Luterilainen kirkko hajaannuksen tilassa

Hajottavatko nämä, patriarkaalista äiti-Räsästä vastaan protestoivat, vapaasti elävät tyttäret Suomen luterilaisen paperikirkon [dogmaattisen korttitalon]?
*
[Kielimafian korjauksia ja lisäyksiä - viimeksi klo:23.15]

Alkuperäinen luonnos oli kirjoitettu poleemiseksi kommenttipäreeksi Finnsanitylle hänen päreensä Homofobian uskonnolliset syyt [18.10] erääseen tekstikohtaan [ks. sitaatti]. - Lopullisesta versiosta tuli huomattavasti laajempi.
*
Finnsanity oivalsi: 
(* Päivi Räsänenkin on patriarkaalinen johtaja miehekkäällä tuomarin roolillaan uskonpuolustajana - ja saa siten kristityn naisen roolistaan epätavanomaista korotusta. Puolustaa tiukkaa seksuaalihierarkiaa mutta ylittää sen puolustustyöllään.)

I
Aivan oikein. Päivi Räsänen on tai ainakin edustaa patriarkaalista uskoa. Kirkon nykysuosion hinnalla.

Sinä Finnsanity sen sijaan edustat androgyynis-feminiinistä eli reaalis-imaginaarista uskonnollisuutta [ks. päreeni Oikosulku], jossa emansipaatiosta on tehty autuaaksi tekevä mystinen oppi ja auktoriteettikammo korotettu fundamentaalisen dogmin asemaan.
*
Tilanne luterilaisessa hajaannuksen kirkossa näyttäytyy minulle melko selvältä. Joko kirkko on opillisesti ja ihmiskäsitykseltään yhtenäinen tai sitten se ei sitä ole vaan muuttuu opillisesti selkeän ja vahvan sanoman omaavasta instituutiosta valintamarketiksi ellei peräti kirpputoriksi.

Pluralisoituminen [pirstoutuminen, lahkolaistuminen] näennäisesti yhtenäisen instituution alaisuudessa ei kuitenkaan lisää demokratiaa eri ryhmien kesken vaan ajaa ne eristyneisyyteen toisistaan, mikä vain ylläpitää kytevää rasismia - nyt vain liberaalimmassa mutta samalla välinpitämättömämmässä organisatorisessa konstellaatiossa.

On umpiliberaalien harhaa luulla, että muodollinen toleranssi laukaisisi tuosta vain hajoamisuhan alla elävän kirkon perimmäisen jännitteen ja pelastaisi sen ajautumisesta kohti lopullista hajoamista tai ainakin kohti opillisen ytimen täydellistä hämärtymistä, mikä prosessi merkitsee kirkon identiteetin murtumista ja vesittymistä. Jäljelle jää lahkojen kaaos.

Päivi Räsäsen [Kansanlähetysopiston rehtori Niilo Räsänen ei ymmärtääkseni ole sukua minulle; en ole varma] katalysoima räjähdys oli vain ajan kysymys. Luterilaisuus sairastaa omaa historiaansa: separatismia, partikularismia ja sekularismia.

Suomalaiset kansankirkon jäsenet kuitenkin luulevat, että yksi ainoa ja sama kirkko voi ottaa kaikki mahdolliset elämänmuodot tasavertaisesti vastaan, mutta siinä he erehtyvät.

Kirkko on erotteleva ja hierarkinen valtakoneisto samalla, kun se yrittää olla kaikki ihmiset huomioon ottava empatialaitos. Tämä lienee kirkon, kuten kaikkien poliittis-tyyppisten systeemien ikuinen dilemma, jota ne eivät koskaan pysty kunnolla ratkaisemaan.

En siis ole liberaaliteologian ystävä vaan pikemminkin barthilainen. Toisaalta olen myös ateisti, vaikka kuulunkin ortodoksiseen kirkkoon.

Jos luterilainen kirkko ajautuu nyt suureen hajaannukseen, niin olen siitä vain erittäin tyytyväinen. Hajaannus kun osoittaa kaikkein selvimmin liberaali-kristillisen yhteisöllisyyden ambivalentin tilan sekä erityisesti Suomessa että yleisesti jo Lutherista alkaen vaikuttaneena reformaation sisäisenä [sen dogmatiikkaan implikoituneena] jännitteenä, jonka varassa mikään olennaisimmat kristilliset tunnusmerkkinsä säilyttämään pyrkivä universaali kirkko ei voi kestää loputtomiin.

Hajaannus olisi kirkon johtoporukalle - miksei myös kaikille luterilaisiksi itseään nimittäville tapa- ja muka-kristityille tavallaan ihan oikein. Joutuisivathan he paljon suoremmin tutkistelemaan todellisuutta [että se on muuttunut] ja itseään [kysyen mitä he todella haluavat ja voivat saada kirkolta ja sen opilta], jos oman uskonjärjestyksen ja -järjestelmän perustukset ovat hajoamassa jalkojen alta.

