Mahdoton Jumala voi synnyttää vain traumaattisen uskon

Kuvassa [kuten näette] Luther heittämässä mustepullolla Paholaista.
*
Pidän Lutherin ja Erasmuksen eli uskonpuhdistuksen ja humanismin välistä kiistaa tahdon vapaudesta 1500-luvun merkittävimpänä teologis-filosofisena keskusteluna.

Tähän ongelmaan annettujen ratkaisujen rinnalla esim. reformaattoreiden ja katolisten väliset ehtoolliseen liittyvät sanamuoto-saivartelut ovat pelkkää opillista pilkunviilausta.

Kysymys siitä, mitä minä ehtoollisessa nautin, eli miten ehtoollisaineet [viini ja öylätti] muuttuvat, jos ovat muuttuakseen [kyse transsubstantiaatiosta], on toissijaista, koska tämä semanttinen temppuilu ei ratkaise perimmäistä ongelmaa siitä, mikä on minun tahtoni status Jumalan suhteen uskoni ytimessä.

Toisin sanoen hyväksyykö Jumala minut sellaisena kuin olen vai pelkästään omana marionettinaan, jolta on poistettu huonot geenit eli luterilaisittain tahto ja jopa järki ;\? [vrt. forenssinen vanhurskauttamisoppi].

Luther hylkäsi ihmisen tahdon vapauden Jumalan suhteen, kun taas Erasmus sen periaatteessa hyväksyi, vaikka olikin luonteeltaan harkitsevan puolueeton joskin satiirinen.

Lutherin suhde nominalismiin oli ambivalentti mutta hänen vastauksensa nominalismin semanttiselle nihilismille [käsitteet ovat vain sattumanvaraisia, tyhjiä nimiä] ja sen päätösteoreettiselle voluntarismille [tahto määrää päätöksen, järki vain tottelee] oli lopulta jyrkkä ei, vaikkei hän katolis-skolastiseen rationalismiin palannutkaan vaan korvasi järjen paavalilaisittain uskolla ja armolla.

[Jeesus ei UT:ssa käytä armoa uskon kanssa samassa merkityksessä kuten Paavali ja sittemmin Luther. Armon funktio on Jeesuksella toinen kuin uskon: se ei liity suoraan pelastus-ekonomiaan vaan praktiseen lähimmäisenrakkauteen].

Usko ilman tahtoa ja järkeä on kuitenkin mahdotonta uskoa: psykologinen kaksoissidos! - ja silti se kuvaa ehkä aidoimmin ihmisen mahdotonta suhdetta mahdottomaan olentoon eli Jumalaan.

Skeptinen ja kompromisseihin taipuvainen humanisti Erasmus sen sijaan teki sekä uskonpuhdistuksen että nominalismin periaatteessa hyväksyen maltillista kompromissia katolisen kirkon skolastiseen rationalismiin tukeutuvan päätösteoreettisen lähtökohdan kanssa [rationalistisessa päätösteoriassa järki on uskon dialektinen muoto ja usko puolestaan järjen sisältö, jonka tahto hyväksyy].

Erasmus siis antoi tahdolle nominalistisen voluntarismin [joka implikoi pelagiolaisuuden tai ainakin jonkinlaisen arminiolaisuuden] pohjalta prioriteetin suhteessa järkeen, mutta ei irrottanut tahtoa totaalisti järjestä kuten Luther. - Ihmiselle jäi Erasmuksen mukaan perimmäinen harkintavalta [järjen ja tahdon vapaus] uskon valinnan suhteen [tai näin ainakin olen antanut itseni ymmärtää Erasmuksen ajatelleen].

Fanaattiselle Lutherille Erasmuksen päätös merkitsi ilmeisesti paluuta takaisin sekä katolis-skolastiseen järkiuskoon että kallistumista nominalistis-pelagiolaisen itsepyhityksen suuntaan.

Niinpä Lutherin äärimonergistisesta uskonkäsityksestä tuli mahdoton [kuten sen haluan nimittää] joskin samalla ikäänkuin täysin 'realistinen ja autenttinen' verrattuna luonnollisen teologian filosofiseen universalismiin ja/tai potentiaaliseen konseptualismiin [Tuomas] sekä [äärimmäistä deismiä ennakoivaan] nominalismiin [Ockham].

Lutherin usko [kuten äärimmäinen monergismi aina] on syvimmiltään paradoksaalinen kaksoissidos, jossa Jumala kutsuu meitä, mutta torjuu samalla oman tahtomme ja järkemme itsetyytyväiset selitykset uskomme aitoudesta [jokainen, joka on ainakin kerran pettynyt rakkaudessaan perusteellisesti, tietää, millaiseen tunteeseen tässä viitataan].

