa.

Riku Riemu said...

Listaa on paljon ja pitkälti. Albert Collinsia Hendrix sanoi wikipedian mukaan yhdeksi parhaista kitaristeista.

Kuis ollakaan, puistoblueseissa, v. -82, minulla oli hänetkin kunnia kuulla ja nähdä.

Hyväntuulisuutensa konsertista muistan, tässä alkuperäinen ICEMAN!

(Kimi Räikkönen on "sulaneet jäät")

Arvokas ikä tarkoittaa minun mielestäni juuri sitä. Enhän minäkään älämölöä ennen internetiä pitänyt! - Ennen olin kuin konservatiivirottaporvari tai muu sellainen.

Rauno Rasanen said...

Niin - siellä olin minäkin 1997 heinäkuisessa Areena-hallissa John Fogertyn ensimmäisellä Suomen keikalla.

Kuunneltuani 20-30 sekuntia Johnin laulua ensimmäisessä kappaleessa eli Born on the Bayou'ssa pelin henki tuli selväksi: Fogerty is back ja ehkä parempana kuin koskaan ennen.

Riku Riemu said...

Minulla oli -97 Ford Sierra, jolla polleasti ajoin Hjalliksen rysän parkkitiloihin.

Edesmennyt broidini oli mukanani, en tiedä mitä tuumasi, häneltä Fogertyn diggaamisen opin.

Hän meni kuitenkin muutaman päivän päästä Turun konserttiin. Änkesi kuuleman mukaan aivan lavan eteen, yhden johnfogerty-plektrankin sai.

Times they are a changin - pysyisi vaan itse mukana. Ja jos ei mukanakaan niin, niin, etteivät muut mitään huomaisi.

Riku Riemu said...

Ei se Sierra siis ollut siltä vuodelta, vaan paljon aikaisemmalta.

Rauno Rasanen said...

En ole koskaan nähnyt tätä keikkaa kokonaisuudessaan eikä sitä kai ole ollut saatavillakaan julkisesti kuin vasta viime aikoina. Tämä ei siis ole sama kuin CCR:n ‘The Concert’ [1980, ks. linkki], jota Fantasy alunperin myi Royal Albert Hall-keikkana, vaikka Clifford oli jopa ilmoittanut levy-yhtiölle, ettei kyseessä ole Royal Albert Hall vaan Oakland Coliseum saman vuoden tammikuussa. Niin paljon Zaentz/Fantasy siis tiesi ja välitti CCR.stä ja Fogertysta , ettei se edes alunperin tarkistanut videon alkuperää. Pääasia että levy saatiin äkkiä markkinoille, silloin kun oikeuksien omistaja Zaentz tarvitsi rahaa. Oh fuck!

Mutta pakko on sanoa [jopa jonkinlaisena Creedence- ja Fogerty-tuntijana], että kyllä tässä CCR yhtyeenä ja Fogerty soolo-esiintyjänä alkavat jo olla parhaimmillaan.

Tsekatkaapa jos kiinnostaa esim. nopeasti ohimenevä kohta 16.37-16.41, jossa [ennen videon ainoaa pahaa kuvahäiriötä], John Fortunate Son’in riffi-breakin jälkeen palaa mikrofonin eteen aloittamaan kolmatta säkeistöä. Hänen koko olemuksestaan purkautuu sellaista tahdonvoimaa, dynamiikkaa ja drivea, ettei voi kuin nauraa ja ihailla.

Fortunate Son’illa on tietysti biisinä Johnille erityisen tärkeä merkitys, koska siitä tuli hänen virallinen protesti-rockinsa USA:n silloisen [Nixonin] konservatiivihallituksen toimia vastaan [ihmisoikeudet, Vietnamin sota ja veropolitiikka].

Tämä pikku pätkä jos mikä osoittaa, miten täysillä John menee laulamisensa ja esiintymiseensä, vaikkei hän pompikaan lavalla kuten kaiken maailman pellet - esim. Madonna ja Lady Gaga, joiden täytyy tehostaa musiikillisen substanssinsa puutetta hyppimisellä ja typerän sekä mauttoman vihjailevilla koreografioilla [menisivät hitto soikoon asiaan eli naisivat julkisesti lavalla – sitähän ne siellä simuloivat!]. Tosin John itse on toisen come-backinsä [1997] jälkeen ryhtynyt liikkumaan stagella enemmän kuin koskaan CCR-aikoina. Mutta ikä alkaa jo painaa häntäkin.

No – olkoon soul-veikot ja ylipäätään musta kansa [ent. neekerit] poikkeuksia poleemisesta hyppimis-säännöstäni, koska he saavat liikunnallisuuden ilmeisesti jo geeneissään – [?] - - Sitäpaitsi Johnin laulu Fortunate Sonin kertosäkeissä on silkkaa soulia eikä mitään trad-rockia. Tulee melkein Otis Redding mieleen.

CCR 1:ä muuten löytyy hieno soul-cover [Wilson Pickettin] ‘99 and a ½’, joten Johnilla on lähtökohtia myös sielu-musassa. Tunnetuin esimerkki niistä lienee Cosmo’s Factoryn ‘fogertysoitu’ sovitus Marvin Gayen kuuluisaksi tekemästä [hienosta!] versiosta ‘I heard it through the grapevine’.

http://www.youtube.com/watch?v=CrY-S6keYg0
http://www.youtube.com/watch?v=zZe9OtFNt_8