Rakentakaapa sitten 'puhdistavan' hajaannuksen jälkeen kirkko, joka on yhtä aikaa paitsi absoluuttisen tasa-arvoinen myös opillisesti sekä hengellisesti uskottava - ja mieluummin juuri kristillisesti uskottava, vaikka sillä asialla ei enää taida olla niin kovin suurta merkitystä. - Kunhan vain saadaan häät ja muut bileet järjestettyä. Kunhan vain päästään kaikki osallisiksi tietystä, brändiksi muuttuneesta kaupallisesta spektaakkelista. Uskolla ei niin väliä. Kunhan hänes on. Pääasia että on kivaa [ikäänkuin kirkko olisi jonkinlainen sirkus].

Sellaista kirkkoa, joka sopii kivuttomasti kaikille ei ole olemassakaan - eikä tule olemaan. - Ellemme sitten käänny itsehillintäänsä pakahtuvaan buddhalaiseen päänrauhoitus-kulttiin, jossa pyritään luopumaan kyvystä/taipumuksesta ajatella egoistis-kriittisen [dialektisen] rationalismin lähtökohdista ja jauhetaan jotain tyhjää tautologiaa nimeltään karman laki.

Kaikkien ihmisten tarpeet ja toiveet täyttävä kirkko löytyy enintään utopioista [mutta onko kirkon pääasiallinen tehtävä ylipäätään olla vain kritiikitön anteeksianto-automaatti?]. Toisin sanoen ei ole myöskään olemassa sellaista kristinopillista teologiaa, joka ei sortaisi jonkun ihmisen erityistarpeita vai pitäisikö sanoa [etu-]oikeuksia [kirjoitan 'pan-empatia-logisesta' kaikki pelastuvat-opista myöhemmin].

Suurin eroajaryhmä eli [jotain mystistä] emansipaatiota tavoittelevat biletysnaikkoset eivät näytä ymmärtävän näitä tosiasioita [eivätkä ne kyllä helppoja tajuta olekaan - kenellekään] vaan närkästyvät Päivi Räsäsen eli vanhemman, autoritaarisen ja holhoavan äitihahmon homo-kriittistä, abortin ja avioliiton ulkopuolisen seksuaalisuuden suhteen tiukkapipoista linjaa (*), joka [RR:n provokaatio!] on silti - äärikonservatiivisesta ja epäkäytännöllisen moralistisesta komentopolitiikastaan huolimatta - oikeassa sen suhteen, mitä kirkko-instituution opilliseen integraatioon tulee [vaikka en PR:n tiukkapipoisuutta hyväksykään].

Kaikkea ei voi saada. Ja jos saisikin, ei lopputulos ole välttämättä lainkaan se, mihin pyrittiin [ks. aiemmin pluralismista ja toleranssista kirjoittamani teksti].

(*) Lisään vielä, että luultavasti kukaan mies ei olisi saanut aikaan näin massiivista reaktiota - ei ainakaan naisissa, joiden [stereotyyppinen] suhde miesauktoriteetteihin on sekä totteleva, jopa halveksivan ylenkatsova että vetoava - yhtä aikaa! - - Päivi Räsänen sen sijaan näyttäisi harvinaisen radikaalilla tavalla aktivoivan etenkin nuorempien naisten äitisuhteen traumat, mikä on itse asiassa melko harvinaista. Pojat kyllä asettuvat usein isiään vastaan, mutta tyttöjen aggressio äitiä kohtaan on jo huomattavasti tukahdutetumpaa. - Nyt tuo patoutunut, tukahdutettu viha [ressentimentti] näyttäisi purkautuvan lähes hysteerisellä voimalla.

II
Itse suorastaan toivon luterilaisen kirkon hajaannuksen lisääntymistä kahdesta - toisiinsa nähden ehkä hieman ristiriitaisesta syystä.

1) luterilainen kirkko kuten sanottu näyttäytyy minulle alunperinkin hajaannuksen, hihhuloinnin, pinnallisen rakkaus-retoriikan ja maallistumisen kirkkona, joten tällaisen instituution ajautuminen hajaannuksen tilaan olisi pelkästään looginen seuraus sen liberaaliteologisista lähtökohdista.

2) a) joko luterilaisuus omaksuu opillisesti tietyn linjan, ottaa riskin, että menettää satoja tuhansia jäseniä mutta pysyy dogmaattisesti kasassa - tai b) että se muuttuu 'kaikki käy'-market-kirpputoriksi, joka katsoo tärkeimmäksi tehtäväkseen toimia bisnes-henkisesti spektaakkelien järjestäjänä kaikille ihmisille - sulkien totaalisti silmänsä siltä, mitä nuo ihmiset oikein elämässään edustavat, tekevät ja ovat [kaikki saavat bilettää ja kaikki pelastuvat (mikä merkitsee käytännössä, että millään ei ole mitään väliä)].