Siten vain Jumala itse voi antaa meille elävän uskon; - miten tämä sitten ikinä meille sisäisesti ilmenee ja/tai mitä se sitten ikinä merkitseekään.

2
Tosin katolisen uskon perusta on sekin asetettu juridis-ritualistisin muutosvarauksin [sakramentit, kanonit ja aikoinaan myös ne kuuluisat uskovan tahdon korruption välineet eli ane-optiot] vanhurskauttamisopin monergismin varaan. Ero ortodoksisuuteen on kuitenkin minun mielestäni sisäisesti melko selvä.

Ortodokseille Jumalan ja ihmisen välinen synergia [liturginen yhteistyö kohti ihmisen jumalallistumista] on ensisijainen pelastusopillinen lähtökohta, kun taas katolisille ja luterilaisille ihmisen tahdon syntisyyttä ei voi pelastaa kuin yksin Jumalan armo.

Katoliset sakramentit ovat minun mielestäni kuitenkin tekopyhää [juridis-]synergististä näytelmää, koska [kuten sanottu] sen pelastusopin ydin juontuu lopulta vanhurskauttamisoppiin, joka ei sakramentteja tarvitse - päinvastoin.

3
Luterilaisuuden ja reformaation varaan ei voi rakentaa vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa vaan pelkästään isommat tai pienemmät 'Seurat'. Luterilaisuus on syvimmiltään antiklerikaalista ja anti-institutionaalista - niin soteriologialtaan kuin kirkko-opillisesti, ja vain [jo Lutherin] liittoutuminen maallisen vallan kanssa on pitänyt kirkon pystyssä niinkin massiivisena laitoksena kuin se valtiokirkkona Suomessa tunnetaan.

Ortodoksinen kirkko sen sijaan on kristillisen kirkko-instituution paradigmaattisin malli. Se on sitä luonnollisen teologian johdonmukaisimpana edustajana [kaikki tässä havaittavassa maailmassa on pyhää/jumalallista ja siunataan pyhänä/jumalallisena], pelastusopillisesti sakramentaalisena kirkkona [synergia-oppi] ja kirkkopoliittisesti [tsaari/hallitsija kirkon päänä].

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että ortodoksisuus jos mikä on kreikkalaista pakanallisuutta kristillisyyteen naamioituneena [sen liturgia on kuitenkin alunperin omaksuttu vanhasta juutalaisesta kultti-traditiosta].

Luterilaisuus sen sijaan on ainakin pelastusopillisesti juutalaisuuden sadomasokistisin versio ja lahko. Seuroissa saatetaan jopa kieriskellä tomussa ja ripotella tuhkaa varsinkin omaan päähän. Jumalaa huudetaan avuksi ja pyydetään Häntä armahtamaan lihallinen tahto perkeleellisten himojen vallasta.

Entä mihin tästä kuvauksesta jäi hyvä ja rakastava Jumala, jonka rakkaus ilmenee käytännössä ihmisten välisenä toistensa - siis lähimmäistensä rakastamisena?

Vastaan seuravalla - tavallaan omia traumojani toistavalla ja soveltavalla tavalla [mutta niinhän teki myös Luther].

Henkisesti järkkynyt nihilisti-ystäväni Ivan Karamazov ei kieltänyt Jumalaa, mutta palautti pääsylippunsa taivaaseen, sillä yhdenkin viattoman lapsen kärsimys teki hänen mielestään Jumalasta syyllisen tuohon kärsimykseen. Olen samaa mieltä.

Jumala ei ole oikeudenmukainen eikä hyvä vaan kertakaikkisen arvaamaton ja jopa välinpitämätön tai kuten Terho Pursiainen aikoinaan kirjoitti - eräänlainen Sokea Äiti, joka ei ymmärrä lastaan, koska ei osaa erottaa omaa rakkauttaan ja itsekkyyttään toisistaan suhteessa lapseensa [tai tällä tavoin ainakin minä koen Jumalan Sokeana Äitinä kuvata].

Jäljelle jää sovittamaton trauma, jota enemmän tai vähemmän epätoivoisesti kutsumme uskoksi, luottamukseksi ja jopa rakkaudeksi.

[Tai sitten yritämme päästä eroon kaikesta uskon epävarmuudesta ja ryhdymme mittaamaan luottamusta, kuten taloustieteilijät - nuo omahyväisen sekulaarin hybriksen jumalakseen korottaneet matematiikka-maagikot nykyään tekevät matkallaan maalliseen Onnelaan].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Synergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transsubstantiaatio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Erasmus_Rotterdamilainen
http://mikejay.net/articles/the-fruitful-matrix-of-ghosts/