Ensimmäinen kohta perustuu siihen, että liberaalinen teologia osaltaan on johtanut kirkon tähän hajaannuksen tilaan. - Toisessa kohdassa taas lähdetään siitä, että liberaaliteologian pinnan alla koko ajan vaikuttanut konservativismi [etenkin naispappeuden ja homoliittojen vastustus] edustaa dogmaattisesti kirkon vuosisataisen ihmiskäsityksen ja itseymmärryksen linjaa, josta luopuminen johtaa vähitellen myös luopumiseen tietyistä muista perustavista opillisista periaatteista tai ainakin se merkitsee niiden vesittymistä.

Mutta juuri kirkollisen perinteen säilyttäjien eli kanonien ja kristillisen Jumalan armon ilmentäjien eli sakramenttien [kasteen ja ehtoollisen perimmäisiä sakramentteja lukuunottamatta] roskikseen heittohan oli myös jo Lutherin alkuperäinen tavoite, mikä 'puhdistustyö' kuitenkin automaattisesti - ikäänkuin omalla painollaan [kuin tappi olisi otettu irti veneen pohjasta] alkoi upottaa itse vastavalmistunutta uutta venettä - luterilaisuutta.

Luther itse kuitenkin ajatteli naivisti, ettei toiminnallaan ja periaatteillaan halua hajottaa kirkkoa.

Tuohon en voi todeta hämmästyneenä muuta kuin, että Lutherilta näköjään puuttui kykyä ymmärtää sitä, mihin teologia [huom. - en sanonut armo ja rakkaus] lopulta perustuu [loppuun asti pohdittuun ja yhtenäiseen teologiseen dogmatiikkaan], ja kun tuo perusta hajoitetaan, hajoaa myös kirkko instituutiona - ennemmin tai myöhemmin - ei paukahtaen vaan kitisten, kuten [angli-]katolinen konservatiivi T.S.Eliot kirjoitti runossaan Ontot miehet.

Luterilais-reformatorinen perinne on sisäisesti ontto eli pluralisoitunut ja sekularisoitunut [siitä puuttuu pyhyyden läsnäolo]. Luterilaisuus julistaa patologista kaksoissidosta eli uskovan tahdon sadomasokistisesti murtavaa pelastusoppia [ja tästä huolimatta tai juuri tämä takia Lutherin soteriologiassa on tiettyä paradoksaalista selväjärkisyyttä - ja tästä huolimatta esim. Karl Barth on teologinen nero].
*
Vaikka olenkin teologiasta erittäin kiinnostunut [enkä vain tiedollisesti vaan henkisesti (huom. - en sanonut hengellisesti)] ortodoksiseen kirkkoon kuuluva ateisti [joka tietyistä vaikuttimista johtuen ei ole eronnut tuosta kirkosta, vaikka siihen liittymisen ja kuulumisen tärkein syy ei enää 'vaikutakaan' hänen elämässään], jolle kirkollinen elämä ei silti käytännössä merkitse juuri mitään, niin paljastan tämän kommenttipuheenvuoron lopuksi omasta kirkko-instituutioon liittyvästä asenteestani sen verran, että mikäli ortodoksinen kirkko hyväksyisi naispappeuden, eroaisin siitä silloin välittömästi.

Jos ortodoksinen kirkko hyväksyisi tämän jälkeen sukupuolineutraalit avioliitot, ei sillä taas olisi enää mitään merkitystä minulle, koska olenhan jo eronnut kirkosta.

Ylipäätään olen käytännössä ei-kirkollinen ja ei-uskonnollinen individualisti, joskaan en välttämättä pidä positiotani mitenkään tyydyttävänä. - Miten paljon joskus kaipaankaan sekä älyllistä että emotionaalista yhteyden tunnetta, jonka voi kokea juuri olemalla osallinen kirkon  toiminnasssa.

[Älkää ottako tiettyjä kärjistyksiäni aivan kirjaimellisesti. Minulla on nimittäin se perusvakaumus, että ilman strategisia asetelmia [parallakseja] aito rehellisyys ei ole edes mahdollista. - Minun kanssani voi kuitenkin neuvotella, jos kestää tylyn tyylini. En ole sisimmältäni täysin paha ja konservatiivinen ihminen - en pysty siihen - olen toki yrittänyt ja yritän kai ajoittain edelleenkin - ;\]
*
Tarkoitukseni on kirjoittaa täsmällisemmin tästä aiheesta työnimellä 'Liberaaliteologian viimeinen harharetki'.
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/10/homofobia-uskonto-seksuaalisuus.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/10/oikosulku.html
http://www.oulunseurakunnat.fi/uskojakirkko